maanantai 2. elokuuta 2021

Koti sai kasvot

Kirjoitin hetki sitten, kuinka sain yhteyden kodin historiaan. Rintamamiestalon rakentaja ehti valitettavasti kuolla, mutta hänen vaimonsa (88v) on elossa ja asuu edelleen Kuopiossa. Soitin hänelle ensimmäisen yhteydenpitomme jälkeen ja kutsuin itseni kylään. 

Vierailin naisen luona ja yllätyin, ettei minua missään vaiheessa jännittänyt tavata häntä. Ei etukäteen eikä ovikelloa soittaessani. Se tuntui luonnolliselta. Harvoin sitä kuitenkaan täysin tuntemattoman henkilön kotiin menee kyläilemään. Oven avasi pieni nainen, joka ohjasi minut sisään. 

Juttu alkoi molemmin puolin mutkattomasti. Nainen oli ikäisekseen terävä ja hyväkuntoinen. Minulla oli etukäteen paljon kysymyksiä, joista en sitten lopulta muistanut kysyä kaikkea. Sain kuitenkin paljon tietoa naisen kertoessa hänen ja miehensä elämästä talossa. Sain kuulla kuinka he olivat tavanneet ja rakastuneet. Missä he olivat työskennelleet ja miten elämä talossa kulki. Minulle tärkeä tieto oli se, ettei talosta luopumiseen liittynyt mitään dramaattista. Luonnollinen syy: iän karttuessa rinnetontti, talon ylläpito, kaksi kerrosta (portaikko) ja iso piha kävivät haasteellisiksi. He myivät talon 90-luvun puolivälissä. Talon isäntä ehti asua rakentamassaan talossa viidellä eri vuosikymmenellä.

Talo on ollut ulkopuolelta aina samanvärinen. Ensimmäinen peltikatto on ollut punainen. Myöhemmän kattoremontin myötä väri on muuttunut. Sisällä ei taida olla alkuperäistä muu kuin huonejako (sekä leivinuuni ja pönttöuuni). Remontointi on sinänsä onnistunut, edelliset asukkaat ovat tehneet paljon. Uskallan luottaa viimeisimpiin remontteihin, sillä rakennusinsinööri on tiennyt mitä tekee ja remonttivaiheista on kuvia. Minua vain harmittaa, että komerot ja alkuperäiset vaneriovet on hävitetty. Niissä olisi ollut vielä enemmän sellaista tunnelmaa, josta pidän. Terve ja hyvin hoidettu talo on kuitenkin komeroita tärkeämpää.

Nainen oli lukenut lähettämäni kirjeen useasti. Katsoimme yhdessä myös lähettämiäni valokuvia. Sain nähdä muutamia kuvia talon sisältä 1960-70-luvun asuissaan. Kävi ilmi, että olen tietämättäni palauttanut keittiöön alkuperäisen haalean mintunsinisen seinävärin. Edellinen oli todella voimakas myrkynvihreä, jonka peittämiseksi sain maalata 5 kerrosta valkoista. Ihastelin myös alkuperäisiä keittiön kaapinovia, ne olivat vaaleanpunaiset! Kuisti, tai vilpolaksi nainen sitä kutsui, on edelleen saman muotoinen kuin ennen. Kaiteiden malli on vain vaihtunut. Sain eräästä valokuvasta myös loistavan idean kasvi/köynnössäleikköä varten, mutta se vaatii nikkarointia. Ehkä ensi kesäksi? Haluan palauttaa kuistille saman idean. 

Nainen suri sitä, ettei hänen miehensä ehtinyt saada kirjettäni, nähdä kuvia ja minua. Se olisi kuulema ollut hänelle tärkeää. Minusta tuntui kuitenkin hyvältä, että nainen ja minä saimme toisistamme hyvää mieltä ja iloa. Pidin alusta saakka naisen persoonasta, luonteesta ja asenteesta. Hän on tehnyt elämäntyönsä miesvaltaisessa työpaikassa, joka lienee vaikuttanut siihen, että hän uskaltaa sanoa asioita suoraan eikä hänen ylitseen kävellä. Ja samalla hän on mitä sydämellisin ja lempein ihminen. "Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan", sanoi edesmennyt mummoni. Tässä naisessa aistin paljon samaa. Näin myös taloa asuttaneen pariskunnan nuoruuden kasvot sekä yhteiskuvan 80-vuotispäiviltä. Talossa on ollut paljon rakkautta.
Sodanjälkeinen asutusalue Pohjois-Karjalassa.
Sain kuulla hieman esimerkkejä sodanjälkeisestä asuttamisesta. Asuinalueelle muutti paljon evakkoja luovutetulta alueelta. Talon rakentajaperhe oli Salmista, kuten isoäitini. Tiedän, että karjalaisiin suhtauduttiin savolaisten keskuudessa epäilevästi ortodoksisuuden ja kielen vuoksi, ryssiteltiin ja lietsottiin ennakkoluuloja. Nainen kertoi, että asuinalueella oli vanhempi karjalaismies, joka puolestaan vältteli savolaisia. Suorastaan kieltäytyi olemasta heidän kanssaan missään tekemisissä. Joten kyllä se sotavuosien jälkeinen ennakkoluulo savolaisten ja karjalaisten välillä on ollut molemminpuolista. Onneksi aika on pehmentänyt suhteet, kun savolaiset ja karjalaiset solmivat liittoja keskenään, perustivat perheitä.

Nainen ei sanonut surevansa niinkään talosta luopumista, vaan puutarhaa. "Kaikki saatiin omasta maasta: perunat, marjat, vihannekset, omenat!" Kaksi alkuperäistä omenapuuta pihan reunassa vielä seisoo, samoin marjapensaita on vielä jäljellä. Tosin niitä ei ole enää niin paljon. Alkuperäiset peruna- ja mansikkamaa ovat kadonneet vuosikymmenten myötä. Perunaa on palautettu yhden penkkirivin verran ja mansikat ovat nykyisin amppeleissa. Luumupuun nainen sanoi istuttaneensa. Taimi tuotiin sodan jälkeen Karjalasta miehen äidin kotipitäjästä. Se ei kuitenkaan menestynyt.  Nykyään pihassa seisoo noin 15-vuotias(?) luumupuu, joka tekee makeaa satoa. Nykyiset lajikkeet lienevät aiempaa kestävämpiä.
Juttelimme naisen kanssa yhteensä kolme tuntia. Tai pääasiassa hän jutteli ja minä kuuntelin. Koin, että ikäerosta huolimatta meillä oli paljon yhteistä ja toimme toisillemme iloa. Kutsuin hänet kylään ja hän tulisi mielellään, mutta se vaatisi jonkinlaisia kuljetusjärjestelyjä. Tämä on siis työn alla oleva projekti. Lupasin tuoda hänelle syksyn tullen punakanelia, kun hän kaipasi pihastaan eniten juuri omenia. Nainen tuntui liikuttuvan.  

Ehkä tästä syntyi uusi ystävyys?

4 kommenttia:

  1. Ihanan kuuloinen tapaaminen :) Juuret omaan kotiin voimistuu…

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu, tuolta se juuri tuntuu, että juuret kasvavat kotiin. Koti tuntuu vielä enemmän kodilta.

      Poista
  2. Olipa kaunista luettavaa! Ihanaa, että sait jutella tuon iäkkään naisen kanssa, joka kertoi muistojaan nykyisestä kodistasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vieläkin tuntuu hieman oudolta ajatella, että tämä kohtaaminen todella tapahtui. Nyt toivon, että hänelle on annettu elämässä vielä vuosia eteenpäin, että voidaan jatkaa yhteydenpitoa. Ei sitä koskaan tiedä millaisia ihmissuhteita sitä elämässä tuleekaan vastaan. :)

      Poista