sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Kätketty vapaus

Yksityiskohta Meeri Koutaniemen Iftikar Hsaiianin (27) muotokuvasta. Libanon 2013. 
VB-valokuvakeskuksella on parhaillaan esillä Gertrude Bellin (1868-1926) ja Meeri Koutaniemen (1987-) valokuvanäyttely Kätketty vapaus. Kansallismuseon Inkeriläiset oli Koutaniemen kuvien välityksellä koskettava kokemus, joten odotin mielenkiinnolla myös tätä Kuopioon saapuvaa kokonaisuutta.
Gertrude Bell: maaliskuu 1911, Haush Quru, Iran. Mejid Khanin perhe. Naiset ja lapset Mejid Khanin perheestä ja kuvassa myös Kerim Khanin veli. Gertrude Bell Archive, Newcastle University.
Gertrude Bell: kesäkuu, 1903, Kamakura, Japani. Japanilainen tyttö suihkulähteellä, mahdollisesti temppelin perustuksilla. Gertrude Bell Archive, Newcastle University.
Meeri Koutaniemen kuratoima näyttely yhdistelee hänen omia valokuviaan Gertrude Bellin mustavalkoisiin otoksiin. Gertrude Bell "tuli tunnetuksi ennakkoluulottomana ja rohkeana oman aikakautensa perinteisen naiskuvan rikkojana. (---) Bell on jäänyt historiaan tutkimusmatkailijana, arkeologina, kirjailijana ja monipuolisena vaikuttajana, joka viihtyi varhaisten korkeakulttuurien lähteillä Lähi-idässä 1900-luvun alussa. (---) Värikkään ja traagisenkin elämän elänyt Bell oli ahkera dokumentaristi. Valokuviin, kirjeisiin ja matkapäiväkirjoihin tallentui idän kulttuureja, ihmisiä, luontoa, rakennuksia ja myös valtapoliittisia ilmiöitä. Bellin laaja jäämistö on tallennettu Newcastlen yliopistoon."
Gertrude Bell: huhtikuu 1914, Ga'rahin lähistöllä, Wadi Helgum, Irak. Heimolaiset istuvat leirissä Fahd Begissä. Gertrude Bell Archive, Newcastle University.
VB-valokuvakeskuksen näyttelytilat antavat valokuville intiimin ympäristön. Mustaksi maalatut seinät nostavat kuvat hyvin esille. Kuvat on rytmitelty toimivasti ja ne ovat sopivan kokoisia. Sellaisia, että katsoja pääsee "keskusteluyhteyteen" kuvan kanssa sen edessä seisoessaan. Voimakas tunnelmanluoja on tiloissa kuuluva musiikki (Dijvan Gasparyan: Hovern Enkan, Old and New Memories). Tämä oli sellainen rinta-alaan käyvä hetki, kun astuu miltei pimeään tilaan, jossa valot on kohdistettu vain valokuviin ja musiikki kietoutuu mieleen. Mielikuvat matkaavat musiikin myötä Tuhannen ja yhden yön tarinoihin. Kuvat heräävät eloon. Ihmiset ja kulttuuri tuntuvat tutummilta, vaikka tiedän etten ymmärrä heidän maailmastaan todellisuudessa juurikaan. Gertrude Bell on kirjoittanut päiväkirjaansa:

"On olemassa hetki, jolloin ihminen on vasta saapunut Itään, kun hän on tietoinen siitä, että kun entinen maailma kutistuu ja uusi maailma kasvaa, kaikki elämän näkökulmat muuttuvat. Muutaman päivän kuluttua uudesta tulee normaali, eikä eroja enää huomaa." (Gertrude, 29.1.1909, Egypti)

Bellin ja Koutaniemen valokuvissa uusi maailma kasvaa katsojan silmissä ja näkökulmat kenties muuttuvat, mutta katsojalle ei tule kokonaisuudesta normaalia. Tämä on mielestäni dokumenttikuvauksen ja kuvajournalismin tärkein tehtävä: nostaa kuvattava kohde/asia esille, jolloin "normaalikin" pääsee ääneen ja ansaitsee huomionsa. Valokuvauksen myötä näemme maailmasta sen, mitä me emme kenties tahtoisi nähdä.
Meeri Koutaniemi: Egypti, 2017. Maha ympärileikattiin lapsena vasten tahtoaan. Nykyään Maha vastustaa ympärileikkausta miehensä kanssa eikä aio leikata omia tyttäriään. 
Valokuvien yhteydessä ei ole tekstejä. Näyttelyluettelon saa ostettua kassalta tai ladattua verkosta. Suosittelen kuitenkin kokemaan näyttelyn ensin ilman kuvatekstejä. Silloin mieli ei lataa kuvaan mitään ylimääräistä. Kuvat luovat jo itsessään voimakkaan kokemuksen. Ne ovat kertovia. Katse tutkii kuvattua ympäristöä, henkilöiden asentoja, ilmeitä, asuja. Millaisena Bell ja Koutaniemi näyttävät kuvatut kohteensa? 

Minulle merkityksellisintä kuvissa on se, että ne on ottanut nainen. Kuinka moni mies olisi kuvannut esimerkiksi ympärileikatun naisen hieman alakulmasta, antaen näin kohteelleen hänen ansaitsemansa arvostuksen siitä, että on uskaltanut astua kuvatuksi ja puhua kipeästä aiheesta? Molempien valokuvaajien kuvista näkyy, että he ovat luoneet luottamuksellisen suhteen kuvattaviin kohteisiinsa. Heidän päiväkirjamerkinnöistään käy kuitenkin ilmi tietoisuus siitä, kuinka valokuvaa ja etenkin rajausta voi käyttää myös väärin:

"Kamera on väkivaltainen ja julma työkalu, koska se osaa olla epärehellinen ja valikoiva." (Meeri, 10.3.2014)
Yksityiskohta Meeri Koutaniemen Fatiman (12) muotokuvasta. Libanon 2013.
Meeri Koutaniemen Libanonissa ottamia muotokuvia naisista ei voi olla vertaamatta Steve McCurryn kuuluisaan kuvaan Afgaanityttö (Sharpat Gula). Voimakas katse on kaikille yhteinen. Tunnelma on kuvissa kuitenkin aivan erilainen. Siinä missä McCurryn muotokuva näyttää siltä kuin kuvaaja olisi yhtäkkiä kiinnittänyt kuvattavansa huomion itseensä, Koutaniemi on asettunut rohkeasti kuvattaviensa eteen. Valokuvat on otettu suoraan naisten edestä, heidän korkeudeltaan. Olen kuullut jonkun joskus kritisoivan Koutaniemen kuvia siitä, että ne ovat tylsiä, koska kohteet pönöttävät. Kommentoija ei ole tullut ilmeisesti ajatelleeksi mitä siihen vaaditaan, että saa täysin toisesta kulttuurista tulevan henkilön kameran eteen siten, että lopputuloksesta huokuu luottamus ja rauha. Siitäkin huolimatta, että kohde kantaa sisällään henkistä ja kenties fyysistä painolastia, jonka valokuvaaja nostaa esille. Kulttuurissa, jossa aiheesta puhuminen saattaa olla tabu. 

Getrude Bellin valokuvista välittyy enemmän kulttuurintutkimuksellinen kiinnostus kuvattaviin kohteisiinsa, kun Meeri Koutaniemen kuvissa ovat läsnä ihmisoikeudet, tasa-arvo ja toisaalta voimaantuminen. Koin kätketyn vapauden sanoman välittyvän tämän vuoksi voimakkaammin Koutaniemen kuvista. Bellin valokuvat toivat näyttelyllisesti kokonaisuuteen lisää syvyyttä osoittamalla idän kulttuurien pitkät juuret.
Gertrude Bell: huhtikuu, 1900, Jerusalem - Länsiranta/Israel. Nabi Musan seremonia - felletin tanssi. Nabi Musa on muslimien pyhiinvaeltajien viiden päivän rukous- ja juhlafestivaali, joka alkaa päivän mittaisella marssilla El Aksan moskeijasta Nabi Musan autiomaa-luostariin ja sieltä Nebo-vuorelle, joka tunnetaan Mooseksen lepopaikkana. Gertrude Bell Archive, Newcastle University.
Meeri Koutaniemi: Israel-Palestiina, 2017. Victoria Hannah laulaa Jerusalemin vanhan kaupungin korttelissa. Hannahia kiusattiin lapsena änkytyksen takia, mutta laulaessa änkytys katoaa.
Meeri Koutaniemi: Israel-Palestiina, 2017. Yli tuhat ihmistä osallistumassa homojen underground-juhliin Tel Avivissa. Israelissa useimmat seksuaalivähemmistöön kuuluvat joutuvat elämään julkiselta katseelta piilossa.
Koutaniemi osoittaa idän kulttuurien pinnan alla piilevän vapaudenkaipuun kuvaamalla mm. salassa tapahtuvaa tanssia ja päihteidenkäyttöä Teheranissa, vaikka molemmat ovat Iranin laissa kiellettyjä; naisia, jotka haluavat muuttaa miesten luoman vallan heidän omaan kehoonsa; nuoria, jotka uskovat mm. ilmaisuvoiman, luovuuden  ja koulutuksen vapauteen esimerkiksi Japanissa, Israel-Palestiinassa ja Jordaniassa. 
Näyttelykierroksen jälkeen kannattaa tutustua vielä puutarhan kautta kuljettavaan Barson kellariin, jossa on esillä Sakari Partasen toteuttama haastattelu Meeri Koutaniemestä. Tämä avaa näyttelyn sisältöä ja teemaa vielä lisää. Mielestäni ratkaisu on onnistunut, että video näytetään vasta näyttelykierroksen jälkeen. Tällöin katsojille jää samanlainen oma tulkintamahdollisuus kuin siinä, että kuvien yhteydessä ei ole kuvatekstejä suoraan nähtävillä. Bellin ja Koutaniemen valokuvat onnistuvat kertomaan katsojalle paljon myös ilman tekstejä.

VB-valokuvakeskuksen Kätketty vapaus on esillä 27.9.2020 saakka.

Lainaukset: VB-valokuvakeskuksen näyttelyluettelo. Tekstit: Meeri Koutaniemi, Lea Pakkanen & Jussi Tuovinen. 
Päiväkirjamerkintöjen lainaukset näyttelyn seinäteksteistä.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Löytöjä ajasta

Riitta Rönkkö (vas.): Unta odotellessa, 1992, paperivalos paperille. Antti Rönkä: Hajoamislaki, 2014, akryyli kankaalle. Silja Rantanen: Seinä ja fresko, 1985, öljy kankaalle. Paavo Räbinä: On oikeus aina sillä, joka on vahvin, 1989, installaatio.
Kuopion taidemuseossa esitellään parhaillaan kokoelmahankintoja vuosikymmenten varrelta näyttelyssä Löytöjä ajasta - Kuopion taidemuseo 40 vuotta. Esillä oli jonkin verran teoksia, jotka olen nähnyt jo aiemmin, mutta vanhemmissa teoksissa oli itselleni ennen näkemättömiä töitä. Olen aina silloin tällöin pohtinut, että millaista taidemuseoiden kokoelmanäyttelyn luominen mahtaa olla. Jokaisella vuosikymmenellä on omat trendinsä taiteessakin, vaikkei sitä kenties kyseisellä hetkellä huomaa. Kuinka saada sovitettua eri vuosikymmenten teokset yhteen siten, ettei lopputulos ole irrallinen ja sekava? Näyttelyssä tulee olla käsikirjoitus, ja hyvässä tapauksessa se välittyy katsojalle hienovaraisesti. Tulkaa mukaan, katsotaan miltä Löytöjä ajasta näyttää.
Antti Rönkä: Hajoamislaki, 2014, akryyli kankaalle. Paavo Räbinä: On oikeus aina sillä, joka on vahvin, 1989, installaatio, musiikki: otteita Claudio Monteverdin oopperasta Poppean kruunaus.
Kuopion taidemuseo on onnistunut mielestäni kerta toisensa perään luomaan näyttelyn ripustuksesta persoonallisen ja sellaisen, että tilaa hyödynnetään monipuolisesti. Näyttelyiden vaihtuessa tuntuu, että myös tila elää uudelleen. Tämä on itselleni merkityksellistä silloin, kun käy tasaisella tahdilla samassa museossa. Teosten lisäksi tila pysyy mielenkiintoisena, vaikka joukossa olisi useampaan kertaan nähtyjä teoksia. Tällä kertaa myös lattiapinnat olivat ahkerassa käytössä. 

Antti Röngän taide herättää varmasti ajatuksia puolesta ja vastaan. Onko tämä taidetta lainkaan? Mies on pelkistämisen mestari, joka piilottaa taitavasti teoksiinsa sanomia katsojien löydettäviksi. Jos vain viitsii antaa teoksille mahdollisuuden. Ensiajatus tästäkin kirjainyhdistelmäviidakosta oli epäilevä. Mitä tämä nyt tarkoittaa? Kunnes teosnimen luettua ajatukset alkoivat virrata. Hajoamislaki. Hajoamislaki auttaa kertomaan hajoamisajan millä tahansa ajan hetkellä. Olen aina ollut todella huono fysiikassa, mutta Röngän taiteessa suhteutan hajoamislain mihin tahansa hajoamiseen. Maalauksen eteen sijoitettu Paavo Räbinän installaatio On oikeus aina sillä, joka on vahvin jatkoi mielessäni syntynyttä tarinaa. 

Kaksi Chippendale-tuolia kannattelevat pitkää puulaatikkoa, josta kuuluu otteita oopperasta Poppean kruunaus (1642). Veijo Murtomäki on kuvaillut teosta näin: "[Ooppera] vie meidät keskelle modernia maailmaa, jossa ihmisten välinen itsekkyys juhlii ja korjaa voittoja." Anniina on puolestaan kirjoittanut Kulttuuripläjäys-blogissaan Poppean kruunauksesta näin: "Oopperan tarina on löyhästi historiallinen (libretto perustuu Tacituksen historiankirjoituksiin) ja kertoo Rooman keisari Neron suhdesekoiluista ja vallankäytöstä. Tarina on sikäli hämmentävä ja kiinnostava, että yksikään hahmoista ei pelkisty hyväksi tai pahaksi, vaan jokainen toimii itsekkäästi omien tunteidensa ja halujensa potkimana. Moraalittomuus ja epäoikeudenmukainen vallankäyttö kukoistavat."

Paavo Räbinän teoksen yhdistäminen Antti Röngän Hajoamislakiin näyttävät ihmisyyden ja ihmismielen kääntöpuolen. Ihmisyys ja inhimillisyys ovat veitsenterällä, ne voivat hajota hetkenä minä hyvänsä. Teospari laittoi miettimään nykyistä yhteiskuntaa, maailman tilaa ja sen haasteita. Mitä voimme tehdä, että emme olisi hajoamispisteessä? Voimmeko voittaa itsekkyyden ja halujemme ohjaaman tien ja valita toisin? Vai onko itsekkäin aina vahvin? 
Markku Kolehmainen: Tähdenlento Unkarin parlamenttitalon katolta, 1991, puu ja lehtikulta. Radoslaw Gryta: Varastoitu aate, 1990, puu.
Yhteiskuntaa kommentoivat myös Markku Kolehmaisen ja Radoslaw Grytan teokset. Seinälle nostettu kultainen tähti oli kuin irrotettu kolmiulotteinen yksityiskohta Unkarin kansantasavallan (1949-1989) vaakunasta tai Neuvostoliiton lipusta (1922-1991). Markku Kolehmainen on kommentoinut ilmeisesti  teoksen valmistumisvuonna (1991) Neuvostoliiton hajoamista, ja sen myötä myös Neuvostoliiton ja kommunismin vaikutuksen poistumista Unkarin yltä. "Tähden lento Unkarin parlamenttitalon katolta". Wikipedian kautta kurkistus Unkarin historiaan osoitti, että  "vuoden 1956 kansannousun jälkeen johtajaksi nostettu János Kádár syrjäytettiin hallitsevan kommunistisen Unkarin sosialistisen työväenpuolueen johdosta vuonna 1988." Puolalaissyntyisen Radoslaw Grytan teoksessa Varastoitu aate (1990) sosialismi on edelleen läsnä. Lattialla oleva puuveistosrykelmä oli koukuttava, sillä huomasin välittömästi alkavani muodostaa kirjaimista sanaa, joka avautui numeroita seuraamalla.
Radoslaw Gryta: Varastoitu aate, 1990, puu.
Kolehmaisen ja Grytan teokset tuntuivat itselleni vierailta. En muista, että olisin katsonut näin voimakkaasti aatteita kommentoivaa suomalaista taidetta aiemmin. Sen vuoksi Kuopion taidemuseossa esimerkiksi Facing China -näyttely (2009) jäi minulle aikoinaan pinnalliseksi. Kun en ymmärtänyt kiinalaista yhteiskuntaa, en ymmärtänyt taiteeseen piilotettua aatteellista kritiikkiä. Totuutta esimerkiksi hymyilevien kasvojen takana. Hieman vanhemmille sukupolville yhteiskuntaa ja politiikkaa kommentoiva taide lienee tuttua suomalaisessakin taidekentässä. Nämä teokset olivat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että taide kertoo aina omasta ajastaan.
Outi Heiskanen: Lyhty, (hankittu 1985), puu, lasi, taidegrafiikka.
Outi Heiskanen: Lyhty, yksityiskohta.
Outi Heiskanen: Lyhty (yksityiskohta).
Aatteita enemmän minua vetävät puoleensa myytit ja mystiikka. Outi Heiskasen Lyhty heijasti kauniit varjot teoksen ympärille. Lasi-ikkunoihin oli kiinnitetty grafiikanvedoksia, jotka veivät mielen satuihin, tarinoihin ja kansallistaruihin. Metsämaisemat, sudet, alkuperäiskansojen kodat, taljaan kääriytyneet lapset, simpukan sisällä istuva hahmo, haltijat... Maailma on niin erilainen kuin tämä nykyinen järkiperäinen yhteiskunta, että heittäytyminen johonkin aivan muualle tuntuu hyvältä. Ja tieto siitä, että nuo myytit ja mystiikka ovat olleet yhtä totta ja arkipäivää menneille sukupolville kuin meidän arkemme meille. Outi Heiskasen Lyhdyn takana häämötti vielä mystisempi Pauno Pohjolaisen Haltiatar.
Pauno Pohjolainen: Haltiatar, 2010, puu ja hapotettu lehtikupari.
Tummanpuhuva puuveistos oli samaan aikaan lumoava ja hieman uhkaava. Kuin ikivanhan puunrungon välissä oleva kuilu haukkaisi kaiken valon sisäänsä, hukuttaisi sen pimeyteen. Samalla puun pinta oli käsitelty äärimmäisen kauniisti. Siellä täällä kimmelsi lehtikuparia pieninä pisteinä. Teoksen tunnelmaan vaikutti tilan hämärä valaistus ja vieressä olevan elokuvainstallaation äänimaailma. 
Etualalla Pauno Pohjolainen: Haltiatar, 2010, puu ja hapotettu lehtikupari. Taustalla IC-98: Omnia mutantur, 2018, elokuvainstallaatio 18:15min.
IC-98-ryhmän (Patrik Söderlund ja Visa Suonpää) elokuvainstallaatio Omnia mutantur on Kuopion taidemuseon uusin (2020) teoshankinta. Ja täytyy sanoa, että tämä menee heittämällä näyttelyssä olevien teosten kärkeen! En ole ikinä kokenut tällaista videotaidetta! Myönnän, että Kiasmassa koettu The Visitors on edelleen elämäni toistaiseksi koskettavin videotaidekokonaisuus, mutta tämä oli erilainen, hieman kummallinenkin.

Videotaide on tosin hieman harhaanjohtava termi ja elokuvainstallaatio kuvaa  kokonaisuutta paremmin. Kokonaisuus pyörii tilassa jatkuvana sarjana eikä kokemusta katkaise missään vaiheessa esimerkiksi tekijä- tai teostiedot, kuten yleensä videotaiteen yhteydessä. Teos vain on. Katsoja voi tulla teoksen äärelle missä vaiheessa tahansa ja tarinallisuus ei katkea. Kokonaisajatus välittyy katsojalle vahvana. Huom! Mikäli haluat kokea teoksen ilman paljastuksia (kuten se mielestäni pitäisi kokea!) älä lue ja katso kuvia tästä eteenpäin!
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
Minulle tarina alkoi avaruudesta, hetkestä jolloin ei ollut muuta kuin äärettömyys. Äärettömyydestä syntyivät maailman vedet, kalat, elämä ja ihminen. Veden alta on kuvattu kohtaus, jossa mies yrittää napata kiinni veneen alla uivaa haukea. Isku menee kuitenkin ohi, kala pääsee karkuun. Seuraavassa hetkessä ihminen on kadonnut; vene seisoo maatuneena ja hylättynä kuivalla maalla kuin luuranko. 
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
Ihmisen rakentama maailma on kuitenkin vielä olemassa, mutta sen ovat vallanneet eläimet ja hyönteiset. Autiotalo kätkee sisälleen maailman, jossa mustat kanat ovat kuin kuoleman vertauskuvia; osoittavat ihmisten kadonneen. Keittiö on sotkuinen ja jäänyt niille sijoilleen. Kadonneesta kulttuurista kertovat mm. muistiinpanosivut ja palaneet kirjat. Selkärangattomat kulkevat astioissa. 
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
Teoksessa ei puhuta, mutta äänimaailma on rakennettu upeasti. Esimerkiksi kotiloiden liike, vedenalainen maailma ja metsäkohtaukset on osattu äänittää tarinallisiksi. Teos ei ole pelottava, vaikka siinä on voimakas jännite. Huomasin kuitenkin hieman jähmettyväni, kun valkokankaalle heijastuivat muumioituneet jalat... 
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
Teos on äärimmäisen kaunis ja koin hieman samanlaista katharsiksenomaista tunnelmaa kuin aikoinaan Timo Kokon installaation äärellä. IC-98 näytti elokuvainstallaatiossaan maailman ihmisen jälkeen. Samalla se on muistutus, tai pikemminkin ennustus siitä, mitä tapahtuu jos emme huolehdi ympäristöstä ja maailman tilasta. Tuhoamme itse itsemme, mutta maailma jatkaa ilman meitä. Mikä on samalla sekä surullinen että lohdullinen tunne.
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
Teos lienee lainannut nimensä antiikin runoilijan Ovidiuksen Muodonmuutoksia -teoksen (8 jaa.) lauseesta: Omnia mutantur, nihil interit (Kaikki muuttuu, mikään ei katoa). Elämä maapallolla muuttuu jatkuvasti, mutta elämä ei kuitenkaan katoa. Tämä oli voimauttava kokemus.

Omnia mutantur osoitti tekijöidensä taidon käsitellä taidetta elokuvallisessa muodossa. Kohtaukset vaihtuvat ja yhdistyvät toisiinsa soljuvasti, kokonaisuus on ladattu täyteen uskomattoman kauniita visuaalisia kuvia jopa siinä määrin, että tekisi mieli kysyä, kuinka paljon tässä on totta? Onko lopputuloksen luomiseksi käytetty kuvamanipulaatiota? Mutta silti en kuitenkaan tahtoisi tietää. Se rikkoisi tunnelman. Teos on taianomainen visuaalinen taideteos jollaisena haluan sen säilyttää. Tämä on nähtävä kerta toisensa jälkeen uudelleen. Olen hihkunut monta sisäistä riemunkiljahdusta, että teos on hankittu juuri Kuopioon! ❤

Löytöjä ajasta on esillä Kuopion taidemuseossa 27.9.2020 saakka.

lauantai 20. kesäkuuta 2020

Kotipihalla

Kotona olisi paljon pieniä juttuja näytettäväksi, mutta kaikki ylimääräinen aika tuntuu kuluvan ulkona. Vielä kaksi vuotta sitten olin sitä mieltä, että aikakauslehtien kesä- ja puutarhanumerot olivat tylsiä. En pitänyt pihajuttuja mielenkiintoisina. Kunnes talon ostamisen kylkiäisenä tuli vähän liian iso piha ja ihana perennapenkki, hedelmäpuut ja marjapensaat. Nyt kevättä ja kesää odottaa ihan toisella tavalla. Pihalla pitää käydä päivittäin kiertelemässä ja katselemassa milloin syntyy nuppuja ja milloin ensimmäiset kukat avautuvat. Puutarhaterapia on melko osuva ilmaisu. Viime vuoden puutarhapostaus on katsottavissa täällä.

En ollut mikään puutarhaihminen tai viherpeukalo ennen kodinostoa. Paljon on pitänyt opetella ja opettelua on vielä edessä. Mutta niin sitä vain ihastui näkemäänsä entistä enemmän, kun talven jälkeen huomasi mitä kaikkea puutarha pitää sisällään. Perennapenkki on onneksi runsas eikä vaadi juurikaan kitkemistä, mutta huomaan löytäväni itseni rikkaruohojen kimpusta siitä huolimatta. Pihasta tekee mieli pitää huolta. Samalla tavalla kuin tästä vanhasta talosta. En ole kuitenkaan sellainen "siistitään saksilla nurmikkoa" -tyyppinen henkilö, vaan teen pihajuttuja silloin kun siltä tuntuu. 

Sen verran puutarhan hoitotaso on viime kesästä noussut, että pienelle kasvimaatilkulle kokeiltiin istuttaa porkkanaa ja yksi penkkirivi perunaa. Kaksi amppelimansikkaakin vaativat kastelua. Vesi nousee ämpärillä pihalla olevasta kaivosta. Joten jos olette samanlaisia kuin minä kaksi vuotta sitten, eivätkä puutarhakuvat kiinnosta, hypätkää tämän postauksen yli. Mutta jos tunnette omakohtaista rakkautta puutarhaan, jaatte varmasti tunteeni näitä kuvia kohtaan.
Ensikertalaiseltakin näyttää kasvatus onnistuvan.
Entisten asukkaiden jäljiltä yrttipenkistä oli ilmeisesti karannut ruohosipuli, joka löytyi kun jätti nurmikon pidemmäksi aikaa leikkaamatta.
Aurinkoista juhannusta!

perjantai 19. kesäkuuta 2020

Kesäyön uni

Kuopion kuvataidekenttä heräilee poikkeusolojen jälkeiseen aikaan. Galleria Ars Libera on saanut uuden kodin osoitteesta Maaherrankatu 3. Kuopion kuvataiteilijat ovat saaneet myös toiminnanjohtajan. Tehtävään valittiin Toni Ledentsa, joka on "monipuolisesti kokenut kuraattori, kirjoittaja ja tuottaja, joka on toiminut erilaisissa taiteellisissa organisaatioissa ja projekteissa, erikoistuen nykytaiteeseen sekä kansainvälisiin kulttuurihankkeisiin. Viime vuosina hän on toiminut mm. Hug Culture -taiteilijaresidenssin projektikoordinaattorina ja tuottajana Madridissa, sekä Alpo Aaltokoski Companyn toiminnanjohtajana. Hänet tunnetaan myös vuosina 2011–2015 Helsingissä toimineen XL Art Spacen perustajana ja kuraattorina." 
Olen aivan innoissani, että kaupunkiin on saatu tällainen ammattilainen rikastuttamaan kulttuurikenttää!

Galleria Ars Libera avautui uudessa osoitteessa 10.6. ja ensimmäinen näyttely on Emma Rönnholmin ja Salla Vapaavuoren yhteisnäyttely Uneksija. Kokoontumisrajoitukset huomioiden teokset on asetettu gallerian ikkunoihin, jolloin niitä tarkastellaan tilan ulkopuolelta.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Utuisia maisemia, kerroksia ja heijastuksia muodostuu helsinkiläistaiteilijoiden yhteisteoksesta Kesäyön uni. Katse vaeltaa kuvapinnalta toiselle, sumeiden ja terävämpien yksityiskohtien välillä. Teoksen valo on pehmeää puolipilvisen kesäpäivän valoa. Kokonaisuus on koottu monista yksityiskohdista, uudemmista värikuvista ja vanhoista mustavalkoisista valokuvista.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Teoksessa kohtaavat nykyinen ja mennyt. Tunnelma on haaveileva; luonto on asetettu pääosaan ja ihminen sivurooliin. Ihmisen läsnäolo ja vaikutus kuitenkin näkyvät. Kuvan etualalle, hiekkarannalle on asettunut pieni joukko ihmisiä, jotka katsovat horisonttiin käveleviä henkilöitä. Näyttää siltä kuin he haihtuisivat maisemaan. Suuremmassa kuvassa näyttää siltä kuin hiekkaranta muuttuisi leveäksi hiekkatieksi, jota reunustaa oikealla vihreä peltomaisema ja vasemmalla mäntyjen takana siintävä vesistö. Oikeasta reunasta, hiekkarantaa pitkin saapuu valkoinen auto peräkärryineen.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Kokonaisuuden vasemmassa reunassa on oma suosikkikohtani. Nainen näyttää olevan uimapuvussa ja laskeutuvan tai nousevan metsänreunasta kuin vedestä. Takana on kaunis luontomaisema. Tätä yksityiskohtaa palaan tuijottamaan useasti. Ihan kuin hän laskeutuisi sukeltamaan kansallismaisemaan.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Oikeassa reunassa, vihreän pellon laidalla seisoo pieni puinen rakennus. Utuisen kuvan saa hieman kirkkaammaksi kurkkaamalla akryylilevyjen väliin. Tämä kerroksellisuus tekee kokonaisuudesta jännittävän ja tarinallisen. Tekisi mieli nähdä enemmän! Näissä kuvissa näkyy myös hyvin uuden ja vanhan kuvan liitto; eri kuvat on rakennettu tarkasti jatkumaan ja yhdistymään toisiinsa.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Peltomaisema muuttuukin yhtäkkiä vedeksi, jossa kaksi hahmoa näkyy veneessä. Kokonaisuus on luotu taitavasti, sillä muutoksia ja rajoja on vaikea havaita. Ei ole ollenkaan outoa, että pelto muuttuu vedeksi, hiekkaranta hiekkatieksi tai taivaanranta metsiköksi. Teos on surrealistinen, mutta samalla uskottava. Ihan kuin unessa omituisetkin asiat tuntuvat täydeltä todelta.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Toinen suosikkikohtani teoksessa ovat metsän siimeksessä laiduntavat lehmät. Taidehistorioitsija ei voi olla näkemättä yhtymäkohtaa Victor Westerholmin (1860-1919) Lehmiä koivumetsässä -maalaukseen.
Victor Westerholm: Lehmiä koivumetsässä, 1886, öljymaalaus kankaalle. Kuva: Wikipedia/Public Domain.
Lehmälaitumelta kuva jatkuu ylöspäin kivisenä vallina kohti saarta, jossa kohoaa kerrostaloja. Tämä kuva muistuttaa voimakkaimmin ihmisen muokkaamasta ympäristöstä. "Kivinen kaupunki" on verhottu kapeiden puunrunkojen taakse.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Tuntui vapauttavalta nähdä pitkästä aikaa taidetta! Erityisen mukavalta tuntui se, ettei teoksen äärellä tuntunut surua tai ahdistusta. Kesäyön uni ei ollut julistava tai kantaaottava, vaan katsojat pauloihinsa kietova tarina. Jokainen tarinallistaa näkemänsä itse. Teoksen nimi johdattelee mielestäni onnellisiin hetkiin, mutta nimen kautta voi luisua tekemään johtopäätöksiä myös yhdistämällä se William Shakespearen näytelmään Kesäyön unelma. Näytelmä pitää sisällään erilaisia kommelluksia, väärinymmärryksiä ja maagisuutta. Jonkinlaista maagisuutta on myös Rönnholmin ja Vapaavuorenkin teoksessa, mutta pääosassa ovat rauha ja hiljaisuus. 

Huomaan harmikseni ehdollistuneeni tietynlaiselle taiteentulkinnalle aina, kun kyseessä on luonnon ja ihmisen yhdistäminen toisiinsa. Alan välittömästi muodostaa tarinaa luontoa sortavasta ihmisestä. Yritin kehittää samanlaista runkoa tällekin teokselle, mutta en saanut siitä uskottavaa. En uskonut siihen itsekään. Mielestäni teoksen ydinsanoma ei ole ihmisen väärinkäytös ja luonnon pahoinvointi, vaan vilpitön haaveilu kauniista hetkistä, luonnon ja ihmisen yhteiselosta. 

Kesäyön uni tuntuu sopivan erityisen hyvin tähän juhannusaikaan. Kun suomalaiset ja luonto tuntuvat olevan syvimmässä rakkaussuhteessa toisiinsa. Järvi, koivut, rannat, aurinko, ystävät ja kesä. Monesti haavekuvissa päädytään muistelemaan mennyttä, sitä parempaa aikaa. Mutta Kesäyön unessa molemmat yhdistyvät todeksi; kaikki mennyt on aina tavalla tai toisella osa myös tätä hetkeä. 

Emma Rönnholmin ja Salla Vapaavuoren näyttely 
Uneksija/Dreamer on esillä Galleria Ars Liberassa 
5.7.2020 saakka.

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Katsushika Hokusai: Kanagawan suuri aalto

Minua on aina kiehtonut Japanin kulttuuri ja taide, vaikka en ymmärrä kulttuurista juurikaan. En pysty "lukemaan" sen taidetta samalla tavalla kuin länsimaista taidetta. Tämän vuoksi se on jäänyt itselleni vieraaksi, vaikka sen kauneus viehättää. Tämä on myös syy miksi jumiuduin katsomaan Yle Teemalta Japanin taiteen historia -sarjaa. Ensimmäisessä osassa käsiteltiin japanilaisten suhdetta luontoon. Taidehistorioitsija James Fox kertoi mukaansatempaavasti mm. 1400-luvun abstraktinomaisista ja harmaasävyisistä mustemaalauksista, vuosisatoja eläneistä bonsaipuista, jotka on nostettu museoon veistoksiksi, hiekkapuutarhasta, neljästä vuodenajasta ja pyhästä vuoresta.
Katsushika Hokusai: Kanagawan suuri aalto, n. 1830, sarjasta 36 Fujivuorelle, väripuupiirros. Kuva: Wikipedia.
Olin pitkästä aikaa tv:n äärellä lumoutunut! Nämä BBC:n taidedokkarit ovat parhautta! ♥ Mielen räjäytti Foxin esittelemä Katsushika Hokusain (1760-1849) maalaama Kanagawan suuri aalto. Tämä on yksi maailmantaiteen merkkiteoksista ja hieman puhkikulunut jos minulta kysytään, vaikkakin vaikuttava teos.  

Mutta James Fox oli oikeassa kertoessaan, että harva katsoja tuskin pysähtyy tutkimaan teosta sen tarkemmin. Katseen kyllä vangitsee suuri aalto, mutta kuinka moni on huomannut veneissä istuvat siniasuiset miehet, joita on teoksessa peräti 22? Kalastajat ovat Foxin mukaan palaamassa pitkältä merimatkalta. Miehet ovat joutuneet vaikeuksiin; he pitävät kiinni veneen laidoista aaltojen heitellessä veneitä.
Katsushika Hokusai: yksityiskohta teoksesta Kanagawan suuri aalto.
Foxin tulkinnan mukaan kalastajat selviävät aallokosta hurjasta aallosta huolimatta, sillä taustalla heitä suojelee "aalloksi naamioitunut" pyhä Fuji-vuori. En ollut koskaan kiinnittänyt huomiota vuoreen! Toinen itsestäänselvä, mutta havahduttava huomio oli se, että me länsimaissa "luemme"  ja katsomme teosta vasemmalta oikealle. Liikumme ikään kuin suuren aallon mukana vasemmalta oikealle. Mutta japanilaiset lukevat teosta kulttuurinsa mukaan oikealta vasemmalle. Kuvattu tilanne näyttäytyy teoksessa aivan toisenlaisena. Veneissä olevat miehet taistelevat suurta aaltoa vastaan, jolloin kuva näyttäytyy pelottavana. Jokainen teoksen yksityiskohta tukee draaman tuntua: vaahtopäät ovat kuin sormia, jotka kurkottavat tarttumaan uhreihinsa.
Katsushika Hokusai: yksityiskohta teoksesta Kanagawan suuri aalto.
Taide osaa yllättää, vaikka kuinka luulisi "tuntevansa" teokset. Tämä oli myös osoitus siitä, että pitää tuntea kulttuuria, jotta voi tehdä kuvasta visuaalisia havaintoja ja tulkintoja. Kiehtova sarja! Ja visuaalisesti äärimmäisen kaunis jakso.