keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Työkuulumisia

Minusta tuntuu edelleen vaikealta vastata kysymyksiin "Mitäs töihin kuuluu?", sillä työtehtävien tiivistäminen lyhyeen small talk-lauseeseen on vaikeaa. Kaikki on koko ajan kesken, ja olen joutunut hyväksymään keskeneräisyyttä enemmän kuin olin etukäteen osannut edes ajatella. Silloinkin, kun tietyt asiat valmistuvat, niistä ei valitettavasti saa niin paljon iloa valmistuessaan kuin aiemmissa töissäni, sillä työpöydällä on monta kertaa enemmän keskeneräisiä asioita. Valmiista ei siis ehdi nauttia kovin pitkään, kun pitää miettiä jo muita asioita. Joten työkuulumisten kyselyihin yritän miettiä, että mikä on sillä hetkellä isointa ja näkyvintä ja sellaista, mistä saa jo puhua. Silti tämä on edelleen ihanan inspiroivaa!

Lainesairaalan pääaula kuvattuna 30.1.2024. Paljon on tämän jälkeen tapahtunut.

Se mitä odotan tällä hetkellä eniten, on Lainesairaalan (psykiatriatalo) valmistuminen ja sinne tilattujen taideteosten asentaminen. Rakennus on viimeistelyvaiheessa ja se otetaan käyttöön tämän kevään aikana. Aika on mennyt hurjan nopeasti, sillä tuntuu, että vastahan minä ilmoitin Lainesairaalan taiteilijavalinnoista. Taiteilijoiden osalta kaikki on sujunut ongelmitta ja erinomaisesti. Sydämelliset kiitokset jo tässä vaiheessa Antti Hakkarainen, Kristiina Uusitalo, Satu Laurel, Tuula Lehtinen, Samuli Heimonen ja Yuichiro Sato! Heidän taiteestaan lisää sitten, kun kaikki on valmista.

Taiteilijoista riippumattomista syistä olen joutunut neuvottelemaan matkan varrella muun muassa teoskoon muutoksista, sillä rakennussuunnitelmat usein muuttuvat matkalla. Tällä hetkellä ongelmana on myös yhden palopainikkeen siirtäminen taideseinällä sivummalle, että seinälle suunniteltu teos mahtuu sille varatulle paikalleen. Tämä tuntuu pieneltä asialta, mutta vaatii yllättävän paljon selvittelyä ja eri tahojen yhteistyötä, että taide-, rakennustekniikka ynnä muut asiat saadaan soviteltua yhteen. Vaikka etukäteen olisi selkeät suunnitelmat yhteistyöstä, yksi asia johtaa toiseen ja muuttaa kolmatta asiaa niin, että neljäs asia saattaa matkalla unohtua. Yhtäkkiä sitä löytää itsensä selvittelemästä sellaisiakin asioita, joita ei siellä yliopiston taidehistorian kursseilla koskaan kuvitellut tarvitsevansa. Asioita, joista ei ollut aiemmin kuullutkaan. Onneksi on ihania työkavereita ympärillä, jotka auttavat eteenpäin.

Ihanista työkavereista kertoo myös tämä naistenpäivänä taukohuoneeseen tuotu tulppaanikimppu. Kyseinen miespuolinen työkaveri sai tällä eleellä paljon kiitoksia. 

Työpöydällä on/ollut lisäksi muun muassa tällaisia asioita:

  • liukuovien taakse kiinnitettävien taideteosten mahdollistaminen
  • taideteoksen irrottaminen seinän mukana
  • kuvallisten akustiikkapaneelien kilpailuttaminen, tilaaminen ja asennus
  • kuvallisten alakattopaneelien kilpailuttaminen, tilaaminen ja asennus
  • taideteosten luettelointia
  • lahjoitettavien teosten vastaanottoa, lahjakirjojen ja vakuutusarvojen laatimista
  • taideteosten sijoittamissuunnitelmia mm. Varkauteen ja Iisalmeen
  • taidemuuttoja
  • näyttelyiden kalenterointi, näyttelysopimukset
  • kiinteistöhallinnon kehittämispäivän suunnittelua
  • kokousmuistioiden kirjoittamista
  • taideteoksen suojaamiseen liittyvää selvittelyä
  • yhteistyösuunnittelua Itä-Suomen yliopiston ja Savilahden Valon kaava -hankkeen kanssa

Aalto hyvinvointikeskus, Varkaus.

Lars Holmström: Elämän kehrä, 2021.
Aalto hyvinvointikeskus, Varkaus.
Aalto hyvinvointikeskus, Varkaus.

Kulttuurihyvinvoinnista

Kulttuurihyvinvointi ei varsinaisesti kuulu työnkuvaani, mutta koen sen tärkeänä ja siksi edistettävänä asiana. Kieltäydyin hyvinvointialueuudistuksen myötä päivittämästä KYSin omaa kulttuurihyvinvointiohjelmaa, sillä olin sitä mieltä, että uudistuksen myötä myös kulttuurihyvinvointiin liittyvät asiat tulisivat olla koko hyvinvointialueen laajuisia.

Pohjois-Savon hyvinvointialue on valitettavan jäljessä valtakunnallisesti mitattuna kulttuurihyvinvointiin liittyvissä asioissa. Meillä ei ole vielä kulttuurihyvinvointisuunnitelmaa, kuten esimerkiksi Pirkanmaalla tai Keski-Uudenmaan hyvinvointialueella. Koen tämän henkilökohtaisesti hieman kiusallisena, sillä Pohjois-Savossa sentään on taideasiantuntija! En voi kuitenkaan edistää asioita itsekseni, vaan tarvitsin taustatuekseni ylemmältä johdolta linjauksen asian suhteen. Nyt kun tuki on saavutettu, meidän tulee myös laatia hyvinvointialueelle oma kulttuurihyvinvointisuunnitelma.

Pauliina Rundgren Handicraftsin valmistamista Hobispuista kirjoitin aiemmin täällä. Nyt KYSissä on syntynyt positiivinen "ongelma". Diabeetikkojen mittausarvot ovat olleet niin hyviä, että vihreitä lehtiä on täytynyt tilata puuhun lisää.

Valtakunnallisesti koen melkoista painetta kulttuurihyvinvointiin liittyviin kysymyksiin ja tämä näkyy minulle esimerkiksi siten, että minulta kysellään asiasta tasaisin väliajoin sekä hyvinvointialueen sisältä että ulkoa. Olen iloinen, että Pohjois-Savon hyvinvointialue on mukana Kaikukortti-kokeilussa, jossa vähävaraisille perheille ja henkilöille mahdollistetaan ilmaisia sisäänpääsyjä kulttuuritapahtumiin. Meillä asiaa koordinoi HYTE* ja osallisuuspalveluyksikkö (*hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen). Minä ja hyvinvointikoordinaattorit edistämme parhaamme mukaan myös kulttuurihyvinvointiin liittyviä asioita muiden töidemme ohessa.

Naisten poliklinikan toimenpidehuone.
Naisten poliklinikan toimenpidehuone.

Pyrin seuraamaan kulttuurihyvinvointiin liittyviä asioita valtakunnallisesti. Minusta on hienoa, että tieto taideasiantuntijan olemassaolosta Pohjois-Savon hyvinvointialueella on noteerattu meidän rajojen ulkopuolellakin, sillä yllättäviä yhteydenottoja on tullut ympäri Suomea. Viimeisin iloinen yllätys tuli Tampereen yliopistosta, jossa eräs opiskelija tekee parhaillaan tutkimusta hyvinvointialueiden kulttuurihyvinvointisuunnitelmiin liittyen. Minäkin pääsin mukaan haastatteluun, vaikkei meillä vielä varsinaista suunnitelmaa ole laadittu. Huomasin haastattelun lomassa, että kyllä ne minun koordinoimani taidehankkeet tietyllä tavalla hipovat myös kulttuurihyvinvointia, ja tästä saimmekin hyvää keskustelua aikaiseksi. Lupaan kertoa tästäkin enemmän, kun teksti julkaistaan.

Tässä lyhyt katsaus työkuulumisiin.

tiistai 5. maaliskuuta 2024

Luonto sisälläni

Koen usein taiteilijoiden ryhmänäyttelyissä ristiriitaisia tunnelmia. Välillä yhden teeman ympärille kootut teokset osoittavat monipuolisia tulkintoja samasta teemasta, mutta välillä teosten keskellä tulee  sekava tunnelma. Vaikka kokonaisuus olisi onnistunut, niistä on vaikea kirjoittaa, koska yksittäiset teokset eivät kerro kokonaisuudesta samalla tavoin kuin taiteilijoiden yksityisnäyttelyt.

Parasta ryhmänäyttelyissä on minulle se, että niistä voi löytää itselleen uusia taiteilijoita. Näin minulle kävi esimerkiksi M_itä? Nykytaiteen biennaalissa Mikkelin taidemuseossa 2021. Se oli hyvin koottu kokonaisuus, jossa kaikille näyttelyn teoksille oli annettu tarpeeksi tilaa. Teoksia oli sopivasti, ei liikaa. Tuolloin kohtasin ensimmäistä kertaa äänitaiteilija Jaakko Aution teoksen. Kirjoitin Äänen aika -teoksesta näin: 

"Näyttelyn ehdottomin huomion varastaja on Aution valtavan kokoinen äänimalja, jonka keskellä on vettä. Kuorolaulajien äänet resonoivat katsojan rinta-alassa, mutta katse kiinnittyy maljassa olevaan veteen, joka väreilee äänien tahdissa. Väreet kasvavat, yhdistyvät, erkanevat, katoavat. Hurmioituminen. Äänet saavat palan nousemaan kurkkuun. Olisin voinut jäädä tilaan tunneiksi. Äänen aika -teos sai kehoon kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen. Aution teos näytti minulle parhaan mahdollisen maailman: tunteen, jossa taide todella koskettaa."

Outokummun vanha kaivosalue. Teatteri Kiisu vasemmalla.

Toisen kerran koin Jaakko Aution teoksen Joensuun taidemuseossa, niin ikään M_itä? Nykytaiteen biennaalissa 2023. Kokemus vahvisti tunnelmaa siitä, että Autio osaa luoda äänillä sellaisia maailmoja ja mielikuvia, joihin haluaisin upota. Niinpä järjestelin itselleni kyydin ja seuraa Outokumpuun, jonne ajaa autolla Kuopiosta hieman päälle tunnin. Jaakko Autio toteutti installaation Teatteri Kiisussa, Outokummun entisen kaivoksen tiloissa. Teosta kuvailtiin näin:

"Luonto Sisälläni (Nature Within). Pysähtyneisyyttä liikkeessä - Liikettä pysähtyneisyydessä. Luonto Sisälläni kutsuu ihmisiä lepäämään kauneuden ja keskinäisyyden tilaan.

Luonto Sisälläni on interaktiivinen installaatio, joka sisältää generatiivista videotaidetta, musiikkia sekä performanssin, jossa taiteilija itse meditoi Teatteri Kiisussa tapahtuman ajan. Luonto Sisälläni -teoksessa Jaakko Autio ohjaa EEG-teknologialla eli aivokäyrillään videotaidetta reaaliaikaisesti. Keinoäly piirtää Aution aivokäyristä kuvia reaaliajassa Teatteri Kiisun seinälle 10 x 10 metrin kokoisena. Taiteilija toimii itse tilanteen johdattimena. Taiteilijan hermoston kautta teoksen vierailijat ja tapahtuma piirtyvät teoksen visuaaliseksi kuvaksi. Tilassa on tarjolla pastilleja, ja toiveena on, että tilassa viihdytään sen ajan, kun pastilli sulaa suussa."

Tämä oli minulle uudenlainen tapa kokea Jaakko Aution taidetta, koska taiteilija oli itse paikalla. Sisältökuvaus oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja houkutteleva. Ulkotulet johdattelivat kävijät Teatteri Kiisuun sisälle. Sisällä vastaanotettiin kävijät kertomalla hieman teoksen taustoja, että tilassa saa liikkua tai istua. Ovella jaettiin myös niitä pastilleja ja toivottiin, että tilassa viivyttäisiin pastillin verran.

Esitys oli siirretty viereisestä Kiisuhallista Teatteri Kiisuun suotuisampien valaistusolosuhteiden vuoksi. Tilassa oli pimeää, taiteilija istui näyttämötasanteen keskellä ja edessä olevalle seinälle heijastui isokokoinen ihmishahmo.

Autio kertoi saman minkä esitetekstistä olin jo lukenut. Hänen päänsä ympärillä oli panta, joka mittasi hänen aivosähkökäyröjään, jotka olivat yhteydessä tietokoneeseen. Tietokoneelle oli jo aiemmin mallinnettu hänen omakuvansa, joka oli seinälle heijastuva ihmishahmo. Heijastuva kuva muovautui koko ajan keinoälyn avulla, joka piirsi taiteilijan aiväsähkökäyrien johdattamina kuvioita ja liikkeitä seinälle. Tähän oli yhdistetty meditatiivinen ja miellyttävä äänimaisema, mikä on Aution teoksille tyypillistä.

Installaatio tuntui yhteisölliseltä meditaatiolta. Rauhallinen musiikki ja äänet yhdistettynä seinälle heijastettujen elementtien liikkeeseen toivat mieleen paikoin avaruuden tähtipölyn ja tähdenlennot. Äänimaisemassa oli käytetty osittain myös aiemmin Oulun taidemuseoon ja ikäihmisten palveluihin toteutettua teosta Ajan Laulu.

Yleisö sai halutessaan osallistua teokseen puhumalla tai koskettamalla taiteilijaa. Yksi esitys kesti 45 minuuttia, jonka aikana yksi rohkea uskalsi osallistua teokseen koskettamalla Autiota. Seinälle heijastuvat kuviot hajosivat hetkeksi pienempiin osiin. Osallisuutta olisi voinut olla enemmänkin, mutta huomasin itsekin miettiväni, että nautin vallitsevasta tunnelmasta kuitenkin enemmän itsekseni kuin "rikkomalla" sitä, mitä nyt näen ja koen. Aiemmat Jaakko Aution teokset ovat olleet itselleni merkityksellisiä juuri siksi, että ne ovat menneet ihon alle henkilökohtaisen kokemisen kautta. Ajatus yhteisöllisestä kokemisesta oli hyvä, ja tässä oli siihen mainiot puitteet, mutta huomasin olevani hieman mustasukkainen aiemmille kokemuksilleni. Luonto sisälläni -teos oli ehdottomasti minulle kokemisen arvoinen, mutta se ei noussut elämyksenä aiempien rinnalle.

Olin myös hieman pettynyt, että installaatio oli siirretty korkeasta ja tehdasmaisesta Kiisuhallista Teatteri Kiisuun, sillä täällä tilan katsomiskokemusta ja avaruutta rikkoivat pylväät. Ymmärrän, että Kiisuhallia ei liene saatu tarpeeksi pimeäksi installaatiota varten, mutta mielikuva ison tehdashallin keskellä meditoivasta taiteilijasta ja vielä isommasta heijastusseinäpinnasta jäi kutkuttelemaan toivelistalle.

Teksti ja kuvat eivät tässä tapauksessa anna oikeutta teokselle, jonka kokemus perustuu ääneen ja liikkeeseen. Tässä kuitenkin pieni katsaus koettuun:

Jaakko Autio osaa luoda äänimaisemillaan maailmoja, jotka ovat herkkiä, kauniita ja syvällisiä. Ääni ja liike uivat syvälle tajuntaan, jonka vuoksi kokemuksesta tulee hyvin henkilökohtainen. Henkilökohtaisuuden vuoksi haluaisin pitää tunnelman itselläni, jakamatta sitä muille.  Olen saanut herkistyä aiempien teosten ääressä yksin, mutta nyt tilaa ja sen tunnelmaa jakoivat kanssani useat muut. Se ei ollut enää vain minun maailmani, josta tahdoin pitää kiinni. Saako teoksen äärellä tuntea mustasukkaisuutta ja omia sen itselleen? 

Jaakko Aution Luonto sisälläni -installaatio esitettiin Outokummun 
Teatteri Kiisussa sunnuntaina 3.3.2024. Uusia äänimaailmoja odotellessa.

lauantai 2. maaliskuuta 2024

Pyhiä ihmisiä, hyviä ihmisiä

Uskon, että useat meistä ovat joskus tavanneet ihmisen, josta säteilee hyvää ympärilleen. Siihen vaikuttaa muun muassa ihmisen koko olemus ja se, kuinka hän käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan ja kuinka hän puhuu. En usko täydellisiin ihmisiin vaan siihen, että pyrkimällä ottamaan huomioon ympärillä olevat ihmiset ja kohtelemalla heitä hyvin, sen lähemmäs täydellisyyttä ei tarvitse päästä. On inhimillistä erehtyä, toimia väärin ja käyttäytyä huonosti, mutta toivon, että silloin otetaan myös vastuu omista teoista ja käytöksestä.

Menetin viime vuonna hyvän ihmisen, jota sain kutsua ystäväkseni. Hän menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen. Hän oli ihminen, joka puhui muista ihmisistä hyvää ympärilleen, oli valoisa ja aurinkoinen myös silloin, kun omassa elämässä ei ollut mitään valoisaa. Hän jaksoi taistella ja uskoa parempaan, kunnes ilmoitettiin, että mitään ei ole enää tehtävissä. Hän sanoitti ja osoitti ilonsa ja kiitollisuutensa ympärillä oleville ihmisille. Hänen kauttaan hyvien ihmisten verkosto on levinnyt laajalle.

Valitettavasti hän oli myös se ihminen, jonka ympärillä olevat ihmiset miettivät usein, miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille? Pelkästään iloa ja hyvää ympärilleen levittävä ihminen sai kannettavakseen kerta toisensa jälkeen niin raskaita asioita, että väkisin kyseenalaistaa ihmiselon merkityksen. On asioita, joita ei voi järjellä ymmärtää. Minusta vähintä, mitä voimme tehdä, on ylläpitää tällaisten hyvien ihmisten muistoa, jotta tässä maailmassa olisi edes jotain järkeä.

Hyviä ihmisiä, pyhiä ihmisiä

Aihe tuntui ajankohtaiselta myös Riisan uusimmassa näyttelyssä. Näyttely esittelee Suomen ortodoksisen kirkon pyhiä henkilöitä, jotka vaikuttivat 1900-luvun Suomessa. Usein kristillisen taiteen ja ikonien äärellä tuntuu unohtuvan, että kuvatut henkilöt ovat olleet todellisia ihmisiä. Kun ikoneihin tai katolisen kirkon barokkimaisen koristeellisiin maalauksiin kuvatut pyhät henkilöt on puettu niin koristeellisen runsaisiin asuihin, syntyy mielikuvia ja kommentteja "satuhahmoista". Ihmisillä ei ole enää omakohtaista kosketuspintaa kuvattuihin henkilöihin, pyhiin ihmisiin. Mutta mikä tekee ihmisestä pyhän? 

Ortodoksisen kirkon käsityksen mukaan pyhinä kunnioitetut ihmiset eivät ole olleet synnittömiä. He ovat kasvaneet toiminnassaan seuraamaan kristillisiä arvoja ja siten kohti pyhyyttä. Pyhyyttä ilmaisevia tunnusmerkkejä ovat:

  • Henkilö on saanut aikaan suuren positiivisen muutoksen, jota voidaan kutsua ihmeeksi.
  • Henkilö tekee yleisesti ihmeteltävää hyvää.
  • Henkilö luo lohduttamalla, opettamalla tai ohjaamalla pysyvästi hyvää
  • ja hän on kärsinyt marttyyrikuoleman tai osoittanut kestävyyttä ankarassa vainossa.
  • Lisäksi henkilön muiston on pitänyt säilyä kristittyjen piirissä pysyvästi ja kunnioitusta herättäen, samoin kirkon tulee kunnioitaa hänen saavutuksiaan esimerkillisinä.

Yllä olevat tunnusmerkit osoittavat, ettei pyhä ihminen ole yli-ihminen, mutta hän on usein joutunut kärsimään vakaumuksensa ja uskomansa hyvän asian vuoksi. Suomen ortodoksinen kirkko oli vuoteen 2018 saakka ainoa paikalliskirkko, jolla ei ollut omia pyhiä. Piispainkokouksen asettama työryhmä alkoi vuonna 2014 etsiä edesmenneitä kirkon jäseniä, joiden pyhyys tulisi tunnustaa kirkon piirissä. Tämän myötä Suomen ortodoksiseen kirkkoon kanonisoitiin ensimmäiset suomalaiset pyhät: 

  • Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (1884-1918)
  • Pyhittäjä Johannes Valamolainen (1873-1958)

Pyhät ovat auttajia ja suojelijoita, joilta pyydetään esirukouksia. Heitä kunnioitetaan, ei palvota. Pyhien joukkoon lukemisen myötä (kanonisaatio) pyhistä laaditaan jumalanpalvelusteksit, kirjoitetaan elämäkerrat, maalataan ikonit ja heille annetaan nimet, jotka kuvaavat heidän elämäänsä. Nimen yhteyteen siis lisätään epiteetti, joka kertoo minkälainen pyhä on kyseessä ja millä alueella hän on vaikuttanut. Riisan näyttely kertoo muun muassa kahden Johanneksen matkasta pyhäksi nimeämiseen.

Sisällissodan uhri

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (ent. Johannes Karhapää). Kuva: Wikipedia.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen syntyi 13.7.1884 Sonkajanrannassa, joka sijaitsee nykyisen Joensuun kaupungin alueen itärajalla ja kylä rajoittuu Ilomantsin kuntaan. Matkaa Joensuuhun on noin 50 kilometriä. Johannes Sonkajanrantalainen oli syntymänimeltään Ivan Vasilinpoika Karhapää. Hän toimi uskonnonopettajana sekä sivistystyön edistäjanä. Karhapään ja seurakuntalaisten ansiosta Sonkajanrantaan perustettiin muun muassa kirjasto ja kirkkokoulu, joka toimi Karjalan Veljeskunnan alaisuudessa. Koulun toiminta käynnistyi 1908 ja opetuskielenä oli suomi. Köyhät ja kauempaa saapuvat oppilaat saivat asua ja ruokailla koulussa. 1900-luvun alussa ortodoksien asema Suomessa oli hankala, sillä usko liitettiin usein venäläistämiseen. Karjalan Veljeskunnan koulut olivat kirkollisia, eivätkä ne edustaneet venäläistämispyrkimyksiä.

Taikalyhty (diaprojektori), jota Johannes Karhapää käytti uskonnon opetuksessa. Taikalyhdyllä heijastettiin puukehyksessä olleita lasidioja. Yksityiskokoelma. Näyttelyssä on esillä myös opetustauluja, jotka ovat olleet käytössä Sonkajanrannan koulussa.

Johannes Karhapään aktiivinen toiminta "ryssänkirkon" parissa herätti kuitenkin vihaa suomalaisissa nationalisteissa. Häntä syytettiin tsaarinvallan kätyriksi, venäläistäjäksi ja bolševikiksi. Suomen sisällissodan kynnyksellä vihamielisyys levisi myös ortodoksien keskuudessa. Ilomantsin ortodoksisen väestön kokous tuomitsi Johanneksen ja Sonkajanrannan koulun toiminnan epäkansallisiksi. Hän menetti kirkollisen esivallan tuen ja hänet erotettiin virastaan.

Maaliskuussa 1918 Johannes ja hänen veljensä Jaakko määrättiin valkoisen armeijan kutsuntoihin Tuupovaaran kansakoululle. Veljekset pidätettiin ilmiannon perusteella ja vietiin Joensuuhun, jonne koottiin punaisia, punaisiksi epäiltyjä, vangiksi jääneitä venäläisiä ja muita epäilyksenalaisia, joiden joukkoon myös Johannes ja Jaakko luettiin.

Sisällissodan sekasortoisessa ilmapiirissä tehtiin myös sattumanvaraisia ja ilman oikeudenkäyntiä toimeenpantuja teloituksia. Näin kävi myös keväällä 1918, jolloin joukko vankeja vietiin kaupungintalon kellarista Siilaisten kaupunginosaan. Heidän joukossaan oli 33-vuotias Johannes Karhapää. Vangit teloitettiin ampumalla. Johanneksen vaimo Anna sai luvan noutaa miehensä ruumiin vasta kuukausien päästä. Vainaja tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella. Jaakko vapautettiin muutaman kuukauden päästä.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen. Ikonin on maalannut Alexander Wikström 2024. Riisan kokoelmat.

Marttyyri (uskonsa vuoksi kuollut) ja tunnustaja (vainojen aikana uskoaan tunnustanut) Johannes haudattiin Ilomantsin Kokonniemen hautausmaalle. Hänet liitettiin pyhien joukkoon vuonna 2019. Pyhän muistopäivää vietetään 8. maaliskuuta. 

Tunnettu hengellinen opastaja

Pyhittäjä Johannes Valamolainen (ent.Ivan Aleksejevitš Aleksejev). Kuvattu vuonna 1941, jolloin hänet tunnettiin nimellä Skeemaigumeni Johannes. Kuva: Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen, syntymänimeltään Ivan Aleksejevitš Aleksejev syntyi Tverin läänissä Gubkan kylässä 14.2.1873. Aleksejevien talonpoikaisperheessä uskonto oli osa jokapäiväistä elämää. Luostarikilvoitus tuli hänelle tutuksi jo lapsuudessa, kun hänen perheensä teki pyhiinvaellusmatkoja Volokolamskin luostariin. Kolmetoistavuotiaana hän muutti Pietariin ja työskenteli veljensä kapakassa. Kolmen vuoden työskentelyn jälkeen hänelle tarjoutui mahdollisuus matkustaa Laatokalle Konevitsan ja Valamon luostareihin. Hän jäi Valamoon ja liittyi sen veljestöön 16-vuotiaana. Myöhemmin hänet vihittiin munkiksi nimellä Iakinf.

Luostarielämä keskeytyi, kun Ivan kutsuttiin suorittamaan asevelvollisuuttaan. Palvelus Venäjän tarkka-ampujana kesti neljä vuotta. Sotaväen jälkeen hän oleskeli muutaman vuoden kotikylässään, kunnes toukokuussa 1901 hän palasi Valamon luostariin.

Venäjän vallankumous ja Suomen valtion itsenäistyminen 1917 sulkivat itärajan ja samalla yhteydet Venäjän kirkon kanssa katkesivat. Petsamon Pyhän Kolminaisuuden luostari siirtyi Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen Tarton rauhan myötä 1920. Luostari tarvitsi uuden johtajan, ja igumeniksi määrättiin vuonna 1921 papiksi vihitty Iakinf.

Petsamon luostarin johtaja 1921-1931 igumeni Iakinf.

Seuraavat 10 vuotta Petsamon luostarin johtajana olivat pappismunkki Iakinfille raskaita, ja lokakuussa 1931 hänet vapautettiin tehtävästä hänen omasta pyynnöstään. Hän palasi Valamoon ja hänet vihittiin munkkeuden korkeimpaan asteeseen eli suureen skeemaan, minkä myötä nimeksi tuli skeemaigumeni Johannes.

Jumalanäidin Kazanilainen ikoni Johannes Valamolaisen keljasta ja pyhittäjälle kuulunut kultainen kaularisti (1797).  Valamon luostarin kokoelmat. 
Skeemaigumeni Johannes ja pappismunkki, myöhemmin arkkipiispa Paavali Uudessa Valamossa.

Valamon luostarin veljestö joutui jättämään luostarinsa talvisodan myötä marraskuussa 1939. Seuraavana vuonna veljestö muutti Heinävedelle. Uusi koti nimettiin Uudeksi Valamoksi. Skeemaigumeni Johanneksesta tuli luostarin rippi-isä aiemman rippi-isän, Jefremin, kuoleman jälkeen 1948. Isä Johanneksesta tuli myös monen luostarivieraan hengellinen opastaja. Rippilapsissa oli pappeja, maallikoita, emigrantteja, taiteilijoita, nuoria ja vanhoja. Ohjaajavanhus neuvoi ja opasti heitä myös kirjeitse tukeutuen opetuksessaan aina Raamatun ja pyhien isien teksteihin. Opastettaviin lukeutui muun muassa kuvataiteilija Ina Colliander (1905-1985). Skeemaigumeni Johanneksen kirjeet Inalle vuosina 1947-1957 on julkaistu teoksessa Kirjeitä Innalle.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut Antti Narmala 2024. Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä (pyhäksi nimetty luostarin asukas) Johannes Valamolainen kuoli rauhallisesti omassa keljassaan 5. kesäkuuta 1958. Hänet liitettiin pyhien joukkoon kanonisaatiojuhlassa kesäkuussa 2019. Hänen muistopäiväänsä vietetään 5. kesäkuuta. Pyhän Johannes Valamolaisen reliikit sijaitsevat Uuden Valamon luostarin kirkossa Heinävedellä.

Näyttelystä saa poimia itselleen Pyhän Johannes Valamolaisen opetuksia hänen kirjoittamistaan teksteistä.

Pyhien merkitys

Minulle on joskus sanottu, että ortodoksisen (ja katolisen) kirkon valtava pyhien määrä tuntuu epäjumalien palvomiselta. Kun ei ole kuin yksi Kristus ja yksi Jumala. Mutta nämä osoittavat kommentoijan tietämättömyyden tai halun tahalliseen provosointiin. Ikoneihin kuvatut pyhät henkilöt eivät ole jumalia, vaan nimensä mukaisesti pyhiä henkilöitä, joiden elämäntyötä kunnioitetaan esimerkillisinä. Ortodokseille pyhät henkilöt toimivat esirukoilijoina, mutta mielestäni niiden tulisi muistuttaa kaikille vakaumuksesta riippumatta hyveellistä elämää, eli eettisesti ja moraalisesti arvokasta  tapaa elää tässä maailmassa. Tehden ja toivoen hyvää.

Kaikista ihmisistä ei tule - eikä tarvitse tulla - pyhiä, mutta pyhät ihmiset ovat yhtä totta kuin hyvät ihmiset. Kunnioittamisen aste on vain korkeampi ja kirkollinen. Minun on vaikea kuvitella, miksi kukaan ei kunnioittaisi ihmisiä, joiden toiminta ja päämäärät ovat hyviä, oli lähtökohta sitten kristillinen tai yleisinhimillinen.

Viime vuonna menehtynyt ystäväni oli hyvä ihminen. Ei täydellinen, mutta päämäärissään, tarkoitusperissään ja toimissaan hyvä ihminen. Joka säteili hyvää ympärilleen. Kunnioittamalla hänen muistoaan, muistelemalla häntä, hän ja hänen hyvyytensä pysyy minulle elossa. Hänen hyvyytensä pysyy valitettavasti elossa vain sen aikaa, kun on elossa ihmisiä, jotka muistavat kyseisen henkilön henkilökohtaisesti. Tällainen muistiketju kestää yleensä vain noin 3 sukupolvea. Pyhiä ihmisiä tarvitaan mielestäni siksi, että hyvyys säilyy pyhyyden avulla pidempään, sukupolvelta toiselle, kun kulttuuri kantaa ja vie asioita eteenpäin.

Pyhät Johannes Sonkajanrantalainen ja Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut metropoliitta Arseni 2022. Kuopion ortodoksinen seurakunta.

Useammilla ihmisillä on luontainen tarve säilyttää kulttuuria, luoda juuria ja pysyvyyttä, löytää historian kautta jatkuvuutta myös omalle olemassaololleen. Tästä kertoo esimerkiksi valtava sukututkimuksen kasvun innostus. Kaikkia ei tällainen kiinnosta, ja jokaisen sallittakoon elää elämänsä hetki kerrallaan. Mutta ihmisyyttä ei mielestäni ole ilman kulttuurien jatkuvuutta, oli se sitten kristillistä, kansallista, alueellista, kirjallista, taiteellista tai suullista. Kaikkien ei tarvitse tehdä töitä kulttuurin jatkuvuuden eteen, mutta minä olen tehnyt tietoisen valinnan vahvistaakseni itse taidehistoriallista kulttuuria ja sen jatkuvuutta opiskelemalla alaa. Suomen ortodoksinen kirkko on puolestaan vahvistanut omaa kulttuuriaan liittämällä pyhät Johannekset kunnioitettujen joukkoon.

Riisan näyttely "Lohduttajia, opettajia ja marttyyrejä - 1900-luvun uusia pyhiä" 
on esillä 28.12.2024 saakka.

lauantai 24. helmikuuta 2024

"We're all the same"

Eilen alkoi verkossa Taidemaalariliiton teosvälitys. Selasin koko kuvaston läpi ja yksi teos pysäytti. Olisi mielenkiintoista kuulla, että mitä te ensimmäiseksi ajattelette tästä Susanna Salaman teoksesta:

Susanna Salama: We're all the same, 2014, assisted ready-made, akryyli printatulle kankaalle, 41x32cm.
Tavallisesti rakastan teoksia, joissa on viittauksia ja lainauksia taidehistoriaan, mutta tämä teos puistatti. Pyydän huomioimaan, että teos on valmistunut jo vuonna 2014, eikä minulla ollut täysin muistissa mitä kaikkea maailmanpolitiikassa ja Venäjällä tuolloin tapahtui. Jouduin hieman penkomaan historiatietoja, jonka mukaan Putin aloitti toisen presidenttikautensa vuonna 2012. Ja näinhän se oli, että Venäjän sotilaallinen miehitys Ukrainan autonomiseen tasavaltaan Krimillä tapahtui juuri 2014. Muistutettakoon, että kansainvälinen oikeus pitää alueiden liittämistä Venäjään laittomana.

Susanna Salaman teoksessa lienee siis jonkinlainen kannanotto maailmanpolitiikkaan. Mutta kuinka kuvaa tulisi lukea? En tiedä, mutta oletan, että tässä on haettu tyylilajina poliittista satiiria, jossa kritisoidaan ja pilkataan kohdetta. Ikään kuin jokainen meistä olisi äidin rintaa imevä avuton lapsi?
Leonardo da Vinci: La Madonna Litta, 1490, temperamaalaus kankaalle, kiinnitetty paneelille, 42x33cm. Eremitaasi, Pietari.
Teos ei valitettavasti toimi minulle ollenkaan, koska pohjalla on käytetty Leonardo da Vincin kuuluisaa maalausta La Madonna Litta (1490) eli Imettävä Madonna. Kaikkien länsimaisten ihmisten tulisi mielestäni tunnistaa taidehistoriasta Madonna ja lapsi-aiheiset maalaukset, vaikka ei olisi koskaan käynyt yhdessäkään taidemuseossa. Jokaisen tulisi myös ymmärtää, että lapsi, jota Maria kannattelee sylissään on Kristus. Tätä faktatietoa vasten minä näen ja luen Susanna Salaman teosta valitettavasti siten, että Vladimir Putin rinnastetaan teoksessa Kristukseen, joka antaa teokselle täysin päinvastaisen tunnelman mitä taiteilija on todennäköisesti tarkoittanut... Ikään kuin hirmuhallitsija kohotettaisiin teoksessa maailman pelastajaksi. Tätä ristiriitaista tunnelmaa vahvistaa vielä teoksen nimi: We're all the same, Olemme kaikki samanlaisia.

Kyllä, kristinuskon mukaan me olemme kaikki samanlaisia, jos viittaamme Raamattuun: "Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi (---)" (1. Moos. 1:27). Tämän vuoksi minusta teos tuntuu todella irvokkaalta ja väärältä. En tahtoisi ketään rinnastettavan Venäjän presidenttiin, saati mustaavan taidehistoriallisten klassikkoteosten mainetta.

Ymmärrän, että taiteilijat ovat kautta aikojen tehneet pilaa johtajista, hallitsijoita, uskonnoistakin. Mutta taiteilijan tulee tuntea käyttämänsä kuvasto ja sen lukutapa, jotta sitä osaa käyttää oikein. Mielestäni esimerkiksi Kaj Stenvall ja Jani Leinonen ovat rohkeita ja taitavat taiteessaan kritiikin, satiirin ja huumorin onnistuneesti.

Jotta Susanna Salaman teos olisi toiminut minulle poliittisena satiirina, en olisi käyttänyt noin voimakkaasti ja ikonisesti kristilliseen kuvastoon pohjautuvaa teosta, vaan tehnyt esimerkiksi tulkinnan, jossa taiteilija itse imettäisi Putin-kasvoista "lasta". Teoksessa olisi tuolloinkin ollut viittauksia kristilliseen Madonna-kuvastoon, mutta tulkinta olisi ollut terävämpi ja ote raikkaampi. 

Tekstin ei ole tarkoitus kritisoida taiteilijaa henkilökohtaisesti, vaan saada kenties katsojat pysähtymään ja miettimään kuvanlukutaitoa ja taidehistoriallista viittaamista. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa tekstissä Aito vai ei? - Taideteoksen alkuperän lähteillä.

Nyt olisikin mielenkiintoista kuulla, että millaisia ajatuksia teos teissä herättää?
Olenko yksin ajatukseni kanssa, vai vähän liian tiukkapipoinen taidehistorioitsija?

perjantai 23. helmikuuta 2024

Teosvälitys

Taidemaalariliiton teosvälitys alkaa Helsingin Kaapelitehtaalla 8.3.2024, mutta teoksia pääsee katsomaan ja ostamaan jo nyt verkosta. Jos ei halua selata kaikkia teoksia läpi, voi rajata hakua esimerkiksi hinnan, koon, tekniikan tai taiteilijan nimen avulla.

Alex Markwith: Strategy & Mortality (Above and Below), 2024, 33x24cm.
Jouni Pajavuori: Valoa lounaasta, 2020, 36x50cm.
Juha Kuosmanen: Väreily, 2023, 60x45cm.
Shahrzad Hazrati: Ilo, 2024, 60x45cm.
Marja Kolu: Nokikkain, 2023, 40x40cm.
Anna Aho: Tea for two, 2023, 100x100cm.
Eliina Hurtig: Hanging with friends, 2024, 100x100cm.
Veera Tamminen: Luonnoskirja 22/83, 2024, 30x21cm.
Kaisamaisa Erämies: Perhepotretti, 2022, 56x43cm.
Kristiina Uusitalo: Kohti kirkkainta pimeää II, 2021, 80x130cm.
Saija Starr: Kaikki ennallaan, paitsi minä, 2023, 100x70cm.
Hannes Helki: How's it hanging I, 2020, 80x50cm.
Olli Uskali: 17:29, 2024, 50x50cm. 
Jenni Tuulia Siltala: Blue Beach Sunset, 2022, 50x50cm.
Kristina Isaksson: Rajaton, 2023, 100x100cm.
Markku Laakso: Caravaggion kangas - Kesä, 2021, 200x140cm.
Tuomas Korkalo: Romantikon päiväuni II, 2023, 170x120cm.
Jenny Olkkonen: Äiti ja lapsi, 2024, 28x28cm.
Sini Kallio: Denued, 2024, 40x30cm.
Tiina Tainio: Anna sisäisen rauhasi levitä ympärillesi, 2023, 80x80cm.
Ville Räty: City Delight, 2022, 70x50cm.
Emmi Tavela: Hedelmät pöydällä, 2023, 120x100cm.
Senja Teriaho: Kuuntelijani tyyni ja tuomitsematon, 2023, 50x70cm.
Elina Sarlin: The Nightfall II, 2023, 124x150cm.
Jenni Yppärilä: Happy face, 2023, 60x46cm.
Mira Kankaanranta: Nimetön, 2023, 41x53cm.
Mikko Hallikainen: Last Dance In Estepona, 2023, 80x65cm.
Anna Seppälä: Huojuva minuus, 2023, 85x64cm.
Samuli Heimonen: Kikka, 2021, 100x80cm.
Myynnissä on valtavasti hienoja teoksia, joista monet varmasti löytävät mieleisensä. Täältä löytää myös uusia seurattavia taiteilijoita, kun pääsee näkemään monenlaista kädenjälkeä.