Maanantain pakkasaamu valkeni kauniista sinisestä hetkestä, harmaan raikkauden kautta vaaleanpunaiseen auringonnousuun. Bussi starttasi matkaan klo 8 Seminaarinmäeltä. Vaikka väsytti, ei malttanut ummistaa silmiään niin kauniilta aamulta.
Suuntasimme kohti Varkautta ja
Mekaanisen musiikin museota. Lähestyessämme rakennusta ohjaajamme sanoi, että olemme menossa paikkaan joka varmasti jakaa mielipiteitä. Hieman myöhemmin huomasimme miksi.
Rakennus oli upeassa vanhassa kartanossa(?) ja paikka oli täynnä todella mahtavia ja mitä erikoisimpia soittimia. Mekaanisen musiikin museo on Suomen ainoa ja Pohjoismaiden suurin. Saimme nähdä kuinka sata vuotta vanhat (ja ylikin) soittimet yhä toimivat ja miltä ne kuullostavat. Kaikki tämä kuullostaa hienolta (ja sitä olikin), mutta se mielipiteitä jakava asia, tai itse asiassa henkilö, oli meitä "opastanut" museon omistaja. Saksalaisen aksentin omaava herra kysyi ensitöikseen onko meillä huumorintajua tai kuulummeko tiettyihin uskonlahkoihin.
(kuvat Mekaanisen musiikin museo)
Kun kierros alkoi osa taisi hieman järkyttyä; sen sijaan, että olisimme saaneet tietoa museon toiminnasta tai historiasta, saimme kuulla voimakkaita poliittisia ja yhteiskunnallisia mielipiteitä samalla, kun herra näytti kuinka soittimet toimivat. Jos ryhmäläisillämme oli henkilökohtainen suojamuuri ympärillään (tiedättehän, sellainen joka pidetään tuntemattoman ihmisen kanssa; ei tulla liian lähelle yms.) niin ne menivät rikki jo ensimmäisen 10 minuutin aikana. Oli vaikeaa suhtautua huumorilla asioihin, joille hän ei itsekään nauranut, sen lisäksi että hänen äänenvoimakkuutensa oli todella korkea. Osa ryhmäläisistämme näytti ahdistuneelta eikä uskaltanut katsoa häntä silmiin. Jotkin jopa pääsivät tai joutuivat, katsojasta riippuen, osaksi tätä performanssia, itseni mukaan lukien. Käytän itsestäni sanaa pääsin, sillä alkujärkytyksen jälkeen osasin suhtautua mieheen, tanssimaan muutaman pyörähdyksen ajan valssia vanhan tsekkoslovakialaisen musiikkilaitteen soidessa.
Jos omistajan persoonasta pääsee yli, tai sanotaanko että sen kanssa tulee toimeen, yli siitä ei todennäköisesti pääse, on museokokemus hieno. Ei voinut kuin ihmetellä musiikkilaitteiden hienoutta ja sitä mekaniikkaa joka niihin sisältyy. Radio tietysti tappoi mekaanisen musiikin 1930-luvulla, mutta onneksi noita laitteita on vielä tallessa. Jukeboksista saimme kuulla ihanaa vanhaa Edith Piafia.
Mekaanisen musiikin museon jälkeen jatkoimme
Varkauden museoon, jossa samassa rakennuksessa sijaitsee sekä kulttuurihistoriallinen museo että
taidemuseo. Rakennus oli jälleen kerran upea. Keltainen vanha tehtaan hotelli oli minusta mitä parhain paikka museolle. Tilat eivät toki olleet suuret. Alakerrassa oli taidemuseon ja yläkerrassa kulttuurihistoriallinen. Täytyy sanoa, että kulttuurihistoriallinen näyttely Varkauden historiasta oli melko raskas. Paljon tekstiä seinillä ja olisin toivonut vitriineissä oleville esineille pienet numerot viereensä, joissa selviää selkeästi mikä esine on minkäkin niminen. Näyttelyssä oli hyviäkin puolia. Lattiaan oli teipattu suuret valokuvasuurennokset Varkaudesta ja yhteen huoneeseen oli rakennettu pieni hirsiterassi. Kivoja piristyksiä oli, mutta ei-varkautelaiselle voi olla raskasta alkaa lukea huone toisensa perään tekstitauluja seiniltä. Huomautan tässä välissä että museoilla on melko erilaiset budjetit, eikä yleensä kovin päätä huimaavat, joten sekin tekee osansa. Saavutettavuuden kannalta liputan Varkauden museota, sillä siellä oli hankittu pyörätuoli-ihmisille hissi, jotta pääsee toiseen kerrokseen portaita pitkin. Vanhoihin rakennuksiin edes jonkinlaisen hissin saaminen on haasteellista.
Varkaudesta suuntasimme kohti Heinävettä ja
Valamon konservointilaitosta. Saavuimme juuri oikeaan aikaan, sillä taivas oli upea ja laskeva aurinko valaisi puhtaanvalkeasta lumesta nousevan Kristuksen kirkastumisen kirkon kauniisti. Kahvittelimme kahvila-ravintola Trapesassa ja kameran mukaansa ottaneet kuvasivat kirkkoa. Olisi ollut mukavaa käydä katsomassa kirkkoa sisältä, mutta se huono puoli näissä aikataulutetuissa ohjelmissa on: kaikkea ei ehdi tehdä.
Valamon konservointilaitoksen toiminnasta meille kertoi vastikään johtavan konservaattorin Helena Nikkasen manttelin perijäksi siirtynyt Riikka Köngäs. Itse konservointia emme nähneet, mutta valokuvia ennen ja jälkeen konservoinnin, sekä infrapuna- ja uv-valokuvauksen jälkeen. Nämä paljastavat enemmän mitä silmä voi näyttää. Näillä kuvausmenetelmillä pääsee kurkistamaan näkyvän maalikerroksen alle. Suuren ryhmäkoomme vuoksi kävimme vain pikaisen kierroksen itse konservointitiloissa, jossa oli erilaisia maalauksia paremmassa ja hieman huonommassa kunnossa. Valamon konservaattorit pystyvät tekemään ihmeitä.
Maanatai-iltana kävimme vielä Joensuun taidemuseossa. Uusrenessanssirakennus oli jälleen kerran mieleeni. Joensuun Seudun Osuuspankin 100-vuotisjuhlanäyttely oli hienosti rakennettu. Vanhojen taitelijamestareiden (kuten Schjerfbeck, Gallen-Kallela, Westerholm) teosten sekaan oli ripustettu moderneja ja abstraktejakin teoksia. Alussa ripustus herätti kummastusta, mutta pienen katselmuksen jälkeen teokset keskustelivat keskenään onnistuneesti. Tämä museo oli positiivisin yllätys museokierroksellamme.
Tiistaiaamu lähti käyntiin suuntaamalla
Pohjois-Karjalan museoon. Museo ei ollut perinteisessä museorakennuksessa, vaan Carelicum-rakennuksessa jossa on monta kulttuuritoimijaa. Museossa pääsimme keskelle täydellistä toimintaa, sillä museo on suljettu perusnäyttelyuudistuksen vuoksi. Lattioita oli auki, seiniä maalattiin, sähköjä asennettiin, erilaisia rakenteita ja materiaaleja oli pitkin käytäviä. Tämä oli mielenkiintoisin museopaikka. Saimme todellisen näkymän siitä, mitä näyttelyrakentaminen pitää sisällään, näyttelykäsikirjoituksesta toteutukseen. Kahden kuukauden päästä on avajaiset, ja pitänee joskus mennä katsomaan valmis näyttely.
Joensuusta matka jatkui kohti Kuopiota ja
Kuopion taidemuseota. Tähän en osannut suhtautua "vierain silmin", kun siellä on niin monta kertaa käynyt. Intendentti Marianna Huttunen kertoi taidemuseon historiasta ja meneillään olevasta
Pauno Pohjolaisen näyttelystä, kun taas museomestari kertoi omista vastuualueistaan ja työstään.
Opintomatkan viimeinen kohde oli Kuopion museo, jossa sijaitsee sekä
luonnontieteellinen että
kulttuurihistoriallinen näyttely. Tässä oli samanlainen suhtautuminen kuin taidemuseossa, tuttu paikka. Oli kuitenkin mukavaa tutkailla muiden reaktioita kun istuimme kuuntelemassa museon taustaa ja toimintaa hämärässä savutuvassa ja varsinkin ilmeitä, kun menimme kuuluisaan mammuttihuoneeseen. Siihen huoneeseen ei kyllästy koskaan. Pääsimme myös silittelemään joulunäyttelyn karhunpentuja Beniä ja Miniä.
(kuvat Kuopion museo)
Opintomatka oli mukava ja hyödyllinen; pääsi tutustumaan museoiden toimintaan kokonaisvaltaisesti ja tämä vahvisti sitä tunnetta, kuinka joskus olisi hienoa olla museossa töissä.
Kotimatkalle lähdettiin väsyneinä, mutta mukavia kokemuksia ja tietoa rikkaampana. Parituntinen bussimatka meni nukkuessa.
