sunnuntai 12. elokuuta 2018

Maria Prymatšenkon satumainen maailma

Keskiaikaisten markkinoiden lisäksi päätin hyödyntää Museokortin tuomaa mahdollisuutta ja tutustua Aboa Vetus & Ars Novassa esillä olevaan Maria Prymatšenkon näyttelyyn. En ollut etukäteen näyttelystä kovin innoissani, mutta tämä on nimenomaan Museokortin parhaita puolia. Voi käydä vilkaisemassa
Ars Nova toi ensimmäistä kertaa Suomeen tämän ukrainalaisen taiteilijan värikästä tuotantoa. Teokset kuuluvat Ukrainan kansantaiteen museon kokoelmaan Kiovassa. Maria Prymatšenko (1908-1997) oli itseoppinut taiteilija, joka ammensi inspiraationsa mm. Ukrainan kansanperinteestä, luonnosta ja talonpoikaiskulttuurista. Esillepano on onnistunut ja värikylläiset salit nostavat esille Prymatšenkon taiteen mielikuvituksellisen luonteen. 
Maria Prymatšenko: Rupikonna ratsastaa, 1936, vesiväri paperille.
Tätä ennen en ollut kuullutkaan kyseisestä taiteilijasta, joten nostetaanpa esille Ars Novan esittelyteksti: 
"Maria Prymatšenko syntyi vuonna 1908 Bolotnian kylässä Ukrainassa. Hän oppi perheeltään perinteisiä käsityötaitoja ja ilmaisi rikasta fantasiamaailmaansa piirtämällä ja maalaamalla. Vuonna 1936 Prymatšenko kutsuttiin Kiovaan ammattimaisesti työskentelevän kansantaiteilijayhteisön jäseneksi. Ryhmän tähtäimenä oli ensimmäinen kansallinen kansantaiteen näyttely, joka kiersi Kiovassa, Moskovassa ja Leningradissa. Pian Prymatšenkon teoksia vietiin näyttelyihin eri puolille Eurooppaa. Vuonna 1937 niitä nähtiin Pariisin maailmannäyttelyssä.
Toisen maailmansodan syttyessä Maria Prymatšenko palasi Kiovasta kotikyläänsä. Seuraavan kerran hän toi teoksia yleisön nähtäville 1960-luvulla. Vesivärien vaihtaminen guassiin mahdollisti entistäkin voimakkaamman väri-ilottelun ja tarkkapiirteisemmän ilmaisun, ja Prymatšenko nousi Ukrainassa maankuuluksi taiteilijaksi."
Maria Prymatšenko: Riikinkukot kulkevat pitkin Ukrainaa, 1970, guassi paperille.
Se, että piipahtaa jonnekkin ilman ennakko-odotuksia tuottaa usein positiivisen lopputuleman. Niin tässäkin tapauksessa. Prymatšenkon värikkäät teokset saivat hyvälle tuulelle mutta tiesin, että pinnan alla on syvällisiä merkityksiä, jotka eivät kulttuuria tuntemattomalle avaudu. Näyttelyteksteissä oli kuitenkin hieman kerrottu luontoaiheiden symbolisesta sisällöstä, mikä helpotti teosten tulkintaa. Ne ovat muutakin kuin kauniita kuvia. Esimerkiksi Naakka lentää, etsien omistajaansa -teoksen lintu kuvaa syvää kansallista surua. Teos valmistui Tšernobylin tuhoisan ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen 1986.
Maria Prymatšenko: Naakka lentää, etsien omistajaansa, 1986, guassi paperille.
Maria Prymatšenko: Avaruuspippuri, 1983 ja Syreeni maljakossa, 1963, guassi paperille.
Itse asiassa minulla oli jo hieman pohjaa ukrainalaisten kasvi- ja luontoaiheiden tulkintaan. Sain seurata sivusta kollegoideni ukrainalaisten käspaikkojen luettelointia. Kirjoitin aiemmin Valamon kätköistä - käspaikkja ja metalli-ikoneja -näyttelystä, johon RIISA loi näyttelytekstit. Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa vuodenvaihteeseen 2018/2019 esillä olevassa näyttelyssä on kerrottu eri kasvi- ja eläinaiheiden symboliikkaa nimenomaan ukrainalaisessa kulttuurissa. Kävi ilmi, että karjalaisessakin käspaikkaperinteessä käytetään osittain samanlaisia luontoaiheita kuin Ukrainassa, mutta niiden symbolinen sisältö ei ole täysin samanlainen.
Maria Prymatšenko: Minun pkku heisipuuni, 1988, guassi paperille.
Linnut ja kukat Maria Prymatšenkonkin näyttelyssä olisivat puhuneet enemmän jos olisin muistanut, että esimerkiksi siipensä pystyyn kohottanut kyyhkynen on traagisen rakkauden symboli, laulavan satakielen uskotaan kutsuvan itselleen paria, lilja on yksi tärkeimmistä naista kuvaavista symboleista, tai että koiranheisi on Ukrainan kansallispuu. Koiranheisi symboloi naisten kauneutta, terveyttä, toivomuksia, kestävyyttä ja vahvuutta. Punaiset koiranheisin marjat ovat veren ja suvun jatkamisen vertauskuva ja siten myös kuolemattomuuden symboli. Mikäli ukrainalaisten eläin- ja kasviaiheiden symboliikka ja käsityöperinne kiinnostaa enemmän, suosittelen tutustumaan Valamon luostarin julkaisemaan Ruusuja ja unikoita -kirjaan.
Maria Prymatšenko: Lokki tuo tulppaaneja Ivan soturin haudalle, 1977, guassi paperille.
Maria Prymatšenko: Oi tuolla riihillä ja torilla, 1967; Vanja ja Katja, 1960; Nuoruusvuoteni, 1987, guassi paperille.
Maria Prymatšenko kuvaa töissään Ukrainan maaseutua kukoistavaksi ja aurinkoiseksi. Henkilöt ovat pukeutuneet perinteisiin ukrainalaisiin asuihin. Esimerkiksi vyshyvanka-paitojen kuvioissa on runsaasti symboliikkaa ja paikallisia tunnusmerkkejä. Paitojen kuvioinnista on voitu tunnistaa kantajansa kotiseutu. 
Maria Prymatšenko: yksityiskohta teoksesta Ukrainan kunnia, 1965, guassi paperille.
Näyttelyn nimi - Satumainen maailma - kuvaa hyvin näyttelyn kokonaisuutta. Se on kaunis, värikäs ja mielikuvituksellinen. Itse pidin eniten lintuaiheista, mutta jokainen kukka ja kasvi huusi mielessäni tarvetta löytää sen symbolinen merkitys. Samoin jäin miettimään voimakasta värimaailmaa. Näyttely jätti siis enemmän kysymysmerkkejä kuin antoi vastauksia. Tämän vuoksi kannattaa hyödyntää näyttelyn opastetut kierrokset lauantaisin ja sunnuntaisin.
Maria Prymatšenko: Herra Reagan, katsokaa tätä kuvaa, 1986, guassi paperille.
Maria Prymatšenko: (vasemmalta oikealle) Volevaha kuljettaa apinaa, 1977; Leijona on katkaissut tammen, 1963; Suoeläin, 1978; Lyhytjalkainen eläin, 1983; Sikakaunotar, 1965;Aasi, 1967, guassi paperille.
Maria Prymatšenkon satumainen maailma on esillä Ars Novassa 2.9.2018 saakka.

Näyttelystä ovat kirjoittaneet myös:

lauantai 11. elokuuta 2018

Keskiaikaiset markkinat

Moni on niistä puhunut ja tunnelmaa kehunut, joten olihan ne itsekin vihdoin nähtävä. Turun Keskiaikaiset markkinat. Mietin etukäteen, että kehtaako sinne edes mennä jos ei ole omasta takaa asuja ja muita asusteita. Hyvin sinne joukkoon mahtui ihan tavallisissakin vaatteissa. Kieltämättä oli aluksi hieman naurussa pidättelemistä, kun kävelin rautatieasemalta Vanhalle Suurtorille, ja yhtäkkiä vastaan marssii täydelliseen asuun sonnustutuneita miekkamiehiä, aseenkantajia ja muita karvaisia miehiä. Eikä nauru ollut missään nimessä pahansuopa! Tilanne vain tuntui niin täydellisen omituiselta. Ja samalla hienolta. Mahtavaa, että näihin päiviin panostetaan toden teolla ja upein lopputuloksin!
Kävin kuuntelemassa Tuomiokirkossa Hilda Kunnolan esitystä ennen kun siirryin tutustumaan varsinaiselle markkina-alueelle. Hän soitti Sylvia Woodsin Brandiswhieren harpun. Ihana elämys! Tuomiokirkko oli mitä parhain ympäristö tälle esitykselle. Kanteleen lisäksi harppu kuuluu omiin meditatiivisiin soittimiini. Voisin kuunnella niitä loputtomiin. Aurajoen varressa pääsin kuuntelemaan Ella Isotalon ja Antti Raskin duoa, Tuhkatarhaa.
Paljon oli väkeä liikkeellä ja paljon olisi ollut myös ostettavaa. Mukavinta oli kuitenkin katsella ympärilleen, hämmästellä taidokkaita asuja ja sitä kuinka pukeutuneet eläytyivät rooleihinsa.





Olen usein miettinyt, että haluaisin maistaa tikkuomenaa, mutta jättänyt sitten ostamatta sen vuoksi, että jos omena sattuisi olemaan kirpeä tai kova. Täällä bongasin kuitenkin karamellikuorutteisen tikkupäärynän ja se oli taivaallisen hyvää! ♥ Ihan tyhjin käsin ei tarvinnut lähteä kotiinkaan, sillä samaan aikaan vietettäviltä käsityömarkkinoilta ostin itselleni Frida's Cornerin Frida Kahlo -korvakorut. Kääntöpuolella lukee Fridan tokaisu: "Feet, what do I need them for, If I have wings to fly". Ja kirjakauppiaan kojussa oli uskomaton löytö: Esa Pakarisen tähdittämä Lentävä kalakukko -leffajuliste! Naureskelin, että savolaisen piti lähteä Turkuun saakka löytääkseen jotain tällaista. *Pyörät ne lauloivat, Kuopijoon käy tie* Myyjäkin heittäytyi vitsikkääksi kun kysyin, että käykö pankkikortti? "-Kyllä käy. Olen varautunut teidän kierojen savolaisten korttitemppuihin!" Jätin korottamatta panoksia turkulaisvitsillä.... :P
Ohjelmaa olisi ollut moneksi päiväksi. Tämä oli kuitenkin kiva nähdä ja huomata, että kokonaisuus on äärimmäisen hienosti järjestetty. Muilla keskiaikamarkkinoilla en ole vieraillutkaan, joten en osaa verrata tätä esimerkiksi Hämeenlinnan keskiaikafestivaaliin. Turkuun lähtisin kyllä toistekin.

perjantai 10. elokuuta 2018

Fantastico!

Bacci Maria Baccio: Iltapäivä Fiesolessa, 1926-1929, öljy kankaalle, Gallerie degli Uffizi, Firenze.
Yuichiro Saton näyttelyn rinnalla ehdin käydä katsomassa myös Ateneumin maagista realismia esittelevän kokonaisuuden Fantastico! Näyttely kertoo Italiassa ensimmäisen maailmansodan päättymisen aikaan syntyneestä suuntauksesta.  
Bacci Maria Baccio: yksityiskohta teoksesta Iltapäivä Fiesolessa.
Suurelle yleisölle lienee edelleen tutumpaa yhdistää italialainen taide renessanssiajan mestareihin, jonka vuoksi Ateneumin näyttely on mielestäni tärkeä. Samaa merkittävyyttään halusivat painottaa myös italialaiset taiteilijat itse luodessaan Novecento-ryhmän 1922. He ihailivat myös quattrocenton ja cinquecenton (1400-1500-luku) loistokausia, mutta pyrkivät modernisoimaan klassismia tuomalla uutta eloa italialaiseen taiteeseen. Ryhmää johti aluksi Benito Mussolinin rakastajatar, kirjailija ja taidekriitikko Margharita Sarfatti (1880-1961), joten taide oli kytköksissä fasismiin. Novecento hallitsi lyhyen aikaa Italian taidetta, mutta taiteilijoiden määrä ryhmän sisällä oli niin suuri, että sen koko esti varsinaisen yhtenäisyyden taiteellisena liikkeenä. Italian taiteen voikin nähdä osana ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallinnutta yleiseurooppalaista suuntausta, jossa haluttiin palata järjestykseen. Kyseisenä aikakautena etsittiin pysyvyyttä ja järjestystä, hylättiin modernit kehityssuunnat ja palattiin kotimaisiin, esittäviin lähteisiin.
Felice Casorati: Cynthia, 1924-1925, öljy kankaalle, yksityiskokoelma, Torino.
Maagiselle realismille oli tunnusomaista hetken pysäyttäminen ja hiljaisuus, yksityiskohtien tarkka kuvaus ja unenomaisten sekä outojen kerrosten luominen. Esittävyys tekee maalauksista helposti lähestyttäviä, mutta hyvin nopeasti teosten erikoinen tunnelma avautuu myös katsojalle. Tämä tunnelma erottaa ne perinteisistä muotokuvista. 
Edita Broglio: Pulloja, 1927, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.
Italialaiset taiteilijat käänsivät katseensa menneeseen ja palauttivat eri maalauksen lajit - muotokuva, maisema ja asetelma - entiseen arvoonsa. He pyrkivät varhaisen taiteen ja geometrian syvälliseen tuntemukseen, mutta aiheita tulkittiin uusin silmin. Alla olevassa maalauksessa Gino Severini on tulkinnut vaimonsa ja tyttärensä kultaiseen leikkaukseen käyttäen tietoisesti inspiraationa Raffaellon Madonnaa. Äiti ja tytär muodostavat klassisen kolmiosommitelman.
Gino Severini: Äitiys, 1920, öljy ja tempera, yksityiskokoelma.
Viittauksia renessanssin klassikoihin on löydettävissä muualtakin. Cesare Montin Muotokuva omena kädessä -teosta katsellessa ei voi olla tekemättä mielleyhtymiä La Giocondaan, Mona Lisaan.
Cesare Monti: Muotokuva omena kädessä, 1923, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.
Cagnaccio di San Pietro: Hinausköysi, 1926, öljy kankaalle, kokoelma Fondazione di Venezia.
Cagnaccio di San Pietron maalaus Hinausköysi tuo puolestaan mieleen Ilja Repinin Volgan lautturit (1870-1873). Repinin maalauksesta poiketen Cagnaccio di San Pietron maalauksen miehet eivät näytä luhistuvan vetotaakkansa alle vaan pikemminkin uhkuvan hiljaista voimaa. Värimaailma luo mielikuvan unimaisesta ympäristöstä ja laivan kylkeen kuvattu Pietà-aihe lisää kuvan surrealistista jännitettä. Cagnaccio di San Pietro oli yksi maagisen realismin suurista nimistä. Taiteilijalta on esillä samassa salissa Hinausköyden kanssa muitakin mielenkiintoisia ihmiskuvauksia. Erikoisiin asentoihin sommitellut naisvartalot toivat erotiikan rinnalle mielikuvan väkivallasta. 
Cagnaccio di San Pietro: yksityiskohta teoksesta Hinausköysi.
Cagnaccio di San Pietro: yksityiskohta teoksesta Hinausköysi.
Fantastico! antoi hyvän läpileikkauksen Italian maagisesta realismista 1920-1930-luvuilla. Varsinaisten aiheiden ohi nousi tunnelma - hiljaisuus ja pysähtyneisyys - ja niiden mukanaan tuoma jännite. Näyttelyssä on siis tutkittavaa myös heille, joiden mielestä muotokuvat ja asetelmat tuntuvat tavallisesti tylsiltä. Jos sattuu pitämään esimerkiksi amerikkalaisen Edward Hopperin (1882-1967) taiteesta, Fantastico! tarjoaa yhtä outoja ja samalla kiehtovia yksinäisyyden ja hiljaisuuden maailmoja. 
Gian Emilio Malerba: Naamiaisasuja, 1922, öljy kankaalle, Galleria Nazionale d'Arte Moderna e Contemporanea, Rooma.
Tuokio taiteelle -blogi kirjoitti myös ajatuksiaan näyttelystä. Tekstissä kiinnitettiin huomiota mm. näyttelyn salitekstien voimakkaisiin tulkintoihin. Yhdyn Toni Jakalan ajatuksiin aiheesta:
"Teksteissä on tehty myös tulkintoja, joita tarjoillaan katsojille varmoina tai itsestään selvinä, mutta minä ainakin kyseenalaistaisin ne. Etenkin, kun tulkinnat niin harvoin ovat itsestään selviä ja objektiivisia."  
Kiinnitin huomiota samaan yksityiskohtaan kuin Jakala Naamiaisasuja -teoksen ääressä. Harlekiinin kerrotaan olevan kuoleman symboli, mutta minäkään en olisi tehnyt selvästi kyseistä tulkintaa. "Malerba on valinnut tilanteen keskushahmoksi tyylikkään mutta levottomuutta herättävän harlekiinin, joka tässä yhteydessä on selvästi kuoleman symboli."

Toinen reipas tulkinta mikä myös kiinnitti huomioni, syntyi ensimmäisessä kuvassa näkyvän Bacci Maria Baccion Iltapäivä Fiesolessa -teoksen äärellä. Saliteksissä kerrottiin, että "Kuva on tunnistettava ja todellinen, ja silti sen kertoma tarina on tietoisen kuvitteellinen, antinaturalistinen, suorastaan hyytävä." Hyytävä? En valitettavasti jaa samaa tulkintaa kyseisestä teoksesta. Olen sitä mieltä, että katsojia on hyvä helpottaa saliteksteillä kertomalla taustoja ja historiaa, mutta en henkilökohtaisesti pidä siitä, että museot menevät tulkitsemaan teokset tyhjiksi. Kuten Toni Jakala blogitekstissään kirjoitti: "Etenkin, kun tulkinnat harvoin ovat itsestään selviä ja objektiivisia".
Felice Casorati: Neidit, 1912, öljy kankaalle, Galleria Internazionale d'Arte Moderna, Venetsia.
Museokierroksen lomassa syntyi jännittäviä kohtaamisia paitsi teosten myös kävijöiden kanssa. "Taidemuseoharrastukseni" sivuun liittyy taideteoksen ja kävijän kohtaamisen bongailu. Kunsthaus Zürichin postauksessa näkyi yksi kuva, jossa vaaleansiniseen tikkitakkiin sonnustautunut kävijä seisoi vaaleansinisen Paul Signacin maalauksen ääressä. Värimaailmat kohtasivat. Fantastico! -näyttelyssä sattui useampi onnenpotku. Punaisessa mekossa oleva nainen seisoi Felice Casoratin maalauksen ääressä, jossa sattui myös olemaan punamekkoinen nainen. Helman pituuskin sattui sopimaan kuvaan.
Antonio Donghi: Nainen kahvilassa, 1931, öljy kankaalle, Fondazione Musei Civici di Venezia, Galleria Internazionale d'Arte Moderna di Ca'Pesaro.
Vihreäpaitainen mies kuvasi Antonio Donghin maalausta vihreäpaitaisesta naisesta kahvilassa. Yleensä tilanteet menevät nopeasti ohi eikä kaikkea ehdi tallentaa kameralle. Tämä seuraava tilanne jäi vaivaamaan kuitenkin niin kovasti, että päätin uskaltaa avata suuni. Punatukkainen nainen seisoi Ubaldo Oppin maalauksen ääressä ja hänellä sattui olemaan kainalossaan turkoosi käsilaukku, joka yhdistyi maalauksen värimaailmaan. Tuijotin näkymää ja hymyilin, kunnes nainen siirtyi eteenpäin. Halusin kuitenkin tallentaa näkymän ja kävin ystävällisesti kysymässä, että voisiko nainen seistä vielä hetken maalauksen ääressä. Hänen hiustensa muoto ja pitkä kaulansa näytti takaapäin siltä kuin nainen olisi katsellut omaa muotokuvaansa.
Ubaldo Oppi: Vaimon muotokuva Venetsia taustalla, 1921, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.
Tämä on hauska sivuharrastus näyttelyiden lomassa. Kun malttaa irrottaa katseensa yksittäisistä teoksista ja katsoa näyttelytiloja kokonaisuuksina, voi tehdä yllättäviä löytöjä. Harrastaako joku muukin tätä tai muunlaista museobongailua?

Fantastico! Italialaista taidetta 1920-1930-luvuilta on esillä 
Ateneumissa vielä 19.8.2018 saakka.

tiistai 7. elokuuta 2018

Lomalla viimeinkin

Täällä vietellään ensimmäisiä lomapäiviä, mutta pakko myöntää, että lomatunnelmaan pääseminen on vielä aluillaan. Viimeiset kaksi viikkoa tuntui, että suoritin työpäivät läpi siten, etten pystynyt ajattelemaan seuraavaa päivää lainkaan etukäteen, jotta selviäisin sen päivän tehtävistä. Olin päivistä sekaisin ja koko kropassa velloi stressitila. Vaikka töissä ei mitään katastrofaalista kesän aikana tapahtunutkaan, yksittäiset tehtävät kasvattivat huomaamatta paineen tunnetta pääni sisällä. Reissaaminen ympäri Suomea ja sen tuoma väsymys alkoivat näkyä enemmän mitä lähempänä loma häämötti. Töiden puitteissa tuli reissattua kuukauden sisällä Pielavedelle, Vantaalle, Ilomantsiin kolmesti ja Rautalammille kahdesti. Tämän lisäksi henkilökohtaisia matkoja tuli siinä samassa rytäkässä Jyväskylän lisäksi Turkuun ja Helsinkiin sekä pieniä matkoja Savon sisällä.

Kaikki matkustaminen oli käytänössä mukavaa ja tein ne mielelläni, mutta tässä se ongelma piileekin. Edellisessä Outi Elomaan kolumnissa puhuttiin onnellisuudesta harrastuksena. Elomaan mukaan
"Tärkeintä on mielestäni, että tekee sellaisia asioita, jotka tekevät onnelliseksi, ja joista nauttii aidosti. (---) Ehkä harrastankin onnellisuutta."
Mainitsin, että minun onnellisuuteni - ja samalla ongelmani - syntyvät siitä, että olen saanut yhdistettyä työn ja harrastuksen ikään kuin samaan pakettiin. Rakastan museotyötäni ja kaikkea uutta mitä se on mukanaan tuonut. Työ on vahvistanut itsetuntoani (minähän osaan tämän!), vaikka epävarmuuden hetkiäkin on. Kuten varmasti meillä kaikilla joskus. On kuitenkin ihana huomata, että olen saanut ympärilleni myös sellaisia luottohenkilöitä ja yhteistyökumppaneita, joilta voi rohkeasti kysyä konsultaatiota kun sitä tarvitsee. 
Se, että saa mahdollisuuden tehdä sitä mitä rakastaa, laittaa tekemään töitä vielä kovemmin. En pidä työtäni itsestäänselvyytenä, sillä kulttuuriala on aina epävarma. Olen ylpeä siitä, että olen raivannut tieni tänne saakka, mutta haluan kehittyä niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisessakin elämässä. Tämän vuoksi olen iloinen, että työnkuvani on monipuolinen, mikä mahdollistaa uusien asioiden oppimisen. Yksi kesän työprojekteista liittyi esimerkiksi ortodoksisen rakennetun kulttuuriperinnön ja sen merkittävyyden kartoittamiseen.
Blogi(t) pitää minut työn sivussa kiinni suomalaisessa nykytaiteessa. Nautin siitä, että voin heittäytyä taiteen vietäväksi ja samalla tiedän, että se tukee paitsi ammatillista myös henkilökohtaista osaamista. Se, että tekee asioita täydellä sydämellä johtaa välillä siihen, että unohtaa levätä. Innostuminen, kiinnostuneisuus, halu oppia ja kehittyä vievät onnellisuuden harrastamisen pariin, mutta on todella tärkeää myös tiedostaa, milloin on vaarassa ylisuorittaa. Lähipiiri ja ystävät kyllä kommentoivat työtahtiani, mutta tähän saakka olen ollut tilanteen tasalla.

Kunnes nyt ennen lomaa olin huolissani jaksamisestani jo itsekin. Tiedostin, että nyt mennään liian lujaa ja tarvitsin aikaa levätä. Loma tuli siis tarpeeseen. Hain loman alkuun ensiapua kuvissa näkyvistä maisemista, sillä viime maaliskuussa kävin lepuuttamassa mieltäni samoissa maisemissa. Tämä oli ensimmäinen kertani Valamossa näin kesäaikaan, joten sain toteutettua myös haaveeni hautausmaakierroksesta. Täällä opettelin jälleen hengittämään uudelleen. Hengittämään rauhassa ja keuhkojen pohjalle asti. Täällä ei ollut kiire mihinkään ja sai irrotettua itsensä kaikesta ulkopuolisesta. Olin varautunut sateeseen ja ukkoseen, mutta taivaankappaleet olivat kohdillaan ja sain nauttia poutapilvistä. Kiitokset luostarille, että hautausmaalla on useita penkkejä joihin istahtaa.
Ohjaaja Kalle Holmbergin ja hänen vaimonsa Ritvan hauta.
Kirjailija Elina Karjalaisen grobu.
Kirjailija Pentti Saarikosken hauta.
Pelkäsin etukäteen, että kesällä turistien määrä olisi luostarissa valtava. Bussilastillisia ihmisiä siellä olikin, mutta ryhmät olivat jakaantuneet eri paikkoihin, joten ainakaan tällä kertaa en kokenut turistimääriä ahdistavina. Ehkä enemmän ärsyynnyin hautausmaalla kovaan ääneen puhelimeen puhuneesta henkilöstä, mutta hänestäkään ei ollut pitkään vaivaa. Hautausmaan nariseva puuportti toi juuri oikeanlaisen vanhan tunnelman. Joten Valamo, mikäli luette näitä rivejä, älkää menkö rasvailemaan niitä saranoita hiljaisiksi!
Kotimatkakin meni upeassa auringonlaskussa. Tämän vierailun voimalla aion virittäytyä lomatunnelmiin ja annan itselleni luvan levätä. Kirjallisuus on tässä hyvänä apuna. Niitä ei voi pikakelata, vaan ne pakottavat pysähtymään. Joitain kirjatunnelmia nostan varmaan myöhemmin myös tänne blogin puolelle, mutta myöhemmin.
Aurinkoisia loppukesän päiviä teille, ketkä palaatte/olette palanneet arkeen.