tiistai 31. maaliskuuta 2020

"Että huoneeseen tulisi valo"

Olen iloinen, että ehdin ennen karanteeniaikaa kuluttaa kulttuuria alkuvuodesta enemmän kuin tavallisesti. Tietämättäni tulevasta, mutta nyt niillä alkuvuoden teatteri-, elokuva-, keikka- ja näyttelyelämyksillä jaksaa tämän vaikean ajan yli. Olen melko hidas lukemaan kirjoja, mutta pidän lukemisesta. Yleensä pyrin lukemaan yhden kirjan kerrallaan, jotta ei kävisi niin, että on kymmenen kirjaa kesken eikä lopulta saa ainuttakaan luettua loppuun. Aina tämä ei onnistu, sillä jotkin kirjat vain tarvitsevat aikaa. Niin kävi esimerkiksi Saara Turusen Rakkaudenhirvion kanssa.

Olen aiemminkin kertonut pitäväni kuvailevista kirjoista. Esimerkiksi Anna Kortelainen, Antti Hyry ja Hannu-Pekka Björkman ovat hyviä kuvailemaan tunnelmia ja näkemäänsä. Saara Turusesta en ollut kuullut ennen kuin ystäväni suositteli tutustumaan. Rakkaudenhirviö ilmestyi 2015 ja voitti samana vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. 

Kirjan minähenkilö aloittaa kertomuksensa alusta, jossa hänen sydämeensä jäi tyhjä kohta ja hänestä tuli rakkaudenhirviö: 
"Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka sitä rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sen sydämessä täyttyisi."

Kertojan valona elämässä kulkee Laura, kaunis ja rohkea, ulospäinsuuntautunut ystävä, joka on kaikkea muuta kuin kertoja. Hän vertaa itseään Lauraan ja rakastaa sitä tunnetta, että saa paistatella ystävänsä valossa. Mutta tulee aika, kun nuoruudessa solmittu ystävyys muuttuu aikuisuudeksi ja polut erkanevat. Ystävyys ei katoa, mutta kertoja alkaa rakentaa hapuillen omaa elämäänsä.
Kirja on hyvin tapahtumia ja tilanteita kuvaileva, mutta myös äärimmäisen melankolinen. Sivu toisensa jälkeen kertoja pohtii miksi asiat ovat näin, mikseivät asiat voisi olla toisin. Vihaa ja katkeruutta omaa elämää kohtaan. Lauralla ja kaikilla muilla elämä tuntuu helpommalta, kauniimmalta. Kertoja etsii omaa polkuaan, välillä pakonomaisesti, ja taustalla häärii äiti, joka haluaisi tyttärensä parasta, mutta ajatukset hyvästä elämästä eivät kohtaa:

"Siivooja. En minä halua olla hyvä siivoamisessa. Idioottikin voi olla hyvä siivoamisessa, enkä minä halua olla idiootti.  Saatan kyllä kuurata  koko talon lattiasta kattoon, mutta ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että olisin siinä lahjakas. (---) Peityn mieluummin vaikka mutaan kuin olen siivooja, sanon äidilleni vihaisesti. Äitini katsahtaa minuun päin ja hymähtää. Älä viitsi olla noin ylimielinen, hän sanoo. Kaikki  tehtävät ovat aivan yhtä hyviä." 

Kirjassa on paljon samaistumispintaa. Moni varmasti muistaa esimerkiksi ne yläasteen opon tunnit, kun piti suunnitella mihin halusi suuntautua peruskoulun jälkeen. Jos ei ollut mitään tietoa mitä tulevaisuudessa haluaisi, tai edes olisi mahdollisuus tehdä, olo oli nopeasti ahdistunut ja epävarma. Miksi kaikki muut tuntuvat tietävän mitä haluavat elämältään? Entäs jos tiedät mihin haluaisit suunnata elämäsi, mutta kouluarvosanat eivät millään riitä sille polulle jota olit ajatellut? 

"Opo tekee minulle ammatinvalintatestin, ja tulokseksi tulee keittiöapulainen. Opo on innoissaan. Keittiöapulainen on hirveän vastuullinen ja antoisa työ, kehuu opo. Kyllä sinun kannattaa harkita sitä ihan tosissasi, hän kehottaa. Lupaan miettiä asiaa, mutta mieleni on musta, kun laahustan tieheni. En toivo tulevaisuutta keittiöapulaisena enkä minään muunakaan."

Kertojan toivo kuitenkin herää:
"Eräänä päivänä vapaa-aikatalon lukunurkassa silmiini osuu jotakin perin kiinnostavaa. Eräästä aikakauslehdestä löydän artikkelin, joka käsittelee taidelukiota. (---) Sivun alalaidassa kerrotaan, että taidelukio sijaitsee Helsingissä ja sinne voi hakea kuka tahansa, mutta sisään pääsevät vain harvat ja valitut. Täytyy olla lahjakas ja  erottua joukosta, toteaa eräs haastateltavista. Tiedän kyllä hyvin, etten ole vielä tähänastisessa elämässäni osoittanut erityistä lahjakkuutta missään asiassa, mutta silti jokin artikkelissa pysäyttää minut ja siinä samassa näen pakoreitin avoinna edessäni."

Kunnes taas ollaan alhossa:
"Taidelukiokin muuttuu hankalaksi. En voi käydä tanssitunneilla, koska en osaa seurata askelkuvioissa mukana. Antakaa kehojenne viedä, kannustaa villikissan näköinen opettaja ja kierii lattialla mustassa trikooasussaan. Antakaa toisten kehojen vaikuttaa teihin ja olkaa kontaktissa, hän sanoo, mutta minun kehoni ei vie minua minnekään. Minä voin kyllä viedä kehoni erilaisiin paikkoihin, mutta siinä kaikki."
Kirja on loputonta ylä- ja alamäkeä; pääasiassa sitä raskasta nousua. Teksti tuntui raskaalta sen loputtoman alakulon, itseinhon ja pessimismin vuoksi. Kirja jäi usein ja useiksi päiviksi yöpöydälle. Joukossa on siitä huolimatta (mustaa) huumoria ja iloa. 

Parhaita hetkiä tarjoilevat ulkomaanmatkat, jolloin kertoja oppii hiljalleen itsestään enemmän, ja toisaalta ymmärtää myös vihaamaansa kotimaata lempeämmin. Ymmärrystä ja arvostusta omaa kulttuuria kohtaan karttuu vasta, kun voi verrata sitä itselleen vieraaseen.

"Kehuskelen kotimaani parhailla puolilla, kerron raikkaasta tuulesta ja siitä, miten kaikki ovat samalla viivalla oikeusistuimen, työaikasäädösten ja veroviranomaisten edessä. (---) Pikkuhiljaa jäinen maa sulaa. Loskainen lumi muuttuu lätäköiksi, leskenlehdet nousevat esiin ojanpientareilta ja risukasojen seasta. Aurinko viipyy taivaalla pidempään. (---) Kotimaa muuttuu kauniiksi, tuomet ja syreenit puhkeavat kukkaan. En ollut koskaan tajunnut, että pyöräily voisi olla näin mukavaa."
Huumori kukkii hykerryttävästi suomalaisten ja ulkomaalaisten kohtaamisissa:

"Eräänä aamuna äitini soittaa ovikelloa. Olin ohikulkumatkalla, ihan vain sattumalta, hän sanoo huoletonta äänensävyä jäljitellen, vaikka matkaa kylästä pääkaupunkiin on kuusisataa kilometriä. (---) Mies kiiruhtaa tervehtimään häntä poskipusuilla, mutta äitini  jähmettyy paikoilleen. Hänen silmänsä näyttävät hätääntyneiltä ja mieskin menee hämilleen. Olin kyllä kertonut miehelle, että kotimaassani kätellään, mutta hän oli luullut, että sääntö koskisi vain miehiä, naisille annettaisiin poskipusut joka tapauksessa. Miten minun tulee sitten tervehtiä häntä jatkossa? mies kyselee. Naisten kätteleminen tuntuu niin epäkohteliaalta. Ei sinun tarvitse tehdä mitään, minä sanon. Sanot vain hei ja siinä kaikki. Miten niin siinä kaikki? kysyy mies ja minä selitän hänelle, että kun kotimaassani ihminen tulee tutuksi, voi kättelemisen lopettaa kokonaan. Mies ei ymmärrä, miksi yksinkertaisesta asiasta on tehty niin monimutkainen. Eikö olisi helpompaa jos voisi tervehtiä aina reilulla kosketuksella?"
Vaikka kirja tuntuu aluksi loputtomalta suon tarpomiselta pessimismin läpi, pääsee tarina varsinaisesti vauhtiin ulkomaanmatkojen myötä. Tässäkin toteutuu fraasi: pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Tarinan juoni tiivistyy näin: "Haluan pahan poistuvan, haluan että huoneeseen tulisi valo, vaikka vain hetkeksikin." Valoa etsiessä unohtuu, että se saattaa löytyä yllättävistä tilanteista, etsimättä.

Rakkaudenhirviö ei ollut se tavanomaisin kirja johon tarttuisin, mikä oli hyvää vaihtelua. Saara Turunen on löytänyt persoonallisen tavan kirjoittaa ja kertoa. Romaanissa on paljon tuttua, mutta lopulta olen kiitollinen, että oma elämä on soljunut eteenpäin kevyemmissä tuulissa.

torstai 26. maaliskuuta 2020

Loputon kirkkonälkä

Petäjäveden vanha kirkko.
Tämä seuraava teksti, johon teidät johdattelen, on kopioitu Kotimaa-lehden numerosta 13.3.2020. Kirkko&minä -osiossa ajatuksiaan kirkosta kertoi Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen johtaja, professori Heikki Hanka, Virpi Kirves-Torvisen haastattelemana. 
Heikki Hanka kertoo marttyyreistä Santo Stefano Rotondo-kirkossa Roomassa 2013.
Opiskellessani taidehistoriaa Jyväskylässä, Heikki toimi graduohjaajanani, kun kirjoitin 2000-luvun luterilaisten kirkkojen alttaritaulujen taiteilijavalinnoista. Olin kiinnostunut sekä luterilaisesta että ortodoksisesta kirkkotaiteesta jo ennen yliopistoon pääsyäni. Huomasin pian, ettei kirkkotaide (ja laajemmin kristillinen taide) ollut ehkä se kaikkein mediaseksikkäin tutkimusalue. Monet opiskelukaverit ohjautuivat rakennetun kulttuurin, kulttuuriympäristöjen, kaupunkitutkimuksen ja urbaanin katutaiteen aloille. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että kaikkien tulisikaan tutkia samoja asioita. Minusta on ollut ihana seurata opiskelukavereiden menestymistä omilla aloillaan. Kaikilla on intohimo omaa tutkimusaluetta kohtaan joka vie meitä eteenpäin.
Siilinjärven kirkko.
Pyhän profeetta Elian kirkko, Ilomantsi.
Huomaan kuitenkin edelleen aika ajoin joutuvani perustelemaan ja "selittelemään" omaa tutkimus- ja työkenttääni toisella tavalla kuin muut. Koska uskonto, uskonnollisuus ja kirkko. En heille, jotka jollain lailla ovat itsekin tekemisissä kristillisen kulttuurin parissa, mutta ulkopuolisille ja puolitutuille. Henkilöille, jotka eivät ymmärrä mitä kulttuurintutkimus (ja taidehistoria) on, riippumatta siitä puhutaanko kaupunkikulttuurista vai kristillisestä kulttuurista. Mutta vallitsevassa maallistuneessa yhteiskunnassa kaikki kristilliseen kulttuuriin viittaava ymmärretään jotenkin tahallaan väärin. Tiedätte mitä tarkoitan? Kuvitellaan, että minä museotyöläisenä kuljen ovelta ovelle Raamattu kädessä. Noh, tämä oli kärjistetty esimerkki, mutta ne ennakkoluulot heijastuvat keskustelukumppanin silmistä yleensä sen jälkeen, kun kerron missä olen töissä. Ortodoksinen kirkkomuseo? Kun keskustelukumppani ei todennäköisesti ymmärrä luterilaisuudestakaan tuon taivaallista, ortodoksinen kirkko(museo) se vasta pelottavalta kuulostaakin!
"Sadan enkelin kirkko", Ilomantsi.
Kristuksen kirkastumisen kirkko, Valamon luostari.
Yleensä riippuu paljon tilanteesta (ja ajankäytöstä) kuinka paljon työstäni kerron. Välillä on helpompi kertoa olevansa töissä ympäripyöreästi "kulttuurikentällä", kuin alkaa käydä sitä puuduttavaa tunnustelukeskustelua:

- Mitäs sinä teet työksesi?
- Olen töissä museossa.
- Ai siinä Kuopion museossa? Siinä mammuttimuseossa?
- En, kun olen.....
- Niin siis olet taidemuseossa! (ja hän riemuitsee siitä, että luulee tietävänsä työpaikastani jotain)
- En, kun olen töissä Riisassa, ortodoksisessa kirkkomuseossa.
- *hiljaisuus* (ja mahdollisia vaivaannuttavia katseita, kun hän miettii kuinka jatkaa keskustelua)
- Vastaan kokoelmien ikoneista ja esineistä, ja kerron esimerkiksi asiakkaille heidän omistamistaan ikoneista. Me tehdään näyttelyitä.... *(ja tähän lisään jotain ajankohtaisia juttuja)*.

Nämä ovat niitä vähän ärsyttäviä keskusteluja, kun haluaisi vain huutaa, että "Mulla on maailman upein ammatti! Käsitätkö, että saan olla tekemisissä ihan mielettömien esineiden kanssa, joihin liittyy taidehistoriaa, kulttuurihistoriaa, sotahistoriaa, keisarillisia lahjoja ja toisaalta ihan uskomattomia yksityishenkilöiden selviytymistarinoita!" Mutta se kaikki jää kertomatta, jos vastapuoli pysäyttää keskustelun ennakkoluuloihin uskonnosta, uskonnollisuudesta ja kirkosta. On toki iloisia poikkeuksiakin, joiden myötä syntyy oikeasti mielenkiintoisia keskusteluja. 
Pyhän Kolminaisuuden tsasouna, Alapitkä, Lapinlahti.
Kristuksen Ylösnousemuksen kirkko, Jyväskylä.
Tämän vuoksi olin iloinen tästä seuraavasta Heikki Hangan haastattelusta. Tekstistä paistaa intohimo ja kiinnostus kirkkoja kohtaan kokonaisuuksina; historiallisina ja tutkimuksellisina aarreaittoina kritiikkiä unohtamatta:

LOPUTON KIRKKONÄLKÄ, Kotimaa 13.3.2020: 

"Lapsuudessani ja nuoruudessani yhtenäiskulttuuri oli vallitsevaa ja siihen kuului kirkon läsnäolo. En ole ottanut kirkon oppeja ja sen traditiota sellaisenaan vastaan ja kriittinen asenteeni jo nuoresta on ylläpitänyt kiinnostustani.

Urani alkuaikoina menin Korpilahden kirkkoon tutkimaan Wilho Sjöströmin alttaritaulua. Sen piti olla sivujuonne, mutta siitä tuli melkein urani mittainen rupeama." 
Wilho Sjöströmin alttaritaulu, Korpilahden kirkko. Kuva: täältä.
"Alttaritaulussa on lämmin yömaisema ja kansaa lähestyvä Kristus. Sen maalaamisen aikaan vuonna 1904 yhteiskunta oli kiristymässä. Suurlakko ja kansalaissota olivat vasta edessä. Jälkikäteen ajateltuna alttaritaulu kertoo enemmänkin omasta ajastaan.

Melkein mitä tahansa olen tutkinut, olen säännönmukaisesti törmännyt Korpilahteen. Opiskelijana oli äärimmäisen valaiseva kokemus oivaltaa, ettei Suomessa ole pikkupitäjää ilman kirkkojen kautta avautuvaa taidekulttuuria. Sitä ei oikein ymmärretä vieläkään."
Hugo Simberg: Haavoittunut enkeli, Tampereen tuomiokirkko.
"Olenkin teroittanut urani aikana lähinäkemistä. Jos ihminen ei osaa kiinnittää huomiota lähellä oleviin asioihin, hän ei osaa ladata niihin myöskään arvoa tai pitää niistä huolta.

Tein väitöstyöni 1997 Carl Fredrik Blomista murrosajan maalarina. Blom maalasi esimerkiksi nykyisin Korpilahden kirkon parvelle sijoitetun alkuperäisen alttaritaulun Getsemane sekä parvireunojen profeetat, apostolit ja pyhät vaimot. Raamatun historian läsnäolo kirkkotilassa lämmittää mieltä.

Pääsin tutkimaan kirkon maalipintoja ja rakenteita 1990-luvun lopussa. Saatoin auttaa myös arkkitehteja Jussi Kantosta ja Tuija Ilvestä kesäkuussa 2018 valmistuneen peruskorjauksen yhteydessä tarjoamalla asiantuntemustani. Olen oikein tyytyväinen peruskorjaukseen ja sen Alvar Aalto-näkökulmaan: kirkosta tuli harmoninen ja rauhallinen. Aallon interiööri on yksi kirkon hienouksista."
Uudenkaupungin vanha kirkko.
"Kirkot ovat äärimmäisen hienoja koko inhimillisen kokemuksemme repertuaarissa. Tutustuessani kirkkoihin minulle on tullut loputon nälkä. Haluan nähdä lisää, sekä uutta että vanhaa tai sellaista, joka haastaa vanhoja käsityksiä. Paras kirkko on jokainen uusi kirkko, jossa en ole vielä ollut. Avaan kirkon oven lapsen hämmästyksellä. On suunnaton pettymys, jos kirkon ovi onkin lukossa."
Kuutti Lavonen, Tyrvään Pyhän Olavin kirkon maalaukset, Sastamala.
"Puhuttelevinta kirkkotaide on silloin, jos jokin tutkimani asia avautuu sen kautta. Se on kuin virtapiiri, jossa sähkö kulkee koko prosessin läpi. Toivoisin kirkkokulttuurin säilyttämisessä hallittua eteenpäinmenoa. On asioita, jotka muuttuvat ja jotka eivät muutu. Unelmieni kirkossa olisi historiallista kerrostuneisuutta."
Pyhän Mikaelin kirkko, Pälkäne.
Tuo Heikin kirkkonälkä on tarttunut myös minuun. Ei ole väliä minkä uskontokunnan pyhä rakennus on kyseessä, jokainen on yhtä mielenkiintoinen. Jokainen kertoo sen ympärillä olevasta kulttuurista paljon. Tärkeintä on, että haluaa nähdä ja katsoa.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Antti Nieminen: Penelope

Antti Niemisen passikuva 1957. Wikipedia.
Tarinat kulkevat joskus ihmeellisiä polkuja. Vuonna 2015 Anna Kortelainen esitteli Jyväskylän Galleria Ratamossa silloin vielä varsin tuntemattoman Antti Niemisen (1924-2007) taidetta. Kortelainen oli julkaissut vuosi aiemmin taiteilijan elämästä kertovan kirjan Kivipiirtäjä - Taiteilija Antti Niemisen elämä. Galleria Ratamossa oli esillä Niemisen muistonäyttely: Kivipiirtäjän kevät. Tuolloin kohtasin Anna Kortelaisen ensimmäisen kerran henkilökohtaisesti ja samalla sain kuulla kiehtovan elämäntarinan Antti Niemisestä. 

Viipurin Ravansaaressa syntyi poika, jonka sota kuljetti evakkoon eri puolille Kanta-Suomea. Antti oli talvisodan syttyessä 15-vuotias. Jatkosodassa hän oli jo rintamalla Syvärillä. Sodan päätyttyä Antti seurasi perhettään Karstulaan, pääsi sahalle töihin ja kävi samaan aikaan ABC-piirustuskoulua.

"Visiitti Karstulassa jäi kuitenkin lyhyeksi. Lokakuussa 1945 perhe muutti takaisin meren ääreen, Paimioon, kun Arvo-isä ja Antti pääsivät laivanrakennushommiin telakalle. Nuori mies kävi usein Turun taidemuseossa, osti taidekirjoja ja alkoi maalata Viipuri-aiheisia tilaustöitä. Turun Piirustuskouluun hän pääsi vuonna 1946. Koska hän kävi samaan aikaan myös töissä, hän pystyi ottamaan vain iltakursseja. Grafiikkaakin Nieminen pääsi koulussa kokeilemaan Harry Henrikssonin johdolla. Nieminen valmistui Piirustuskoulusta vuonna 1949 ja jatkoi opintojaan Académie de la Grande Chaumièressa Pariisissa vuosina 1951 ja 1954. Tärkeitä olivat myös matkat Italiaan ja Espanjaan." (Lähde: Galleria Ratamo)

Nieminen otti lopputilin telakalta 1956, jonka jälkeen hän alkoi keskittyä taiteeseen täysipäiväisesti. Vuonna 1960 Nieminen osallistui Aukusti Tuhkan litografiakurssille, jonka jälkeen hän siirtyi lähes kokonaan kivipiirrostekniikkaan.

New Yorkin matkalla 1967 oli tärkeä merkitys Niemisen elämässä. Siellä hän rakastui jo entuudestaan tuntemaansa tekstiilitaiteilija Aira Väisäseen, joka työskenteli Gyula Design -nimisessä liikkeessä. Airan tehtävänä oli suunnitella kuoseja liinoihin, pyyhkeisiin ja muihin kodintekstiileihin. Aira toimi Antin New Yorkin oppaana. Pariskunnan häitä vietetiin jo vuoden kuluttua Turussa 6.4.1968. Nuori perhe muutti vastavalmistuneeseen Wäinö Aaltosen museorakennukseen, jossa Antti oli töissä museon osa-aikaisena vahtimestarina.  

"Syyskuussa 1974 tehdyssä haastattelussa Nieminen kuvailee itseään pitkän linjan tekijäksi. Alkuun hän oli innostunut maalaamisesta, sitten tulivat puupiirrokset, kaupunkinäkymät, telakat ja teollisuusmaisemat. 1960-luvun alussa mukaan tuli litografia. Aluksi hän oli kiinnostunut abstraktista ilmaisusta, mutta vuoden 1967 jälkeen hän siirtyi grafiikassaan figuratiivisuuteen. Yksi syy siihen oli varmaan se, että Nieminen oli ajatusmaailmaltaan vasemmistolainen, jonka mukaan taide heijastaa aina yhteiskuntaa, jossa elämme. Vieläkin suurempi merkitys muutokselle oli kuitenkin edellä mainittu matka New Yorkiin kesällä 1967. Keski-ikäisen taiteilijan onnellinen rakkaus Airaan merkitsi herkälle kivipiirtäjälle uuden kevään kokemusta. Rakkaus nosti taiteilijan alitajunnasta loisteliaan maailman, fantasia-arkkitehtuuria, mielikuvituksella kudottua yhteiskuntakritiikkiä ja lempeitä, sulokkaita uninäkyjä, kuten Anna Kortelainen on kuvannut taiteilijalle niin tärkeää elämänvaihetta."
(Lähde: Galleria Ratamo)
Antti Nieminen: Penelope 3/25, 1974, litografia.
Antti Nieminen oli yksi ensimmäisistä suomalaisista graafikoista, jotka käyttivät valokuvaa ja kuvakollaasia dadaististen teostensa lähtökohtina. Hän hyödynsi litografioissaan kuvalaattoja, joita oli saanut Åbo Underrättelser -lehdestä. Muistan hämmästelleeni Kivipiirtäjän kevät -muistonäyttelyssä niitä surrealistisen kauniita kuvia. Etenkin naiskuvia. En koskaan ehtinyt tuoda näyttelyä blogiin, sillä kyseinen vuosi oli opiskelujen ja valmistumisen vuoksi kiireinen. Näyttely kuitenkin jätti jälkensä, ja ostin tuon Kortelaisen kirjoittaman Kivipiirtäjän.
Antti Nieminen: Penelope 3/25, yksityiskohta, 1974, litografia.
Ostan taidetta mieluiten suoraan taiteilijoilta itseltään. Silloin tietää varmasti mitä saa ja voi luottaa teoksen alkuperään. Joskus olen tehnyt kirppislöytöjä (Tapio Haili). Jokin sattumus kävi tämän Antti Niemisen teoksen kohdalla, jonka satuin bongaamaan nettihuutokaupasta etsiessäni ihan jotain muuta. Lähtökohtaisesti epäilen hyvin voimakkaasti kaikkea netti(huuto)kaupoissa myytävää (vanhaa) taidetta, sillä yleensä et voi tietää varmasti mistä ne ovat peräisin, ja ovatko ne todellisuudessa sitä miksi myyjä niitä väittää. 
Antti Nieminen: Penelope 3/25, yksityiskohta, 1974, litografia.
Penelope-teos vetosi minuun välittömästi, sillä se oli niitä samanlaisia kauniita naiskuvia, joita olin ihaillut jo Galleria Ratamon näyttelyssä. Epäilykseni teoksen aitoudesta keveni, kun huomasin vedoksen alareunassa, signeerauksen vieressä omistuskirjoituksen. Taiteilija oli lahjoittanut vedoksensa tuolle nimeämälleen miehelle, ystävyydellä.
Antti Nieminen: Penelope 3/25, yksityiskohta, 1974, litografia.
Antti Nieminen: Penelope 3/25, yksityiskohta, 1974, litografia.
Taidehistorioitsijana ja museotyöläisenä en tietenkään voinut jättää asiaa puolitiehen, vaan kysyin myyjältä miksi hän myy teosta, ja tietääkö hän kuka alareunan omistustekstin saanut henkilö on? Myyjä kertoi, että omistustekstissä mainittu mies on hänen edesmennyt isänsä. Hän oli tehnyt elämäntyönsä - noin 40 vuotta - Helsingissä Taidehallin hallimestarina. Työnsä kautta myyjän isä oli oppinut tuntemaan paljon taiteilijoita ja perheeseen kertyi taidetta. Tämä oli juuri sellainen lisätieto jota toivoin! 

Antti Niemisen elämään perehtyessäni löysin tiedon, jonka mukaan Niemisen työnkuvaan kuului Wäinö Aaltosen museon osa-aikaisena vahtimestarina toimiessaan mm. teosten kehystämistä. Hän tuurasi vakituista vahtimestaria, auttoi näyttelyiden ripustamisessa ja toimi joskus jopa näyttelyiden oppaanakin. Tämän vuoksi uskon, että hän ymmärsi pintaa syvemmältä myös Taidehallin hallimestarin työnkuvaa. Kenties juuri siksi Nieminen oli lahjoittanut teoksensa hallimestarille; kiitoksella ja ystävyydellä
Antti Nieminen: Penelope 3/25, yksityiskohta, 1974, litografia.
Teos ei kuulema ole koskaan ollut kehystettynä. Minä aion sen kuitenkin tehdä ja lisätä teoksen taakse nämä kontekstitiedot. Mikä itseäni ílahduttaa taustatiedon lisäksi on se, että Penelope-teos kuuluu ilmeisesti juuri tähän Niemisen rakkaudentäyteiseen työskentelykauteensa. Samasta naisaiheesta on tehty mm. Esmeralda- ja Troijan Helena -sarjat, joiden vedokset kuuluvat ainakin Turun taidemuseon kokoelmiin.

Penelopella viitataan ilmeisesti kreikkalaisen mytologian Odysseuksen vaimoon. Penelope joutui olemaan vuosia erossa miehestään, joka viipyi ensin Troijan sodassa ja sen jälkeen vaivalloisella paluumatkallaan, Odysseiallaan. Odysseuksen ollessa matkoilla, monet kosijat tavoittelivat Penelopea, joka pysyi kuitenkin uskollisena miehelleen. 

Juuri tällaisia tarinoita taidehistoriassa rakastan. 
Taiteilijoiden, teosten, tarinoiden, omistajien ja tapahtumien kietoutumista toisiinsa!

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Natalia Goncharova

Ateneumissa ehti olla esillä vajaan kuukauden ajan Venäjän avantgarde-taiteen keskushahmon Natalia Goncharovan (1881-1962) näyttely ennen kuin Valtioneuvosto päätti sulkea museot toistaiseksi. Oli etukäteen odotettavissa, että näyttely ei tulisi vetämään samanlaista yleisömassaa kuin edellinen näyttely, Helene Schjerfbeckin Maailmalta löysin itseni. Korttelin ympäri kiertävät jonot tuntuvat nyt hyvin kaukaiselta muistolta. Silti tuntuu surulliselta, että Goncharovan näyttely ei yhteiskunnallisesta tilanteesta johtuen saa ansaitsemaansa huomiota. Ja tämä sama tilanne on monessa museossa ja kulttuurilaitoksessa ympäri Suomea. 
Natalia Goncharova: Talonpoikaisnainen Tulan alueelta, 1910, öljy, Tretjakovin galleria.
Ehdin onnekseni piipahtaa näyttelyssä Helsingin reissun yhteydessä maaliskuun alussa. Pidin näyttelyn tunnelmasta, ja olin erityisen kiinnostunut nimenomaan Goncharovan taiteen yhteydestä ortodoksiseen kuvastoon. Otin näyttelyssä kännykkäkuvia luonnostellakseni tulevaa blogipostausta, joka oli tarkoitus julkaista hieman myöhemmin. Tarkoitukseni oli vierailla näyttelyssä uudelleen järjestelmäkameran kanssa. Tämä jäi nyt toteuttamatta, joten pääsette museokierrokselle näiden "luonnoskuvien" kautta.
Natalia Goncharova: Sadonkorjuu-sarja, 1911, Tretjakovin galleria.
Ensinäkemältä kokonaisuus muistutti Turussa nähtyä ukrainalaisen Maria Prymatšenkon näyttelyä. Kirkkaat värit, kansantaide, luontoaiheet ja talonpoikaiskulttuuri. Mutta siinä missä Prymatšenko oli itseoppinut taiteilija, Goncharova oli taidekoulun käynyt monilahjakkuus. Kuvataiteen lisäksi hän mm. kirjoitti, teki kuvituksia ja lavaste- sekä pukusuunnitelmia. Kansainvälisten taidesuuntien vaikutukset heijastuivat hänen töistään, mutta Goncharovalla oli kaikesta huolimatta oma persoonallinen tyylinsä. Taidetta innoittivat kansantaide ja ikonit, mutta hän liikkui taiteessaan sujuvasti yli rajojen: kubismi, futurismi, muotimaailma, performanssit, runous. Natalia Goncharova perusti yhdessä miehensä Mihail Larionovin (1881-1964) kanssa abstraktin taidesuuntauksen, rayonismin, joka kuvasi avaruudellisia muotoja, jotka syntyvät ristikkäin heijastuvista valonsäteistä. 
Mihail Larionov: Kukko (rayonistinen luonnos), 1912, öljy, Tretjakovin galleria.
Natalia Goncharova: Pyöräilijä, 1913, öljy, Venäläisen taiteen museo.
Natalia Goncharova: Hedelmällisyyden jumala, 1910-1911, öljy, Tretjakovin galleria.
"Moskova oli 1900-luvun alussa yksi parhaita paikkoja perehtyä Euroopan modernin taiteen uusimpiin saavutuksiin. Kaksi teollisuusmiestä, Ivan Morozov ja Sergei Shchukin, keräsivät tahoillaan suuret kokoelmat Paul Cézannen, Paul Gauguinin, Henri Matissen, Pablo Picasson ja André Derainin teoksia. He keräsivät myäs venäläisiä ikoneita ja taidekäsityötä, joiden piirteissä oli monia yhtäläisyyksiä moderniin taiteeseen.  Goncharova alkoi arvostaa Venäjän vanhaa kulttuuriperintöä jopa siinä määrin, että hän saattoi vuonna 1913 todeta: 'Länsi on näyttänyt minulle yhden asian: kaikki mikä siinä on olennaista, tulee idästä'." (Ateneumin näyttelyteksti)
Natalia Goncharova: Arkkienkeli Mikael, 1914, litografia, Kuvia sodasta-sarja, Kansalliskirjasto.
Natalia Goncharova: Peresvet ja Osljabja, 1914, litografia, Kuvia sodasta-sarja, Kansalliskirjasto.
Natalia Goncharova: Kristinuskon harras sotajoukko, 1914, litografia, Kuvia sodasta-sarja, Kansalliskirjasto.
Natalia Goncharova: Enkeleitä ja lentokoneita, 1914, litografia, Kuvia sodasta-sarja, Kansalliskirjasto.
Natalia Goncharova: Hallava hevonen, 1914, litografia, Kuvia sodasta-sarja, Kansalliskirjasto.
Ikonimaalauksen perinne on ollut keskeisessä asemassa venäläisen taiteen kehittymisessä. Goncharova maalari omia versioitaan uskonnollisesta kuvastosta. "Hän piti selvänä, että nykytaiteilijan oli mahdollista luoda silta ikonien kuvastoon ja niiden pelkistettyyn muotokieleen  ja päästä samalla henkiseen yhteyteen syvempien kansallisten arvojen kanssa." (Ateneumin näyttelyteksti)
Natalia Gocharova: Pyhän Floroksen ja Lauroksen elämä, 1912-13, guassi, kokoelma V. Tsarenkov.
Natalia Goncharova: Kristus Vapahtaja -triptyykki, 1910-11, öljy, Tretjakovin galleria.
Natalia Goncharova: Vanhus ja seitsemän tähteä (Ilmestyskirja), 1910, öljy, Tretjakovin galleria.
Natalia Goncharova: Jumalanäiti-triptyykki, 1911, öljy, Tretjakovin galleria.
Oman arkityöni rinnalla, ikonitaiteen parissa, Goncharovan teokset olivat raikkaita ja ilo katsella. Tuttu kuvasto, mutta persoonallisella otteella. Hän oli insiroitunut ikonien lisäksi mm. vanhoista käsinkuvitetuista kirjoista. Kasviornamentiikka muistutti jumalanpalvelusasuissa olevista brokadikuvioista. Pystyin "lukemaan" teoksia oman työni kautta.
Näyttelyn viimeinen sali toimi kuin kirsikkana kakun päällä. Tilassa oli kuvitustaidetta, pukusuunnitelmia, kangasluonnoksia ja esiintymisasuja  mm. balettiesityksiin. 
Natalia Goncharova: Lintuja ja kukkia, kangasluonnos Myrborin muotihuoneelle, Pariisi, 1925-29, guassi ja grafiittikynä, Tretjakovin galleria.
Natalia Goncharova: Pukuluonnoksia balettiin Kultainen kukko, 1937, vesiväri, pronssimaali ja grafiittikynä, Tretjakovin galleria.
Natalia Goncharova: Pajari, yksityiskohta, pukuluonnos balettiin Kultainen kukko, 1937, vesiväri, pronssimaali ja grafiittikynä, Tretjakovin galleria.
Natalia Goncharovan näyttely oli hyvän mielen kokonaisuus, jossa väreillä oli suuri rooli. Pidin huoneiden rytmityksestä, mutta vierastin seiniin maalattuja teräväkulmaisia muotoja. Näillä ilmeisesti haluttiin tuoda abstraktia luonnetta tiloihin? Mielestäni kokonaisuus olisi toiminut paremmin pelkillä yksivärisillä tehosteseinillä. Goncharovan teokset ottivat tilan haltuun itsestään.

perjantai 13. maaliskuuta 2020

Työhuoneella: Manto Design

Taiteilijan työhuoneella -sarja sai positiivisen vastaanoton. Sain pian myös viestejä, että olisi mukavaa jos pääsisi kurkistamaan myös kirjailijoiden, ikonimaalareiden tai käsityöläisten työhuoneille. Niinpä päätin, että väljennän rajausta hieman ja katsotaan minne kaikkialle työhuonevierailut yltävät.

Tällä kertaa pääsette tutustumaan kanssani Manto Designin työhuoneelle. Kyseessä on puuseppä Antti Vainikaisen (s. 1978) yritys, joka valmistaa ekologisia huonekaluja mittatilaustyönä.
Mitä ekologisuus sinulle tarkoittaa?

- Työfilosofiani on, että käytetään mahdollisimman paljon kierrätyspuuta. Suomessa se rajoittuu usein mäntyyn. Se on hyvää puuta, mutta ei ole materiaalina niin näyttävää omiin töihini. Ekologisuus on myös sitä, että tuote tehdään niin hyvin että se kestää.

- Pintakäsittelyn kanssa tulee muistaa, että pinnan värin voi aina muuttaa. Aina ei tarvitse uusia kaikkea. Tämä lisää tuotteen pitkäkestoisuutta. Pintakäsittelyllä saa aina erilaisen lopputuloksen.

Mitä sana manto tarkoittaa?

- Se tarkoittaa kuoren alla olevaa pintapuuta.

Millaisia asiakastöitä sinulle tulee?

- Asiakkaalla on usein jokin selvä tarve. Rajaus annetaan esimerkiksi siten, että ”Meillä on keittiö tämän ja tämän kokoinen”, johon halutaan tuote. Tällöin teen asiakkaalle suunnitelman reunaehtoja noudattaen. Usein asiakkaalla on jo itsellään luonnoshahmotelma siitä mitä hän on ajatellut, mutta osa asiakkaista antaa täysin vapaat kädet. Osalla on ideakuvia ja usein vierailen myös asiakkaan luona, jotta syntyy mielikuva siitä mitä asiakas haluaa. On taito lukea ihmisiä. Luonnokset siirrän lopulta millimetripaperille, jolloin tuote hahmottuu tarkasti.
Mistä saat inspiraatiota töihisi?

- Internetistä, itse hahmottelemalla, luonnostelemalla luonnossa ja mökillä. Luonto ja luonnonmuodot antavat erilaisia ideoita kuin kaupungissa. Lopputulos on usein monen asian summa.

- Joskus hyvin arkiset asiat saattavat kiinnittää huomion. Esimerkiksi tehosekoittimen osa saattaa viehättää. Väreistä tulee paljon inspiraatiota, ja tekstiileistä ja niiden kuoseista inspiroidun myös. Ne kontrastit ja värienkäyttö.
Keittiösaareke ja baarijakkarat. Saareke on vanha karttalipasto ja jakkarat kierrätetty vanhoista tammitynnyreistä.
Kuva: Antti Vainikainen.
Kierrätetty vanha senkki uudella ilmeellä. Kuva: Antti Vainikainen.
Lipasto - kierrätettyä tammea. Kuva: Antti Vainikainen.
Kuva: Antti Vainikainen.
Vinokaton alle valmistuvan säilytyskalusteen yksityiskohta. Kuva: Antti Vainikainen.
Teet puusepän töiden ohella myös musiikkia. Laulat ja soitat kitaraa Karuma-bändissä. Vaikuttaako musiikki jotenkin täällä työhuoneella?

- Työn kannalta musiikilla ei ole hirveästi väliä. Kuuntelen musiikkia monipuolisesti tykityksestä jazziin. Musiikkityylit vaihtelevat kulloisenkin mielialan ja energian mukaan, mutta varsinaisesti musiikki ei vaikuta työn lopputulokseen.

Onko sinulla yhteistyökumppaneita?

- Hankin esimerkiksi tammea Woodimista Lahdesta, jossa olen käynyt itse katsomassa prosessia. Minulle on tärkeää tietää mistä materiaali tulee ja millaisia tekijöitä taustalla on.

- Suosin kotimaista puuta, sillä ne ovat sopeutuneet suomalaiseen ilmastoon. Ulkomaiset puulajit ovat näyttäviä, kuten akaasia, mutta saattavat ajan myötä halkeilla. Suomessa on todella haastavat olosuhteet puisille tuotteille, sillä puu elää ympäröivien olosuhteiden mukaan. Esimerkiksi keväällä ja syksyllä on todella korkeat kosteusolosuhteet, kun taas talvella ilmasto on kodeissa kuiva ja kuuma. Puu turpoaa ja kuivuu muutosten myötä, mikä voi aiheuttaa materiaalin halkeilua.
Millaisena koet suomalaisen huonekaluteollisuuden?

- Suomalainen huonekaluteollisuus ja sen trendit vaikuttavat materiaalien kirjoon. Lastulevytrendi rajoittaa esimerkiksi saranoiden ja vetimien monipuolista valikoimaa. Suomessa pysytään melko turvallisissa ja varmoissa vaihtoehdoissa, jotka varmasti myyvät. Internetistä löytyy paljon vaihtoehtoja, mutta silloin hinta saattaa nousta.

- Myös pintakäsittelyaineet pidetään hyvin maltillisina. Ei uskalleta käyttää kirkkaita värejä, kuten sinapinkeltaista ym. Katson sisustusohjelmia, mutta niissäkin ollaan liian varovaisia. On turhauttavaa, kun odottaa rohkeita ratkaisuja, mutta lopputulos on aina valkeaa, mustaa tai harmaata.
Millainen Kuopio on puuseppäyrittäjälle?

- Kohtalaisen hyvä. Tämä on yliopistokaupunki, täällä on nuoria ja kestävää kehitystä. Yllätyin, että suht nuoretkin tulevat hakemaan suht kalliita huonekaluja. He haluavat panostaa kestävyyteen. Ymmärrän kuitenkin, että opiskelijana ei haluta tai ole tarvetta painaville huonekaluille, jos elämässä on odotettavissa muuttoja. Myös oma tyyli voi olla vielä muutoksessa. Tavallisempaa on, että pysyvämmässä elämäntilanteessa teetetään huonekaluja.

- Kuopiossa on virkeä meininki. Saan onnekseni tilauksia tasaisesti. Nyt eletään sitä kautta, että satsataan ekologisuuteen.

Miltä tulevaisuus näyttää?

- Kehittelen omaa tuoteryhmää myyntiin ja teen testiversioita omaan kotiin.
Kuva: Antti Vainikainen.