sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Palazzo Pitti

Galleria degli Uffizin kanssa samaan lippuun kuului vierailu myös Palazzo Pittissä ja Giardino di Bobolissa (38€). Yhteislippu kannattaa. 
Varakas kauppias ja pankkiiri Luca Pitti (1398-1472) rakennutti perheensä asunnoksi näyttävän palatsin ja halusi näin kilpailla mahtavan Medici-suvun kanssa. Palazzo Pittiä alettiin rakentaa arkkitehti Bernardo Buonalentin suunnitelmien mukaan 1458.  Alkuperäiseen rakennukseen kuului vain osa kolmikerroksisesta keskiosasta. Rakennustyöt pysähtyivät 1465 ja Luca Pittin kuoltua 1472 hän ei ehtinyt nähdä palatsia valmiina. Pittin suku köyhtyi ja he joutuivat myymään sen 1549 Cosimo I de' Medicin puolisolle, Eleonora Toledolaiselle. Pittin suvun tappio tuntui varmasti karvaalta: menettää tilukset kilpailijasuvulle. Eleonora Toledolainen tilasi palatsin laajennuksen ja näyttävän sisäpihan suunnitelmat. Kokonaisuutta laajennettiin vielä 1600-luvulla. 1800-luvulle saakka palatsia käytettiin Medicin ja Lothringenin sukuun kuuluvien suurherttuoiden asuinpaikkana. Italian yhdistyttyä (1815-1870) mahtavassa palatsikokonaisuudessa asuivat kuningasperheen jäsenet.
Palazzo Pittissä on useita eri museoita, joista merkittävin lienee Galleria Palatina, jossa esitellään Medici (ja Lothringen) suvulle kuuluneita taideaarteita. Taidetta on esillä valehtelematta lattiasta kattoon, mikä tekee kierroksesta melko raskaan. Uffizin järjestelmällisyyden sijaan Palazzo Pittin teoksia ei ole asetettu aikajärjestykseen vaan mahdollisimman hyvin kunkin huoneen alkuperäistä luonnetta vastaavaksi. Esillä on seinä ja sali toisensa jälkeen taiteen mestareita lähinnä renessanssin ja barokin aikakausilta. Esillepano on niin runsas, että yksittäisiin teoksiin keskittyminen jäi vähäiseksi. Tilat itsessään ja kokonaisuutena olivat yksi iso taideteos.
Marc Chagall: Omakuva, 1959-60, öljyväri kankaalle. Tämä teos oli asetettu esille myötätunnosta ranskalaisia kohtaan Notre Damen tulipalon vuoksi.
Raffaello: Madonna del Granduca, n. 1505, öljyväri kankaalle.
Raffaello Sanzio (1483-1520) tunnetaan etenkin hänen Madonnaa ja Pyhää perhettä kuvaavista maalauksistaan sekä Vatikaanin museoissa sijaitsevista freskoistaan. Palazzo Pittissä sijaitseva Madonna del Granduca on yksi hänen varhaisimmista Madonnakuvistaan. Teoksessa voi havaita vaikutteita Leonardo da Vincin töistä ja hänen sfumato(valohämy)-tekniikastaan. 
Raffaello: Madonna della Seggiola, n. 1515, öljymaalaus puulle.
Madonna della Seggiolassa Maria kannattelee sylissään lasta ja taustalla näkyy pieni Johannes Kastaja. Johannes on ristinyt kätensä rukoukseen. Maria on puettu kuvassa roomalaiseen asuun. Maalauksen lämpimät värit viittaavat Raffaellon saaneen vaikutteita Sebastiano del Piombolta.
Raffaello: La Velata, n. 1516, öljyväri kankaalle.
La Velata, harsoon puetun naisen muotokuva, on maalattu Raffaellon tuotannon huippukaudella. Mallina taiteilija on käyttänyt oletettua rakastajatartaan, Margherita Lutia. Maalausta pidetään yhtenä täysrenessanssin parhaista muotokuvista.
Palazzo Pittin kuninkaalliset huoneet (Appartamenti reali) toimivat 1500-luvun loppupuolelta 1800-luvun lopulle kulloisenkin isäntäperheen edustavina vastaanotto- ja asuintiloina. Näissä tiloissa  korkea-arvoiset vieraat, kuten paavit, kuninkaat ja ulkomaiset lähettiläät saivat arvoisensa majoituksen. Mikäli Galleria Palatinan näyttelysalit olivat runsaita ja näyttäviä, näissä asuinhuoneissa ei oltu myöskään säästelty. Seinillä oli koristeellista kuviosilkkiä, lattialla paksuja kudottuja mattoja, katoissa runsaat seinämaalaukset ja valtavat kattokruunut. Taiteesta ja veistoksista puhumattakaan. Ystäväni sanoi, että on käynyt Versailles'in palatsissa, mutta tämä oli kuulema hänestä jotain vielä ylenpalttisempaa.  
Galleria d'Arte Moderna -osio esitteli Italian taidetta 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle. Tässä vaiheessa taideähky oli jo melkoinen, joten pelkistetymmät huoneet tuntuivat ihanan rauhallisilta... 
Pietro Tenerani: Hylätty Psykhe, n. 1819.
Odoardo Fantacchiotti: Susanna, 1868-70.
Täytyy myöntää, että nautin Uffizin esillepanosta ja teemoituksesta Palazzo Pittiä enemmän. Täällä pidin eniten kuninkaallisista huoneista, jotka on yltiöpäisyydessään saatu säilytettyä suurimmalta osin sellaisessa asussa missä ne ovat vuosisatoja sitten olleet. Tiettyjen taideteosten metsästäminen seiniltä on melko työlästä, mikäli ei ole taidehistoriallista silmää. Joten Palazzo Pittiin kannattaa tulla enemmän fiilistelemään kuin varsinaiseen taidenäyttelyyn. Tosin vaihtuvien näyttelyiden tilaa/tiloja kannattaa pitää silmällä! Vierailumme aikaan esillä oli amerikkalaisen Kiki Smithin (tekstiili- ja veistos)taidetta What I saw on the road -näyttelyssä. Mietin näyttelyssä, että miksi taiteilijan nimi vaikutti niin hirveän tutulta vaikken ollut aiemmin hänen taidettaan nähnyt,  kunnes googlaamalla selvisi, että Smithin retrospektiivinen näyttely päättyi tänään Sara Hildénin taidemuseossa. Pieni maailma.

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Il Duomo di Firenze

...tai virallisemmin Cattedrale di Santa Maria del Fiore on mielestäni kaupungin tärkein symboli. Duomon punatiilinen, Filippo Brunelleschin suunnittelema valtava kupoli (1436) pilkistää kaupunkikuvassa kaikkialla.
Firenzen Duomo on yksi kristikunnan suurimmista kirkoista mm. Rooman Pietarinkirkon, Lontoon St. Paulin katedraalin ja Milanon Duomon ohella. Sitä alettiin rakentaa jo 1200-luvun lopulla pienemmän Pyhälle Reparatalle pyhitetyn kirkon paikalle. Duomon ensimmäisenä arkkitehtinä toimi Arnolfo di Cambio (n. 1250-1302). Valmistuva kirkko pyhitettiin Neitsyt Marialle ja nimessä Santa Maria del Fiore viitataan samalla kaupungin aiempaan (keskiaikaiseen) nimeen Fiorenza. Kilpailevissa naapurikaupungeissa, kuten Sienassa ja Pisassa, oli jo aiemmin aloitettu valtavien katedraalien rakennustyöt. Firenzessäkin oli samaan aikaan rakenteilla mm. Santa Crocen ja Santa Maria Novellan suuret luostarikirkot. Kaupunki halusi kuitenkin rakentaa vielä mahtavamman kirkon osoittamaan Firenzen 1300-luvun alussa saavuttamaa merkitystä, rikkautta ja huomattavaa valta-asemaa. Rakennustyöt pysähtyivät kuitenkin jo 1300-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Arnolfo di Cambion kuoltua. Tuolloin vain yksi julkisivun kerros ja muutamia sivulaivojen seinien tuista oli valmiina.
Eri rakennusvaiheiden yhteydessä alkuperäisiä suunnitelmia muutettiin useaan otteeseen eri arkkitehtien (Francesco Talentin, Giotton ja Giovanni di Lapo Ghinin) johdosta. Rakennuksen valmistumista varten nimetty komitea päätyi lopulta  (1368) yksimielisyyteen mallista, johon töitä jatkettaessa oli sitouduttava. Halkaisijaltaan 45-metrisen ja lähes sadan metrin kokoisen jättimäisen kupolin rakentamiseen liittyviin teknisiin ongelmiin ei kuitenkaan keksitty ratkaisua moneen vuosikymmeneen.  Ongelman ratkaisemiseksi järjestettiin kilpailu, jonka voitti suunnitelmineen Filippo Brunelleschi. Hänen suunnitelmassaan luovuttiin maahan tuettujen rakennustelineiden käytöstä ja pyrittiin etenemään ylöspäin kahden erivahvuisen kerroksen avulla. Kerrokset yhdistettiin toisiinsa poikittaistukien avulla. Nämä kannattelivat kupolin myötä kerros kerrokselta kohoavaa rakennustelinettä. Brunelleschi käytti koko rakennelman tasapainon säilyttämiseksi useita rakennusteknisiä ratkaisuja. Kupoli kohoaa Firenzen ylle niin mahtavana, että Leon Battista Alberti kirjoitti ihastuksissaan vuonna 1434, että kupoli sulkee sisäänsä kaikki Toscanan kansat.
Kaikkiaan Duomoa on rakennettu useiden vuosisatojen ajan. Kirkon nykyinen julkisivu on peräisin 1800-luvulta. Aiempi, Arnolfo di Cambion suunnittelema julkisivu oli jäänyt keskeneräiseksi ja purettu jo vuonna 1588. Julkisivuun tuolloin kuuluneet veistokset ovat nykyisin esillä tuomiokirkon vieressä sijaitsevassa museossa. Vasta vuonna 1871 oli päästy yksimielisyyteen uuden, uusgotiikkaa edustavan  julkisivun rakentamisesta arkkitehti Emilio de Fabrisin suunnitelman mukaan.
Duomon pitkittäislaivan pohjoispuolella sijaitseva Porta della Mandorla on saanut nimensä Nanni di Bancon yli neljä metriä korkean päätyreliefin mukaan, jossa enkelit kantavat mantelinmuotoisen sädekehän ympäröimää Neitsyt Mariaa taivaaseen (1414-1421). Neitsyt Marian taivaaseenastumisen aiheeseen yhdistetään tässä tarina, jossa hän lahjoittaa vyönsä epäilevälle Tuomaalle:

Roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko tuntevat Tuomas-perinteen, joka liittyy opetukseen Jumalansynnyttäjän eli Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisesta. Apokryfikertomuksen mukaan Jumalansynnyttäjä sai ilmoituksen kolme päivää ennen kuolonuneen nukkumistaan, ja hän halusi nähdä kaikki Poikansa opetuslapset. Kaikki Tuomasta lukuun ottamatta saapuivat paikalle. Kuolinpäivänä Kristus näyttäytyi äidilleen enkelijoukkojen ympäröimänä ja vei hänen sielunsa taivaallisiin korkeuksiin (ortodoksinen kirkko tuntee tapahtuman, Uspenie, kirkkovuoden viimeisenä suurena juhlana). Kun apostoli Tuomas saapui paikalle parin päivän kuluttua, hauta avattiin ja havaittiin tyhjäksi. Tuomas sai kuitenkin todistaa Jumalansynnyttäjän (roomalaiskatolisen perinteen mukaista) ruumiillista ottamista taivaaseen, ja Maria lahjoitti hänelle vielä viittansa vyön. Tuomas rientää kertomaan kokemuksestaan muille apostoleille, mutta nämä eivät uskokaan häntä, ennen kuin näkevät Jumalansynnyttäjän lahjoittaman pyhäinjäännöksen.
(Lähde: Tampereen seurakunnat ja Ortodoksi.net)

Tämä Nanni di Bancon teos vaikutti varhaisrenessanssin firenzeläisen reliefitaiteen kehitykseen.
Kirkkoon ei ole sisäänpääsymaksua, mutta mikäli haluat nähdä museon tai kirkon alla olevan kryptan, kiivetä kupoliin tai campanilen torniin, pääsyliput on hyvä hankkia etukäteen. Jonottamatta kirkkoon ei pääse. Vierailupäivän aikaan jono kiersi puoliksi koko valtavan kirkon ympäri ja jonottamiseen kului aikaa pari tuntia. Odotukseen kannattaa siis varata vettä ja kenties myös eväitä.
Duomo on sisältä kolmilaivainen basilika ja pohjakaava on latinalaisen ristin muotoinen. Aiemmin kirkko on ollut runsaammin koristeltu, mutta vuosisatojen kuluessa suuri osa koristelusta on poistettu tai siirretty tuomiokirkon museoon. Tämän vuoksi kirkon sisätilat vaikuttavat melko riisutuilta esimerkiksi Roomassa nähtyihin kirkkoihin verrattuna.
Kupoli oli alun perin tarkoitettu koristeltavaksi mosaiikein, mutta niiden sijasta kupolia koristaa Giorgio Vasarin suunnittelema Viimeistä tuomiota esittävä fresko. Se aloitettiin 1572, ja Vasarin kuoltua (1574) työn saattoi loppuun Federico Zuccari apulaisineen 1579.
Domenico di Michelino: Dante ja Jumalainen näytelmä, 1465, fresko.
Firenzessä syntynyt Dante Alighieri (1265-1321) karkotettiin kotikaupungistaan 1302. Hän vietti lopun elämänsä maanpaossa palaamatta koskaan kotiin. Myöhemmin, kun Firenzessä jälleen vaalittiin kuuluisan kirjailijan muistoa, tuettiin hänen teostensa tutkimista ja järjestettiin teosten julkisia luentatilaisuuksia, Domenico di Michelino sai tehtäväkseen Dantea esittävän freskon maalaamisen. Kaupunki tilasi freskon kirjailijan syntymän 200-vuotispäiväksi. Kunnianosoitus ei jäänyt viimeiseksi, sillä Firenzessä on vuosisatojen aikana muistettu Dantea useaan otteeseen.

Domenicon maalauksessa Dante on kuvattu laakeriseppeleessä kruunattuna, päässään kuuluisa punainen kirjailijamyssy. Vasemmassa kädessään hän kannattelee pääteostaan Divina Commedia - Jumalainen näytelmä. Oikealla kädellään hän viittaa taustalla kuvattuihin tapahtumiin. Vasemmalla demonit johdattavat kirottujen joukkoa Helvettiin. Sen vieressä kohoavan vuoren huipulla kuvataan Paratiisia, jossa näkyvät Aatamin ja Eevan hahmot.  Oikeaan reunaan on kuvattu 1400-luvun näkymä Firenzestä, joka poikkesi paljon Danten ajoista. Dante on itse ulkopuolinen, hänet on kuvattu seisomassa kaupungin muurien ulkopuolelle.
Sisäänkäynnin seinämällä sijaitseva Paolo Uccellon maalaama kello (1443) on mielenkiintoinen esimerkki kirkkorakennuksen välineistöstä.  1400-luvun tapaan kellossa oli vain yksi, tähdenmuotoinen viisari, ja kellotauluun oli merkitty vuorokauden kaikki 24 tuntia. Viisari liikkui vastapäivään, ja nykyisestä poiketen numero 24 oli kellotaulussa alimpana. Kellotaulun reunoille Uccello maalasi freskotekniikalla neljän, nykyisin tunnistamattoman pyhimyksen muotokuvat.
Duomon edustalla sijaitsee vuonna 1128 valmistunut kahdeksankulmioinen kastekirkko, Battistero San Giovanni. Vielä 1800-luvun loppupuolelle saakka kaikki firenzeläiset kastettiin kyseisessä kirkossa. Battistero on tunnettu erityisesti kolmesta Andrea Pisanon ja Lorenzo Ghibertin suunnittelemasta pronssisesta pariovesta.

Duomon näkeminen omin silmin ja läheltä oli minulle yksi Firenzen matkan kohokohdista. Olin ihastellut rakennusta aiemmin jo muun muassa Medicit, Firenzen valtiaat tv-sarjassa. Sisätilat eivät kuitenkaan sykähdyttäneet, mutta siihen olinkin jo etukäteen varautunut. Ulkopuolelta rakennus oli kuitenkin niin upea ja kaunis kuin kuvittelinkin. Duomo on minulle Firenzen kaunein symboli, ja sen kupolin pilkistäminen kaupungin kujien päässä ja rakennusten yläpuolella sai aina hyvälle mielelle. 

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Galleria degli Uffizi

Jacopo Carrucci (Pontormo): Cosimo I:n muotokuva, 1519-20, öljyväri puulle.
Galleria degli Uffizi on arkkitehti ja taidemaalari Giorgio Vasarin (1511-1574) Cosimo I:n (1519-1587) toimeksiannosta suunnittelema hallinto- ja virastotalo, johon rakennuksen nimikin vittaa (ufficio). Siitä tuli Cosimo I:n pojan, Francesco de' Medicin (1541-1587) aikana yksi maailman ensimmäisistä taidegallerioista, kun Medici-suvun taideaarteita alettiin esitellä vieraille 1581. (Varsinaiset museolaitokset ja avoimet kokoelmat syntyivät vasta 1700-luvulla, kun esim. Louvre avattiin yleisölle 1793) Rakennuksen sijainti oli Vasarille haasteellinen, sillä Arnojoen ranta aiheutti kantavuusongelmia ja rakennukselle varattu rajallinen tila pakotti tekemään kompromisseja. Vasari suunnitteli U:n muotoiseen pohjakaavaan perustuvan pitkänmallisen kokonaisuuden, jonka sisäpiha muistuttaa katua.
 Sisäpihan pylväsrivit ovat täynnä renessanssitaiteilijoiden patsaita:
Liput Uffiziin kannattaa ehdottomasti varata etukäteen, kuten muihinkin Firenzen (ja Italian isoimpien kaupunkien) museoihin. Jonottamista on kaikkialla siitä huolimatta, mutta jonottamiseen käytetty aika on huomattavasti lyhyempi. Ensin odotettiin että ennakkolipun saa käydä vaihtamassa varsinaiseen lippuun, ja sen jälkeen jonotettiin ennakkolippujonossa turvatarkastukseen. Uffizin sisäpiha on täynnä erilaisia jonoja (liputtomat, lipulliset, ryhmävaraukset), mutta vihreisiin Firenze-liiveihin pukeutuneet oppaat onneksi auttavat ja ohjeistavat oikeaan jonoon ja oikealle ovelle. Kun lopulta pääsee museoon sisälle, siitä alkaa taidehistorioitsijan askeleet paratiisiin. Seinät ovat täynnä vuosisatojen taidehistoriaa. Kuten Louvressa, täälläkin mieli tulee yrittää pitää kevyenä. On turha yrittää nähdä kaikkea, kun siihen ei yksi vuorokausi riitä. Siitä huolimatta välillä oli todella hankala edetä, kun silmät tarttuivat taidekirjallisuudessa nähtyihin klassikoihin.... Joten nyt katsotaan kuinka monta taidehistorian klassikkoa mahtuu yhteen blogipostaukseen ilman, että saatte taideähkyn:
Filippo Lippi: Madonna ja lapsi kahden enkelin kanssa, 1460-5, tempera puulle.
Sandro Botticelli: Kevät, n. 1478, tempera puulle.
En odottanut mitään tiettyä taideteosta sen suuremmin, mutta esimerkiksi Botticellin sali yllätti. Olen aina taidekirjoissa pitänyt enemmän Keväästä kuin Venuksen syntymästä, mutta teosten äärellä tilanne kääntyikin päälaelleen. Keväässä kiinnitin huomiota keskellä olevaan punaiseen kankaaseen kietoutuneeseen jumalattareen, kun tavallisesti kirjoissa olin kiinnittänyt katseeni oikean reunan kukkamekossa kuvattuun Chloris/Flora-jumalattareen. Tämä kahden jumalattaren voimakas katsekontakti kohti katsojaa sai aikaan ristiriidan - kumpaa katsella? Tapahtumia tuntui olevan liikaa, joka rikkoi katselukokemuksen. 
Sandro Botticelli: Venuksen syntymä, n 1485, tempera kankaalle.
Venuksen syntymää pidin etukäteen niin nähtynä, että ajattelin sen olevan kerralla vilkaistu. Se kuitenkin vangitsi värimaailmallaan ja rauhallisuudellaan Kevättä enemmän. Tässä kaikkien hahmojen keskipiste on Venus, jolloin katsojakin vangitaan katselemaan häntä. Maalauksen on tilannut todennäköisesti Francesco de' Medici Castellossa sijaitsevaa huvilaa varten. 

Maalauksen nimi on hieman harhaanjohtava, sillä se ei esitä varsinaisesti Venuksen syntymää vaan rakkauden jumalattaren saapumista Kytheran saarelle. Tätä hetkeä runoilija Angelo Poliziano (1454-1494) oli kuvaillut runossaan. Tuulen jumalat Zephyr ja Aura puhaltavat Venuksen rantaan, jossa kevään jumalatar on valmis pukemaan hänet kukilla koristeltuun viittaan. Maalauksen sommittelussa on viitteitä kristilliseen taiteeseen, kuten Kristuksen kasteeseen. Kuva-aihe perustuu humanismin ja uusplatonismin ajatusmalliin, jonka päämäärä oli pyrkiä sovintoon kristillisen ja mytologisen aineiston välillä. Esimerkiksi 1400-luvulla vaikuttaneen filosofin Marsilio Ficinon mukaan antiikin mytologia ja kristinusko olivat kotoisin samasta jumalyhteydestä, joten oli mahdollista kääntyä yhtä hyvin taivaallisen Venuksen kuin Neitsyt Mariankin puoleen. Uusplatonistit myös olettivat ulkoisen kauneuden voivan heijastaa sisäisen maailman kauneutta ja hyveitä.
Sandro Botticelli: Madonna ja lapsi (Madonna della loggia), n.1467, tempera kankaalle.
Vielä Venuksen syntymää enemmän kiehtoivat hieman vähemmän tunnetut Botticellin teokset. Madonna ja lapsi oli todella herttainen ja lempeä kuvaus, että se erottui aiempien vuosisatojen kuvauksista todella voimakkaasti. Salin ehdottomin katseenvangitsija oli kuitenkin itselleni Neitsyt Marian ilmestys, jossa Gabrielilla on voimakas kontakti Mariaan ja vaatteiden draperiat on kuvattu herkullisen runsaina. Rakastan myös käsiä, jotka tuovat mieleen Michelangelon Sikstuksen kappelissa olevan Aatamin luomisen (1500-luvun alku). Tässä Botticellin maalauksessa käsien kontakti on kuitenkin intensiivisempi.
Sandro Botticelli: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1489-90, tempera puulle.
Sandro Botticelli: Neitsyt Marian ilmestys, yksityiskohta,  n. 1489-90, tempera puulle.
Sandro Botticelli: Neitsyt Marian ilmestys, yksityiskohta, n. 1489-90, tempera puulle.
Andrea del Verrocchio & Leonardo da Vinci: Kristuksen kaste, n. 1475, tempera ja öljyväri puulle.
Kristuksen kastetta kuvaava maalaus on Andrea del Verrocchion ja tämän oppilaan Leonardo da Vincin yhteistyön tulos. Leonardon maalaamaksi on tulkittu taustamaisema ja vasemman reunan enkeleistä etummainen. Tämän enkelin kasvot poikkeavat muodoltaan Kristuksen ja Johannes Kastajan voimakkaammista piirteistä.  Giorgio Vasari kirjoitti kuuluisassa Taiteilijaelämäkertoja -teoksessaan (Vite de' più eccellenti architetti, pittori, et scultori Italiani, 1550 - laajennettu painos 1568) kuinka vielä lapsenomaisen Leonardon ylivertainen lahjakkuus teki niin suuren vaikutuksen Verrocchioon, että tämä lopetti maalaamisen kokonaan. Ensisijaisesti kuvanveistäjänä tunnetulta Verrocchiolta tiedetäänkin nykyisin melko vähän hänen tekemiään maalauksia. Kristuksen kasteen maalaamiseen uskotaan osallistuneen myös kolmannen tekijän, todennäköisesti Lorenzo di Credin. 
Andrea del Verrocchio & Leonardo da Vinci: Kristuksen kaste, yksityiskohta, n. 1475, tempera ja öljyväri puulle.
Leonardo da Vinci: Kuninkaiden kumarrus, 1481-2, öljyväri puulle.
San Donato a Scopeton munkit tilasivat Leonardolta Kuninkaiden kumarrusta esittävän maalauksen. Se jäi kuitenkin kesken taiteilijan  siirtyessä Firenzestä Milanoon 1482. Kuvan etualalla näkyy varhainen esimerkki pyramidimaisesta keskussommitelmasta, jonka ympärille on kerääntynyt muita ryhmiä. Leonardon lähdettyä Milanoon munkit tilasivat samasta aiheesta alttaritaulun Filippo Lippiltä 1496.
Leonardo da Vinci: Neitsyt Marian ilmestys, 1473-75, öljy ja tempera puulle.
Neitsyt Marian ilmestystä esittävää maalausta pidetään Leonardon maalaamana, ja se sijaitsi aikoinaan San Bartolomeon luostarissa Monteolivetossa lähellä Firenzeä. Leonardon uskotaan maalanneen teoksen mestarinsa Verrocchion työpajassa, mutta jotkin tutkijat ovat kyseenalaistaneet olisiko vasta 20-vuotiaalle maalarille annettu tällainen teos maalattavaksi yksin. Leonardo oli liittynyt Firenzen taidemaalarien killan jäseneksi vasta vuotta aiemmin 1472.
Michelangelo Buonarroti: Pyhä perhe, n. 1504, tempera puulle.
Agnolo Doni tilasi Michelangelolta Pyhää perhettä kuvaavan teoksen, joka on ainoa Michelangelolta säilynyt taulu. Siinä on myös edelleen alkuperäiset kehykset. Maalauksen hahmoissa näkyy taiteilijalle tyypillinen veistoksellinen vartaloihanne.
Tizian: Urbinon Venus, 1538, ölyväri kankaalle.
Artemisia Gentileschi: Judit ja Holofernes, 1620-1, ölymaalaus kankaalle.
Sandro Botticellin Neitsyt Marian ilmestyksen lisäksi vaikuttavimmat teokset olivat Artemisia Gentileschin Judit ja Holofernes sekä Caravaggion Medusan pää. Gentileschin suurikokoinen maalaus esittää Juditia katkaisemassa Holoferneen kaulaa. Vanhan testamentin apokryfikirjoissa kerrotaan,  kuinka juutalainen leski Judit pelastaa kansansa, jonka vihollisarmeija yritti tuhota päällikkönsä Holoferneen johdolla. Rukoiltuaan Judit lähti neuvottelemaan Holoferneen kanssa, mutta samalla hän houkutteli tämän juomaan niin paljon viiniä, että tämä menetti tajuntansa, jolloin Judit onnistui katkaisemaan tämän kaulan. 

Caravaggio on tehnyt aiheesta myös kuuluisan maalauksen, mutta Gentileschin teoksessa Juditilla on paljon voimakkaampi ja päättäväisempi ote. Teoksen uskotaan viestivän Gentileschin omasta historiasta. Vielä 1600-luvullakaan naisia ei hyväksytty taideyhteisöihin, mutta Artemisia Gentileschi (1593-n.1651-53) oli ensimmäinen nainen, joka hyväksyttin Firenzen taideakatemian viralliseksi jäseneksi. 

Gentileschi tuli aikanaan tunnetuksi skandaalista, jonka myötä häntä pidetään ensimmäisenä feministinä. Hänet raiskattiin nuorena, mutta Gentileschi oli tarpeeksi rohkea viedäkseen asian oikeuteen. Oikeudenkäynti kesti kaikkiaan 7 kuukautta (1612). Syytettynä oli taiteilija Agostino Tassi (1578-1644), joka tunnetaan nykyisin paremmin rikoksestaan kuin taiteestaan. Gentileschiä kidutettiin oikeudenkäynnin aikana (mm. peukaloruuveilla), jotta varmistettiin että hän todella puhui totta. Tässä kohtaa voi pohtia naisen asemaa ja sitä, miksei Tassia kohdeltu samalla tavoin, vaikka häntä oli jo aiemmin syytetty mm. vaimonsa ja molempien kälyjensä raiskaamisesta.... Näiden tapahtumien jälkeen ei ihmetytä kuinka Gentileschi on saanut Juditin hahmoon niin paljon voimaa ja vihaa, että Holoferneellä ei ole mitään mahdollisuutta Juditin miekan alla. Sain maalauksen äärellä puistatuksia.  
Caravaggio: Medusan pää, n. 1595, ölyväri nahalla päällystetylle puukilvelle.
Caravaggio maalasi kuperalle kilvelle Medusan pään, joka oli tarkoitettu kardinaali Francesco del Montelle. Medusa oli kreikkalaisessa tarustossa hirviömäinen naispuolinen gorgo, joka pystyi katseellaan muuttamaan ihmisen kiveksi. 

"Roomalaisen Ovidiuksen Muodonmuutoksia -runoteoksessa esiintyvän tarinaversion mukaan Medusa oli alun perin kaunis neito. Kun merenjumala Poseidon raiskasi hänet Pallas Athenen temppelissä, Pallas Athene vihastui. Koska Poseidonin olivat vietelleet Medusan kultaiset hiukset, Pallas Athene muutti ne rangaistukseksi käärmeiksi.

Polydektes, Serifoksen kuningas, lähetti Perseuksen noutamaan Medusan päätä häälahjaksi Hippodameialle. Perseus sai Pallas Athenelta kiiltävän kilven, jonka avulla tämä voisi katsoa Medusaa kivettymättä itse, Hermes antoi puolestaan sirpin ja nymfit varustivat hänet siivekkäillä sandaaleilla, laukulla ja Haadeen näkymättömäksi tekevällä kypärällä. Perseus löysi gorgot unessa Tartessoksesta, ja kilpensä peilipinnasta katsoen hän leikkasi Medusalta pään irti." (Wikipedia) 

Caravaggion maalauksessa pää on jo irrotettu ruumiista, mutta katse näyttää yhä elävältä.
Caravaggio: Medusan pää, n. 1595, ölyväri nahalla päällystetylle puukilvelle.
Kamera täyttyi myös ammatilliseen tarkoitukseen kuvatuista toscanalaisen ja sienalaisen koulukunnan kristillisestä taiteesta (Duccio, Cimabue, Giotto ja kaikki nimettömät taiteilijat). Niistä on aika ajoin hyötyä omassa työssä. 
Luca di Tomme: Neitsyt Marian ilmestys, yksityiskohta, 1370-80, tempera puulle.
Uffizin taidekokoelmat ovat aivan uskomattomat. Välillä oli tunne, että olenko minä oikeasti täällä...Vielä ei kuitenkaan hätistelty täydellistä hurmioitumista, se tunne antoi odottaa itseään.