maanantai 21. syyskuuta 2020

Salokivi: Tyylikirja

Taidehistorian perusopintoihin kuuluu teosklassikoiden lisäksi tyylien tuntemus. On romaanista, goottilaista, renessanssia, barokkia ja rokokoota. Antiikin Kreikka ja Rooma sekä myöhemmät kertaustyylit. Jokaisella tyylillä on omat erityispiirteensä. Taidehistoria on taipuvainen luokitteluun ja lokerointiin, missä on omat hyvät ja huonot puolensa. Luokittelu ja lokerointi selkiyttää taiteen ja tyylien hahmottamista, mutta pitää muistaa, että kaikki ei ole lokeroitavissa.
Minua ovat aina viehättäneet erilaiset tyylioppaat ja -kirjat, sillä niihin on puristettu taiteen historia äärimmäisen tiiviiseen pakettiin. Suppea katsaus ei tietenkään palvele kaikkea tarkoitusta, mutta vetämällä "mutkat suoriksi" ymmärtää tyylin ytimen. 
Bibliofiilinä ilahduin saatuani ystävältä Santeri Salokiven kirjoittaman ja kuvittaman Tyylikirjan. WSOY:n 1927 painama kirjanen on säilyttämisen arvoinen piirrosten, ei niinkään tekstillisen sisältönsä vuoksi. Tuntuu hieman mahtipontiselta, että Salokivi on tiivistänyt "rakennus-, huonekalu- ja koristetyylit Muinais-Egyptistä nykyaikaan" ainostaan 58:aan sivuun.... "(---) Se ei ole ammattimiehiä, vaan vasta-alkavia, näiden tyylien tuntemiseen pyrkijöitä varten. Lyhyessä ja helppotajuisessa muodossa se tutustuttaa eri kansojen kauneuspyrintöihin ja saavutuksiin mainittujen taiteiden aloilla. Historia puolestaan osoittaa, miten läheisesti tyylit ovat kuva kansojen eri aikakausien sivistyksestä sekä sisäisistä ja ulkonaisista virtauksista", Salokivi kirjoittaa esipuheessa.
Tämä on sellainen teos, jota on kiva vain selailla ja katsoa. Piirrokset ovat kauniita ja niissä näkyy kädenjälki, piirtäjän persoona. Kirjanen päättyy "nykyaikaan" esittelemällä huonenäkymän 1860-luvulta. Jäin pohtimaan, että tarkoittaako "isoäitimme salista" lause sitä, että kuvassa on Salokiven isoäidin sali vai sitä, että salinäkymä viittaa yleisesti tuon ajan "isoäitien saleihin".
Tämä on jälleen niitä teoksia, jolla ei varsinaisesti tee mitään, mutta arvostaa niin paljon, että haluaa antaa sille elämän paperinkeräyksen sijaan.

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Äitini nimi

Kholod Hawash ja Saddam Jumaily.
Galleria Ars Liberassa on parhaillaan esillä näyttely, joka meni ensinäkemältä ihon alle. Avajaisissa oli vaikea hymyillä, vaikka näyttely on hieno, taiteilijat sydämellisiä ja avajaisvieraat tärkeitä. Mieli oli kuitenkin pohjalla surullinen, ehkä vähän häpeilevä. Miten en ole ottautunut tällaisiin aiheisiin aiemmin, miksi en ole ottanut selvää? Olen tuudittautunut suomalaisen yhteiskunnan näkemykseen taiteesta ja taiteilijoiden vapaudesta. Suomessakin taiteilijoiden asemassa on parannettavaa mutta koen, että täällä asioihin voidaan vaikuttaa. 

Irakissa syntyneet Kholod Hawash (s.1977) ja Saddam Jumaily (s. 1974) ovat taiteilijapariskunta, joka on tuonut Kuopioon ensimmäisen yhteisnäyttelynsä "Äitini nimi - My mother's name". He ovat olleet Suomessa puolitoista vuotta ja olleet mukana ryhmänäyttelyissä. Haluan kirjoittaa näyttelystä, mutta tällä kertaa asia teosten takana on näyttelyä suurempi. Tämän vuoksi koen, että aihe vaatii taustoittamista.

Kun arkityössä on tekemisissä kristillisen kulttuurin ja kuvaston, ja vapaa-ajalla länsimaisen (suomalaisen) nykytaiteen parissa, unohtaa helposti, että maailmalla on paljon muutakin taidetta. Samalla unohtaa, että maailmalla taiteilijoiden asema on toisenlainen kuin Suomessa. Maailmalla on taiteilijoita, jotka ovat vaarassa tekemänsä taiteen vuoksi, sillä heidän ilmaisun- ja sananvapauttaan rajoitetaan. Jossain sitä ei ole ollenkaan. Kuinka moni tietää tai muistaa, että Suomen perustuslakiin on kirjattu pykälä taiteen vapaudesta:

16§ Sivistykselliset oikeudet: "(---) Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu." 
Tieteen termipankki tarkentaa pykälän sisältöä näin: "Perustuslain 16 §:n 3 momentissa säädetään taiteen vapaudesta. Säännös on ohjelmallinen ja julistuksenomainen. Taiteen vapauden ydin muodostuu sen harjoittamisen periaatteellisesta rajoittamattomuudesta. Taiteen vapauteen kuuluu myös oikeus itse valita aiheensa, menetelmänsä ja ilmaisemisen tapansa. Taiteen vapaus ei koske vain yliopistoissa ja eri instituutioissa harjoitettavaa taidetta, vaan myös itsenäisten taiteen harjoittajien vapautta olipa kyse ammatillisesta taiteen harjoittamisesta tai harrastuspohjaisesta toiminnasta. Osa taiteen vapautta on oikeus nauttia taiteen saavutuksista."
Tämä on minulle itsestäänselvä asia, jonka vuoksi olin hieman häpeissäni, etten ole osannut arvostaa asiaa sen kummemmin. Ennen kuin Äitini nimi -näyttelyn avajaisissa.

Kholod Hawash ja Saddam Jumaily ovat kärsineet kotimaassaan henkensä uhalla mm. siitä, että islamilainen kulttuuri kieltää ihmisen kuvaamisen. Taiteilijapari on taistellut taiteensa avulla sanan- ja ilmaisunvapauden puolesta, naisten aseman parantamiseksi. Mutta millainen suhde islamilla ja taiteella olikaan?

"Juutalaisuuden (Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalan kuvaa, 2 Moos. 20:4) tavoin samoista juurista kasvanut islamkin suhtautuu ehdottoman kielteisesti jumalan visuaaliseen kuvaamiseen. Koraani itsessään ei suoraan kiellä ihmisen kuvaamista, joskin se kieltää idolit eli 'epäjumalain kuvat'. Islamilainen perimätieto suhtautuu kuitenkin kielteisesti ihmisten ja jopa eläinten kuvaamiseen. 
Aihetta koskeva teologinen keskustelu alkoi 600-luvulla ja kiihtyi 700-luvulla, samoihin aikoihin kun sekä kristinuskon että juutalaisuuden piirissä käytiin samankaltaista keskustelua. Islamissa se kiteytyi ajatukseen, jonka mukaan taiteilija ei saa kuvata elävää olentoa, sillä viimeisellä tuomiolla hänen olisi kyettävä puhaltamaan siihen henki. Muuten hän joutuu helvettiin, sillä vain jumalalla on kyky luoda elämää. Kuvakiellon taustalla vaikuttavat mm. seuraavat näkemykset:
  1. Ihminen on jumalan kuva, joten sitä ei saa imitoida taiteessa, sillä taide voi heijastaa jumalan luomistyötä vain vajavaisesti.
  2. Mikään idoli eli epäjumalankuva ei saa olla ihmisen jumalan näkymättömän läsnäolon välissä."(Lähde
Islamin kuvakiellossa on kuitenkin yksi poikkeus, kuvitetut käsikirjoitukset eli miniatyyrit, joiden kulta-aikaa olivat Persiassa 1300-1500-luvut. Näissä käsikirjoituksissa kuvat liittyivät oleellisesti kirjoitettuun tekstiin, joka kehittyi islamin piirissä arvostetuksi omaksi taidemuodokseen, kalligrafiaksi. Tekstien yhteyteen maalatut ihmis- ja eläinhahmot olivat kuitenkin kaksiulotteisia ja tyyliteltyjä, jolloin niitä ei voitu sekoittaa pakanallisiin kulttikuviin. Miniatyyreissä saatettiin kuvata myös itse profeetta Muhammed, mutta hänen kasvonsa peitettiin aina valkealla liinalla, jotta kuvakieltoa ei rikottaisi.

"Kirjoituksen taide eli kalligrafia liittyy islamilaisessa perinteessä suoraan Koraanin jumalalliseen ilmestykseen. Koraaniin on koottu Muhammedin saamat ilmestykset. Siksi kirjoitus, jolla se on merkitty muistiin, on välittömässä yhteydessä islamin pyhimpään ytimeen. Lisäksi Koraanissa itsessään viitataan sen 'ylittämättömän kauniiseen' kirjoitusasuun. Tämä on innoittanut ja innoittaa edelleen kalligrafeja, jotka kopioivat sen säkeitä.
Kalligrafian lisäksi islamilaiselle kulttuurille ominainen taiteen muoto on ornamentiikka. Islamin piirissä, missä ihmisten ja eläinten kuvaaminen ei ollut suotavaa, ornamentiikka kehittyi itsenäiseksi, kokonaisia rakennusten seiniä tai esineiden ja tekstiilien pintoja peittäväksi rikkaaksi kuvioinniksi." (Lähde)
Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, 2020, 170x100 cm, käsinommeltu kangas. 
Näiden taustatietojen valossa on ymmärrettävää, että islamin suhtautuminen esittävään taiteeseen on ongelmallinen. Maailma on kuitenkin muuttunut ja nykymaailma elää esittävien kuvien keskellä, etenkin sosiaalisessa mediassa. Kholod Hawash ja Saddam Jumaily ovat ottaneet taiteellaan kantaa nimenomaan naisten kuvaamiseen.  Jo se, että Hawash on kieltäytynyt käyttämästä hijabia on islamilaisessa kulttuurissa tabu. Saati se, että hän naisena kuvaa taiteessaan alastonta naisvartaloa. Tämä tuntuu ajatuksena niin tukahduttavalta, että on vaikea pukea ajatuksia sanoiksi. Vaikka kuinka ymmärtäisi taustalla painostavan islamilaisen kulttuurin vaikutuksen, en voi ymmärtää kuinka mikään voi mennä ihmisoikeuksien edelle siinä määrin, että yksilö joutuu pelkäämään henkensä puolesta.  Hawash ja Jumaily pakenivat Irakista sen jälkeen, kun Kholodin käsille heitettiin happoa ja Saddamin sisko ammuttiin. Saddam pelastui ampumavälikohtauksesta täpärästi.  ”Irakissa uskonnolliset ryhmät eivät hyväksy tanssimista, kuvanveistoa, maalaamista, laulamista. Mutta se ei ole uskontoa vaan politiikkaa. He käyttävät sitä ihmisten kontrolloimiseen”, Jumaily sanoo.
Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, yksityiskohta, 2020.
Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, yksityiskohta, 2020.
Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, yksityiskohta, 2020.
Kuten äitini ennusti -teos kertoo Hawashin lapsena näkemästään painajaisesta, jossa hänellä oli valtavan pitkät hiukset, hän oli alasti, raskaana ja yksin. Kholod kertoi unestaan äidilleen, joka sanoi unen ennustavan pahaa. Pidempään Hawashin taiteilijanuraa seurannut, Artist at Risk-taiteilijaresidenssiverkoston toinen perustaja Marita Muukkonen, sanoi näyttelyn avajaisissa, että Suomeen tultuaan Hawashin taide on saanut iloisempia ja kirkkaampia värejä. Nyt hän uskaltaa ja saa kuvata niitä aiheita, joita hän on aiemmin pelännyt tehdä. 

Hawash on itseoppinut tekstiilitaiteilija, joka auttoi lapsena isoäitiään tekstiilitöissä. Hän näki mm. laittaa langan neulansilmään. Isä ei hyväksynyt Kholodin haaveita taiteilijan ammatista, koska hän oli nainen. Hawash teki aiemmin piirroksia, mutta siirtyi lopulta kokeilemaan tekstiiliteoksia hyödyntämällä lapsuudessa ja nuoruudessa oppimiaan ompelutekniikoita. Tekstiilitaidetta hän alkoi tehdä vasta paettuaan Irakista Jordaniaan. Jumaily kannusti vaimoaan tekstiilitaiteen pariin. Hawash tekee kaikki työnsä käsin, istumalla ja ompelemalla lattialla. Jumaily on kuulema ostanut vaimolleen pöydän, mutta hän on kieltäytynyt käyttämästä sitä. Hawash pitää lattialla ompelusta, samoin kuin hänen isoäitinsä. Yhden tekstiiliteoksen valmistamiseen menee noin kaksi kuukautta. Hän kertoo ompelevansa päivittäin 3-4 tuntia.
Kholod Hawash: Rakastajat, 2017, 80x70 cm, käsinommeltu kangas.
Hawash käyttää teoksissaan kierrätysmateriaaleja. Tekniikka tuo hieman mieleen kotimaiset tekstiilitaiteilijat Pauliina Turakka Purhosen ja Ulla Pohjolan. Teoksissa on symboliikkaa ja ornamentteja, joita on riskialtista mennä tulkitsemaan länsimaisen kuvaston kautta. Joten en edes aio yrittää, sillä kristillisten silmälasien läpi islamilainen ornamentiikka vääristyy varmasti. Galleria Ars Liberan sivulla kuvaillaan Hawashin taidetta näin: "Hänen teoksensa saavat vaikutteita perinteistä ja arkeologisista maisemista hänen kotipaikkakunnaltaan Irakista. Teosten arkailettomat symbolit ja muodot välittävät vahvoja paikallisia kertomuksia."
Kholod Hawash: Kateus, 2020, 50x50 cm, käsinommeltu kangas.
Teoksista aistittava tunnelma on voimakas, kuten yllä olevassa teoksessa Kateus. Naisen katse kohti katsojaa on vahva, suora ja häpeilemätön. Kasvojen molemmin puolin on Fatiman käsi. "Islamilaisessa kansantaiteessa esiintyy usein pahalta silmältä eli kateellisten ihmisten katseelta suojaavia symboleita, joista yleisin on levitetty pystyyn nostettu kämmen, niin sanottu Fatiman käsi. Samaa tarkoitusta palvelevat myös turkoosikivet ja turkoosi väri." (Lähde) Minulle teoksesta välittyi sanoma, jonka mukaan jokaisen naisen tulisi olla ylpeä itsestään ja toisista naisista, hukkaamatta aikaa kateuteen. Katsoa toisiamme suoraan silmiin, tehdä yhdessä toisemme vahvoiksi ja näkyviksi.
Saddam Jumaily: Äitini nimi, maalausinstallaatio, 2020, eri kokoja, akryyli ja marmori kankaalle. 
Naisten voimaantumista, arvostamista ja kunnioitusta käsitteli Äitini nimi -kollaasissaan myös Saddam Jumaily. On merkittävää, että Jumaily nostaa aiheen esille nimenomaan miehenä. Hän on sanonut, että perinteisessä arabikulttuurissa ihmiset häpeävät äitiensä nimiä. Miehet piilottavat vaimonsa, äitinsä ja tytärtensä kehot kotien sisälle ja vaatetuksen alle toisten miesten katseilta. Tämä näkymättömäksi tekeminen heijastuu myös nimiin. Naisen nimeä pidetään osana hänen yksityistä minäänsä, kuten koko identiteettiä, joka tulee piilottaa. Jumaily kertoo tämän kuvastavan sitä rakenteellista väkivaltaa, mikä on kasvanut osaksi islamilaista kulttuuria. "Olemme ylpeitä äitiemme nimistä ja naisista yleisesti. Tämä näyttely ei kerro eritoten meistä tai äideistämme, vaan niistä kaikista naisista, joiden nimet on kätketty meiltä", taiteilijat sanovat. Tästä syntyi myös näyttelyn otsikko: Äitini nimi
Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.
Kollaasikokonaisuus on syntynyt kymmenistä muotokuvista, joihin Jumaily on kopioinut maalaamalla perhealbumien tai lehtileikkeiden valokuvia. Muotokuville on yhteistä se, että Jumaily on pikselöinyt naisten kasvot pienillä marmorinpaloilla. Hän sanoi, että halusi käyttää pikseleissä nimenomaan marmoria, joka on kova ja vahva materiaali. Jos hän olisi maalannut pikselit kasvojen päälle materiaali olisi ollut sama, ikään kuin sensurointi olisi tullut kuvasta itsestään. Nyt marmorinpalat tulevat kuvan ulkopuolelta, kuten yhteiskunnassa, jossa hän eli. Naisten piilottaminen ja kasvojen sensurointi on lähtöisin yhteiskunnan vaatimuksista. 
Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.
Eniten hätkähdytti nähdä perhekuvia, joissa naisten kasvot oli  peitetty, mutta miesten - ja poikien - kasvot olivat näkyvissä. On surullista ajatella, että perhekuvista hävitetään, tuhotaan, naisten kasvot jälkikäteen vain siksi, että yhteiskunta painostaa häpeään naisia ja naiseutta kohtaan. Tulevat perheenjäsenet eivät tule näkemään esiäitiensä kasvoja. He eivät voi verrata silmiään, neniään, huuliaan tai poskiaan edesmenneisiin suvun naisiin, ja kasvattaa näin ylisukupolvisia juuria itsessään, jos he eivät saa mahdollisuutta nähdä sukunsa naisia. 
Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.
Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.
Saddam Jumaily ei aio hävetä. Kollaasikokonaisuuden keskellä on muotokuva hänen äidistään, jonka kasvoja ei ole sensuroitu. "Koen olevani huono ihminen ja huono poika, jos häpeäisin äitiäni. Miksi tekisin niin? Hänhän on sentään minun äitini! Haluan, että äiti saa ansaitsemansa arvostuksen, kuten kaikki naiset. Meitä ei olisi olemassa ilman naisia." Jumailyn äidin nimi merkitsee ihanaa, ihastuttavaa
Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.
Ajatus oman äidin, tai ylipäänsä naiseuden, häpeästä tuntuu äärimmäisen kaukaiselta maassa, joka antoi naisille yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ensimmäisenä maailmassa 1906. Tämä oli osa taloudellista ja poliittista uudistusta, johon naisille annettiin mahdollisuus. Naisen asema ei ole Suomessakaan vielä tasaveroinen mieheen verrattuna, mutta meillä naiseksi syntyminen ei ole häpeä. Ei ole häpeä kantaa äidin nimeä ja toistaa äidin piirteitä omissa kasvoissaan. Saamme näyttää omat kasvomme, oman identiteettimme.
Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.
Kholod Hawashin ja Saddam Jumailyn näyttely oli puhutteleva. Ja herättävä. Se herätti siitä itsestäänselvyyden kuplasta, johon olin onnellisesti hautautunut. Olin kiitollinen, että taiteilijapari on selvinnyt koettelemuksistaan hengissä ja päässyt maahan, jossa taiteilijanvapaus on vain yksi perusoikeuksista. 
Kholod and Saddam, 
if you read these lines I wish you all the best and happiness in your life! 
Thank you for the exhibition experience. 
I hope you continue doing what heart tells you to do.

Kholod Hawash & Saddam Jumaily: Äitini nimi - My mother's name 
on esillä Galleria Ars Liberassa 4.10.2020 saakka.

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

(Saatuja) löytöjä

Kirppiskierroksilla oli pitkään hiljaista (koronan vuoksi en kierrellytkään missään) ja paljon erilaisia liinoja tuli työkaverin tyhjentäessä kotiaan. Sitä kautta sain esimerkiksi tämän ihanan riikinkukko-ompelutyön, josta tein tyynynpäällisen. Ompelutyön historia on sellainen, että se oli tullut työkaverilleni keskeneräisenä. Se on jokin vanha ompelupaketti, jossa oli englanninkieliset mustavalkoiset(!) ohjeet ja kaikki askartelukankaat mukana. Työkaverini ilmoitti, että hänellä on sellainen "aika kamala ompelutyö, joka on kyllä värikäs. Että jos tykkäät, niin voin tehdä sen valmiiksi". Kun näin kuvion ja värit, ihastuin heti. Pyysin kuitenkin jättämään tyllikangaskoristeet pois, sillä ne näyttivät mielestäni kitschiltä.
Toinen työkaverilta saatu löytö on vanha puulelu, ilmeisesti 60-luvulta. Ankan muoto on niin söpö, että nostin sen olohuoneeseen esille. Taloudesta ei löydy Oiva Toikan lasilintuja, mutta tämän puisen huolin kotiini mielelläni. Kaikki osat ovat irrotettavissa nokka ja jalat mukaan lukien.
Oiva Toikasta puheen ollen, tämä pieni Krouvi-tuoppi on myös ilmainen löytö, jonka pelastin jätekeskukselta. Minusta on hienoa, että jäteasemillekin jätetään vielä sellainen "viimeinen käyttömahdollisuus" -kontti. 
Kirpparilta olen ostanut tämän värikkään kiinalaisen emalivadin, josta ajattelin tehdä ensi kesänä lintujen juoma-altaan. Hintaa oli 6 euroa.
Tämä matala Rörstrandin uunivuoka oli niin nätti ja edullinen (3,50€), että se oli pakko ottaa mukaan. Kuvion on suunnitellut todennäköisesti Hertha Bengtsson.
En ole varsinaisesti muovisten Sarvisten keräilijä, vaikka niitä muutamia kodista löytyykin. Sarvisten hinnat tuntuvat nousseen vuosien varrella. Tämän vuoksi riemuitsin, kun löysin isokokoisen muovilaatikon (53 x 37 x 23cm) edulliseen 8 euron hintaan. Kassalla riemuitsin vielä enemmän, sillä kyseisen pöydän tuotteet olivat -50% alennuksessa, joten maksoin tästä lopulta 4 euroa. Pinta oli kulunut ja pinttyneen likainen, mutta Universal Stonella sain puhdistettua tummumat.
Haaveilen tällä hetkellä löytäväni kirppareilt lisää vanhoja hyllyjä. Jotain sellaisia mikä näkyy tuossa puuankan alla. Nämä hyllyt ovat kevyitä ja tarpeisiini sopivia, ja jotain muuta kuin String-hylly. Fyysisillä kirppareilla näitä tuntuu kuitenkin liikkuvan vähän, ainakin täällä Kuopiossa. Mutta se odottaminen ja metsästäminen onkin kirppiskierrosten parasta puuhaa.

Uspenie ja Lepäävä Buddha

Minulla on ollut pitkästä aikaa ikävä taidehistoriallista pohdintaa. Niinpä ajatelin nostaa esille pidempään mieltäni askarruttaneen aiheen, joka on jäänyt julkaisematta siksi, että tahtoisin tutkia aiheyhteyttä enemmän. Mutta aika tuntuu katoavan johonkin. Niinpä päätin jakaa pohdintani sen suuremmin miettimättä.

Taidehistoriassa minua ovat aina kiehtoneet eniten rinnastukset, esikuvat ja toisinnot. Tämän vuoksi kristillinen taide on kiehtovaa. Se on täynnä symboliikkaa ja vertauskuvia, joilla kerrotaan paljon enemmän mitä kuvassa varsinaisesti näkyy. Ortodoksinen kuvasto on töiden vuoksi jo melko tuttua, mutta yllätyin totaalisesti, kun löysin buddhalaisesta kuvastosta yhtymäkohtia ortodoksiseen ikoniin.

Lepäävä Buddha, 41 metriä, Nanzoin temppeli, Fukuoka, Japani. Kuvalähde.
Lepäävä Buddha (Reclining Buddha) on veistoksena tuttu aihe, mutta en ole ajatellut sen merkitystä, sillä buddhalainen kulttuuri on itselleni hyvin vieras. Enkä ole kiinnittänyt aiheeseen sen suurempaa huomiota, kunnes jossain yhteydessä törmäsin Lepäävän Buddhan kuvaan, jossa hänen ympärillään näkyi muita henkilöitä. Tämä oli sellainen "salama kirkkaalta taivaalta" -huomio. Aivan kuin Uspenien ikoni!
Lepäävä Buddha, 100-200 vuosisata. Wikipedia/Public Domain.
Lepäävä Buddha, osa sarjasta Neljä kohtausta Buddhan elämästä, Parinirvana, 100-200-vuosisata. Wikipedia/Public Domain
Uspenie eli Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen muistopäivä on ortodoksisen kirkkovuoden viimeinen suuri juhla, jota vietetään 15.8. Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikonissa Jumalanäiti on kuvattu vuoteelle makaamaan, ikiuneen nukkuneena. Itse olen oppinut käyttämään ikonista verbiä "Jumalanäiti lepää vuoteella", joka hämmästytti vielä enemmän kun huomasin, että Reclining Buddha on suomennettu lepääväksi Buddhaksi. 
Jumalanäidin kuolonuneen nukkuminen, 1600-1650. Sinebrychoffin taidemuseo/Sara Hildénin säätiö. Kuva: Kansallisgalleria.
Raamattu ei kerro tai kuvaile Neitsyt Marian viimeisiä elämänvaiheita. Sen sijaan Apokryfikirjoissa mainitaan enkeli Gabrielin ilmoittaneen Neitsyt Marialle tämän kuolemasta kolme päivää etukäteen. Maria tahtoi nähdä Poikansa opetuslapset ennen kuolemaansa ja kutsui heidät luokseen. Kaikki saapuivat apostoli Tuomasta lukuun ottamatta. Kuolinpäivänä Kristus näyttäytyi äidilleen enkelijoukkojen ympäröimänä ja vei hänen sielunsa taivaaseen. Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikonissa Neitsyt Marian sielu kuvataan Kristuksen olkapäällä istuvaksi pieneksi hahmoksi, jonka Kristus saattaa taivaaseen. Apostoli Tuomas saapui paikalle Neitsyt Marian hautajaisten jälkeen murheellisena myöhästymisestään. Hän pyysi, että hauta avattaisiin uudelleen, mutta se osoittautui kuitenkin tyhjäksi.
Jumalanäidin kuolonuneen nukkuminen, 1500-luku. Venäläisen taiteen museo, Pietari. Wikipedia/Public Domain.
Lepäävä Buddha. Kuva: Facebook/Lama Thanka Painting School.
Lepäävän Buddhan kuvissa ja Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikoneissa on paljon visuaalisia yhtymäkohtia. Mutta mistä Lepäävä Buddha kertoo? Buddhalaisen kulttuurin kuva esittää edesmennyttä Mestaria, jota ympärillä olevat seuraajat ovat tulleet suremaan. Viimeisellä matkallaan Buddha pysähtyi Kushinagaraan lepäämään intianmerantipuiden alle, joiden kerrotaan puhjenneen kukkaan sesongin ulkopuolella. Kyseisellä paikalla Buddha kävi rauhallisesti pitkälleen, jätti viimeiset jäähyväiset seuraajilleen ja astui nirvanaan.

Ortodoksisen ja buddhalaisen kulttuurin kuvauksilla on siis enemmän yhteyksiä toisiinsa kuin voisi etukäteen kuvitella:  keskellä makaava - lepäävä - hahmo, jonka ympärille on kerääntynyt joukko ihmisiä muistamaan edesmennyttä. Kuolleesta puhutaan lepäävänä ja molemmat on kuvattu vuoteelle. Edesmennyt on asetettu kuvattavaksi siten, että hänen päänsä on vasemmalla ja jalat osoittavat oikealle. Pään ympärillä on sädekehä. Ympärillä olevat hahmot on kuvattu eri korkeuksille.

Tämä yhteys on vain yksi esimerkki maailman eri kulttuurien syvistä ja yhteneväisistä juurista. Tutkimalla kulttuureja voimme löytää niistä jotain tuttua johon samaistua, ja sitä kautta ymmärtää myös itselle vierasta.

sunnuntai 30. elokuuta 2020

Kun malttaa odottaa

Ei liene yllätys, että käytän kodin sisustamisessa pääasiassa kirppislöytöjä aina astioista tekstiileihin ja huonekaluihin. Tällä tavalla kotiin saa mukavasti talon henkeen sopivaa vanhaa tunnelmaa, mutta asioiden metsästäminen vie aikaa. Ensin haaveilin lattiavalaisimesta, mutta kun sopivaa ei tuntunut löytyvän, siirsin ajatuksen seinävalaisimeen. Sehän olisi myös käytännöllinen - ei veisi lattiatilaa ollenkaan.
Olen aina pitänyt enemmän epäsuorasta valosta kuin tasaisesta kattovalaisimen luomasta valosta. Sitäkin tarvitaan, mutta irralliset valaisimet luovat tunnelmaa. Tilasin alkuvuodesta eteiseen Finnish Design Shopista värikkäitä Muuton Dots-naulakkonuppeja, ja samalla verkkoselailulla löysin tieni myös kotimaisen Secto Designin sivuille. Olin nähnyt merkin kattovalaisimia monessa yhteydessä aiemminkin, mutta niiden muotokieli ei puhutellut. Sitten löysin seinävalaimen, joka jäi kutkuttamaan mieltä. En kuitenkaan ollut valmis maksamaan haaveesta yli 400 euroa. Kirppariostoksilla on nimittäin myös vaikutus - ja luulen etten ole ainoa - kun on tottunut ostamaan kaiken käytettynä, muuttuu pihiksi eikä ole valmis maksamaan mitä tahansa. Etenkin, kun hintoja vertailemalla tietää löytävänsä useat asiat edullisemmin. Kun malttaa odottaa. Niinpä testasin onneani. Aloin selailla nettihuutokauppoja. Jo ensimmäisellä hakukerralla löytyi paljon käytettyjä Secton kattovalaisimia, mutta ei lainkaan seinävalaisimia. Sitten kun ensimmäinen seinävalaisin ilmestyi myyntiin, se oli väärän värinen. Useamman kuukauden metsästyksen jälkeen tärppäsi. Helsinkiläinen myyjä tahtoi luopua omasta mustasta Secto-valaisimestaan. Ilmainen ei ollut tämäkään, ei mikään löytöhintakaan, mutta alkuperäiseen nähden edullinen. Käytetty, mutta täysin ehjä valaisin saapui onnelliseen kotiin.
Enon maalaaman omenataulun vieressä oli pitkään tyhjä kohta. Alun perin ajattelin siihen toista taulua, kunnes valaisin löysi siitä paikkansa. Halusin nimenomaan mustan valaisimen, jotta huoneen kokonaisuus saisi tarvitsemaansa kontrastia vaaleanpunaisen rinnalle. Nyt valaisin toistaa kattovalaisimen väriä ja hieman myös muotokieltä. Ja luo sitä toivomaani epäsuoraa valoa. Tämän valaisimen kiva puoli on myös se, että sen voi ripustaa kummin päin tahansa. Olen nähnyt useimmiten tämän ripustettuna leveä reuna alaspäin, mutta minä olen aina nähnyt tämän tällaisena "kantarellimaisena" versiona.
Välillä on hetkiä, jolloin itsekkään ei jaksa odottaa ihan kaikkea löytyväksi kirpparilta. Tai ainakaan juuri sellaisena kuin on sen mielessään kuvitellut. Näin kävi olohuoneen tv-tason kanssa. Olisin halunnut sellaisen kivan matalan 1950-60-luvun tason, joita näkee monessa vintage-tyyliin sisustetussa kodissa. Olihan niitä tarjolla, mutta ei omaan budjettiini istuvaan hintaan. Ja en halunnut tyytyä ostamaan väliaikaisratkaisua, josta sitten kuitenkin pitäisi päästä eroon. Tasossa oli myös tiukka kriteeri: se ei saanut olla pituudeltaan kuin maksimissaan 120 cm, jolloin se ei tulisi oviaukon eteen. Ja siinä pitäisi olla jonkinlaiset jalat, jotta alta pystyy imuroimaan. 
Aloin luovuttaa käytettyjen tv-tasojen metsästyksen ja selailin erilaisia huonekaluliikkeitä. Mutta kaikissa uusissa oli sama ongelma: ne olivat liian pitkiä. Olen kertonut tästä huomiostani aiemminkin; nykyiset huonekalujen standardimitat tuntuvat olevan valtavia, ja usein ne ovat näihin 50-luvun neliöihin liian suuria. Suuria jopa siinä määrin, että niitä ei saa taloon sisään, tai talosta ulos (kuten meillä kävi erään kaapin kanssa). 

Epäonnistuneen huonekaluliikkeiden valikoiman jälkeen käännyin taas käytettyjen versioiden metsästykseen, ja sitten onnisti. Kaupungin sisältä, eräältä kirppispalstalta löytyi käytetty tv-taso, joka oli pituudeltaan täydellinen; siinä oli pienet jalat ja sopivasti säilytystilaa. Maailma on pieni, ja myyjäksi paljastui entinen matematiikan opettajani. Joten A., mikäli luet näitä rivejä, kiitos! Tämä oli hyvä, edullinen ja toivottu ostos. Laatikoissa säilön mm. kynttilöitä, tuikkuja, tulitikkuja ja kynttilänjalkoja sekä neulomustarvikkeita. Kaikkea mitä nyt syksyn tullen tulen tarvitsemaan olohuoneessa oleskellessa. Elokuvat ja cd-levyt (kyllä, ostan molemmat edelleen fyysisinä kappaleina) olen piilottanut vihreän liinavaatekaapin sisään.
Taulut etsivät vielä paikkaansa, ja niitä löytyy monesta eri huoneen kolosta. Pilatus-vuorelta ottamani kuva oli viime jouluinen lahja ja muisto menneeltä Sveitsin matkalta. Tuo näkymä hämmästyttää edelleen. Ja tekee kiitolliseksi, että matka ehdittiin tehdä ennen näitä poikkeusoloja. Nyt matkasta on vain ja ainoastaan ihania muistoja. 

lauantai 29. elokuuta 2020

Työhuoneella: Antti Narmala

Ensimmäisen työhuonevierailun jälkeen tuli toive, että tekisin vierailuja myös muiden kuin puhtaasti (kuva)taiteilijoiden työhuoneille. Edellisen kerran vierailin puusepän verstaassa ja nyt pääsette ikonimaalarin työhuoneelle. Kaikki työhuonevierailut löydätte tunnisteen työhuoneet alta. 
Antti Narmala (s. 1980) on paitsi ikonikonservaattori myös ikonimaalari ja ikonimaalauksen opettaja. Tehtävät tukevat toisiaan ja uskallan väittää, että mies on tällä hetkellä Suomen tärkein asiantuntija ikoneihin liittyvissä kysymyksissä. Hän taitaa niin materiaalit, tekniikan kuin teologisenkin puolen. 
Miten sinusta tuli ikonimaalari?

- Isoäitini oli luovutetulta alueelta evakkoon lähtenyt karjalainen ortodoksi, jonka seinällä oli pieniä painokuvaikoneja. Olin pienestä lähtien kiinnostunut piirtämisestä ja maalaamisesta, sekä kaikesta uskontoihin liittyvästä. Ikonimaalauksessa nämä kiinnostuksen kohteet yhdistyvät. 

- Otin 12-vuotiaana yhteyttä Rauman ainoaan ikonimaalausryhmään, joka toimi evankelis-luterilaisen seurakunnan alaisuudessa. Siihen aikaan ei ollut lapsille tai nuorille tarkoitettuja kursseja, joten kyseinen ryhmä oli minulle ainut mahdollisuus ikonimaalauksen harrastamiseen. Soitin lakkaamatta opettajalle, kunnes hän suostui ottamaan minut mukaan. Rauman tiistaiseuran pyhiinvaellusmatkalla Valamoon pyysin ikonimaalari-munkki Stefanosta, silloista Harri Stefaniusta kummikseni ja liityin ortodoksiseen kirkkoon 15-vuotiaana. Olin äärimmäisen kiinnostunut ikonimaalauksesta; tilasin ikonikirjoja ja mallikuvia, isä Robert de Caluwén mallikansioita sekä luin kaiken käsiin saamani aiheeseen liittyvän kirjallisuuden. 

- 18-vuotiaana päädyin olosuhteiden pakosta opettamaan samaa ryhmää, jossa olin itse aloittanut ikonimaalauksen. Aloin opinnoissakin suuntautua ikoneihin: Joensuussa teologiaa ja Helsingissä konservointia. 
Mikä työhuoneessa on tärkeää?

- Yleisatmosfääri on tärkeä. Mulla on reissaava elämäntyyli; kaksi kotia 500 kilometrin päässä toisistaan. Maalaan milloin missäkin pöydän kulmalla: usein jonkun oppilaan kotona, 4-5 henkilön ryhmissä, jossa ohjauksen ohessa maalaan samalla itsekin. Hyvän yleisatmosfäärin tekevät ikoni, elävä tuli: lampukka tai tuohus, työnaloitusrukous, kuunnellaan kirkkomusiikkia ja ollaan hiljaa. Kun nämä täyttyvät, voin olla ja maalata missä tahansa. Repussa on aina matkavarusteina ikonipohja, siveltimiä ja väripurkkeja. Varsinainen työhuoneeni on Valamon kotini yhteydessä. 
Millaisia ominaisuuksia ikonimaalari tarvitsee?

- Kaikki ominaisuudet on opittavissa. Pitäisi olla luonteen tasaisuutta. Ikonimaalauksessa tärkeää on kaunis kohtuus. Askeettisessa kirjallisuudessa käytetään kreikankielistä termiä apatheia, joka tarkoittaa himottomuuden ohella myös kultaista keskitietä tunteissa. Kilvoituksen kautta, sydäntä puhdistamalla saavutetaan tila, josta puuttuu sekä hysteerinen ilo että syvä alakulo. Ikonimaalaukseen sovellettuna tämä tarkoittaa tilaa, jossa maalari on vapaa voimakkaiden tunteiden aiheuttamista häiriöistä, esimerkiksi epäonnistumisen tuskasta ja pystyy myös paremmin ottamaan huomioon kanssaihmisensä. Itselleni suurin haaste ja kilvoituksen kohde on alakuloon taipuvainen luontoni. Suomen kielessä apatheia on kääntynyt negatiivisesti apatiaksi, psykologisen tulkinnan mukaan välinpitämättömyydeksi tunteista ja toisesta ihmisestä, eli merkitys on kääntynyt päinvastaiseksi. 

-Ikonimaalaus on rukousta, joka edellyttää tiettyä olemisen tapaa. Pelkkä atmosfääri ei riitä. Rauha pitää olla sisäsyntyistä, myös maalaamisessa. Edistyminen ikonimaalauksessa vaatii edistymistä hengellisessä elämässä. Maalarin tulee olla sisällä Kirkossa, pystyttävä katselemaan ilmaisemaansa hengellistä maailmaa sisältä päin. Mikäli ikonimaalari tirkistelee hengellistä ulottuvuutta kokemuksellisesti ulkopuolisena, ikonit jäävät tyhjiksi kuviksi. Ikonit ilmentävät ennen kaikkea iloa. Hengellistä iloa. Rauhallista ja valoisaa iloa. Metropoliitta Anthonyn [Andrei Borisovich Bloom 1914-2003] mukaan todellisen kristillisen yhteisön tunnistaa ilosta. Ihmisten välissä olevasta ilosta. 
Millaiselta ikonimaalarien kenttä Suomessa näyttää? 

- Tällä hetkellä surettaa kullan kanssa sählääminen, joka on nykymuodossaan perinteiselle ikonimaalaukselle vieras elementti. Tähän on syyllinen kirkkotehdas Sofrinon tuotanto, sen painokuvaikonit ja sakraaliesineet muovitimantteineen. Monissa suomalaisissa nykyikoneissa itse aihe uppoaa dekoratiivisuuteen: on kiillotettua ja kaiverrettua kultaa, helmiä ja korukiviä. Vanhoissa ikoneissa dekoratiivisuus on minimissä ja palvelee ikonia. Nyt on päinvastoin. Askeesin kirkastama ikonimaalauksen estetiikka on väistynyt. Nämä eivät istu suomalaiseen ympäristöön: herkkään luontoon ja pohjoiseen pehmeään valoon. 
Opetat ikonimaalausta. Mikä on tärkein asia mitä haluat oppilaillesi antaa? 

- Mun vahvuus on toivottavasti hengellisyyden välittäminen oppilaille. Opetuksessa sitoudutaan kirkkovuoden kiertoon elämällä sitä paastoissa ja juhlissa, sekä lukemalla päivän pyhien elämäkerrat. Pyrin kirjallisuudella tukemaan oppilaiden hengellistä elämää suhteessa ikonimaalaukseen. Luen oppilaille ääneen. Edellämainittujen myötä myös toisiin kirkkoihin kuuluvat ikonimaalauksen opiskelijat elävät ortodoksisen kirkon perinnettä; joillakin se vahvistaa suhdetta omaan kirkkoonsa, toiset taas liittyvät ajan myötä ortodoksiseen kirkkoon. 

- Materiaalitekniikka on myös mun vahvuus, johtuen mun konservaattorin koulutuksesta. Olen tarkka ikonin oikeasta kokoonpanosta aina puupohjasta viimeistelyvaiheen olifaan saakka. Oppilaiden kanssa mietitään materiaalien kestävyyttä ja historiallisuutta. Olen maalaustyyliltäni kreikkalaisvaikutteinen, mutta tukeudun materiaalitekniikassa vahvasti venäläiseen perinteeseen. Uusista materiaali-innovaatioista ei voida tietää miten ne todellisuudessa kestävät aikaa ja ympäristön vaikutusta. Vanhoista tekniikoista ja materiaaleista tiedämme sen sijaan paljon, miten ne kestävät ja käyttäytyvät ajan myötä. 
Millaisena koet ikonimaalauksen aseman Suomessa? 

- Valtavan vahva asema ottaen huomioon, että väestöstä vain 1% on ortodokseja. Suomalainen kansanluonne sopii ikonimaalaukseen. Äiti Kristoduli on sanonut, että suomalaiset ovat luontaisia hesykasteja. [Hesykasmissa korostetaan hiljaisuutta ja sisäisen rauhan etsimistä kilvoituksen kautta, sekä rukousta, joka laskeutuu sydämeen asti.] Tietty rauha ja hiljaisuus on sisäsyntyistä, tämän huomaa esimerkiksi julkisessa liikenteessä, kun istutaan bussissa hiljaa. 

- Ikonimaalauksen opetusta on erittäin monitasoista. Monissa paikoissa ensimmäinen opetushomma tulee eteen silloin, kun ikonipiirin vetäjä kuolee tai siirtyy muualle. Tehtävä periytyy siis ryhmän sisällä. Näin kävi mullekin, mutta tässä on riskinsä. Kun vastuu opettajuudesta tulee, pitäisi aktivoitua, alkaa lukemaan ja opiskelemaan. Jos jää vain lepäämään laakereilleen, tulee ikäviä seurauksia. Välillä tulee vastaan oppilaita, joilla on ihan ihmeellisiä käsityksiä maalaamisesta, niin materiaalitekniikasta kuin teologiasta. On tekstivirheitä, outoja kuvaustapoja: maalattu jotain kompositoon kuulumatonta ja taas jätetty pois jotain siihen välttämättömästi kuuluvaa. Valamon opiston ikoniakatemialla on tärkeä merkitys ja suuri vastuu tässä maassa. Ikonimaalauksen opettajaksi voi kouluttautua täällä. Olemme suunnittelemassa opintokokonaisuuksia, joihin osallistumalla saa valmiudet ikonimaalauksen opettamiseen. Opintokokonaisuuksissa perehdytään materiaalitekniikkaan, munatemperan ohella myös kaseiinilla ja enkaustiikalla työskentelyyn, piirtämiseen ja sommitteluun, ikoniteologiaan ja ikonografiaan, sekä tietysti ikonimaalarin hengelliseen valmentautumiseen. 
Onko sinulla esikuvia ikonimaalareissa?

- Suomalaisessa kontekstissa Petros Sasaki [1939-1999] ja laajemmassa Leonid Aleksandrovits Uspenski [1902-1987] ja munkki Gregory [Krug, 1908-1969]. Heissä ihailen heidän työskentelynsä kokonaisvaltaisuutta, joka kattaa teknisen osaamisen, maalausjäljen täyden traditionaalisuuden, mutta samalla jäljittelemättömyyden, hengellisen tieto-taidon ja ikoniteologian. 

- Elossa olevista pappismunkki Lukas Ksenofontoslainen. Hän on vanhan ajan mestari, joka hallitsee kaikki Bysantin taidetekniikat ja tekee valtavan kauniita ikoneja: aihe ja evankeliumi nousevat yli kaiken. Opettajani Natalia Jevgejevna Aldoshina, joka on myös ikonikonservaattori ja venäläisen ikonimaalauksen kävelevä ensyklopedia. Hänen isotätinsä oli nunna Juliana [Sokolova, 1899-1981], perinteisen venäläisen ikonimaalauksen elvyttäjä Neuvostoliiton aikana, jonka ikoneita voisin katsella loputtomiin. Kummini munkki Stefanos, hänen ehdottomuutensa ikonin suhteen; valtava vaatimustaso sekä itseltään että muilta hengellisen elämän ja ikonin kunnioituksen suhteen. 
Mikä on rakkain ikonisi? 

- Yöpöydälläni on kehyksissä postikortti munkki Gregoryn [Krug] maalaamasta pyhittäjä Serafim Sarovilaisesta. Alkuperäinen ikoni sijaitsee Pariisissa (Eglise de Saint Séraphin de Sarov et Saints Serge et Germain de Valaam, Montgeron, Essonne), josta ystäväni on kortin minulle ostanut. Intarsiakehykset olen ostanut Aleksandriasta, tehdessäni opinnäytetyötäni siellä. Kyseisessä ikonissa kiteytyy askeesin kirkastama estetiikka. Se on yksi rukouksellisimmista ikoneista, jonka olen nähnyt. 
____________________________________

Antti Narmalan ajatuksia ikonimaalauksesta ja -konservoinnista voi kuunnella lisää Esin Aamutuulen toimittamassa Kaupunkiradion ohjelmassa Artistivieraana.