Taide tarttuu ja luovuus leviää

Kirjoitin elokuussa ajatuksia työstäni otsikolla Mitä olen oppinut insinööreiltä?, jonka sivujuonteena sain kysymyksen, että mitä insinöörit ovat oppineet minulta. En osannut vastata ja kyselytutkimuksen teettäminen tuntuisi vähän kummalliselta. Mutta he kyllä tietävät, että tarkkailen työyhteisöä ja sosiaalisia tilanteita omia "psykologisia tutkimuksiani varten".

Muistutan edelleen, että kaikki työyhteisön jäsenet eivät ole insinöörikoulutuksen saaneita, mutta vallitseva tapa ajatella on hyvin insinöörimäinen. Se lienee luonnollista: yleinen tapa toimia ja ajetella tarttuu. Arjen keskellä olen huomannut, että samalla tavalla taide tarttuu ja luovuus leviää myös minun ympärilläni.

Taidenäkökulman esille tuominen

Uusi viikko alkaa aina yhteisellä aamupalaverilla, jossa jokaiselle annetaan lyhyt hetki kertoa mitä oman työn ympärillä tapahtuu. Tullessani taloon en osannut vielä hahmottaa omaa paikkaani Kiinteistöhallinnossa saati kokonaista tehtävänkuvaani. Minulle kuitenkin sanottiin alusta alkaen, että minun tulee itse tuoda omaa työtäni näkyväksi ja viikkopalaverit ovat siihen hyvä keino. 

Minulla ei ole työparia kuten osalla työkavereistani, ja vastuualueeni taiteen parissa on melko erillään muusta yksikön toiminnasta, vaikka linkittyykin jossain vaiheessa ja jollain lailla osaksi monen muun työtä. Iso osa yksiköstä tietää kuitenkin paremmin toistensa työstä kuin minun tehtävistäni, sillä heidän työnkuvansa liittyvät kiinteämmin toisiinsa. Niinpä päätin jo varhaisessa vaiheessa, että halusivat työkaverini sitä tai eivät, niin tuon omaa työnkuvaani esille aktiivisesti, teen eräänlaista taidekasvatusta.

Fingerpori 2806/2016. Kuva täältä.

Työkavereideni puolesta on sanottava, että he olivat jo lähtökohtaisesti "hyvin taidekasvatettuja", vaikka joudunkin välillä taiteineni hyväntahtoisen huumorin keskipisteeksi. Olen kokenut saavani tukea työhöni kaikilta silloinkin, jos olen itse mielessäni vähätellyt työtäni. Jos jonkin asian hoitaminen on esimerkiksi hidastunut itsestäni riippumattomista syistä, ja olen siitä sivulauseessa jollekin maininnut, asiaan ottaudutaan. He tietävät mihin ja kenelle soittaa, ja yhden puhelinsoiton jälkeen asia on hoidossa. Asia menee eteenpäin, koska niin he edistävät omiakin asioitaan. He pitävät minun tehtäviäni tasa-arvoisina, vaikka eivät ihan tietäisikään mitä kaikkea työnkuvaani kuuluu. 

"Insinöörit ovat taiteilijoita"

Työpaikan seinällä on esillä Helsingin Sanomien lehtileike, joka on hymyilyttänyt useampia kertoja. Uutistoimittaja Petteri Tuohinen kirjoitti "Matka on määränpää" (6.9.2019) kolumnissaan insinöörien tarpeesta luovuuteen. Väliotsikko "Insinöörit ovat taiteilijoita" pysäytti lukemaan koko jutun, koska se oli ristiriidassa omien mielikuvieni kanssa.

Tuohinen kirjoittaa: "Teknologiassa on myös syvällisempi, taiteellinen puoli. Jonkin esineen tai laitteen suunnittelu ja tekeminen rinnastuvat esimerkiksi siihen, kun taiteilija hahmottelee mielessään marmorimöhkäleen sisällä olevaa ideaa, patsasta. Taiteellinen lopputulos on tietysti hieman erilainen - rakettilavetti ei aivan suoranaisesti vertaudu Michelangelon töihin. Mutta kyllä insinöörit taiteilijoita ovat."

Michelangelo: Daavid, 1501-04, marmori. Galleria dell'Accademia di Firenze. 

Olen hyväksynyt lauseen sisällön, sillä minulla on siitä todisteita. Yksikön sisällä on esimerkiksi insinööri, joka tekee taidetta vapaa-aikanaan ja toisella on taustallaan taidekoulutusta. Aloin aistia tätä taiteen ja luovuuden leviämisen ilmapiiriä melko nopeasti, kun yksi työkaveri esimerkiksi lähetti työmatkaltaan kuvia näkemistään taideteoksista. Olen saanut myös vaivihkaa kaivettua esiin heidän taidemieltymyksiään. He osaavat myös pyytää taidetta arkeensa, sillä seinälle oli eräänä päivänä ilmestynyt tällainen viesti:

Yksi yllättävimmistä (ja liikuttavimmista) hetkistä sattui, kun meidän LVI-insinööri tuli luokseni rikkoutuneen putken palasen kanssa. Tai sellainen se oli ollut, ennen kuin hän oli muuttanut putken ITE-taiteeksi; "Kun meillä nyt kerran on oma taideasiantuntijakin". Aluksi hahmo oli keltahiippainen, mutta sai myöhemmin päähänsä komeat kutrit.

Yhden työkaverin kanssa huumorimme on kuin eräänlaista kädenvääntöä, jossa lopulta huomaan jääväni alakynteen. Pidän itseäni sanavalmiina ja tarvittaessa teräväkielisenä, mutta toinen osapuoli on usein nokkelampi. Niinpä välillä on parempi, että "vetäydyn kilpailusta". Kaiken tämän ohella henkilö osaa nauraa myös itselleen. Tämä tilanne, jossa hän oli nähnyt "taidehistoriallisesti vaivaa" ilmoittaakseen, että on flunssan takia poissa töistä, lämmitti mieltä ja nauratti vähän ääneen. Kun osa työkavereistani ilmaisee olotilojaan jo taiteen kautta, niin eihän heistä voi olla pitämättä:

Kuva: Riemurasia.net. Verkkosivun kommentti: "Miehet pitävät naisia harvemmin sairaspoissaoloja ja myös hakeutuvat lääkäriin naisia harvemmin. Joten silloin kun mies valittaa flunssasta, on hän oikeasti jo melkein kuollut." (Seppo987)

Epämukavuusalueesta mukavuusalueeksi?

Museo- ja kulttuurikentältä siirtyminen sairaalamaailmaan osaksi kiinteistöjen ylläpito- ja rakentamisyksikköä tarkoitti melkoista loikkausta epämukavuusalueelle. Tulin ympäristöön ja keskelle sellaisia ihmisiä, joiden kanssa en todennäköisesti olisi kohdannut missään muussa elämässä. Olen opetellut olemaan heidän mukavuusalueellaan, kotikentällään. Eihän epämukavuusalue koskaan tunnu mukavalta, mutta jollain tavalla olen koukuttunut pieneen vierauden tunteeseen. Huomaan oppivani näissä tilanteissa eniten, ja voittajafiilis vaikeiden tilanteiden jälkeen on huikea.

Epämukavalta tuntuviin hetkiin liittyy pelkoja ja epävarmuuksia. Koen kuitenkin, että olen  altavastaajan asemassa parhaimmillani, kuten Samuli Putro sanoitti omat tuntemuksensa:

"Jotkut ihmiset on hirveän hyviä loistamaan. Mutta mulla ei oo koskaan ollu sellanen olo, että mä oisin kauheen hyvä loistaja, vaan enemmänki mulla on semmonen olo, että sillon ku on semmonen olo, niinku vähän siellä pohjalla, niin sillon se laittaa yrittämään. Et semmonen tietynlainen underdog-identiteetti on sellanen, joka pistää yrittämään. Mussa on voimakkaampi se olo, että mä haluan näyttää kuin se, että hei kattokaa kaikki mua, et nyt mä oon täällä ja nyt mä oon hyvä. Mulla ei oo semmosta hyvän kokemusta itsestäni, mikä ei oo sama asia kuin et mä ajattelisin itseäni sysipaskana, mut mä toimin sillon, kun mulla on semmonen olo, että mun täytyy keksiä jotain uutta. Mä oon toiminnallinen ihminen."

Ulla Tonterin näyttely "Ikigai" on esillä 31.12.2021 saakka KYSin G1- ja A1-näyttelykäytävillä.

Jatkuva epämukavuusalueella oleilu on henkisesti kuluttavaa, joten on helpottavaa tuntea, että alan pääasiassa olla jo omallakin mukavuusalueellani. Siihen vaikuttaa se, että koen saaneeni tartutettua taidetta ja levitettyä luovuutta ympärilleni. Tiedostan omat vahvuuteni, mutta uskallan kertoa myös heikkouksistani. Tuollaisissa hetkissä vertaistuen saaminen on tuntunut hyvältä, että toisetkin paljastavat pinnan alla piileviä tunteita. Aina itsevarmalta vaikuttava henkilö kokee jännitystä siinä missä muutkin, tai puhelahjoilla siunattu epäröi puhetilanteita. Näiden ansiosta koen työyhteisöni turvallisena ja mieluisana, jonka osaksi oli lopulta helppoa henkisesti kasvaa.