sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Bruno Tuukkasen lasimaalaukset

Kuva: J. Mboup.
Minut pyydettiin Siilinjärvelle kertomaan evankelisluterilaisen kirkon taiteesta. Avasin rakennuksen arkkitehtuuria ja taidetta jo 2013, kun Siilinjärven kirkko juhli 90-vuotista historiaansa. Tuolloin vain sivusin lasimaalausten varsinaisia aiheita. Usein koristeellisesta sisustuksesta nostetaan kysymyksissä esille juuri nämä sivuseinän lasimaalaukset. Miksi niihin on kuvattuna mm. norsu ja karhu, ja mistä lasimaalaukset kertovat? Näihin vastauksiin annoin omia tulkintojani liittämällä kuvat kristillisen taiteen symboliikkaan.
Bruno Tuukkanen 1920-luvulla. Kuva: Wikipedia.
Kolmen ikkunan lasimaalauskokonaisuus on tehty taide- ja koristemaalari Bruno Tuukkasen (1891-1979) suunnitelmien pohjalta. Alun perin lasimaalausten piti valmistua kirkon vihkimisen yhteydessä 1923, mutta seurakunnalla ei ilmeisesti vielä tuolloin ollut varaa toteuttaa niitä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan lasimaalaukset suunniteltiin lehterille, pääsisäänkäynnin yläpuolelle, mutta lopulta urut valtasivat kyseisen sijainnin. Niinpä kun lasimaalaukset vihdoin toteutettiin 1996, ne sijoitettiin kirkkosalin oikealla seinällä oleviin ikkunoihin.  
En ole koskaan lukenut mitä Tuukkanen on kuvasarjalla halunnut kertoa, mutta aika nopeasti tapahtumia katsellessa käy ilmi, että kuvissa kulkevat Aatami ja Eeva sekä syntiinlankeemus. Jaoin luennossani lasimaalaukset kolmeen osaan: Aatamiin (vasemmalla), syntiinlankeemukseen (keskellä) ja Eevaan (oikealla).
Vasemmanpuoleiseen lasimaalaukseen on kuvattu alaston mieshahmo, jonka tulkitsin Aatamiksi. Hänen yläpuolellaan on yhteen ruutuikkunaan kuvattuna lammas ja kukko. Kristillisessä kuvastossa  molemmat voi liittää Kristuksen kärsimyksiin; Jeesus sanoi Pietarille: "Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti minut kiellät" (Matt. 26:34). Lammas, tai oikeastaan karitsa, kuvaa Kristusta uhrina, Jumalan karitsana (Agnus Dei). Kukko kuvaa myös valveutuneisuutta: "Valvokaa siis, sillä ette tiedä minä päivänä teidän Herranne tulee." (Matt. 24:42)   

Lampaan ja kukon viereen on kuvattuna käärme, joka liittyy mielestäni suoraan Paratiisiin ja syntiinlankeemuskertomukseen. Käärmeen yläpuolella on elefantti, jolla on erään tulkinnan mukaan havainnollistettu kristillistä pelastuskäsitystä. Elefanttiuroksen on nimittäin kerrottu suojelevan poikasiaan vihamielisiä käärmeitä vastaan. Kristillistä symboliikkaa tutkineen Pentti Lempiäisen mukaan langennutta Aatamia ja Eevaa ei voinut pelastaa laki tai profeetat, vaan ainoastaan Kristus: "Hengellinen ja pyhä elefantti".

Elefantin yläpuolella on aasi, jolla on myös juurensa Raamatussa. Vanhassa testamentissa Bileamin puhuva aasi tuntee ihmisiä paremmin Jumalan tahdon (4 Moos. 22:21-35). Näin lasimaalauksessa aasi voidaan tulkita muistutuksena Jumalan tahdosta ja kiellosta olla koskematta Hyvän ja pahan tiedon puuhun. 
Alareunassa Aatami ojentaa kätensä kohti leijonaa. Perinteisesti (siivekästä) leijonaa on pidetty evankelista Markuksen attribuuttina, mutta tässä tapauksessa leijona symboloi muuta. Jumalan ääntä on esimerkiksi verrattu leijonan ääneen: "Herran ääni on kuin leijonan. Kun hän ärjyy, tulevat hänen lapsensa vavisten lännestä, peloissaan, arkoina kuin linnut he tulevat Egyptistä, saapuvat kuin kyyhkyset Assyrian maasta. Minä annan heidän palata koteihinsa, sanoo Herra." (Hoos. 11:10-11)

Ajatus, ettei leijona vahingoita Jumalan omia, tunnetaan jo Vanhasta testamentista (Daniel leijonien luolassa, Dan. 6:2-29). Lasimaalauksessa näyttää siltä, että leijona karjuu tai ärjyy Aatamille, mutta ei vahingoita häntä. Varhaiskristillinen 300-luvulta peräisin oleva teos Physiologus kertoo, että leijona nukkuu silmät auki. Tämä teki leijonasta hengellisen heräämisen ja valvomisen sekä Kristuksen kuolleista nousemísen symbolin. Physiologuksen opetukseen perustuu myös ajatus leijonasta vertauskuvana Jumalan elävästä sanasta, jolla Pyhä Henki herättää hengellisesti kuolleet. 
Oikeanpuoleisessa lasimaalauksessa on kuvattuna myös paljon eläimiä, jotka viittaavat tiettävästi ensimmäiseen Mookseksen kirjaan: "Jumala sanoi: Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu." (1 Moos. 1:26)

Lasimaalauksen keskivaiheilla luikertelee samanlainen käärme kuin Aatamin lasimaalauksessa. Käärmeen vieressä on myös kukko ja haikara(?). Yhdistin kukon ja haikaran Kristuksen symboleiksi samoin kuin kukon ja lampaan/karitsan edellisessä lasimaalauksessa. Haikara voi olla tässä tapauksessa tutumpi versio feenix-linnusta, jota pidetään Kristuksen ylösnousemuksen symbolina.

Siinä missä Aatamin lasimaalaus oli täytetty vertauskuvilla ennaltanäkemisestä, Jumalan tahdosta ja pelastuksesta, Eevan lasimaalaus tuntui synkemmältä. Alareunassa kulki kumarassa karhu, jonka nukkumaa talviunta on pidetty symbolina vanhuudesta ja kuolevaisuudesta. Eeva haukkasi omenaa Hyvän ja pahan tiedon puusta, jonka jälkeen Jumala karkotti heidät Paratiisista. Ihmisestä tuli kuolevainen. 
Karhun yläpuolella on kauris(?) ja Eeva verhottuna. Hän ei ole syntiinlankeemuksen jälkeen enää alaston. Kauriin uskotaan viittaavan luomakunnan ikuisen elämän kaipuuseen. Eeva katselee alapuolellaan olevaa joutsenta. Kenties tällä halutaan kertoa kristillisen perinteen joutsenlaulusta: Kristuksesta, joka kuolinhetkellään sanoi ristillä: "Se on täytetty." (Joh. 19:30)  
Keskimmäinen lasimaalaus kuvaa ylimpänä Jumalan kaikkinäkevän silmän. Sen alapuolelle on kuvattuna Aatami tähyilemässä kaukaisuuteen ja Eeva haukkaamassa omenaa. Ikään kuin Aatami tähyilisi ettei kukaan näkisi, mutta Jumala näkee heidät. Käärme on kietoutunut Hyvän ja pahan tiedon puuhun. Kaksi enkeliä on painanut päänsä näkymän ylle.

Seuraavassa kohtauksessa Aatami ja Eeva on karkotettu Paratiisista, heidän vartalonsa on verhottu.  Eeva on polvistunut ja painanut kasvot kämmeniinsä. "Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty. Hän karkotti ihmisen ja asetti Eedenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja salamoivan, leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä."(1 Moos. 3:23-24)
Lasimaalaus jatkaa Raamatun kertomusta: "Mies yhtyi vaimoonsa Eevaan, ja Eeva tuli raskaaksi ja synnytti Kainin. Eeva sanoi: Minä olen Herran avulla saanut poikalapsen. Sitten hän synnytti Kainille veljen, Abelin. Abelista tuli lammaspaimen ja Kainista maanviljelijä." (1 Moos. 4:1-2)

Alareunassa on kuvattuna vettä, kaloja ja lintuja. Tällä saatetaan viitata vedenpaisumukseen, jonka jälkeen Nooan poikien jälkeläiset haarautuivat kansoiksi maailmaan. Tai toisaalta Luomiseen: "Jumala sanoi: 'Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.' Niin Jumala loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät, sekä kaikki siivekkäiden lajit. Jumala näki, että niin oli hyvä. Hän siunasi ne sanoen: 'Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää meren vedet, ja linnut lisääntykööt maan päällä.' (1 Moos. 1:20-22)

Keskellä oleva kuvaus äidistä ja lapsesta, miehestä lapion kanssa ja oikean reunan rakennuksesta viittaavat mielestäni monella tavalla rakentamiseen ja uuden luomiseen. Kun katseen tarkentaa oikeassa reunassa näkyvään rakennukseen huomaa, että sen katolle on maalattu tammenlehti. Kirkkotaiteessa tammenlehteä pidetään uskon, rohkeuden ja ikuisen elämän vertauskuvana. Ja tuota kaikkea Bruno Tuukkanen varmasti halusi taiteellaan kuvata. Sitä samaa mitä kaikki kristilliset rakennukset kirkkotaiteineen ympäri maailmaa: uskon myötä kuvastuvaa ikuista elämää.
Kuva: J. Mboup.
Siilinjärven kirkko on nykysilmin katsottuna poikkeuksellisen runsaasti kuvitettu luterilainen kirkko. On syytä muistaa, että kaikilla kuvilla on kirkoissa merkityksensä - mikään ei ole sattumaa. Esimerkiksi alttarin apsis ja lehterien kaaret on kuvitettu runsaalla kasviornamentiikalla. Hortonomit saattaisivat tunnistaa paremmin tyylitellyt kasvit ja kukat, jonka myötä niiden kristillinen symboliikka avautuisi syvällisemmin. Lasimaalauksista huolimatta Bruno Tuukkanen ehti toteuttaa Siilinjärven kirkon seinien koristemaalaukset kirkon valmistuttua 1923. Kokonaisuus on väritykseltään ja tunnelmaltaan lämmin.  
Siilinjärven kirkko, Haarahongantie 2, 71800 Siilinjärvi.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

M_itä-biennaali

Siskoni on parturi-kampaaja, ja pidän kyseistä ammattia visuaalisuuteen ja taiteellisuuteen voimakkaasti liittyvänä, mutta hän ei ole varsinaisesti kuvataiteen suurkuluttaja. Hän on se, joka silloin tällöin hämmästelee ääneen, kuinka jaksan kerta toisensa jälkeen kiertää näyttelyissä, analysoida teoksia ja vielä kirjoittaa niistä. Sisko kyllä seurailee blogiani sujuvasti, mutta harvemmin sen suuremmin puhumme tästä harrastuksestani.
Riitta Turusen teoskokonaisuuden äärellä.
Tämän vuoksi hieman yllätyin, kun siskoni ilmoitti lukeneensa edellisen postauksen Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin näyttelystä. Hän oli miettinyt etukäteen, että mitä ihmeellistä minä näin Suden Pumpulikukkia-teoksessa, kunnes tekstin luettuaan oli jäänyt selailemaan teoskuvia edestakasin. Pumpulikukat kuulema tekstin myötä alkoivat suorastaan "viuhua tuulessa". Tekstiä lukiessaan hän vasta "näkee ne kuvat". Kyseinen blogiteksi sai hänet innostumaan ja ehdottamaan jotain taidevierailua. Niinpä minä reippaana siskona päätin kuljettaa hänet Kuopion taidemuseon M_itä biennaaliin.

"M_itä? Nykytaiteen biennaali on kahden vuoden välein toistuva nykytaiteen katselmus Itä-Suomessa. Kyseessä on uudenlainen nykytaiteen näyttelykonsepti yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen ja Kuopion, Mikkelin ja Joensuun taidemuseoiden kesken. Biennaalin tarkoituksena on tuoda esiin alueen nykytaidetta, tarjota itäsuomalaisille taiteilijoille näkyvyyttä sekä parantaa heidän työskentelymahdollisuuksia ja taloudellisia toimintaedellytyksiä alueella." (mitabiennaali.fi)
Timo Kokko: State of life that calls for another way of living, installaatio, 2019.
En pohjustanut siskolleni näyttelyn taustoja sen kummemmin, sillä tärkeintä oli, että näyttelyä mentäisiin katsomaan rennolla asenteella sen suurempia esitelmöimättä. Katsomaan mitä tuleman piti. Itse olin tosin tutustunut kokonaisuuteen pikaisesti jo näyttelyn avajaisissa, jossa minulle sanottiin, että pitäisi varoa kaatumasta Timo Kokon teokseen. Minua ei kuulema siinä tapauksessa löydettäisi. Viittaus liittyi avajaismekkooni:
Timo Kokko: State of life that calls for another way of living, installaatio, 2019.
Te, ketkä olette lukeneet Hurmioitunutta pidempään tiedätte, että minulla on Timon teosten parissa jo pidempi yhteinen matka. Suhde Timon teoksiin nousi aivan toiselle tasolle, kun yksi hänen aiemmista teoksistaan sai minut itkemään. Sen jälkeen olen odottanut hänen uusimpia töitään hieman pelonsekaisin tuntein - positiivisessa mielessä.
Timo Kokko: yksityiskohta installaatiosta State of life that calls for another way of living.
Timo Kokko ottaa teoksillaan kantaa. Hän kommentoi usein hyvin suoraan, mutta sanattomasti ympäristön ja luonnon tilaa, ja ihmisen vaikutusta näihin muutoksiin. M_itä bienaalin näyttelyyn Kokko oli rakentanut ikään kuin sammalmättäisen luonnonpuron. Teos käynnistyy liikkeestä, ja putkesta alkaa valua myrkynvihreää vettä pieneen lammikkoon. Samalla valo syttyy ja valaisee koeputkissa olevia kasveja. Mitä kauemmin katsoja teoksen äärellä liikkuu, sitä enemmän kasvit saavat valoa, ja neonvihreä vesi solisee hiljaa lampeen. Kävijä siis antaa kasveille elinvoimaa valaisemalla niitä vuorovaikutuksellaan, mutta samalla kävijä on pakotettu katsomaan putkesta valuvaa saastetta. Ristiriita on ilmeinen; teos on äärimmäisen kiehtova, mutta jokainen sisäistänee taiteilijan kommentin ja kannanoton puhtaan luonnon ja sen elinvoiman puolesta.
Timo Kokko: yksityiskohta installaatiosta State of life that calls for another way of living.
Katarina Karppinen: Runo elonkehästä, mediainstallaatio, 2019.
Katarina Karppisen mediainstallaatio oli jotain mitä en ollut taidekentällä aiemmin kokenut. Hän oli luonut videoteoksen Runo elonkehästä, johon katsoja pääsi vaikuttamaan muuttamalla ohjausyksikön toimintoja: lämpötilan, veden ja ravinteiden määrää.
Katarina Karppinen: kuvakaappaus mediainstallaatiosta Runo elonkehästä, 2019.
Ravinteiden, veden ja lämpötilan napsauttaminen pois päältä aiheutti sen, että videoteoksen oliot menettivät väriään, tuntuivat kuihtuvan ja kuolevan. Vaikutukset alkoivat näkyä hitaasti, mutta koin teoksen yhtä kantaaottavana kuin Timo Kokon installaation. Ihminen, tässä tapauksessa katsoja, vaikuttaa toimillaan luonnon elinvoimaisuuteen, sen hyvinvointiin tai tuhoamiseen. Kun ravinteet napsautti takaisin päälle, alkoivat mustat nuupahtaneet oliot kadota ja tilalle kohosi pieniä vihreitä alkuja.
Katarina Karppinen: kuvakaappaus mediainstallaatiosta Runo elonkehästä, 2019.
Ulla-Mari Lindström: Maallisten ilojen loppu, 2019
Ulla-Mari Lindströmin videoinstallaatio Maallisten ilojen loppu jatkoi surullisenkaunista tarinaa luonnon tilasta. Pimeässä huoneessa oli täytettyjä eläimiä, joiden päälle heijastui mm. Hieronymus Boschin maalaus Maallisten ilojen puutarha. Jälleen hyvin suora kommentti siihen, kuinka ihminen on omalla toiminnallaan tuhonnut luontoa. Veden kuohu, sateen ropina ja lumipyry vaihtuvat videoon, jossa autot ovat vallanneet kaupungin. Teos näyttää siltä kuin liikenne ajaisi täytettyjen eläinten yli. Videon lopussa on listoja uhanalaisista, silmällä pidettävistä ja vaarantuneista linnuista, kasveista, kaloista, nisäkkäistä ja matelijoista. Eläimet ovat jähmettyneet paikalleen, mutta katsoja joutuu kohtaamaan eläinten katseet samalla, kun liikenne jyrää niiden yli. Äärimmäisen vaikuttava ja koskettava teos.
Johanna Väisänen: Syvänvihreä metsä ympärilläsi, medianstallaatio, 2019.
Johanna Väisänen oli ottanut haltuun alakerran viimeisen tilan, joka koostui videoteoksista, verhoista ja harmoonista, jota kävijät saivat halutessaan soittaa. Luonto ja ihminen olivat pääosassa myös Väisäsen mediainstallaatiossa Syvänvihreä metsä ympärilläsi. Väisäsen teoksessa luonto oli aluksi runsas ja hyvin läsnä, mutta katosi pian siten että jopa kasvihuone oli tyhjillään. Kaksi nuorta kulki koivunrunkoja kuvaavan seinämän edessä. Toinen soitti huilua ja toinen yritti ripustaa lintua kuvitteelliselle oksalle. Luonnon herättäminen henkiin keinotekoisesti tuntui pahalta. 
Johanna Väisänen: kuvakaappaus mediainstallaatiosta Syvänvihreä metsä ympärilläsi, 2019.
Väisänen oli piilottanut teokseen viitteitä taidehistoriaan. Kohtaus, jossa oli lainattu Eero Järnefeltin Kaski-maalausta (Raatajat rahanalaiset, 1893) viesti mielestäni ajasta, jolloin ihminen oli sopusoinnussa luonnon kanssa. Otettiin ja annettiin luonnosta vain se mikä oli tarpeen. Kaskettiin, viljeltiin, ja annettiin lepovuosia. Ihminen oli lähempänä luontoa. Sen sijaan viittaus Juho Rissasen Isän kuolema-maalaukseen oli raju. Mies makasi hangella liikkumattomana pullo vieressään. Lumi sateli kasvoille ja lintu hyppeli miehen vartalon päällä. Näytti siltä kuin luonto olisi ottanut omansa. 
Johanna Väisänen: kuvakaappaus mediainstallaatiosta Syvänvihreä metsä ympärilläsi, 2019.
Tuuli Meriläinen: Jätetty, 2019, akryyli vanerille.
Luonnon kiertokulkuun viittasi mielestäni myös Tuuli Meriläisen maalaus Jätetty. Kauniin keltainen maalaus hehkui valoa, mutta teosnimi vei ajatukset surullisiin tapahtumiin. Nojatuoli seisoi hylättynä luonnossa. Linnut tuntuivat kuin tarkkailevan tuolia: olisiko tuoli pian nokittu rikki ja kierrätetty pesätarpeiksi?

Siskoni piti Meriläisen maalauksista ja kuljetti ajatustaan mm. talomaalauksista näin:
"Talot näyttävät kuin niissä ei olisi äärivivoja. Ilman ääriviivoja ne ovat vain haalea muisto. Ilman viivoja ne eivät ole olemassa."
Samanlaisia ajatuksia jostain unohdetusta ne toivat myös minulle. Ne näyttivät seisovan yhtä hylättyinä maisemassa kuin nojatuoli. Aika tuntuu kulkeneen niiden ohi. Talot muistetaan kuitenkin näistä maalauksista. Meriläinen teki talot merkityksellisiksi.
Tuuli Meriläinen: Rantakylän raitti 14 (vas.); Entisen viinatrokarin talo (oik.), 2019, akryylimaalaukset vanerille.
Hanna Vahvaselkä: yksityiskohta Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio, Sydän, 2019, puu, video, sekatekniikka.
Hanna Vahvaselän installaatiomainen kokonaisuus oli tummasävyinen puureliefien kokonaisuus, joka oli nimetty Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio. Teos tuntui siis kertovan jostain surusta ja murheesta, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Ajatus tuntui ensiksi oudolta: miksi kukaan tahtoisi kantaa toisten suruja ja murheita. Mutta hieman mietittyäni tämä on tuttua varmasti monelle. Esimerkiksi viime sotien jälkeen syntyi hiljaisuuden kulttuuri. Kokemuksista ei haluttu tai osattu puhua. Murheet tukahdutettiin ja hiljaisuuden paino siirtyi eteenpäin, sukupolvelta toiselle. Kun hiljaisuudesta seuraava sukupolvi olisi ollut valmis puhumaan, hiljaisuuden oppinut sukupolvi ei osannut vastata. Ei tiedetty mitä heitä edeltänyt sukupolvi oli saanut kärsiä ja kokea, sillä heille ei oltu kerrottu. Tiedettiin vain, että sodan kauhut olivat muuttaneet ihmistä, ja niiden muutosten kanssa oli opittava elämään.
Hanna Vahvaselkä: yksityiskohta Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio, Sydän, 2019, puu, video, sekatekniikka.
Teoksen pintakäsittely oli kaunista ja herkkää. Vuoltu pinta näytti siltä kuin siitä varisisi lehtiä tai katsoja olisi metsän siimeksessä. Puuseinämän keskellä oli pienen pieni reikä, johon kurkistamalla näki videon sydänkorusta. Tämä kuljetti ajatukset rakkauteen. Mitä kaikkea sota-aika teki rakkauksille: rakastetuille, perheenjäsenille, ystävyyksille?
Hanna Vahvaselkä: yksityiskohta Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio, Sydän, 2019, puu, video, sekatekniikka.
Näin jälkikäteen kiteytettynä M_itä-biennaalin teokset olivat sisällöltään melankolisia ja voimakkaasti kantaaottavia, mutta ei kaikki ollut yhtä murhetta. Näyttely jatkui yläkerrassa ja viimeistään Jonna Salosen teoskokonaisuuden äärellä hymy nousi huulille. Salonen oli luonut tilaan kuin ylistyslaulun luonnolle. Itse asiassa sieltä löytyy mm. teokset: Luontoon kiintyminen ja Männynlaulu. Miltei kaikki teokset on koottu pelkästään luonnonmateriaaleista, kuten kuivuneista lehdistä, havunneulasista, sammaleesta, jäkälästä ja heinästä. Toivoa tähän toivottomaan maailmaan toi reippaasti ja varmasti oksalla vaeltava Maanväki
Jonna Salonen: yksityiskohta teoksesta Maanväki, 2019, puu, puuvärikynä.
Kuopion taidemuseosta alkanut M_itä-biennaalin sarja antoi vahvan ja monipuolisen katsauksen siitä, että Itä-Suomessa on laadukas ja valtakunnallisesti merkittävä taidekenttä. Jään ylpeydellä odottamaan millasia kokonaisuuksia syntyy tulevina vuosina Mikkelissä (2021) ja Joensuussa (2023). Tämä on hyvä muistutus siitä, että kaikki taide ja kulttuuri ei tapahdu vain pääkaupunkiseudulla.

M_itä? Nykytaiteen biennaali on esillä Kuopion taidemuseossa 2.2.2020 saakka.

perjantai 20. syyskuuta 2019

Kaksi matkaa

Kuva: E. Ukkonen.
Joensuun taidemuseossa on esillä Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin yhteisnäyttely Blue and Red - Kaksi matkaa. Näyttelyn lähtökohtia  kuvaillaan näin: 
"Suomalainen ja kiinalainen kulttuuri kohtaavat Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin yhteisnäyttelyssä. Vuonna 2015 taiteilijat aloittivat Blue and Red -projektin, jonka tavoitteena oli syventää kulttuurienvälistä ymmärrystä. Kaksikko lähti yhteiselle matkalle Kiinan ja Suomen halki. Matka kuljetti heidät läpi kulttuurien, arvojen ja tunnetilojen, ja näitä kokemuksia he hyödynsivät taiteessaan."
Näyttely on ollut esillä ennen Joensuuta mm. Jyväskylän taidemuseossa. Joensuusta näyttely siirtyy Korundiin, Rovaniemen taidemuseoon. Kiinassa Blue and Red -näyttely ehti vierailla mm. Xianin taidemuseossa. 

Nanna Susi on ihastuttanut impressionistisella väripaletillaan ja ekspressiivisellä sivellintyöskentelyllään minua jo useampia vuosia. Canal Cheong Jagerroosin taiteesta en tiennyt etukäteen mitään. Ajatus kulttuurienvälisestä yhteistyöstä on hieno. Taiteilijat saavat tutustua toistensa kulttuureihin ja kenties ammentaa sitä kautta töihinsä jotain uutta. Näyttelyssä on esillä myös kaksi videota: taiteilijoiden yhteismatkasta Kiinassa ja Suomessa.
Nanna Susi: Hurmos, 2019, öljy kankaalle.
Suden teoksiin on helppo heittäytyä. Kaikissa maalauksissa on jokin esittävä elementti, joka vetää katsetta puoleensa. Suurin osa kankaasta on kuitenkin pyhitetty ekspressiiviselle väri-ilottelulle. Hurmos oli minulle italialainen maisema. Etualalla ohuena, mutta vahvana kasvava puu, ja taustalla vilisevä kaupunkimaisema. 
Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Hurmos.
Esittävyydestä huolimatta katseeni hakeutuu Suden teoksissa aina yksityiskohtiin. Väreihin, jotka on levitetty kankaalle paikoin erittäin paksusti, paikoin miltei laveeraten. Värit tekevät maalauksista minulle vetovoimaisia jopa siinä määrin, että huomaan sykkeeni kohoavan ja vatsanpohjassa kipristelevän. Miten joku osaa sekoittaa kaikki sateenkaaren värit ja saada lopputuloksesta puhuttelevan? Värit herättävät tunteita ja olotiloja, joita on vaikea pukea sanoiksi. Tämän vuoksi minulle on tärkeää, että teokset eivät ole liian esittäviä. Tunne on esittävyyttä voimakkaampi, tärkeämpi.
Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Hurmos.
Nanna Susi: Pumpulikukkia, 2019, öljy kankaalle.
Silloin tällöin olen kokenut Suden maalaukset liian makeiksi. Kuopiossa (2016) keijukaiset ylittivät makeuden rajan, vaikka näyttelyssä oli esillä myös rouheampia töitä. Joensuun taidemuseossa oli esillä muutama naiskuva pitkissä mekoissaan, mutta värimaailmalla oli onnistuttu luomaan sopivasti kutkuttava ristiriita.
Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Pumpulikukkia.
Nanna Suden teoksissa on usein käytetty runollisia, jopa romanttisia nimiä. Nämä tarinallistavat teoksia tiettyyn suuntaan. Pidän siitä, että Susi on aina puhunut avoimesti taiteestaan, teemoistaan ja tekemisestään. Verhoamatta niitä mihinkään taidekuplaan. Tätä olen itsekin kirjoituksillani toivonut: saada ja tehdä taiteesta helpommin lähestyttävää muuttamatta siitä kuitenkaan mitään.
Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Pumpulikukkia.
Pumpulikukkia teos oli näyttelyn toinen suosikkini Hurmoksen lisäksi. Vihertävänsiniseen usvaan on kadonnut pöytä, jonka päällä on pulleamahainen ruukku. Työssä voi aistia tuulen, joka puhaltaa pumpulikukat viimeisistä varsistaan lentoon. Pääasia ei ole pöytä tai ruukku, vaikka katse hakeutuu etenkin vahvaviivaiseen ruukkuun. Se seisoo tukevasti paikallaan, kun tuulen virrassa leijuvat pumpulipallot leijuvat eteenpäin.
Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Pumpulikukkia.
Liike ja tunnelma syntyvät nimenomaan okrankeltaisista pumpulipalloista. Ilman niitä maalaus olisi vain toteamus pöydällä olevasta ruukusta. Nyt maalaus on myös kuvaus ajasta, hetkestä ja sen kulumisesta. Sen ohikiitävyydestä. Kun pumpulipallot leijailevat maahan, hetki on ohi. 
Nanna Susi: From Eternity to Here (vasemmalla), 2017 ja Ribbons (oikealla), 2017. Molemmat: akryyli, hiili, sekatekniikka silkille ja kankaalle.
Kulttuurienvälisestä vuorovaikutuksesta ja uudenlaisesta Nanna Sudesta kertoi silkille ja kankaille toteutettu teossarja. Ote oli edelleen tuttua Nanna Sutta, mutta materiaali toi lopputulokseen kerroksellisuutta ja yllätyksellisyyttä. Silkkihuivien kuviot ja läpikuultavuuden. Nämä teokset kertoivat parhaiten näyttelyn teemasta: kaksi matkaa.
Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta From Eternity to Here.
Canal Cheong Jagerroos: Määrittelemätön ekskluusio I, 2019, sekatekniikka kankaalle

Canal Cheong Jagerroosin töissä tunnelma oli Nanna Suden teoksia aggressiivisempi ja kantaaottavampi. Kertoneeko se jotain Suomen ja Kiinan taidemaailmojen ja kulttuurien eroista? Tunnelmaa vahvistivat voimakkaat värien kontrastit, kollaasimaisuus ja teosnimet. Taiteilijalla tuntui olevan vahvasti sanottavaa. Teosnimet kuten Määrittelemätön ekskluusio ja Lineaarinen toivo antoivat vihjeitä töiden sisällöstä, mutta tulkinta jäi arvailujen varaan. Länsimaisen taidehistorian omaksuneena on äärimmäisen vaarallista mennä tulkitsemaan kiinalaista nykytaidetta. Merkeistä en ymmärtänyt mitään, vaikka tekstit olisivat varmasti avanneet portin toiseen tarinalliseen tasoon. 

Näin ollen jouduin olemaan pelkästään teosnimien varassa. Ekskluusiolla tarkoitetaan ulosjoutumista tai syrjäytymistä yhteisöstä, tuotannosta, vallasta tai yhteiskunnan täysivaltaisesta jäsenyydestä. Koin tämän suorana kannanottona. Kiinassa on harjotettu voimakasta sensuuria esimerkiksi mielipiteiden ja taiteen saralla. Kun syrjäytymisestä tehdään määrittelemätöntä, se tarkoittaa mielestäni samaa kuin epämääräinen, rajaamaton ja vapaa. Voiko, tai pikemminkin saako, syrjäytyminen ja syrjäyttäminen olla rajaamatonta ja vapaata?
Canal Cheong Jagerroos: Luontainen todennäköisyys I, 2019, sekatekniikka kankaalle.
Canal Cheong Jagerroosin teoksia oli hankala tulkita, ja vaikka yleistunnelma oli painostava, löytyi joukosta valoakin. Tai näin tämä länsimaalainen taidehistoritoitsija olettaa. Luontainen todennäköisyys piti sisällään okranvärisen sian ja sydämen. Sydämen tulkitsin yleismaailmallisesti positiivisuuden ja rakkauden symboliksi, mutta sian symbolisia merkityksiä jouduin tarkistamaan.
Canal Cheong Jagerroos: yksityiskohta teoksesta Luontainen todennäköisyys I.
Kiinalainen uusivuosi-sivustolla kerrotaan näin:
"Kiinassa sika on olennainen osa kulttuuria, tietenkin horoskoopin kannalta, mutta myös muilla osa-alueilla. Tästä kertoo esimerkiksi ”kotia” tarkoittava merkki 家 jia, jonka ylempi osa tarkoittaa kattoa ja alempi sikaa. Merkki symboloi, ettei koti varsinkaan maatiloilla ollut oikea koti ilman kasvatettavia sikoja. (---) Sika katon alla tuottaa siis onnea ja turvaa.

(---) Sian vuosi on perinteisen kiinalaisen käsityksen mukaan hyväntahdon vuosi. Sen uskotaan suosivan taloudellista, sosiaalista ja intellektuaalista kukoistusta. Sian vuosi liitetään myös ’hyvän elämän’ käsitteeseen: elämän uskotaan olevan runsaskätinen. Ilmapiirissä väreilee hyvinvointia, tyytyväisyyttä, nautiskelevaa otetta asioihin ja ilmiöihin. Myös suvaitsevaisuus kuuluu Sian vuoden tunnuspiirteisiin: avarakatseisuus ja toleranssi kaikkea erilaista kohtaan."

Luontainen todennäköisyys on siis kaikesta huolimatta hyvä elämä, onnellisuus?
Canal Cheong Jagerroos: yksityiskohta teoksesta Luontainen todennäköisyys I.
Canal Cheong Jagerroos: yksityiskohta teoksesta Luontainen todennäköisyys I.
Canal Cheong Jagerroos: yksityiskohta teoksesta Luontainen todennäköisyys I.
Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin yhteisnäyttely oli tervetullut kulttuurienvälinen kohtaaminen, mutta huomasin kaipaavani lisätietoa etenkin Jagerroosin taiteesta ja sen lähtökohdista. Joensuun taidemuseossa Suden ja Jagerroosin teokset oli jaettu omiin huoneisiinsa (Jagerroosin töitä on sijoitettuna myös museon kolmanteen kerrokseen). Ilahduin Nanna Suden silkkikankaille ja huiveille maalatuista teoksista, joissa oli viittaus kiinalaiseen kulttuuriin. Olisin kaivannut esimerkiksi tähän saliin kommentiksi Jagerroosin töitä. Ymmärrän, että taiteilijoiden teoksissa tunnelmat ovat miltei päinvastaisia, mutta he ovat käyneet matkaa yhdessä. Mielestäni molempien voimakas ilmaisu olisi kestänyt ripustuksellisesti yhden yhteisen tilan. Tästä huolimatta näyttelykokemus oli onnistunut ja mielenkiintoinen.

Blue and Red - Kaksi matkaa: Nanna Susi & Canal Cheong Jagerroos
on sillä Joensuun taidemuseo Onnissa 27.10.2019 saakka.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Olohuone ennen ja jälkeen

Nurkassa näkyy vielä seinien väri ennen maalausta.
Olen päästänyt teidät kurkistamaan aiemmin keittiön ja eteisen muutoksiin. Tällä kertaa näette hieman olohuoneessa tapahtunutta muutosta. Kuten keittiössäkin, täälläkin oli käytetty seinissä suttuista maalaustekniikkaa. Väri ei ollut niin päällekäyvä kuin se keittiön migreenivihreä, mutta maalausjälki teki seinistä likaisen näköiset. Seinät maalattiin siis ensimmäiseksi valkoisiksi, jonka jälkeen alkoi vasta suunnitelmat seinien tulevasta sävystä.
Muistutettakoon vielä, että ennen varsinaista muuttoa teetetty lattioiden hionta ja valkolakkaus raikasti huoneiden ilmettä melkoisesti. Harvat ehtivät nähdä tätä tummunutta mäntylattiaa, mutta tämä oli ehdottomasti paras rahan sijoitus. Lopputulos ilahduttaa joka päivä. Ilman hiontaa ruskea lattia olisi vienyt huomiota tapetilta.
Alun perin eteisen Vildtuta-tapetti oli suunnitteilla olohuoneeseen ja tämä art nouveau/jugend-henkinen tapetti oli menossa eteiseen. Tapetit vaihtuivat kuitenkin päinvastoin ja lopputulos on mielestäni erittäin onnistunut. Tähän Boråstapeterin Siri-tapettiin sattui sointumaan myös erinomaisesti Häklin vihreä liinavaatekaappi ja mummolasta peritty räsymatto. 
En halunnut jättää muita seiniä täysin valkoisiksi ja jonkin aikaa meni arpoessa, että millä sävyllä muut seinät maalattaisiin. Vihreä, beige, vanha roosa? Vihreä oli pitkään vahvoilla, mutta päädyin lopulta kuitenkin neutraaliin beigeen, sillä seinille on tulossa vielä paljon tauluja enkä halunnut huoneesta liian ahtaan näköistä. Lopulta seiniin valikoitui Teknoksen sävykartasta T1669. Kermanvärinen sävy on lämmin ja luonteikkaampi kuin pelkkä valkoinen.
Kaapin päällä Timo Kokon veistos.
Vasemmalla T1669, oikealla valkoinen. Sävyero valkoiseen ei ole kovin voimakas, mutta tuo lämpöä.

Nurkassa ollut keinonahkainen nojatuoli siirtyi yläkertaan, ja tilalle vaihtui mummolasta peritty Parolan Rottingin Lumikenkä. Näitä on kaksi ja ne ovat toimittaneet vuosikymmenten aikana virkaansa olohuoneessa, parvekkeella ja eteisessä. Tilasin Parolan Rottingilta pehmusteet ja istumismukavuus parani, kun ei tarvitse enää kaikenmaailman vilttejä ja tyynyjä. En ole varsinaisesti koskaan ollut rottinkikalusteiden suurin ystävä, mutta tämä Lumikenkä on aina miellyttänyt muotoilullaan silmääni. Te, ketkä olette näissä joskus istuneet tiedätte, että ne ovat äärimmäisen mukavia istua.  
Nyt kun kodin käytetyimmät huoneet alkavat olla sellaiset kuin kodilta toivon, alkaa talo tuntua jo oikeasti kodilta.