Lux / Pictura

VB-valokuvakeskuksessa ehti päättyä (7.11.2021) näyttely Lux / Pictura. Näyttely esitteli viiden (valo)kuvataiteilijan teoksia: Kreetta Järvenpää (s. 1974), Sandra Kantanen (s. 1974), Antti Karppinen (s. 1975), Timo Kelaranta (s. 1951) ja Miikka Vaskola (s. 1975). Näistä ainoastaan Timo Kelaranta ja Antti Karppinen olivat itselleni entuudestaan tuttuja.

Näyttely oli vangitsevan kaunis kokonaisuus valonkäyttöä, kuvaa ja taiteen tradition tulkintaa. VB-valokuvakeskuksen sivulla näyttelyn sisältöä kuvailtiin näin:

 
"Länsimaisen taidehistorian mestarimaalarien teokset tunnetaan valon ja valohämyn tunnelmallisesta käytöstä sekä vaikuttavasta asetelmallisuudesta. Myös ensimmäiset valokuvaajat vaalivat muotokuvissaan maalaustaiteen klassisia ja romanttisia piirteitä – valon, varjon ja asetelmien draamaa.

Valokuvaus kehittyi omaksi taidemuodokseen viime vuosisadalla, mutta maalaustaiteen vaikutuksen voi edelleen tunnistaa nykyvalokuvassa. Valokuvauksen ja kuvankäsittelyn teknologia mahdollistaa samalla valolla maalaamisen ja kuvataiteen tyylien yhdistämisen ennen näkemättömällä tavalla. Taiteen perinteiden ja nykyhetken kohtaaminen tekee historian eläväksi."

Näyttelyn idea oli taidehistorioitsijalle mielenkiintoinen; kuinka tulkita taiteen historiaa valokuvauksen keinoin? Myönnän, että olin ennen näyttelyä hieman skeptinen, mutta epäilykseni katosivat jo ensimmäisessä näyttelysalissa. Antti Karppinen oli onnistunut vangitsemaan valokuviinsa valonkäytöllä upeita tunnelmia. Hänen töissään raja valokuvan ja kuvataiteen välillä hämärtyi.

Antti Karppinen: Beginning of an Adventure, 2020. FEP European Professional Photograper Of The Year 2021 Winner series.

Karppisen teoksessa Beginning of an Adventure kuvan päähenkilö katsoo alas valoon jotain, mitä ei näytetä katsojalle. Hieman samanlaista mystiikkaa ja seikkailuhenkeä on Caspar David Friedrichin (1774-1840) maalauksessa Vaeltaja sumujen yllä. Päähenkilö on selin katsojaan ja katsoo alas sumuun jotain, mitä katsoja ei näe. Tunnelma on Karppisen teoksessa taianomainen ja kiehtova. Karppisen valokuva ruokkii mielikuvitusta yksityiskohdillaan Friedrichiä enemmän. Ullakolla olevat tavarat kertovat jotain historiasta, mutta se mitä poika ja koira näkevät valossa saa katsojan toivomaan, että näkisi edes vilauksen samasta kohteesta. Katsoja on kiedottu osaksi tarinaa.  

Caspar David Friedrich: Vaeltaja sumujen yllä, 1818, Kunsthalle Hamburg. Kuva: Wikipedia.

Karppinen kertoo työskentelystään: "Inspiroidun vahvasti elokuvista, musiikista ja muista kuvataiteilijoista, ja onkin ilo, että ympäriltäni löytyy lukuisia samanmielisiä ihmisiä, joiden kanssa voimme sparrata kuvaideoita ja tarinoita. Omiin kuviini käytän moninaisia tekniikoita valokuvista maalauksiin ja jopa 3D elementteihin, joista sitten kokonaisuus rakentuu. Mottoni onkin 'Todellisuuden kuvittaminen ei ole mun juttu'."

Antti Karppinen: Layers of Being Human, 2019. World Photographic Cup (WPC) Gold Portrait category.

Karppisen teos Layers of Being Human resonoi paitsi visuaalisella ilmeellään myös sanomallaan. Ajatus valokuvaan syntyi Karppisen mukaan Meksikon matkalla, jonka jälkeen hän halusi tehdä kunnianosoituksen meksikolaiselle kulttuurille. Keskellä on nainen omana itsenään, paljaana, jonka päälle muodostuvat naamioina suojaavat kerrokset. Pimeä sisäkuori ja loistelias ulkokuori kuvaavat ajatusta, jonka mukaan välillä suojaudumme kuoreemme osoittaaksemme ulkopuolisille, että kaikki on(ko?) hyvin.

Frida Kahlo: Omakuva - omistettu Tohtori Eloesserille, 1940. Kuva täältä. 

Valokuva tuo mielleyhtymiä paitsi meksikolaiseen taiteilijaan Frida Kahloon (1907-1954) myös kristillisen taiteen madonnakuviin. Naisen taustalla oleva pallo muistuttaa kuuta, mutta viittaa myös voimakkaasti pyhimysten sädekehiin. Kuvasta on tulkittavissa kauneuden alle piilotettua kipua. Frida Kahlo käsiteli tapaturman myötä syntyneitä fyysisiä kiputilojaan omakuviensa kautta.  Lisätietoa Karppisen valokuvasta ja sen taustoista voitte lukea täältä.

Kreetta Järvenpää: J'Adore, 2021, Hahmemühle Photo Glossy, dipond pohjustus, mattapinnoite.

Siinä missä Antti Karppisen teosten kohdalla taiteen ja valokuvan rajapinta alkoi hämärtyä, se katosi kokonaan Kreetta Järvenpään valokuvien äärellä. Ne olivat kuin maalauksia. Rakastan 1600-luvun alankomaalaisia asetelmamaalauksia, joten huomasin pysähtyväni Järvenpään teosten äärelle muita pidemmäksi aikaa tutkimaan yksityiskohtia.

Jan Davidsz de Heem: Kukkavaasi, n. 1660, National Gallery of Art, Washington. Kuva: Wikipedia. 

Järvenpää oli vanginnut uskomattoman taitavasti alankomaalaisten kukka-asetelmien tunnelman valoineen, varjoineen ja runsaine kukka-aiheineen. Hän kertoo kuvistaan: 

"Töissäni haluan häivyttää ajan ja paikan. Minua inspiroi 1600-luvun asetelmamaalarien töissä käyttämä valo. He yrittivät saada mahdollisimman realistisen kuvan maalaamalla, minä taas yritän saada mahdollisimman maalauksellisen kuvan valokuvaamalla. Kuvissani tunnelma on tärkein. (---) Kukat valokuvissani ovat samoja kuin 1600-luvun asetelmamaalarien maalauksissa. (---) Mitä vähemmän se muistuttaa valokuvaa sen parempi. (---) Kukissa ja kasveissa minua kiehtoo hetkellisyys. Kun kuvaan kukan, saan ikuistettua hetken ja muodon. Kukissa ja kasveissa minua kiehtoo niiden alati muuttuva luonne ja muoto, kukan koko elinkaari. Luonnossa mikään ei pysy ennallaan, kaikki muuttuu, mutta toisaalta myös sama toistuu uudelleen ja uudelleen. Elämän ja kuoleman tematiikka on vahvasti läsnä ja käsittämätön kauneus. Aina kukan nupusta viimeiseen kuivuvaan terälehteen, ne tallentuvat kuviini."

Kreetta Järvenpää: Spring in June, 2019, matta valokuva, museolaatu, vanhat kehykset; Moon Lullaby, 2020, Hahnemühle Photo Glossy, dipond pojustus, mattapinnoite; Fritillaria Acmopetala, 2021, Hahnemühle Photo Glossy, dipond pojustus, mattapinnoite.

Kreetta Järvenpää oli laajentanut valokuvien maalauksellisuutta kehystämällä osan teoksista vanhoihin maalauskehyksiin. Mahtava idea, mikä kadotti teoksista viimeisenkin valokuvamaisuuden. Vaikka teokset ovat kunnianosoituksia vanhalle maalaustaiteelle, Järvenpää on osannut sommitella kukka-asetelmansa raikkaalla tavalla. Hän kuvaa kukkia myös maljakoissa, mutta perspektiivin katoaminen tasolla kuvatuissa kukkakuvissa oli kiehtova elementti. Ei ollut oikeastaan väliä kuinka päin teos oli asetettu, sillä se säilytti puhuttelevuutensa.

Sandra Kantanen oli yhdistänyt valokuviinsa maalaustekniikkaa: "Aloitin valokuvan ja maalauksen yhdistämisen opiskeluaikoinani kohta 20 vuotta sitten. Menin Kiinaan opiskelemaan perinteistä maalausta ja löysinkin maisema-aiheeni sieltä. Maalauksen ja valokuvan välisestä suhteesta on käyty debattia valokuvauksen keksimisestä lähtien. Kuvataiteilijana minua kiinnostaa ajatus yhdistää nämä kaksi ja kokeilla valokuvan toden esittämisen rajoja. Koska valokuva katoaa ja muuttuu joksikin toiseksi?"

Sandra Kantanen: Untitled (Forest 6), 2017 ja Untitled (Forest 5), pigment print on paper. 

Kantasen teokset keskustelivat viereisessä tilassa olevien Kreetta Järvenpään kuvien kanssa hyvin. Molemmat kuvasivat luontoa ja valokuvauksen suhdetta maalaustaiteeseen, mutta eri näkökulmista. Järvenpää halusi kadottaa valokuvamaisuuden sommitelmilla ja valonkäytöllä, Kantanen puolestaan toi valokuviin maalauksellisuutta lisäämällä niihin maalia. Maalilla abstrahoidut teoskuvat toivat mieleen 1800-luvun romantiikan aikakauden, jolloin maisemakuvissa luonto ja luonnonvoimat nostettiin ihmistä suuremmaksi (vastapainona teollistumiselle). Maisemasta tehtiin mystinen ja voimakas. Kantasen kuvissa maisemat olivat mystisen kauniita.

Joseph Mallord William Turner: Lumimyrsky - Hannibal ja hänen armeijansa ylittämässä Alppeja, 1810-1812, Tate Britain, Lontoo. Kuva: Wikipedia.

Kantanen avaa teostensa taustoja: "Smokeworks -teossarja [johon Untitled (Forest)-teokset myös kuuluvat] on kuvattu Hangossa metsässä lähellä kotiani. Hankoa pommitettiin ja metsiä miinoitettiin sodan aikana ja edelleen maastosta ja ihmisten takapihoilta löytyy jäänteitä näistä pommeista. Olen lavastanut maisemat savupommeilla ja maalannut kuvia jälkikäteen.

Savun psykedeelinen väri irrottaa maiseman todellisuudesta, mutta pakottaa katsojan katsomaan lähelle. Maalia esittävät venymät pinnassa kertovat tekijän toisenlaisesta läsnäolosta. - Tutkin voivatko puut kantaa muistoja."

Miikka Vaskola: Untitled, 2020, muste, akryyli, liitu ja hiili kankaalle.

Miikka Vaskolan teokset yllättivät eniten. Harmaan ja seepiansävyiset maalaukset olivatkin negatiiveja, jotka sai käännettyä positiiveiksi puhelimen avulla. (En ollut tiennyt, että puhelimestani löytyy tällainen ominaisuus....) Ensinäkemältä muotokuvat olivat kuin haamuja, varjoja jostakin todellisesta. Puhelimen kautta teoksia katsoessa henkilöt heräsivät uudella tavalla eloon. Vaskola keikautti teoksillaan maalaustaiteen valokuvaksi:

Miikka Vaskola: Untitled, 2020, muste, akryyli, liitu ja hiili kankaalle.

Henkilöiden katseet ja kasvonpiirteet voimistuivat. Etenkin Untitled (Oneself as Another) -teoksen naisen katse oli vangitseva. Tuijotin noita silmiä pitkään. Vaskola kertoo teoksista: 

"Oneself as Another sarjassa muotokuvilla on 'toinen' joka odottaa hiljaa näkemiseksi tulemista, valon ja varjon toisella puolella, vaikka ovat yksi ja sama kuva. 

Kyseessä olevat työt eivät edusta vain sitä mitä katsoja näkee, vaan myös jotain, joka ei ole määriteltävissä, jotain, joka on meidän näkyvien aistien ulkopuolella. Samankaltaisesti silloin kun muistelemme, muistikuva, se mitä on jäljellä, on noudettava jostain syvyydestä, kerrostumasta, hiljaisuudessa."

Vaskolan teokset muistuttivat tosiasiasta, että jokainen meistä on olemassa vain niin kauan kuin meidät muistetaan. Minä muistan vanhempani, isovanhempani ja jollain lailla tiedostan "muistavani" isovanhempieni vanhemmat valokuvista ja niistä tarinoista, joita heistä on kerrottu. Mutta sen jälkeen minulla itselläni ei ole enää muistia eikä muistikuvia sukupolvista taaksepäin. Muistiorganisaatioiden (museot, arkistot, kirjastot) puolestapuhujana tahtoisin muistaa paljon enemmän myös omaan historiaani liittyvistä asioista. Tosiasia kuitenkin on, että sukututkimuksillakaan ei korvata inhimillistä, olemassa olevaa muistia. Jokainen meistä katoaa elossa olevasta muistista muutaman sukupolven jälkeen, kun ei ole enää ketään, joka meidät muistaisi. 

Pidän kuitenkin äärimmäisen tärkeänä myös muistitietoa, niitä todisteita ja tarinoita, että meillä jokaisella on juuret. Ne näkyvät paitsi fyysisissä piirteissämme, esineissä, valokuvissa, kirjeissä ja kerrotussa muistitiedossa. Näin kulttuurit elävät ja kulkevat eteenpäin, myös suvuissa.

Miikka Vaskola: Untitled (Oneself as Another), 2020, muste, akryyli, liitu ja hiili kankaalle.

Timo Kelaranta on pelkistämisen mestari. Valokuvat näyttivät ensisilmäyksellä abstrakteilta maalauksilta, viitauksilta 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten konstruktivismiin ja konkretismiin: "mikään ei ole niin konkreettista kuin väri, viiva ja pinta".

Birger Carlstedt: Serenata, 1955-1975. Kuva: Wikipedia.

Timo Kelaranta: Hiljainen järvi -sarjasta, 1980/-86, pigmenttimustevedos, editio 1/1, Numeritos -sarjasta, 2019-21, pigmenttimustevedos, editio 1/5. 

Kelaranta kertoo työskentelystään: "Hiljainen järvi -sarjan kaksi työtä syntyivät vuosina 1980-86. Kuvasin ensin aamusumuista järveä, mutta kuvat eivät vastanneet kokemustani ristiriitaisesta maailmasta. Kuuden vuoden jälkeen rikoin negatiivit tietyn idean mukaan, näin sain aikaan kuvien mustat alueet."

"Numeritos-sarjan kuvat ovat kameralla tehtyjä perinteisiä valokuvia. Kuvauskohteina olen käyttänyt paperia ja apuvälineinä lankoja, viimemainitut olen myöhemmin (digitaalisesti) poistanut. Kuvan teko perustuu kokonaan luonnonvaloon, jota pystyn hyödyntämään maaliskuulta lokakuulle. Tarkkailen ylipäänsä joka askeleella valon, tilan ja materian keskinäisiä suhteita, näin on ollut niin kauan kuin muistan. Välttelen sitä, että valokuva tunnistettaisiin samantien aiheen tai mittakaavan kautta. Kun en korosta edes paperin materiaa, 'paperisuutta', valon, värin ja tilan suhteet korostuvat. "

Oli suorastaan hämmästyttävää kuinka hyvin Kelaranta oli onnistunut paperimaisuuden kuvista kadottamaan. Teoksia joutui katsomaan todella läheltä, että näki paperien rajat tai päällekkäiset varjot, kaikista ei löytänyt niitäkään.

Timo Kelaranta: yksityiskohta sarjasta Numeritos, 2019-21.

Lux / Pictura -näyttely oli visuaalisesti kaunis, mutta antoi taidehistoriaa tuntevalle todennäköisesti enemmän tulkittavaa kuin tavan katsojalle. Valokuvan ja kuvataiteen rajapintojen yhdistäminen oli tervetullut näkökulma, sillä molemmilla on annettavaa toisilleen. Kuten kaikessa muussakin: on hedelmällisempää etsiä yhteneväisyyksiä kuin eroja.