perjantai 17. tammikuuta 2020

Keskustelua taiteilijoiden ja kriitikoiden kesken

M_itä biennaalin taiteilijat pääsivät keskustelemaan taiteestaan liverpoolilaisten taidekriitikoiden kanssa. Tilaisuus järjestettiin Kuopion taidemuseossa ja tapahtumaa luotsasi kuraattori Laura Köönikkä. Mike Pinnington ja Laura Robertson ylläpitävät The Double Negative -verkkojulkaisua, joka keskittyy laadukkaaseen taidekentän (kuvataide, elokuvat, design, musiikki) kritiikkiin etenkin Luoteis- ja Pohjois-Englannissa. 
Mike Pinnington ja Laura Robertson.
Kritiikki on voimakas väline. Kritiikkipäivä taiteilijoiden ja kriitikoiden kesken kuulostaa ulkopuolisen korvin jännitteiseltä, mutta Laura Köönikkä korosti alusta alkaen, että tilaisuuden on tarkoitus olla rento mahdollisuus keskustella taiteesta. Taiteilijoista mukana olivat Katarina Karppinen, Timo Kokko, Hanna Vahvaselkä, Riitta Turunen, Ulla-Mari Lindström ja Tuomas Ollikainen.

Pinnington ja Robertson ovat käyneet Suomessa aiemminkin, ja he kertoivat ymmärtävänsä pääkaupungin ulkopuolista taidekenttää hyvin. Liverpoolissa on toisenlaista kuin Lontoossa, Kuopiossa on toisenlaista kuin Helsingissä. 

Kriitikot tutustuivat ensin omatoimisesti näyttelyn teoksiin, jonka jälkeen siirryttiin ryhmänä teokselta toiselle. He olivat jo aiemmin tutustuneet jokaisen taiteilijan tuotantoon verkkosivujen kautta. Taiteilijat kertoivat teostensa taustoista ja Pinnington ja Robertson esittivät kysymyksiä. Kaikilla oli mahdollisuus kommentoida.

Timo Kokko: State of life that calls for another way of living.
Ensimmäisenä oli vuorossa Timo Kokko. Hän kertoi kuinka kierrätys sekä ihmisen ja luonnon vuorovaikutus ovat näkyneet hänen taiteessaan jo pitkään. Alkuperäinen ajatus oli luoda joen uoma luonnon oikeista materiaaleista, mutta niiden mukana museoon olisi kantautunut hyönteisiä. Niinpä teos muuttui kierrätysmateriaaleista valmistetuksi kokonaisuudeksi. Teoksessa on kuitenkin otteita luonnosta (lasipulloissa olevat kasvit ja Kallavedestä nostettu vesi). Kokko kertoi luoneensa laboratoriomaiset olosuhteet; joen uoman toiselta puolelta näkyy teoksen rakenteet ja runko. 
Laura Robertson piti teknologian, idean ja toteutuksen yhdistelmästä. Seinällä taaksepäin tikittävä kello on vahva symboli. Laura Köönikkä kertoi etukäteen pelkäävänsä, että muoviseksi vaihdettu kokonaisuus olisi ristiriidassa tilan muiden, orgaanisten, teosten kanssa. Huoli oli aiheeton. Osa kommentoi teoksen muistuttavan rauhoittavaa japanilaista puutarhaa. Mike Pinnington kuitenkin sanoi ymmärtävänsä veden myrkyllisyyden ja piti erityisesti kierrätysajatuksesta.
Laura Köönikkä nosti esille kysymyksen, joka liittyy pidemmän uran tehneisiin taiteilijoihin: Tulisiko taiteilijan vaihtaa tekniikkaa tai teemaa? Hän kertoi huomanneensa joillakin taiteilijoilla kaipuun tekniikan tai teeman vaihtamiseen - uudistumiseen - juuri silloin, kun ulkopuolisesta tuntuu, että taiteilija on alkanut päästä tekemisessään tarpeeksi syvälle. 

Laura Robertson sanoi, että tärkeintä on luottamus omaan tekemiseen. Intohimo ja innostus täytyy säilyttää. Asiantuntijan näkökulmasta on hyvä, että teema pysyy samana. Kehityksen huomaa. Robertson kommentoi, että Timo Kokko ajattelee taiteessa käsiteltyjä ongelmia jo etukäteen. Mike Pinnington käytti esimerkkinä ranskalaista Yves Kleinia (1928-1962); hänen teemansa sinisen värin ympärillä näyttäytyivät aina erilaisina. 

Laura Robertson kysyi, kuinka Kokko muuttaisi teostaan, jos se olisi yksityisnäyttelyssä. Kokko kertoi, että kasvattaisi teoksen kokoa; hän tahtoisi hallita tilaa ja ilmastoa enemmän. Joki kiemurtelisi suurempana.

Katarina Karppinen: Runo elonkehästä. 
Katarina Karppinen kertoi mediainstallaationsa syntyneen kommenttina luonnon huolestuttavasta tilasta. Hän ei tahtonut luoda vain kaunista kuvaa, vaan jotain mikä kuvaisi hänen omaa ahdistustaan. Katsojat voivat vaikuttaa teokseen muuttamalla pylväässä olevia kytkimiä; lisäämällä tai poistamalla ravinteita, vettä ja lämpötilaa. Muutos näkyy teoksessa hitaasti. Ajatuksen pohjana on luonnon ekosysteemi.
Laura Robertson halusi tietää tekoprosessista enemmän: kuinka teos on syntynyt, millasta ohjelmaa taustalla on käytetty? Karppinen kertoi, että teoksen hahmot ovat itse asiassa leikkiviä lapsia. Teoksessa on käytetty useampaa tasoa ja ohjelmoinnissa ulkopuolista apua.

Mike Pinnington toivoi katsojien saavan selkeämmän taustatarinan, mutta piti erityisesti lasten kanssa tehdystä taustaprosessista. Ryhmästä tuli kommentti, että olisi ollut mielenkiintoista lisätä mediainstallaation yhteyteen jokin fyysinen asu ("olio"), joka teoksessa näkyy. Karppinen kertoi, että suurin osa asuista oli lainattu teatterin puvustamosta, joten lainaaminen saattaisi olla haasteellista.
Robertson toivoi selkeämpää ohjeistusta: "Laita kuulokkeet päähäsi, paina nappeja". Hän kuitenkin nautti erityisesti teoksen äänimaailmasta. Musiikki loi oikeanlaisen tunnelman esimerkiksi solujen jakaantumisesta ja jään sulamisesta. Sekä Robertson että Pinnington innostuivat ideoimaan Karppisen teosta laajemmaksi; työn yhteyteen sopisi performanssitilaisuus, jossa mediainstallaation oliot siirtyisivät näyttelytilaan.

Hanna Vahvaselkä: Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio. 
Hanna Vahvaselkä kertoi teoskokonaisuuden liittyvän perheensä historiaan. Hänen isoäitinsä oli nuorena rakastunut poikaan, mutta sota oli erottanut parin. Isoäiti oli saanut tuolta pojalta sydänkorun, mutta poika kuoli sodassa. Tämä oli trauma ja tragedia, jota isoäiti kantoi korun lisäksi mukanaan, mentyään myöhemmin naimisiin toisen kanssa ja perustaessaan perheen. Tämä murhenäytelmä siirtyi yli sukupolvien.
Vahvaselkä kertoi sisällyttävänsä teoksiin siivousmetaforan. Jokin on jäänyt kesken, tekemättä. Hän pitää taiteilijoita myös eräänlaisina siivoajina, puhdistajina. Vahvaselkä kokee työskentelyssään myös feministisen näkökulman: ennen puutyöt olivat miesten töitä ja naiset kutoivat. Hän rikkoo tätä perinnettä.
Laura Robertson ihasteli seinällä olevaa suurikokoista työtä, johon oli sisällytetty pieni videoteos. Hän sanoi, että Vahvaselkä käyttää talttaa kuin sivellintä. Tekniikka on jotain mitä hän ei ollut aiemmin nähnyt. Kauempaa katsottuna teos näyttää kuin se olisi maalattu kankaalle. Robertson piti mielenkiintoisena ristiriitana raskaan puutyön ja herkän lopputuloksen yhdistelmää. Hän myös kiitteli ripustusta. Laura Robertsonin mielestä Hanna Vahvaselän tila oli kuin itsenäinen näyttelynsä.
Mike Pinnington piti esittävien ja ei-esittävien yksityiskohtien yhdistelmästä. Teoskokonaisuudella oli monta tasoa.

Laura Robertson kysyi, onko Vahvaselkä käyttänyt tai harkinnut teoksensa yhteyteen audioguidea kertomaan sen tarinan. Hanna Vahvaselkä sanoi, ettei halua tuputtaa suoria tarinoita, vaan antaa vihjeitä kertomuksesta. Laura Köönikkä kommentoi, että monet taiteilijat pelkäävät turhaan teosten tarinoiden ja taustojen kertomista yleisölle.

Riitta Turunen: Vasenkätiset ja Vastavaloon.
Tekstiilitaiteilija Riitta Turunen kertoi, että vaihtoi oikeakätisyytensä vasempaan käteen, kun maalasi luonnoksia Vasenkätiset -teokseensa. Turunen valitsi luonnoksista mielenkiintoisimmat, jotka toteutti tekstiiliteoksiksi. Turunen sanoi pitävänsä tekstiileistä, sillä ne ovat aina lähellä arkea: vaatteina, mattoina, liinoina jne.
Mike Pinnington kysyi, pitääkö Turunen luonnoksia osana taideteosta. Turunen vastasi niiden olevan osa teoskokonaisuutta. Kävijät saavat tutustua luonnoksiin selaamalla luonnoskirjaa valkoisin puuvillahansikkain.
Laura Robertson piti luonnoksia kauniina, ja ne toivat hänen mukaansa hyvän lisän kokonaisuuteen. Hän ehdotti, että luonnokset olisivat voineet olla vaihtoehtoisesti myös seinällä.

Robertson viittasi Vastavaloon -teokseen ja kysyi, onko Turunen tehnyt suurikokoisia tekstiiliteoksia aiemmin. Turunen vastasi, että edellisestä suurikokoisesta työstä on pidemmän aikaa. Toive suurikokoiseen työhön tuli taidemuseosta ja se innoitti häntä.
Robertson oli kiinnostunut tekniikasta ja kysyi, onko se perinteinen kudontatekniikka vai onko Turunen kehittänyt sen itse. Turusen mukaan pohja on perinteinen loimille kudottu, mutta hän on luonut siihen myös omaa. Hän nauttii perinteisestä tekniikasta.

Robertson kiinnitti huomiota erityisesti Vastavaloon -teoksen valaistukseen. Mike Pinnington kehui ripustusta, joka on selvästi irti seinästä. Tämä lisää teoksen kolmiulotteisuutta. Pinnington vertasi työtä uraauurtaneeseen tekstiilitaiteilija Anni Albersin (1899-1994) töihin. Albersin työt olivat kuitenkin usein suoraan seinälle ripustettuja tai kehystettyjä. Turunen sanoi itsekin inspiroituvansa Anni Albersista ja Bauhausin tekstiilitaiteilijoista. Laura Robertson viehättyi myös samalle seinälle ripustettujen Riitta Turusen ja Hanna Vahvaselän teosten dialogista.

Ulla-Mari Lindström: Maallisten ilojen loppu.
Ulla-Mari Lindström kertoi videoinstallaationsa synnyn liittyvän uhanalaisiin lajeihin. Tulisi muistaa, että ihminen ei ole ainut laji maailmassa. Teoksen nimi viittaa Hieromymus Boschin (n. 1450-1516) maalaukseen, joka heijastuu myös videoteoksessa luonto- ja kaupunkinäkymien lisäksi. Täytetyt eläimet ovat lainassa Kuopion luonnontieteellisestä museosta. Valokuva- ja videoitaiteestaan tunnettu Ulla-Mari Lindström toteutti ensimmäistä kertaa videoinstallaation.
Laura Robertson sanoi teoksen olevan pelottava muistutus sitä, että eläimiä ei joskus olisikaan muuten kuin täytettyinä. Niin on jo käynyt. Uhanalaisia eläimiä on kuollut sukupuuttoon.

Mike Pinnington sanoi myös ymmärtävänsä taiteilijan näkökulman. Mihin olemme menossa kehityksen kanssa? Pinnington piti varjojen luomaa efektiä vaikuttavana.
Robertsonille tuli täytetyistä eläimistä mieleen taiteilija John James Audubon (1785-1851), joka tappoi lintuja täyttääkseen ne, ja ikuistaakseen ne maalauksiinsa. Hän koki eläinten täyttämisen groteskina tapana kuvata luontoa.

Laura Köönikkä nosti esille eläinten käyttäytymisen muutoksen, mikä on jo havaittavissa. Eläimet muuttavat käyttäytymistään ihmisen muokkaamissa (kaupunki)ympäristöissä. Esimerkiksi lintujen tiedetään muuttaneen ja voimistaneen lauluaan meluisan kaupungin keskellä.

Laura Robertson tiedusteli Lindströmiltä, aikooko hän jatkaa tällaisten installaatioiden parissa. Lindsrtöm sanoi, että todennäköisesti tulevaisuudessa tulee teoksia myös videoinstallaatioina. Hän olisi itse toivonut voivansa heijastaa nykyisen teoksensa suuremmalle seinälle.

Tuomas Ollikainen: Sydänmaa.
Kuvanveistäjä Tuomas Ollikainen oli luonut näyttelyyn puhtaan ääniteoksen. Portaikkoon sijoitettu teos oli nimetty Sydänmaaksi. Ollikainen kertoi tarttuneensa Ismo Alangon lehtiartikkelissa näkemäänsä lauseeseen, jossa Alanko oli kysynyt: "Mitä tarkoitamme, kun käytämme sanaa sydän?" Lause jäi Ollikaisen mieleen. Hän tahtoi luoda äänellä maalatun maiseman sydämestä, sen monista merkityksistä.

Ollikainen sanoi, että sydän on itse asiassa hyvin hiljainen. Emme voi kuulla sitä paljain korvin. Aihe tuntui laajentuvan ja laajentuvan mitä enemmän Ollikainen teemaansa käsitteli. Hän kertoi keränneensä paljon erilaisia ääniä sydämeen ja siihen sisältyviin merkityksiin liittyen. Sydämen fyysisiä ääniä ja sydämeen liittyviä motiiveja: sydänsuru, ihmissuhteet, pelko jne. Äänet ovat sekä luonnollisia että synteettisiä. Ollikainen halusi näyttelijöiden tulkitsevan teokseen huutoja ja kilahduksia, jotta tunne välittyisi autenttisena.
Mike Pinnington kysyi, kuinka Ollikainen on tehnyt teoksessa eron fyysisten äänien (sydänäänet) ja ns. motiiviäänien (näyttelijöiden huutamiset) kesken. Tuomas Ollikainen sanoi, että hän ei ole tehnyt niiden välillä eroa, vaan hän halusi luoda kaikki yhtenäiseksi kokonaisuudeksi; sydänäänet, rytmihäiriö, ahdistus, sydänsurut. Nämä kaikki luovat kerronnallisen tason.

Laura Robertson sanoi, että portaikko saa Ollikaisen teoksen myötä merkityksen. Se ei ole enää pelkkä läpikulkutila. Robertsonin mukaan oli rohkeaa käyttää vain puhtaasti pelkkää ääntä. Moni oli samaa mieltä. Ääniteos on voimakas ja ahdistavakin, mutta luo tilaan merkityksen. Ollikainen sanoi, että hän halusi ääniteokselleen avoimen tilan kaikuineen kaikkineen, jossa voisi käyttää sydäntä rajusti. Ääniteos ikään kuin räjäyttää sen.

Kuopion taidemuseo on hankkinut Sydänmaa -teoksen omiin kokoelmiinsa. Se on kokoelmien ensimmäinen ääniteos.

Loppukeskustelu.
Taiteilijakierroksen jälkeen oli hetki aikaa yhteiselle keskustelulle. Moni oli sitä mieltä, että tällaista taiteesta keskustelua on todella vähän. Jollain taiteilijalla oli ympärillään henkilöitä, joiden kanssa voi keskustella valmistuvista ja valmiista töistä, tai taiteesta ylipäänsä, mutta osa sanoi suoraan, että on saanut kommentteja taiteestaan viimeksi opiskeluaikanaan.

Laura Robertson kommentoi, että tämänkaltainen keskustelu kriitikon ja taiteilijan kesken on kuitenkin aivan toista kuin opintojen myötä tuleva kritiikki. Tässä tilanteessa taiteilija ja kriitikko ovat samanarvoisia. Kriitikko pyrkii ymmärtämään taiteilijan päämääriä ja ilmaisua, eikä niinkään arvottamaan teoksia. Aiheita ja kommentteja pallotellaan; taiteilija on vapaa ottamaan tai jättämään annetut kommentit. Opinnoissa kritiikin suhde on toisenlainen. Opettajan on tarkoitus ohjata opiskelijaa, jolloin kritiikin päämäärä on erilainen. Mike Pinnington ja Laura Robertson sanoivat jo ennen taidekierrosta, että tällainen avoin keskustelukierros on yksi nykykritiikin muodoista.

Laura Köönikkä sanoi tuntevansa Helsingin taidekentältä muutamia taiteilijaryhmiä, jotka kokoontuvat keskustelemaan toistensa töistä, mutta se on harvinaista. Hän sanoi olevansa surullinen siitä, että monet taiteilijat eivät osaa tai uskalla perustella taiteilijuuttaan saati keskustella siitä.

Laura Robertson sanoi, että hän tuntee edelleen aika ajoin gallerioissa kierrellessään itsensä tyhmäksi. Hän ei ymmärrä taiteilijan intentiota. Tämä tilanne on varmasti tuttua monelle ammattilaiselle. Eikä tyhmyyden tunteen herättäminen ole varmasti taiteilijan tarkoitus. Keskustelussa haettiin rajoja ja muotoja sille, kuinka paljon ja millaisin keinoin taiteilijan tulisi kertoa päämääristään katsojille. Robertson, Köönikkä ja Pinnington olivat kaikki sitä mieltä, että taiteilijan ei tulisi yrittää puhua tilannetta ja taidetta hienommaksi kuin mitä se on. Tulisi reilusti vastata kysymykseen: "Mitä tarkoitat tällä teoksella?" Antaa katsojalle välineitä taiteen tulkintaan.

Keskustelussa oltiin myös sitä mieltä, että fyysisen teoksen äärellä on helpompaa ja luontevampaa keskustella taiteesta kuin esimerkiksi portfolioiden välityksellä. Päivän aikana oli aistittavissa, että taiteesta keskustelua kaivattaisiin suomalaiseen taidekenttään kipeästi lisää.

M_itä? Nykytaiteen biennaali on esillä Kuopion taidemuseossa 2. helmikuuta 2020 saakka.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Taiteilijan työhuoneella: Antti Immonen

Kuvanveistäjä Antti Immonen (s. 1973) on tämän hetken ajankohtaisin julkisen taiteen tekijä etenkin Pohjois-Savossa. Hänen viimeisimpiä teoksiaan ovat Joensuun keskustan kiertoliittymän #Tuohi (2018) sekä Helsingin Vuosaaren Kahvikortteliin sijoitettu Kuppi kummaa -teos (2019). Teoksia löytyy myös Kangaslammin koulusta Iisalmesta (2017), Kuopion Energian tiloista (2017), Kauppis-Heikin koulusta Iisalmesta (2017) sekä Kuopion yliopistollisesta sairaalasta (2017). Immonen ylsi Kiasman taidekilpailun 1. vaiheeseen 2015, jolloin Kiasman yhteyteen etsittiin taideteosta.
Antti Immonen tunnetaan nimenomaan ruostumattomasta teräksestä valmistetuista teoksistaan. Työhuone muistutti ensinäkemältä enemmän laboratoriota kuin taiteilijan työhuonetta. Valkoiset seinät, hitsausvälineitä, suojakäsineitä, porakoneita, puristimia, kiiltävää terästä ja muovilla eristetty työtila. Työhuone näytti olevan tarkassa järjestyksessä. Kaikella oli paikkansa. Millaiselta taiteilijan arki näyttää?

Immonen kertoi, että hänellä on jo pitkään ollut samanlainen päivärytmi. Kello soi aamulla klo 7 ja työhuoneelle siirrytään siinä kahdeksan maissa. Työpäivien pituus vaihtelee. Välillä voi olla 8-16 päiviä, välillä työpäivät voivat venähtää. Immonen työskentelee myös viikonloppuisin ja piirtää päivittäin. Luovassa työssä ei voi eikä tarvitse noudattaa toimistotyöaikaa. Immosella on kaksi työhuonetta: tämän kuvissa näkyvän lisäksi hänen kotinsa yhteydessä sijaitsee ateljeetila. Suurikokoisia julkisia teoksia työstäessä hän on vuokrannut välillä isomman hallin. 
Mitä pidät tärkeänä työhuoneessa?

- Riittävän paljon pitää olla tilaa, jotta paikat voi pitää siistinä. Kohdepoistoimuri on hitsatessa tärkeä työkalu. Työturvallisuus on otettava huomioon, sen vuoksi lattiat ja työtasot tulee pitää tyhjinä, Immonen kertoo.

Veistokset ovat usein suurikokoisia. Kuinka säilytät teoksia?

- Se on vaikeaa. Varastoin teoksia kotona, joskus olen käyttänyt vuokravarastoa. Ruostumaton teräs on materiaalina käytännöllinen, sillä se on säänkestävä. Teoksia voi pitää myös ulkona.
Sinulla on viime aikoina ollut paljon julkisuutta erilaisten kilpailu- ja tilausteosten kautta. Miten nämä eroavat toisistaan?

- Kutsuttuna teoksia on kivempi tehdä. Joensuun kiertoliittymäteos [#Tuohi] oli muutaman kutsutun taiteilijan teoskilpailu. Valtakunnallisissa kilpailuissa tsäänssit sijoittumiseen on pienet. Kilpailuun voi osallistua satoja taitelijoita ja jokainen panostaa tekemiseen paljon työtunteja. Mutta palkkaa ei tule kenellekään. Parhaiten sijoittuneet 2-3 taiteilijaa voivat saada palkkion tai korvauksen.

Miten ajatuksesi taiteen tekemisestä eroavat omien vapaiden teosten ja tilaus/kilpailuteosten kohdalla? Tilaajalla on tietenkin etukäteen jokin toive esimerkiksi teemasta.

- Aina tekemisen lähtökohtana on se mitä huvittaisi tehdä. Jos jonkin tekeminen tuntuu vastenmieliseltä, se ei ole hyvä lähtökohta. [Omat] Teokset muuttuvat usein luonnosvaiheesta lopulliseen teokseen. Pidän siitä, että tekemisen lomassa voi katsoa ja muokata lopputulosta koko ajan. Minulla on harvoin täysin selkeää kuvaa lopputuloksesta.

Mutta tilaustöiden kohdalla luonnoksen ja lopputuloksen tulisi kuitenkin olla aika lailla sitä mitä on luvattu?

- (Leveä hymy.) Helsingin kohdalla [Vuosaaren Kahvikortteli] tiesin jo alusta alkaen mihin
suuntaan haluan teosta viedä. Tilaustyöt voivat olla hyvin pitkiäkin projekteja. Minulle tuli
Helsingin luonnostilaus 2008; 11 vuotta ennen projektin valmistumista. Tilaustyöt ovat usein myös mahdollisuus uuden tekniikan opetteluun. Kahvikorttelin teoksen kohdalla lisäsin teräksen rinnalle pronssia. Pronssiosat valettiin Lapinlahdella [Pohjos-Savossa].

- Mielekkyys on aina lähtökohta. Julkisissa ja tilaustöissä on mietittävä miten se [mielekkyys] sovitetaan tilaajan suunnitelmaan. Ja aiheita ei voi suunnitella päivänpolttaviin kysymyksiin liittyen, sillä teosten on kestettävä aikaa. On jätettävä riittävästi tulkinnanvaraa.
Sinulla on aika ajoin harjoittelijoita työssäoppimassa. Onko sinulla jotain työryhmää isojen veistosten tekemisessä vai teetkö kaiken yksin?

- Ei ole varsinaista työryhmää – julkisten teosten toteutuksissa yhteistyökumppaneita ja alihankkijoita on ollut vaihtelevasti. Toivalan Metalli on auttanut. Esimerkiksi Rakentaja-muistomerkki [Valkeisen puisto, Kuopio] ja [Kuopion] Lentokentän kiertoliittymäteos ovat metallitöiden osalta kokonaan heidän tekemänsä. Itse tekeminen on minulle kuitenkin tärkeää. En meinaa pysyä nahoissani, jos näen että joku muu tekee. Muutkin voi toki tehdä, mutta haluan vaikuttaa siihen jos tekemisen myötä lopputulokseen tulee muutoksia. Toivalan Metallilla olen teettänyt esimerkiksi sarjatyönä joidenkin teosten osia, jotka olen itse koonnut lopullisiin töihin.

Onko tekemiselläsi jokin alkuajatus tai teema?

- Joskus on, joskus ei. Usein aloittaessa en tiedä tuleeko työstä pelkkä visuaalinen veistos vai tuleeko siitä jotain muuta. Ajatukset syntyvät tekemisen lomassa. Tilaustöissä ei voi samalla tavalla soveltaa.

Oletko koskaan kieltäytynyt tilaustyöstä?

- Joskus olen joutunut kieltäytymään sen vuoksi, että tilaajalla ei ole ollut realistista käsitystä taiteen tekemisestä. On ollut vääristyneitä ajatuksia työn ja lopputuloksen hinnoista; suunnittelusta ja toteutuksesta. Ei ymmärretä sitä, että taidetta ei tehdä standardimitoilla. Mutta yleensä tilaajat ovat ammattilaisia, jotka tietävät miten homma toimii.
Työhuoneesi on täynnä erilaisia työkaluja. Kuinka usein joudut uusimaan välineitä?

- Tykkään työkaluista! Kun on oikeat työkalut oikeaan tekemiseen. Halvat työkalut ei kestä ja niiden kanssa menee hermot. Joten työkalut ovat suht pitkäikäisiä. Hiomalaikkoja tietysti kuluu, ja hitsauskaasua menee paljon; joka on iso kuluerä.

Millaisena koet Kuopion kuvataidekentän?

- Palasin Kuopioon reilut parikymmentä vuotta sitten. Tuolloin meitä nuorempia taiteilijoita oli mm. Mari Arvinen ja Antti Rönkä. Sen jälkeen tuntui, että nuorissa taiteilijoissa oli pitkä väli. Nyt nuoria tekijöitä on taas paljon ja [Ars] Liberan hallitus on nuorentunut. Galleriatilanne on huono kaupungin kokoon nähden. Taiteilijoille ilmaisia näyttelytiloja tarvittaisiin.
Immonen hitsaa terästä tarkkuutta vaativalla TIG-menetelmällä.
Sinusta paistaa ilo ja innostus tekemiseen. Tuntuu, että olet ongelmanratkaisija ja Pelle Peloton, mitä tulee taiteen tekemiseen. (Esimerkkinä Rutiini ja rituaali -teos)  Onko sinulla taiteellisia esikuvia?

- (Leveä hymy) Ongelmanratkaisija on hyvin sanottu. Nykyaika on hyvä kaiken uuden opetteluun. YouTube auttaa opiskelua, esimerkiksi erilaisten teknisten juttujen selvittämisessä. On hyvä, kun voi opetella itse. Kouluaikoina pidin esikuvina englantilaisia kuvanveistäjä, kuten Tony Graggia ja Richard Deaconia. Saan virtaa visuaalisista teoksista. Tekstipohja tai käsitteellisyys eivät viehätä. Nimenomaan visuaalinen näyttävyys on tärkeää.

- Uran alussa tein veistoksia puusta lähinnä siitä syystä, että materiaalia oli helposti saatavilla ja perustyökalut edullisia. Mutta kyllä minä jo silloin haaveilin, että tekisin töitä teräksestä. Monet työt mitä silloin tein, olisi hyvin voinut tehdä myös teräksestä.

Eli voidaan sanoa, että olet toteuttanut unelmasi? Olet unelma-ammatissa.

- Kyllä.

torstai 9. tammikuuta 2020

Blogisarja: Taiteilijoiden työhuoneet

Joulukuussa vieraillessani Arto ja Johanna Väisäsen työhuoneella/galleriatilassa, syntyi ajatus luoda blogisarja. Itseäni inspiroi joka ikinen kerta, kun pääsen kurkistamaan taiteilijoiden työhuoneisiin. Materiaalit, työkalut, värit, tuoksut, pelit ja pensselit. Sisällä kasvaa valtava riemu, joka purkautuu sellaisina ilonkiljahduksina. (Minut pidempään tunteneet tietävät tämän...) Ajattelin, että olisi mukavaa päästää myös teidät lukijat mukaan. Tietenkin sillä ehdolla, että taiteilijat antavat siihen luvan.

Tarkoitukseni ei ole tehdä viikoittain tai kuukausittain ilmestyvää sarjaa, vaan silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Tunnistatte postaukset otsikosta: Taiteilijan työhuoneella. Haluan pitää bloggaamisen edelleen mielekkäänä, en suorituskeskeisenä, joten tekstejä syntyy sitä tahtia kun arki antaa myöten.

Haluaisin blogisarjalla antaa äänen myös itse taiteilijoille. Juttelemme varmasti taiteen tekemisestä, mutta en halua rajata keskustelua liian tarkkaan. Jos teillä lukijoilla on ajatuksia siitä, mitä haluaisitte taiteilijoista tietää, laittakaa kysymyksiä tuohon alle kommenttikenttään. Nimettömästikin saa jättää viestejä. Klikkaatte vain "Kommentti nimellä" -pudotusvalikosta otsikon "Nimetön".

Tiedän, että kaikki taiteilijat eivät pidä siitä, että työhuoneelle tulee joku tuntematon haastattelemaan ja räpsimään kuvia. Osa ei halua näyttää keskeneräisiä töitä, tai osalla ei ole kenties työhuonetta lainkaan. Näin ollen koen, että blogisarja on turvallista aloittaa läheltä. Sellaisista taiteilijoista, joiden kanssa olen saavuttanut molemminpuolisen luottamuksen. Ensimmäisessä "jaksossa" tutustutaan kuvanveistäjä Antti Immosen työhuoneeseen.

Tervetuloa mukaan!

tiistai 7. tammikuuta 2020

Savolainen lupsakkuus puntarissa 1959

Jokaisella kaupungilla on omat symbolinsa. Kuopion tunnistaa mainoskuvista Puijon tornista, kaupungintalosta ja Veljmies-patsaasta. Kyseinen patsas on Siskotyttö-veistoksen ohella torin katseenvangitsijoita, jotka kuuluvat myös osaksi erilaisia rituaaleja (lakittaminen/vaatettaminen). Näin ei kuitenkaan aluksi ollut.
Kansikuva: J. Pohjakallio.
Suomen Kuvalehden (n:o 8, 21.2.1959) kannessa oli vuonna 1959 Veljmies ja sen luoja, kuvanveistäjä Heikki Konttinen (1910-1988), otsikolla: "Kuopion kiistanaihe ja sen tekijä". Pari vuotta aiemmin kuopiolaiset yksityisyrittäjät halusivat kotikaupunkinsa kaunistukseksi uuden patsaan. Veistoskilpailuun ottivat osaa Heikki Konttisen lisäksi Sakari Tohka, Oskari Jauhiainen ja Lauri Leppänen. Konttinen voitti kilpailun luonnoksellaan Veljmies. Inspiraation lähteenä oli ilmeisesti käytetty tunnetun Kallavesj-laulun veljmiestä, joka laulun mukaan "salloo tuulastelj, tiirustelj, riijustelj". Veistoksella oli luonnoksessa kädessään atrain ja kala vasemman jalkansa alla.

Kallavesj, Kallavesj, järviij järvi, siinä pesj äet mun paetanj monta kertoo, isä särillep pitj mertoo,veljmies salloo tuulastelj, tiirustelj, riijustelj.

Kallavesj, Kallavesj, kaonis kalarantonesj! Siellä paesto sären kylyk, poeka kuv vuoan onkeen sylyk,siäsket purj ja vesj se nii lystisti liplatti.

Kallavesj, Kallavesj, kallis kaeslarantonesj! Siellä päevät puikkelehtii, siellä kuikat, laevat tehtii purjehtimmaa mualimaa, avaraa, merriin taa.

Kallavesj, Kallavesj, kaonis saonarantonesj! Siellä höyrysj miesten pinta, siellä illar raohoo rinta naottii piällep päevän työn, kunnes lyö hetki yön.

Kallavesj, Kallavesj, poessa, poes on antimesj! Tiäl ei outap poekarukkoo äejil lämmin kalakukkoo laovantaesi saonam piäl, mitä viel, mitä viel

Kallavesj, Kallavesj, suarinesj ja salaminesj! Tokko suanen koskaa ennee kierteep Puijonsarven nennee,missä laevat huuteloo: Kuopijoo, Kuopijoo!

Veistos tilattiin sillä ehdolla, että taiteilija muuttaisi veistoksen käsittelyä hiukan myönteisemmäksi. Tämän jälkeen Veljmies sai nykyisen muotonsa, jossa se pitelee käsissään kahta kalaa ja pään muoto sekä hiusten leikkaus ovat luonnollisemmat. Paikallislehti julkaisi kuvan tulevasta veistoksesta, joka aiheutti lehdistössä suoranaisen myrskyn. Kaupunkilaiset eivät ilmeisesti pitäneet siitä, että nimellä viitattiin henkilöön, joka salaa tuulastaa, katselee(?) ja kosiskelee. Veistoksen muotokielen poikkeaminen realistisesta, ja "näin ollen ymmärrettävästä", aiheutti myös närästystä. Heikki Konttinen oli pahoillaan, sillä hän oli tarkoittanut patsaan kaikkien savolaisten ja muunheimoistenkin iloksi. Kritisoijat lienevät myös unohtaneet, että Kallavesj-laulun sanat kirjoittanut Aaro Jalkanen (1875-1960) synnytti sanat kaipuusta ja ikävästä Savonmaata kohtaan. Hän kirjoitti laulunsa sanat maanpaossa.
"Nuolen osoittamaan paikkaan Kuopion kauppatorin reunaan pystytetään 'Veljmies' keskelle suihkulähdettä ja lammikkoa metrin korkuiselle jalustalle. Itse patsas on kahden metrin korkuinen." Kuva: Foto Malm. Suomen Kuvalehti 21.2.1959. 
Suomen Kuvalehti kirjoitti:
"Savolaisten itsetuntoa yritetään nakertaa ja savolaisuudesta tehdä pilaa, arvelee joukko kuopiolaisia nähtyään kuvan kaupunkinsa torille ensi keväänä pystytettävästä 'Veljmiehen' patsaasta. Toisten mielestä patsas on paitsi hyvä taideteos myös savolaisen lupsakkuuden tulikoe. 'Veljmies' on siis otettava vastaan ystävänä."

Kirjoittajan mukaan "Patsaan nostattaman mielenliikkeen luonnetta osoittaa, että Suomen Kuvalehdellä oli melkoinen vaiva saada käsiinsä kuopiolaisia, jotka epäröimättä olisivat tahtoneet tunnustaa kantansa 'Veljmiehen' puolesta tai varsinkaan sitä vastaan. Eivät kaikki puolueettomat helsinkiläisetkään asiantuntijat olleet valmiit esittämään mielipidettään tästä kiistanalaisesta patsaasta - 'historian tuomio' pelottaa."
Kuva: Savon Sanomat/Juha Poutanen
Lehden julkaisusta on kulunut kohta 61 vuotta, joten voinemme katsoa millaiselta "historian tuomio" näin vuosikymmenten jälkeen näyttää. Täytyy jo etukäteen mainita, että savolaiset kiertelyvastaukset naurattivat ihan ääneen.... Kulttuuripersoonanakin tunnettu piispa Eino Sormunen kommentoi teosta varoen:

"En halua pelkän valokuvan perusteella lausua teoksesta minkäänlaista arvostelua, sillä sen lausuminen taideteoksesta on aina arkaluontoinen tehtävä ja erityisesti on asianlaita silloin, kun on kysymys humoristisesta esityksestä. Eihän valokuva pysty antamaan meille lainkaan käsitystä siitä, millainen veistos tulee olemaan paikalleen asetettuna, plastillisten valojen ja varjojen saadessa veistoksen ja erikoisesti sen kasvot elämään."

Tästä on kuitenkin tulkittavissa, että Sormunen piti Konttisen veistosta humoristisena?

Kauppaoppilaitoksen rehtori Pertti Korhonen:

"Mielestäni riippuu paljon siitä, miltä näkökannalta asiaa tarkastellaan. [Maailman savolaisin vastaus!] Hyväksyn 'Veljmiehen' taideteoksena ja näen mielelläni sen saapuvan Kuopioon sijoitettavaksi johonkin sopivaan paikkaan, mutta sitä mieltä olen, ettei sen paikka ole torilla. Jos ajattelemme kyseistä taideteosta yrittäjämielen vertauskuvana, niin en katso sitä sopivaksi tähän tarkoitukseen ja valitan sitä, että alkuperäinen atrainmies on muuntunut nykyiseksi 'Veljmieheksi'."

Toimistusjohtaja ja patsastoimikunnan puheenjohtaja Oiva Turunen uskoi taiteilijan ammattitaitoon:

"Nähtyäni veistoksen kipsimallin taiteilijan ateljeessa pidin sitä erinomaisena. Olen sitä mieltä, että lahjoittajien alkuperäinen tarkoitus, jonka mukaan veistoksen tulisi synnyttää katsojassa hyvää mieltä ja nostattaa hänen kasvoilleen hyväntahtoinen hymy, on veistoksessa saanut täyttymyksen. Meillä on täysi syy luottaa taiteilijan kykyyn ja uskoa, että hän muita paremmin pystyy näkemään veistoksen oikealle paikalle asetettuna ja lopullisessa muodossa, pronssiin valettuna."

Omasta ajastaan kertovat lehtijutussa myös nuorison tittelit "teinitär" ja "teini":

Teinitär Kristiina Häikiö:

"Äärettömän hauska ja onnistunut työ. Pelkkä vilkaisu veistosta esittävään valokuvaan saa hyväntuulen puhaltamaan. Patsaat ovat tavallisesti niin kovin 'kiiltokuvamaisia', mutta tässä, tässä on jotain erikoista. Hauskaa, että saamme 'Veljmiehen' Kuopioon!"

Juromman kommentin antoi teini Matti Virmakoski:

"Ei edusta millään tavoin savolaisuutta, ei ainakaan kunniaksi savolaisille. Kasvot ovat epäonnistuneet ja rumat."

Lehtijutun oudoin käänne tulee siinä vaiheessa, kun kirjoittaja on halunnut ottaa mukaan lääketieteellisen kannan(?!), ja haastatellut professori Martti Hämäläistä. Ilmeisesti Suomen Kuvalehdellä oli tosiaan melkoinen vaiva saada käsiinsä kuopiolaisia, jotka olisivat halunneet kommentoida veistosta....

"Samassa silmänräpäyksessä, kun näin valokuvan 'Veljmiehestä' johtui mieleeni, että lääkärin silmällä katsottuna taiteilijain mallina on ollut sairas lapsi. Diagnoosikin oli samassa valmis: Poika sairastaa myksödeemaa, kilpirauhasen vajausta, ja tauti on peittänyt hänen lihastensa kauneuden  turvotuksen alle ja painanut pojan kasvoihin idiotismiin viittaavan piirteen. Työ herättää sääliä, hyväntahtoista naurua ei missään tapauksessa.
Nykyisin voidaan kyseistä sairautta hoitaa thyreoidi-nimisellä lääkkeellä, mutta pelkään pahoin, ettei tästä ole apua kuvapatsaan ollessa kysymyksessä! Heikki Konttisen nimi on Kuopiossa tunnettu ja tunnustettu, sitä enemmän on syytä ihmetellä, miksi hän nyt on erehtynyt niin kovin raskaasti.
Koska patsaan nimenä on 'Veljmies' on täysi syy olettaa, että poikaparalla on olemassa velikin, arvattavasti terve yksilö, sillä myksödeema esiintyy harvoin kahdella saman perheen jäsenellä. Olisi ollut paljon parempi, jos tuo terve velipoika olisi päässyt malliksi sairaan 'Veljmiehen' sijasta.
Mehän tiedämme, ettei voida puhua puhtaasta savolaisesta rodusta, mutta jos poika esittää tyypillistä suomalaista pikkupoikaa, niin miksi hänelle on sairauden lisäksi annettu kannettavaksi myös toinen rasitus, epämuodostunut kallo, jonka matala otsa ei suinkaan viittaa suomalaisen rodun tunnuspiirteisiin, vaan paljon pitemmälle, apinoiden heimoon saakka!"

Hämäläisen viimeisen lauseen myötä voidaan olettaa, että Heikki Konttinen muokkasi pään muotoa vielä kalan ja atraimen muutoksen jälkeenkin? Tai sitten osalla haastatelluista on ollut kommentotavana kuva luonnoksesta, ja osalla kuva viimeistellystä Veljmiehestä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että jokainen osaa tulkita taidetta omista lähtökohdistaan käsin, ja jokainen saa olla mitä mieltä tahansa. Makuasioista on hankala kiistellä. Mutta täytyy myöntää, että siinä vaiheessa, kun lääketieteen professori alkaa antaa virallisia lausuntoja kuvataiteesta, ollaan pahasti metsässä. Onneksi pastori Kalevi Lyytinen tuntui ymmärtävän teoksen oikean luonteen:

"Savolaisilla on, kuten yleisesti tiedetään, suuri viehtymys 'leukojen vääntelyyn' ja puheena olevan patsashankkeen yhteydessähän tällaiseen vääntelyyn on tarjoutunut mitä erinomaisin tilaisuus. Mielestäni taiteilija on pyrkinyt käsittelemään aihettaan syvällisesti eikä vain ulkokuorta hipoen. Hän ei kiinnitä huomiota siihen, miltä ihminen näyttää, vaan siihen, mitä ihminen on. Juuri tässä suhteessa käy selväksi, että taiteilija on käsitellyt aihettaan hellyydellä ja inhimillisyydellä, hän haluaa kuvata savolaispoikansa 'tavallisena pulliaisena' eikä kohdistaa huomiota pojan ulkokuoren siloitteluun."

Hienoa Kalevi Lyytinen! Tämä on ehdottomasti lehtijutun taidehistoriallisesti samaistuttavin lausunto myös vuonna 2020!

Vuosikymmenet ovat tehneet hyvää ja nykyisin Kuopion tori ei olisi samanlainen ilman kalapoikaa. Veljmies sai kenties komeimman "kruununsa" loppusyksyllä 2019, kun Kuopion Palloseura voitti Suomen mestaruuden 43 vuoden odotuksen jälkeen (edellinen voitto 1976), ja poika kiedottiin KuPSin kannatushuiviin.
Kuva täältä. Yle Areena.
Taide herättää tunteita ja se on sen tarkoitus. Toisista teoksista tulee klassikoita ja toiset häipyvät historian hämärään. Veljmies on noussut kuopiolaisten suosikkipojaksi.

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Anna Kortelainen: Stendhalin syndrooma

Olen unohtanut kirjoittaa viime vuoden kenties tärkeimmästä kohtaamisesta! Kuopion taidemuseo järjesti yhdessä Kuopion Isänmaallisen Seuran kanssa luentotilaisuuden, jossa taidehistorioitsija, kirjailija ja filosofian tohtori Anna Kortelainen kertoi Stendhalin syndroomasta. Siis hurmioitumisesta
Eräänlainen ympyrä sulkeutui, sillä olin ensimmäistä kertaa kuuntelemassa Anna Kortelaista nimenomaan täällä Kuopiossa (2008). Paikallislehdessä oli ilmoitus otsikolla: "Mitä narrimaisuutta puhua siitä mitä rakastaa!" Luentotilaisuutta avattiin kertomalla hieman Stendhalin syndroomasta: "Yliannoksen kaunista taidetta kokenut potilas kärsii sydämentykytyksistä, pyörrytyksestä, huimauksesta ja on hiukan sekaisin." Opiskelin tuolloin kuvataidetta, ja koin lauseessa jotain äärimmäisen mielenkiintoista. Se kertoi jotain omista orastavista kokemuksistani.

Anna Kortelainen on kirjoittanut mukaansatempaavia romaaneja taiteesta ja kulttuurista laajasti, mutta minulle hän kiteytyy nimenomaan hurmioitumiseen. Josta blogikin pari vuotta myöhemmin sai nimensä.  Kuullessani, että Kortelainen saapuisi Kuopion taidemuseoon lokakuun lopussa (2019), ilmoitin välittömästi museon henkilökunnalle, että minun on päästävä mukaan; istuisin vaikka lattialla jos pääsylippuja ei riittäisi! Pääsin mukaan, ja ihan tuolille asti istumaan. 

Kortelaisen läsnäolo ja lavakarisma (jos sellaisesta voidaan tässä tapauksessa puhua?) on valloittavaa. Hän on kerronnassaan pirskahtelevan iloinen ja humoristinen. Tiedonjano ja intohimo aiheeseen hehkuvat ulospäin. Kortelainen punoo jännitettä ja koukkuja kirjojensa tapaan myös luentoihinsa. Sitä on inspiroivaa katsella. 
Luennon aluksi Kortelainen esitteli aiheensa päähenkilön: ranskalaisen Marie-Henry Beylen (1783-1842), joka käytti kirjoissaan taiteilijanimeä Stendhal. Mies kirjoittaa tunteistaan ja ajatuksistaan vierailtuaan Firenzen Santa Crocen kirkossa. Stendhal puhuu voimakkaista tunteista, väkevimmästä mielihyvästä, ekstaasista, kauneuden koskettamisesta, taivaallisista tuntemuksista ja kyyneliin liikuttumisesta. Kortelainen antoi luennolla erilaisia "taudinkuvan määrityksiä" Stendhalin syndroomalle. "Hoitotiimissä" taudinkuvia olivat selvittämässä mm. Platon, Hildegard Bingeniläinen ja Wistrandin kotilääkärikirja. 
Anna Kortelaisen luentodia.
Luento perustui Kortelaisen vuonna 2009 julkaisemaan kirjaan: Hurmio - oireet, hoito, ennaltaehkäisy (Tammi). Huumori kietoutuu juuri kunkin ajan merkkihenkilön ja hänen ammatttaitonsa kautta saatuihin "diagnooseihin". Esimerkiksi luostarin johtajana toiminut Hildegard Bingeniläinen selitti Stendhalin syndroomaa uskoontulemisena, kun taas Wistrandin kotilääkärikirja antoi selitykseksi vähäverisyyden. Aivojen vähäverisyys aiheuttaa hourailemista, päähänpistoja ja hullutuksia. Kyseisen kotilääkärikirjan mukaan oireet helpottavat, kun "pitää päätä alhaalla, mielellään alempana kuin muuta ruumista, niin että veri saa virrata päähän sekä kaikenlaisilla kiihotuskeinoilla ja virkistysyrityksillä niinkuin kylmää vettä pirskottamalla kasvoille, hajuhermojen kiihottamisella väkevältä haisevilla aineilla, sisällisesti kahvilla, viinalla, Hoffmannin tipoilla." (Tim A. Wistrand: Wistrandin kotilääkäri. Käsikirja kotilääkintöä varten, 1902)
Anna Kortelaisen luentodia.
Mitään varmaa vastausta syndroomalle ei annettu, sillä koskaan ei voi tietää mikä hurmioitumiskohtauksen aiheuttaa, tai missä ja milloin se kenties tapahtuu. Stendhalin syndrooma on hyvin henkilökohtainen kokemus, mutta maailmassa on tutkitusti paikkoja, jotka aiheuttavat oireita herkemmin kuin toiset. Firenze on niistä kuuluisin. Siellä Stendhalkin altistui hurmioitumiselle. Voin allekirjoittaa oletuksen Firenzen hurmioitumusherkkyydestä. Itse koin hurmioitumisia Michelangelon Daavid-veistoksen äärellä ja Fra Angelicon Neitsyt Marian ilmestys -freskon edessä.  
Anna Kortelaisen luentodia.
Luentotilaisuuden lopuksi oli lyhyt keskustelutilaisuus, jossa yksi kuulija kysyi Kortelaiselta oliko tämä itse kokenut hurmioitumista. Hän vastasi, että ei ole kokenut hurmioitumista, mutta on hieman kateellinen heille, joilla on kyky hurmioitua. Eräs kuulija kuitenkin kommentoi, että hän on itse niin hurmioitumisherkkä, että se käy välillä todella raskaaksi. Musiikki, taide, elokuva tai joku muu kaunis elämys suistaa yhtäkkiä maailman raiteiltaan hurmioitumisen pyörremyrskyyn. Tilanteelle ei voi mitään ja sosiaalisissa tilanteissa se jopa hävettää. Kyyneleet alkavat valua valtoimenaan ja hengityskin kenties muuttuu. Henkilö ei kuitenkaan vaihtaisi herkkyyttään pois, sillä tunne on niin voimakkaan kaunis.

Pystyin samaistumaan tuohon hurmioitumiseen ja häpeän tunteeseen. Koen olevani herkistynyt hurmioitumiselle. Silmiini kohosi viimeksi hurmioitumisen kyyneleet Ragnar Kjartanssonin teoksen keskellä. Pimeässä tilassa kyyneliä ei tarvinnut peitellä, mutta kirkkaassa museotilassa tilanne tuntuu todella nololta. Itkeä nyt keskellä näyttelytilaa! Ei siinä voi ihmetteleijöille alkaa myöskään selittää, että "anteeksi, tämä teos vaan on niin kaunis että itkettää". Tai kenties voisi, mutta itse en ole ainakaan niin rohkea. Sen vuoksi on ollut tilanteita, että omaa "kohtaustaan" säikähtää, ja teoksen luota on päästävä kauemmas. Hengittelemään ja rauhoittamaan tilanne. Tästä huolimatta olen aiemman henkilön kanssa samaa mieltä. En vaihtaisi herkkyyttä mihinkään, sillä tunne on niin voimakkaan kaunis. Sitä on todella vaikea selittää. Kropan valtaa kokonasvaltainen hyvänolon tunne, vatsassa on ikään kuin perhosia, mutta ilman jännitystä. Itselläni tilanteisiin kiteytyy usein monta herkkyyttä lietsovaa elementtiä: yllättyminen teoksen sijainnista, sen koosta, näiden yhdistelmästä, tilan ja teoksen valaistus, teoksen katsomis/kohtaamiskulma. Kaikkiin näihin kietoutuu kuitenkin se tärkein: KAUNEUS.
Kuva: Marja Louni.
Olen äärimmäisen kiitollinen Anna Kortelaiselle, että hän tietämättään sanoitti orastavat tuntemukseni vuonna 2008. Tämän vuoksi halusin kiittää häntä. Ojensin luennon jälkeen Annalle kirjekuoren, johon olin koonnut hurmioitumiseen liittyviä blogitekstejäni vuosien varrelta. Olin tosin tavannut Annan pikaisesti jo Jyväskylässä 2015. Tuolloin hän toivotti: "hurmioita nyt ja vasta". Tuo toive on toteutunut ja säilynyt.
Sydämelliset kiitokset Anna!
Ja tietenkin Kuopion taidemuseo ja Kuopion Isänmaallinen Seura,
että mahdollisitte tämän kohtaamisen!

torstai 2. tammikuuta 2020

Synttärityttö

Uusi vuosi tuntuu toiveikkaalta ja 20-luku kuulostaa ihanan nostalgiselta. Tänään oma mittarini näyttää 33. Kolmekymppisenä olen ollut aiempaa itsevarmempi ja se on tuntunut monella tapaa turvalliselta. Tosin omia jaksamisen rajoja on tullut koeteltua, ja kieltäytymisen ilmaiseminen tuntuu edelleen äärimmäisen vaikealta. Oppimista on siis edelleen edessä.
Syntymäpäivän kunniaksi lounastettiin Ravintola Urbanissa. Tämä on ehdottomasti Kuopion paras lounasravintola. Valitettavasti se on nimenomaan lounasravintola, joten ravintola on avoinna vain maanantaista perjantaihin klo 10.30-14.00. Urban on Top Chef 2015 voittaja Anssi Kantelisen luomus:

"Ravintola Urban on pieni ja persoonallinen, vähän erilainen lounas- ja tilausravintola Kuopion keskustassa, vanhassa arvokiinteistössä, aivan torin tuntumassa. (---) Urban on luonteeltaan lämmin ja rento paikka, jossa olostaan nauttii niin asiakas kuin henkilökuntakin. Pöytävaruksia emme lounaalle ota, mutta ohjaamme parhaille vapaille paikoille heti ovelta. Sekapöytäkäytäntöämme ei kannata säikähtää vaan solahtaa reippaasti tunnelmaan mukaan!
Ravintolamme hyväksyttiin gastronomisen seuran Chaîne des Rôtisseurs'n kilpiravintolaksi keväällä 2016. Glorian Ruoka & Viini-lehden lukijaäänestyksen vuoden parhaaksi ravintolaksi Urban valittiin vuodelta 2016, ja on pitänytkin paikkansa listan kymmenen sakissa siitä lähtien!"
Alkuruokana on aina pieni lasikiposta hörpättävä keitto, jonka jälkeen pääruoan voi valita kahdesta eri vaihtoehdosta (liha/kala tai kasvis). Tänään valitsin kanaa "dukkah", fattoush salaattia ja jogurttia. Jälkiruokana on kahvia/teetä ja jokin pikkuruinen makea. Anssi Kantelinen kuvaa tyylinsä perustaksi ranskalaista keittiötä ja täytyy kyllä sanoa, että annokset ovat makujen sinfoniaa. Harvoin tulee käytyä tämäntyylisissä paikoissa syömässä. Erilaisia makuja löytää miltei jokaisella haarukallisella. Ja tämä ei ole maksettu mainos. Lounaskokonaisuuden saa 12 eurolla, ja Urbanista lähtiessä on varmasti iloinen, että kyseisellä rahalla sai todellisen makuelämyksen.  
Onnitteluja on sadellut pitkin päivää. Kiitos  ♥ Kummitätini muistaa aina lähettää postissa synttärikortin. Nyt hän oli löytänyt kissakortin, jolla on samanlainen rusettityyli kuin minulla.  Tämä rusettityyli tuntuu olevan jo kaikkien tiedossa, sillä anoppini  oli löytänyt tuon ylimmässä kuvassa näkyvän rusettipannan. Samalla tyylillä mennään siis alkaneellakin vuosikymmenellä! Ystäväni antoi puolestaan One line a day -kirjasen, johon aion kirjoittaa lyhyitä ajatuksia kuluvista päivistä. Tämä kannattanee sijoittaa yöpöydälle, niin lauseet syntyvät ennen nukkumaanmenoa.

Kymmenen vuotta on mennyt todella hujauksessa! Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa itseään siitä mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua. Eeva Kolu kirjoitti kauniisti Uusi muusa -blogissaan:

"Elämässä iskee helposti vauhtisokeus eikä arjessa aina edes tajua, kuinka paljon koko ajan kasvaa ja oppii ja mistä kaikesta selviää ja kuinka paljon hyvää tapahtuu. Ja niin, joskus on arvokasta palata hetkeksi myös kipukohtiin, katsoa rehellisesti onko jokin jäänyt hiertämään ja mitä asiasta voisi vielä oppia. (---)
En enää lähde mukaan uudenvuodenlupauksiin, jotka kumpuavat itseinhosta tai ylikriittisyydestä. Tai ajatuksesta, että “olipa paska ja hirveä vuosi, ensi vuonna kaikki muuttuu!”. Kaikki muuttuu todennäköisemmin, kun solmii rauhan sen kanssa, mitä on tapahtunut, ja näkee arvon myös vaikeuksissa."

Vuosikymmenen muistot:
  • Unelmat taidehistorian opinnoista toteutuivat 2010-2015 ♥ Ehdottomasti tähänastisen elämäni ihanimmat viisi vuotta!
  • Hurmioitunut-blogin perustaminen ja upeat näyttelykokemukset.
  • 2010-luku oli todellinen matkailun vuosikymmen: Pariisi, Giverny, Rooma, Ostia, Cerveteri, Firenze, Tukholma, Strängnäs, Sigtuna, Uppsala, Mariefred, Gent, Brügge, Bryssel, Praha, Zürich, Bern, Gruyéres, Winterthur, Winkel.... Kotimaan kohteista nyt puhumattakaan.
  • Liian paljon läheisten kuolemia.
  • Sain kaksi ihanaa siskonpoikaa.
  • Sain rakastamani työpaikan ja hienoja kesätyökokemuksia ja opintoharjoitteluita.
  • Kohtaamisten myötä luodut kontaktit ja kaikki ne kauniit sanat, joita olen saanut osakseni.
  • Olen kiitollinen elämässäni ikuisuuden kulkeneista ystävistä ja äärimmäisen onnellinen, että elämääni tuli muutama ystävä lisää. Ei se määrä vaan laatu. Olen kokenut, että aikuisena ystävystyminen on (ainakin itselleni) haasteellista, mutta aitoudella toiseen on helppo luottaa ja ottaa hänet osaksi omaa elämää.
  • Ystävien erilaisuus ja sen myötä tullut rikkaus on auttanut näkemään asioita toisin. Ymmärtämään tätä maailmaa monesta näkökulmasta.  
Vuoden 2019 kohokohdat:
  • Oma koti
  • Blogihistorian luetuin ja jaetuin postaus: Kun kysyt savolaiselta: Otatko kahvia?
  • Keväinen Firenzen matka.
  • Ystävien kesähäät.
  • Kummipojan yökyläilyt.
  • Anna Kortelaisen tapaaminen (josta olen unohtanut kirjoittaa!)
  • Kotiin hankittu taide: Timo Kokko: Pig in a Blanket. Joulupakettiin käärin oman valokuvan Pilatus-vuorelta. Hetki ja maisema, jota ei unohda. Valokuvasuurennos sijaitsee nyt olohuoneen seinällä. 
  • Ragnar Kjartanssonin The Visitors -näyttely.
  • Ystävien kanssa käydyt keskustelut: myötäelämiset, rohkaisut, lohdutukset, järjen sanat, huumori ja tilannekomiikka. Rohkeus puhua vaikeistakin asioista. 
Sveitsin Pilatus-vuorella koin elämäni vaikuttavimman luontokokemuksen (2018).
Kiitollisena kaikesta menneestä on hyvä ottaa vastaan sekä uusi vuosikymmen että viimeisin elämän kokemuslisä. Ja erityiskiitos kaikille teille, jotka olette kulkeneet Hurmoituneen mukana!