maanantai 8. heinäkuuta 2019

Yhteiset pyhämme

Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa on uudistetun Luostarimuseon lisäksi esillä Yhteiset pyhämme jakamattoman kirkon ajalta -näyttely. Kyseessä on siis ennen vuotta 1054 pyhäksi julistettuja miehiä ja naisia, jolloin kristillisen kirkon itäinen ja läntinen osa olivat vielä yhdessä. Itäinen ja läntinen kirkko olivat tosin erilaisia jo ennen keskiaikaa. Lännessä kirkon virallinen kieli oli latina ja idässä kreikka. Myös teologian painopiste oli erilainen. Lännessä keskeisiä käsitteitä olivat synti, rangaistus, palkinto ja omakohtainen pelastus. Idässä pohdittiin kolminaisuuteen ja Kristuksen olemukseen liittyviä kysymyksiä. Sakramenteissa oli myös eroja. Idässä mirhavoitelun sakramentti suoritettiin kasteen yhteydessä, kun lännessä se kehittyi myöhemmällä iällä toimitettavaksi konfirmaatioksi.
Davidovskij Roman: Pyhä Olavi, Norjan kuningas.
Davidovskij Roman: Pyhä Olavi, Norjan kuningas, yksityiskohta.
Tuolloin kunnioitettavat pyhät olivat kuitenkin yhteisiä sekä idässä että lännessä. Valamon luostarin näyttely palauttaa tietoisuuteemme yli sata pyhää kristillisen kirkon eri alueilta. Esimerkiksi yllä näkyvä Pyhä Olavi on varmasti tuttu kaikille Suomen keskiaikaisissa kirkoissa kiertäneille. Pyhä Olavi löytyy veistoksena esimerkiksi Hattulan Pyhän Ristin kirkosta. Lännen pyhien vanhoja ikoneja ei ole juurikaan säilynyt, joten nykyisten ikonimaalareiden on täytynyt kehittää uusi ikonografia niiden esittämiseen. Kuvaustavoissa on kuitenkin otettu huomioon kanon eli opillinen ohjeistus.  
Kuzmina-Gogajeva Irina: Pyhä marttyyri Agnes Roomalainen.
Kuzmina-Gogajeva Irina: Pyhä marttyyri Agnes Roomalainen, yksityiskohta.
Davydov Filipp: Pyhä Patrik Irlantilainen.
Näyttelyssä oli todella paljon itselleni täysin tuntemattomia pyhiä. Mutta riemuitsin aina kun tunnistin tuttuja: Pyhä Patrik Irlantilainen, Pyhä marttyyri Agnes Roomalainen. Pyhiä Vitusta tai Bavoa en olisi tunnistanut ilman Prahan ja Gentin matkoja. Pyhän Vituksen katedraali, ja etenkin Pyhän Bavon katedraali oli aivan uskomaton kokemus. Ja täällä ne pyhät nyt olivat, Valamon luostarissa Heinävedellä.
Tokareva-Hrunova Antonida: Pyhät marttyyrit Vitus, Modestus ja Crescentia.
Tokareva-Hrunova Antonida: Pyhät marttyyrit Vitus, Modestus ja Crescentia, yksityiskohta.
Tokareva-Hrunova Antonida: Pyhät marttyyrit Vitus, Modestus ja Crescentia, yksityiskohta.
Tokareva-Hrunova Antonida: Pyhät marttyyrit Vitus, Modestus ja Crescentia, yksityiskohta.
Stratanovich Natalia: Jumalansynnyttäjä, pyhä Bavo Gentiläinen ja pyhä Gertrud Nivellesläinen.
Yhteiset pyhämme jakamattoman kirkon ajalta -näyttelyajatus syntyi Artos Fellowshipin puheenjohtajalta Sergei Chapninilta. Hän oli Moskovassa esittelemässä paikalliselle roomalaiskatoliselle piispalle ikoninäyttelyä, jolloin Chapnin sai ajatuksen ehdottaa näyttelyä myös jakamattoman kirkon pyhistä. Katolinen piispa innostui ajatuksesta. Tämän jälkeen Sergei Chapnin esitti eri maissa (mm. Espanja, Iso-Britannia, Israel, Puola, Italia, Kreikka, Serbia, Suomi) asuville ikonimaalareille ajatuksensa yhteisistä pyhistä. Maalattavat pyhät kerrottiin ikonimaalareille vuonna 2016, ja ikonit olivat valmiina 2017. Prosessi kulki eteenpäin ja ikonimaalarit lainasivat maalaamansa ikonit Artos Fellowshipille useamman vuoden ajaksi näyttelytoimintaa varten. Ennen Suomeen ja Valamoon saapumistaan näyttely oli esillä Minskissä Valko-Venäjällä. Valamosta näyttely siirtyy Venäjälle Siperiaan ja sieltä Itävaltaan. 
Ivannikov Dionisij: Pyhä marttyyri Colomanus.
Negrasov Sergei: Pyhä Clemens - Rooman paavi, Pyhä Gregorios Dialogos - Rooman paavi, Pyhä marttyri Sixtus II - Rooman paavi.
Veshtshev Pavel: Pyhä Colman, Lindisfarnen piispa.
Näyttelyssä on mahdollisuus tutustua paitsi yli sataan eri pyhään, myös eri tekniikoilla valmistettuihin pyhien kuviin. Perinteisen temperan rinnalle on tuotu mm. mosaiikkia, keramiikkaa, reliefiä, miniatyyria. Itse huomasin etsiväni pyhien rinnalta eläimiä.
Aleksei Epifanzev: Pyhä Remalcus, Maastrichtin piispa.
Nazvin Timofei: Pyhä Corbinianus.
Karepov Ivan: Pyhä Hubertus, Liegen piispa.
Näyttely oli itselleni ammatillisesti opettava kokonaisuus, mutta pidin myös sen taiteellisesta ilmeestä. Näyttelyn kuraattorina on toiminut Sergei Chapnin ja visuaalisesta ilmeestä ovat vastanneet Liisa Heikkilä-Palo ja Ulla Saarinen.
Bodjko Andrei, diakoni: Pyhä Donnan - Eiggin marttyyri, Pyhä marttyyrikuningas Edwin.
Ivan Polverari: Pyhä marttyyri Evrosia Jacalainen.
Vangitseva katse. Ivan Polverari: Pyhä marttyyri Evrosia Jacalainen, yksityiskohta.
Yhteiset pyhämme jakamattoma kirkon ajalta 
on esillä Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa 12.1.2020 saakka.

Lähde: Sanomalehti Karjala, Terttu-Elina Kalaja, 9.5.2019.

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Valamon luostarimuseo

*Näyttelyssä valokuvaaminen on kielletty ilman erillislupaa
Heinävedellä Uuden Valamon luostarissa avautui uudistettu Luostarimuseo jo kesäkuun ensimmäisenä päivänä, mutta arkkimandriitta Sergei siunasi tilat 18.6. Museolla on luostarissa pitkät juuret, sillä Laatokan Valamon luostariin avattiin Muinaismuistokokoelma jo 1911. Siinä esiteltiin luostarin kokoelmiin kerättyjä erikoisuuksia ja harvinaisuuksia. Nyt Heinävedellä Valamon luostarissa avautuneessa näyttelyssä kerrotaan luostarin tarina ja historia kokonaisvaltaisemmin. Esillä on luostarin vanhimpia tekstiilejä, keisarillisia lahjoituksia sekä papiston käyttämiä ristejä, päähineitä ja evankeliumikirjoja 1800-luvulta. Suuri osa esineistöstä on esillä museossa ensimmäisen kerran.
Näkymä Laatokan Valamon luostarisaarelta, dioraama, 1800-luku.
Pyhittäjäisät Sergei ja Herman Valamolaiset.
Toisen maailmansodan myötä Valamon veljestö ja esineistöä evakuoitiin Laatokalta Kanta-Suomen puolelle. Veljestö löysi lopulta uuden kodin Heinäveden Papinniemestä. Luostarimuseossa arvoisensa paikan on saanut ns. ”perustamisikoni”. Laatokan Valamon luostari oli lahjoittanut kyseisen Pyhittäjäisiä Sergei ja Herman Valamolaista esittävän ikonin jo vuonna 1928 Hollannin prinssi Henrikille, joka vieraili luostarissa. Myöhemmin prinssi vieraili ja lepäsi Yrjö Herman Saastamoisen omistamassa Papinniemen kartanossa Heinävedellä ja unohti ikonin sinne. Saastamoinen asetti ikonin kartanon seinälle. Luostarin johtokunta etsi evakossa olevalle veljestölle uutta kotia vuonna 1940. Igumeni Hariton saapui Papinniemen kartanoon selvittääkseen sen soveltuvuutta ja huomasi seinällä olevan ikonin. Igumeni piti tätä merkkinä siitä, että luostarin perustajat, pyhittäjäisät olivat jo läsnä. Näin luostari päätti ostaa uudeksi kodikseen Papinniemen tilan.
Uusi-Valamo 1940-luvulla, pienoismalli tehty vuonna 1988.
Feloni, 1817. Yksityiskohta olkakappaleesta, johon on kuvattu Pyhittäjäisät Sergei ja Herman Valamolaiset Kristuksen kirkastumisen kirkon molemmin puolin. Suomen ortodoksisen kirkkomuseon RIISAn näyttelylaina.
Vigilian esineistöä.
Uudistunut Luostarimuseo on tunnelmallinen ja elämyksellinen. Uusi valaistus ja väriteemat luovat mystisen ja kauniin kokonaisvaikutelman. Esille on uskallettu nostaa isoina pintoina rohkeita ja voimakkaita värejä, jotka eivät kuitenkaan vie huomiota esineiden ja tekstiilien olemassaololta vaan päinvastoin korostavat sitä.
Matkaikonin hopeakannet, yksityiskohta, 1799.
Eri vitriineissä esitellään mm. liturgiaan, vedenpyhitykseen, sairaanvoiteluun- ja ehtoolliseen liittyvää esineistöä. Pääsalin seinälle oli koottu näyttävä kokonaisuus Valamo-säätiön Katri ja Harri Willamon ikonikokoelmasta. Esillä on ensimmäistä kertaa läpileikkaus koko Willamon kokoelmasta. Ikonit on asetettu esille tyylisuunnittain alkaen kansanikoneista klassiseen ikonimaalaukseen, barokkiin ja kansallisromantiikkaan. Esillä on tunnetumpien pyhien ja aiheiden lisäksi myös harvinaisia ikoneita.
Munkkidiakonin pääsiäisjumalanpalveluspuku Laatokan Valamosta, 1900-luvun alku.
Esineistön rinnalle yhdelle seinälle on koottu kymmenien valokuvien kokoelma Laatokan ja Heinäveden Valamoista. Näissä kuvissa näkyy kaksi kotia, mutta samalla myös se, että haasteista huolimatta elämä jatkui jumalanpalveluksineen ja kuuliaisuustehtävineen myös sotien jälkeen.

V. Bondarenkon maalauksissa 1800-luvun lopulta näkyy kohtauksia Valamon erilaisista työpajoista ja verstaista. Nämä herättävät historian eloon uudelleen.
V. Bondarenko: Valamon kellopaja, 1898, öljymaalaus kankaalle. Yläpuolella oleva Valamon kellopajan kello on 1800-luvulta. 
Takana: Pyhien lahjojen säilytysarkku, 1800-luku, kullattua hopeaa. Edessä: Lampukka, 1800-luku, kullattua messinkiä. Ylösnousemuksen skiitta.
Seiniin on asennettu myös valaistuja lokeroita, joihin on nostettu esiin mm. erikoisuuksia ja harvinaisuuksia. Kuznetsovin posliinitehtaan valmistama kuppi, evankeliumikirja Smolenskin skiitasta, lasinen pääsiäismuna Venäjän ja Turkin sodan voiton sekä Bulgarian vapauttamisen vuosijuhlan muistoksi, mirhavoiteen säilytysastia ja igumeni Innokentin keisari Aleksanteri I:lta saatu timanttiristi.
Jerusalemin Jumalanäiti ja Apostolit sekä Valitut pyhät, tempera puulle ja näkinkulta. Riisa hopeaa, 1700-luku. Moskovalaisten kauppiaiden lahja Valamon luostarille 1904. Vasemmalla yksityiskohta kolmihaaraisesta lampukanjalasta, 1800-luku.
Valamon luostarimuseon ovat suunnitelleet ja kuratoineet kulttuuritoimenjohtaja Liisa Heikkilä-Palo ja johtava konservaattori Antti Narmala. He ovat luoneet ja nostaneet Luostarimuseon näyttelyn uudelle tasolle. Näyttelyhanketta on tukenut Valamo-säätiö. Luostarimuseo vahvistaa Valamon asemaa tärkeänä luostarielämää ja ortodoksisuutta ylläpitävänä tahona Suomessa. Itä-Suomessa ortodoksisuuden synergiaa täydentävät myös Lintulan luostari, RIISA – Suomen ortodoksinen kirkkomuseo, Ortodoksinen seminaari sekä Ortodoksinen Kulttuurikeskus.
Kulttuuritoimenjohtaja Liisa Heikkilä-Palo, arkkimandriitta Sergei ja johtava konservaattori Antti Narmala.
Luostarimuseo on avoinna maanantaista lauantaihin klo 10-17,
sunnuntaisin ja kirkollisina juhlapäivinä klo 12-17.

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Puutarhassa

Tässäpä kurkistus Hurmioituneen puutarhaan. Kun kauppakirjat oltiin kirjoitettu ja avaimet saatu käteen, talon pihalla oli puoli metriä lunta eikä puutarhasta tietoakaan. Edellinen omistaja kertoi kuitenkin pihalla olevista omena-, tyrni- ja luumupuusta. Olin innoissani talosta, mutta hieman kauhuissani pihasta. En ole puutarhuri tai omenanviljelijä. Talven jälkeen kevät tuli kuitenkin hitaasti ja ajatukseen ehti totutella. Ensin suli lumet ja paljasti perennapenkin, josta en etukäteen osannut tunnistaa ainuttakaan kukkaa. Sitten pihan perällä luumupuu aloitti kukintansa. Kuinka kaunis valkoinen pitsiverho! Mitä nopeammin kevät kääntyi kohti kesää sitä enemmän aloin ihastua myös pihaan. Jokaisen uuden kukan myötä aloin miettiä, josko sittenkin olisin viherpeukalo? Eihän kukaan ole seppä syntyessään - kai tämänkin asian voisi opetella? Vähän kerrassaan.
Luumupuu.
Kevättähti.
Puistolemmikki.
Vaahtera.
Kevätvuohenjuuri.
Iiris/kurjenmiekka.
Uusia lajeja tunnistetaan viisaammilla. Perennapenkissä on se hyvä puoli, että se on runsas eikä rikkakasveja juurikaan mahdu joukkoon. Olen kitkenyt silloin tällöin, mutta aika helppohoitoiselta se näyttää vaikuttavan. Työkaveri lahjoitti mökiltään vanhoja iiriksen mukuloita, joita istutin etupihan puolelle. Ajan saatossa huomasin, että samaa lajia löytyi perennapenkistäkin. Mutta iirikset ovat ehdottomasti yksiä lempikukkiani. Taidehistorioitsija bongaa näitä etenkin Monet'n, Renoirin, Cezannen ja van Goghin  maalauksista. Iiristen jälkeen höpsähdin kukkiin ihan täysin ja harkitsin, että istutan pihalle myös pioneja. Mutta niitä löytyikin talon nurkalta! En vain tunnistanut kukkaa ennen kuin se alkoi kasvattaa kukkapalleroa.
Omenapuu.
Pihalla on kaksi omenapuuta, jotka olivat päässeet melko takkupallon näköisiksi. Naapurit sanoivat, että huonoja omenoita on ollut kuulema paljon. Enkä ihmettele, sillä oksia oli aivan liikaa, ne olivat kietoutuneet toisiinsa ja puut olivat päässeet liian korkeiksi. Niinpä ensimmäisiä puutarhahommia keväällä oli opetella leikkaamaan omenapuut. Youtube toimi tässä hyvänä opettajana. Karkeilla hanskoilla sai samalla siliteltyä puunrungosta jäkälät ja sammalet. Ystäväni nauroi, että tutustun silittelemällä pihapuihin... 
Heikkisen Kukkatarhalla.
Mitä lähemmäs kesää päästiin, sitä enemmän aloin odottaa että saisin laittaa laatikoihinkin kukkia. Heikkisen Kukkatarha Kuopiossa (Hiltulanlahti) on ehdottomasti vierailemisen arvoinen, vaikkei mitään ostaisikaan. Kaunis paikka käydä vaikka kahvilla. Valtava paratiisi täynnä havu- ja lehtipensaita sekä sen miljoona erilaista kukkalajiketta. Olen jo vuosia ollut kallellaan pelargonioihin ja pitäähän niitä rintamamiestalossa olla.
Kerrottu idänunikko.
Iirikset ja pionit ovat suosikkiperennojani, mutta kun näin pihalla ensimmäisen avautuneen unikon lisäsin ne saman tien listaan. En ollut koskaan aiemmin nähnyt tällaisia kerrottuja unikoita. Nelliinan puutarhassa on samanlaisia. Onneksi en mennyt kitkemään näitä silloin kun luulin niitä vielä ohdakkeiksi... Kannatti odottaa, sillä yllätys oli iloinen. :)
Jalopähkämö.
Keltapäivänlilja.
Näiden lisäksi pihasta löytyy mm. syreenejä, mustaviinimarjapensaita, pari kärsineen näköistä karviaismarjapensasta, raparperiä, lipstikkaa, oreganoa/mäkimeiramia, mongolianvaahtera ja töyhtöangervoa. Voi olla, että syksyllä ollaan sadonkorjuun kanssa ongelmissa, mutta tämän vuoksi olen ottanut ilolla vastaan kaikki tarjoukset joita kiinnostavat luumut, omenat ja marjat. Laitetaan hyvä kiertämään.

Nautitaan kesästä. Aurinkoista juhannusta!

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Keittiö ennen ja jälkeen

Siirrytään Firenzen tunnelmista kotijuttuihin. Sydäntalvi on vaihtunut kesään ja kotiin on tutustuttu pikkuhiljaa, sen luonteeseen ja toimintoihin. Nyt sisätilojen lisäksi myös pihalla. Kirjoitin aiemmin siitä, että oman kodin omistaminen tuntuu epätodelliselta. Niin se tuntuu itse asiassa vieläkin, puolen vuoden jälkeen. 
Lähtötilanne.
Talo tuntuu kuitenkin enemmän kodilta kuin aiemmin, sillä sisälle on vähitellen siirtynyt omia tavaroita. Tosin kaikki eivät vieläkään ole löytäneet paikkaansa. Keittiö on tällä hetkellä ainut suurin piirtein valmiiksi luokiteltava huone, joten ajattelin vilauttaa teille matkaa lähtötilanteesta tähän hetkeen. Keskeneräisyys on ollut yllättävän paljon mieltä rassaava asia. Tiesin sen olevan haasteellista, mutta en ehkä kuitenkaan etukäteen ymmärtänyt kuinka paljon se loppujen lopuksi häiritsisi. Tuttava sanoi hienosti, että keskeneräisyyttä kestää paremmin, kun tekee yhden huoneen valmiiksi - ja se on kyllä totta. Vaikka muualla olisi kaaos voi sitä tunnelmaa paeta tässä tapauksessa keittiöön.
Tilanne työn alla.
Ennen kuin taloon tuotiin ainuttakaan huonekalua, alakerran lattiat hiottiin ja valkolakattiin (ja homma teetettiin ammattilaisella). Tämä on ollut ehdottomasti paras asia, sillä ihastelen vaaleita lattioita päivittäin. Valo heijastuu pinnasta nyt todella kauniisti ja lopputulos näyttää puhtaalta. Ensimmäinen omatoiminen pintaremontti alkoi keittiön migreeniseinistä. Suttuisesti maalatut vihreät seinät maalattiin valkoiseksi ja samalla mietittiin tulevaa maalisävyä. 
Tilanne työn alla.
Puhdas seinätilanne ja hiotut/lakatut lattiat.
Halusin keittiöön retrotunnelmaa ja ensin ajatuksissa oli maalata seinät sorbetinkeltaisiksi. Ajan mittaan mieli kallistui seinien suhteen neutraalimpaan suuntaan ja maalisävyksi valikoitui hento mintunvihreä (Tikkurila Spa X442). Tämä on tuntunut hyvältä, sillä sävy syvenee ja kevenee valon määrän ja suunnan muuttuessa. Keltainen tuli mukaan tekstiilien muodosssa.
Välillä tuntuu, että eihän tässä ole vielä saanut mitään aikaiseksi, mutta näiden kuvien myötä muistaa, että onhan sitä ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Edellä mainittujen lisäksi keittiössä on:
  • purettu ja lahjoitettu eteenpäin keittiön nurkkakaappi 
  • irroitettu, purettu ja kasattu takaisin muut kaapistot
  • vesipisteen takana on vesieristys
  • opeteltu silikonisaumausta
  • hiottu ja öljytty työtasot (toinen mustaksi lakattu taso palautettiin myös puunväriseksi)
  • saatu lattialistat paikoilleen! 
  • kunnon kokoinen pöytä (lainassa siihen saakka kunnes serkku kenties tarvitsee sen takaisin)
  • keittiön tuolien tuunauksesta voi edelleen olla iloinen 
Kodin sisustus-, tuunaus- ja huoltohommat ajoittuvat pääasiassa vain viikonloppuihin, joten siihen nähden olen iloinen edistyksestä. Kun keskeneräisyyden oppii hyväksymään tekeminen tuntuu mukavalta. Tekee silloin kun tuntuu hyvältä, eikä yritä tehdä kaikkea kerralla ja yhtä aikaa. Ystäväni käytti sanaa terapiatalo ja se oli aika osuvasti ilmaistu. Arkitöiden vastapainoksi on ihana tehdä kotijuttuja, olla pihalla ja puuhastella puutarhassa. Seuraavaksi taidattekin päästä sinne puutarhaan.