sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Momentary Appearance

Helsingin lomamatkaan sisältyi tällä kertaa vain yksi ainut taidekokemus. Timo Kokko oli luonut jälleen uuden version Momentary Appearance - Katharsis installaatiostaan. Rakastuin sen ensimmäiseen versioon Kuopion taidemuseossa 2016 niin paljon, että se sai minut itkemään. Tällä kertaa installaatio oli rakennettu MUU galleriaan Kaapelitehtaalle. Koska ensimmäinen kokemus installaatiosta oli jättänyt niin voimakkaan tunnereaktion, pelkäsin etukäteen tämän uuden version kohtaamista. Rikkoisiko se tunnelman? Kuinka ottaa teos vastaan itsenäisenä kokonaisuutena ja vertaamatta sitä aiempaan?

Olin nähnyt etukäteen kuvia ja videoita installaation yksityiskohdista. Ensimmäiseksi tuli tunne, että tämä on väärin; tuli tunne suojella omaa alkuperäistä tunnelmaa. Mutta en silti halunnut jättää teosta väliin. Halusin testata muuttuisiko minussa jokin uuden version äärellä, sillä vuodet ovat opettaneet, ettei yksikään teos ole samanlainen kuvien tai videoiden välityksellä kuin itse koettuna.
Timo Kokko: Momentary Appearace - Katharsis, installaatio, yksityiskohta, 2018.
Tiesin siis etukäteen kuvien ja aiemman installaation perusteella hieman mitä odottaa. Retkueemme toinen osapuoli ei tiennyt tulevasta näyttelystä yhtikäs mitään. Kerroin vain taiteilijan nimen, mutta muuten hän oli tyhjä taulu. Halusin antaa hänelle samanlaisen yllätyshetken kuin itse koin ensimmäisen Momentary Appearancen äärellä. Kaapelin kaupan vieressä oli hämärä galleriatila, pimeä itse asiassa. Ainut valo tuli käytävästä ja hieman verhottujen ikkunoiden pilkistävistä raoista. Seinän vieressä hehkui korkea lasikupu, johon alkoi kohota vettä kun astui lähemmäs. Sen sisälle muodostui pian pyörremyrsky. Tila oli edelleen pimeä ja näin hänen katsovan ympärilleen ihmeissään. Tiesin hänen ajattelevan: "Tässäkö tämä nyt oli? Nurkassa nököttävä lasikupu? Tänne asti piti tulla pimeän ja keskeneräisen rakennustilan takia...." En sanonut vielä mitään. Hän tuijotti lasikupua hetken, näytti unohtavan kaiken muun tilassa olevan, kääntyi kannoillaan ja meni viereiseen kauppaan odottamaan. Minua hymyilytti ja samalla olin ilkikurisen tyytyväinen. Hänellä ei ollut aavistustakaan tulevasta. Kävin hakemassa hänet takaisin ja sanoin, että hän menisi muovilla vuoratun rakennelman alle. Katse oli varsin epäileväinen ja monen "Miksi?" -kysymyksen jälkeen hän suostui astumaan katoksen alle, vaikken itse suostunut paljastamaan mitä tapahtuisi.   
Timo Kokko: Momentary Appearace - Katharsis, installaatio, yksityiskohta, 2018.
Liiketunnistin tarttui liikkeeseen ja samalla kattoon alkoi ropista hehkuvan neonvihreää vettä. Fluoresoiva ja UV-valossa hehkuva vesi valui katoksen toiseen päähän muodostaen samalla matkallaan pieniä pisaroita, puroja ja aaltoja. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen. Nopeasti taskusta ilmestyi puhelin, joka tallensi liikettä, väriä ja ääntä.
Timo Kokko: Momentary Appearace - Katharsis, installaatio, yksityiskohta, 2018.
Timo Kokko: Momentary Appearace - Katharsis, installaatio, yksityiskohta, 2018.
Timo Kokko: Momentary Appearace - Katharsis, installaatio, yksityiskohta, 2018.
Hän oli innoissaan ja vaikuttunut. Ei nyt sentään niin kuin minä Kuopiossa, mutta paljon tavallista näyttelykäyntiä enemmän. Muovikatoksen takana valoa saivat myös aiemmin pimeydessä olleet kasvit.
Timo Kokko: Momentary Appearace - Katharsis, installaatio, yksityiskohta, 2018.
Timo Kokko: Momentary Appearace - Katharsis, installaatio, yksityiskohta, 2018.
Timo Kokko: Momentary Appearace - Katharsis, installaatio, yksityiskohta, 2018.
Niin kauan kun kävijä seisoisi neonvihreää vettä valuvan katoksen alla, niin kauan myös koeputkiin ja -pulloihin sullotut kasvien versot saisivat valoa. Ne eivät kasvaisi ilman sitä.
Timo Kokko: Momentary Appearace - Katharsis, installaatio, yksityiskohta, 2018.
Katoksessa valuva vihreä vesi assosioituu mielessä myrkkyyn. Vaikka näkymä on lumoava ja kiehtova, tulee väkisin mielikuva ihmisen vaikutuksesta luontoon. Tuntuu kuin Kokko olisi luonut tulevaisuuden näkymän, jossa luonto on tuhottu ja sitä pidetään keinotekoisesti elossa. Keinolla millä hyvänsä. Positiivista oli se, että kasvit näyttivät hyvinvoivilta. Siemenestä tunkeutui verso kohti valoa. Ehkä kaikkea ei kuitenkaan ole menetetty?
Timo Kokko: Momentary Appearace - Katharsis, installaatio, yksityiskohta, 2018.
Timo Kokko: Momentary Appearace - Katharsis, installaatio, yksityiskohta, 2018.
Timo Kokko: Momentary Appearace - Katharsis, installaatio, yksityiskohta, 2018.
Timo Kokon taiteessa ovat usein keskiössä ihminen, aika, hetki ja hetkellisyys. Hän tutkii kuinka ne vaikuttavat toisiinsa. Ensimmäisessä Momentary Appearancessa avasin katharsiksen merkitystä näin: 
"Katharsis (kreik. puhdistuminen) on äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen. Antiikin Kreikassa katharsis yhdistettiin tragediarunoudessa negatiivisten(?) tunteiden (kuten pelon) puhdistumiseen tragedian avulla. Katharsikseen liittyy siis nautinto, joka ansaitaan ikävien tunteiden kautta saavutettavalla hyvänolon tunteella."

Aihe on mielestäni erittäin haastava. Kuinka luoda toiselle (tuntemattomalle!) ihmiselle kokemus, joka sisältää samanaikaisesti sekä negatiivisia että positiivisia tunteita? Ihme kyllä Kokko on tuntunut löytävän tähän reseptin Katharsis-sarjallaan. Myönnän, että tämä MUU gallerian versio ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Kuopion taidemuseossa näkemäni versio. Mutta toisaalta tiesin mitä odottaa. Näyttely oli monella tasolla hyvä ja onnistunut, mutta olin vain itsepintaisesti päättänyt pysyä uskollisena alkuperäiselle. Sen sijaan hän, joka koki MUU galleriassa Momentary Appearancen ensimmäistä kertaa vaikuttui täysin. Tunneskaala alkoi pettymyksestä (Tässäkö tämä nyt oli?), mutta vaihtui nopeasti ihastumiseen (Ai tällainenko tämä oikeasti onkin!), kun teoksen kanssa pääsi kontaktiin. Tunteiden välimaastossa tutkittiin kokonaisuuden yksityiskohtia ja niiden vaikutusta toisiinsa, sekä kävijöiden vaikutusta teokseen.
Timo Kokko: Momentary Appearace - Katharsis, installaatio, yksityiskohta, 2018.
Minulle näyttelyn parasta antia oli seurata toisen reaktioita näyttelyn aikana. Olin kenties vähän omahyväisen iloinenkin siitä, että toin meidät katsomaan näyttelyä. Keskustelimme näiden kahden Momentary Appearance -installaatioiden muodoista ja eroista. Hän sanoi, että Kuopiossa ollut versio olisi todennäköisesti ollut hänelle liian laimea. Ja MUU gallerian versio oli minulle liian räikeä. Nyt molemmille sattui juuri omanlainen ja vaikuttava Momentary Appearance. Ja se oli näyttelyn paras anti.

Timo Kokon Momentary Appearance - Katharsis päättyi 9.9.2018. 

MUU gallerian sivuilta voi lukea Juhani Räisäsen tulkinnan näyttelystä.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Suomenlinna

Mennyt kesäloma oli tarkoitus ottaa mahdollisimman rennosti ja pääosa lomasta kuluikin mukavasti kotona. Yksi pieni retki oli tiedossa, sillä en ollut koskaan käynyt Suomenlinnassa ja se on ollut vierailulistalla useamman vuoden. Yön yli retki Helsinkiin piti siis sisällään pääasiassa maisemien katselua, joista linnoitus oli yksi. Sää näytti epävakaalta, mutta yhtään sadepisaraa ei tullut. Tummien pilvien takia taivas antoi mahtavan taustan ja tunnelman sekä kuville että varsinaiselle maisemien katselulle.
Turisteja oli elokuun puolivälissä maltillisesti, joten kuviin sai yllättävänkin aution tunnelman. Kuivan kesän jättämät jäljet näkyivät täälläkin, sillä nurmikot olivat paikoin aivan ruskeita. Museokortilla pääsi kätevästi Suomenlinna-museoon, mutta olin liian malttamaton keskittyäkseni linnoituksen historiaan. Sen sijaan kävelin ja kuvasin mieluummin polkuja ja kujia. Valimon kahvila oli hyvä löytö. Poikkeaminen pääreitiltä antoi rauhallisen kahvihetken, jossa saattoi samalla kirjoittaa muutaman postikortin sukulaisille ja työkavereille. Postikorttien lähettäminen on kivaa. Teen sitä mielelläni ihan keskellä arkeakin. Aina ei tarvitse tehdä ulkomaanreissuja tai muuta ihmeellistä lähettääkseen kortteja ja ilahduttaakseen vastaanottajaa. Täällä muuten bongasin myös Apocalyptican Eicca Toppisen Kirsi-vaimoineen. Hekin olivat ilmeisesti huomanneet rauhallisen Valimon tunnelman.
Arkkitehtuurin yhteensulautuminen.
En muista milloin viimeksi olisin lomaillut näin, että ei olisi aikatauluja eikä muita velvollisuuksia. Että saattoi vain kävellä ympäriinsä ja ihastella. Sillä onhan tuo UNESCOn maailmanperintölistalle kuuluva kokonaisuus upea. Sisämaan asukkina on jotenkin vaikea kuvitella sitä meren läheisyyttä ja sen tuomaa ominaisuutta arkeen. 
Suomenlinnan kirkkoa odotin jännityksellä, sillä meillä on RIISAn kokoelmissa siellä ortodoksisella aikakaudella sijainneita ikonostaasin maalauksia. Jotenkin se kaikki valkeus ja tyhjyys järkyttivät, vaikka tiesinkin mitä odottaa. Sisälle astuessa oli alkamassa englanninkielinen hartaushetki, joten jätin kuvat ottamatta. 

Askeleiden saapuessa kohti rantaa maisema sai hengen miltei salpautumaan. Taivaan ja meren horisontti oli sulautunut yhteen, ja sateen ja selkeän taivaanrannan raja tekivät kontrastin keskenään. Eikä siinä vielä kaikki. Upea purjelaiva päätti lipua esiin juuri oikealla hetkellä.
Raskaan kesäisen työrupeaman jälkeen tämä oli juuri sitä mitä tarvitsin. Aivojen nollausta kauniissa maisemissa. Minusta ei kyllä todennäköisesti koskaan saisi merenranta-asujaa, mutta onneksi näistä kohteista voi nauttia myös väliaikaisesti.
Borta bra men hemma bäst ♥

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Turtles

Toiset kerää hyllyynsä Muumi-mukeja, meillä kerätään Turtles-mukeja. Nämä ovat alkuperäisiä 90-luvun Mirage Studiosin mukeja. Sama firma on valmistanut myös tänään kirpparilta löytyneen Donatello-figuurin (3 €). Mukien kohdalla ei puhuta (Luojan kiitos!) samanlaisista summista kuin Muumien kohdalla, mutta näitä on suhteellisen haastava metsästää. Ebay on osoittautunut parhaaksi metsästyspaikaksi. Vinkiksi muille Turtles-faneille.

Millaisia keräilykohteita siellä?

torstai 23. elokuuta 2018

Kuinka puhua toiselle?

Unelma-näyttely, Jyväskylän yliopiston kirjasto, 2015.
Ajatus tästä aiheesta on pyörinyt mielessäni ainakin puolisen vuotta. Se syntyi, kun minulta kysyttiin "Mitä kuuluu?", ja vastasin olevani vähän puolikuntoinen flunssan vuoksi. Henkilö toivotti minulle: "Tule terveeksi". Ei siis "Parane pian", vaan "Tule terveeksi". Toivotus jäi pyörimään mieleeni. Se vaikutti aidommalta, sillä lause poikkesi totutusta ja odotetusta. Otin toivotuksen oikeasti vastaan eikä se ollut vain small talkia.

Tämän keskustelun jälkeen olen itsekin alkanut kiinnittää aika ajoin enemmän huomiota siihen miten puhun toisille. Esimerkiksi kun havaitsin, että eräs henkilö oli vaikuttanut ylikuormittuneelta, en kysynyt tavatessamme "Mitä kuuluu?", vaan "Miten sinä voit?" Ensimmäisen kysymyksen voi mielestäni kiertää kepeästi ja nopeasti vastaamalla "Hyvää kiitos" tai "Eipä kummempia", kuten small talkiin kuuluu. "Miten sinä voit?" -kysymys uppoaa syvemmälle. Siinä ei kysellä kuulumisia vaan vointia. Ja kun huomaa toisen voivan huonosti, kysymys on henkilökohtaisempi kuin ensimmäinen. Valitettavasti sitä on välillä niin omissa ajatuksissaan, ettei muista kysyä kuinka toinen voi.
Taide-lehti 2/2018.
Aihe sivuaa aiemmin julkaisemaani postausta Kohtaamisista, josta myös Raisa Jäntti oli napannut ajatuksiani taannoiseen Taide-lehteen. Sitä pitäisi uskaltaa puhua ja uskaltaa kysyä. Miten minusta tuntuu, että suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleen vallalla sellainen asenne, että jokainen hoitakoon oman tonttinsa. Että ei tämä asia minulle kuulu. Onneksi on myös poikkeuksia. Tästä positiivisen kommentoinnin ja huomioinnin kulttuurista kirjoitin mm. ollessani tutkimusavustajana Jyväskylän yliopistossa. Tuolloin kiinnitin huomiota siivoojan kauniiseen olemukseen ja mietin useamman kerran, että kehtaako sitä sanoa henkilölle ääneen...  Kehtaa ja pitäisikin sanoa! Olen alkanut ottaa sen asenteen, että opettelen sanomaan asioita ääneen ja suoraan. Jos haluaa kysyä jotakin, niin kysyy. Oletan, että mikäli kohdehenkilö ei halua puhua aiheesta, hän sanoo sen ääneen. Parhaimmassa tapauksessa esimerkiksi "Miten sinä voit?" -kysymys voi pelastaa toisen päivän. 

Minullekin kävi niin. Erään ikävän päivän päätteeksi kävelin kadulla ja vastaan tullut henkilö tervehti minua. Jäimme vaihtamaan muutaman sanan ja hän sanoi, että Jukka Huhtalan näyttelystä kirjoittamani teksti piti sisällään paljon sellaista, jota hän oli itsekin ajatellut. Että hänkin oli ollut liikuttunut kokonaisuudesta. Olin kyseisenä päivänä niin väsynyt, että nuo sanat todella pelastivat päiväni. Kuten Raisa Jäntti kirjoitti: "Mutta ihan oikeasti, eikö juuri se ole sitä, mitä kaipaamme? Että olemme näkyviä muille, että tekemisemme noteerataan, ja että meille kerrotaan, mitä ajatuksia tekomme herättävät." Niinpä. Samalla tavalla kuin uskon taiteilijoiden ilahtuvan siitä, että kirjoitan heidän taiteestaan, minäkin ilahdun siitä, että joku sanoo teksteilläni olevan heihin vaikutusta.
Huomaan kyllä itsekin, että etenkin Taiteentuntija on tällä hetkellä ajankohtainen ja tärkeä blogi nostamaan esille Kuopion kulttuurikentän tärkeyttä. En kuitenkaan ajattele kirjoittaessani, että nyt kirjoitan tästä aiheesta, koska se on tärkeää. Kirjoitan näyttelyistä edelleen enemmän henkilökohtaisten tunnelmieni kautta, enkä niinkään yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta. Vaikka tekstini kenties heijastuvat myös sille saralle. Olen edelleen enemmän ruohonjuurivaikuttaja ja pidän siitä roolista. Edelleen kivoimpia kommentteja ovat sellaiset, joissa ihmiset tulevat sanomaan, että olipa hienoa lukea siitä ja siitä taiteilijasta tai museosta, että sait minut kiinnostumaan. Viimeisin kuulemani kommentti oli hämmennys siitä, kuinka osaan pukea sanoiksi vaikeasti lähestyttävästäkin taiteesta jotain helposti lähestyttävää. Ja tässä se ydin onkin. Haluan rohkaista lukijoita taiteen pariin ennakkoluulottomasti ja osoittaa, että jokainen voi löytää taiteesta merkityksellisiä puolia.
Osa lukee blogiani, koska on kiinnostunut kulttuurista. Osa siksi, että tuntee minut ja haluaa blogin kautta seurailla tekemisiäni. Osa katsoo vain kuvat ja sekin on täysin sallittua. Käytän blogissa kuvia, koska visuaalisuus on minulle tärkeää. Kuvat kertovat ajoittain miltei yhtä paljon kuin sanat. Eikä kuvataiteesta voi mielestäni kirjoittaa ilman kuvia.
Se, että sanoo (tai osoittaa) arvostavansa ja kunnioittavansa toista on tärkeää. Se pitää maailman raiteillaan. Että osoittaa inhimillistä välittämistä toista kohtaan ikään, sukupuoleen, uskontoon, uskonnottomuuteen, maailmankatsomukseen, seksuaalisuuteen, rakkauteen tai ihonväriin katsomatta.  Sydämeni liikahti, kun erästä maisemakuvaa kommentoidessani sain vastaukseksi, että "Miten me selfieitä ja maisemia kuvatessamme jäljittelemme taiteilijoita, haemme tunnelmaa ja itseämme. Sinulta opin." Aika nöyräksi vetää. Kuulla tuollaisia sanoja henkilöltä, jolta olen itse oppinut niin paljon. Sanoilla on voimaa. Ja opetamme sanoilla myös toisiamme.
Minusta on hauskaa huomata miten eri tavalla ihmiset blogiini suhtautuvat. Perhe ja suku ei tietenkään ajattele minua blogin kautta, mutta käyvät silti täällä aika ajoin vilkuilemassa. Taidekentällä tuntuu olevan kiinnostusta ja kannustusta siihen mitä kirjoitan, vaikka eivät minua henkilökohtaisesti tuntisikaan. Osa lukijoista keskittyy vain tietyn teeman postauksiin ja hyppii muut ylitse. Välillä on vaikea tietää kuka lukee blogiani ja kuka ei. Yleensä keskustellessa on helpompi aloittaa, että sanon suoraan kuinka "Kirjoitan sellaista Hurmioitunut-blogia". Tähän liittyen sattui kerran hauska tapaus. Juttelin lapsuuskotini naapureiden kanssa ja keskustelun lomassa tuli sitten puheeksi myös tämä blogiharrastukseni. Aloitin aiheen jälleen sillä tutulla "Kirjoitan sellaista Hurmioitunut-blogia", ja hämmästyin kun sain vastaukseksi: "Juu, kyllä me tiedetään. Tämä X lukee blogiasi ja on päässyt monelle nojatuolimatkalle blogisi kautta." Keskustelussa taidettiin käyttää myös sanaa fani ja minua nauratti. Tuntuu hassulta, että henkilöt jotka ovat nähneet minun kasvavan siinä naapurintyttönä, seurailevat matkaani nyt blogin kautta. Joten lämpimät terveiset sinne naapuriin jos luette näitä rivejä! Mukavaa, että elämässä ei iän myötä ihan kaikki muutu. Ihmisten myötä tulee pysyvyyttä (juurevuutta), vaikka kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti. 

Ja tiedättekö mitä? Juuri siksi pitäisi uskaltaa kysyä kuinka toinen voi,
ja rohkaistua vastaamaan miltä oikeasti tuntuu.

tiistai 21. elokuuta 2018

Rodin ja Helvetin portit

Tänään olisi jälleen taidehistoriasta kiinnostuneille televisiossa paljon tarjolla. Yle Teema näyttää klo 20.00 alkaen ohjelman Rodin ja Helvetin portit. Yksi veistos kyseisestä sarjasta oli esillä Zürichin Kunsthausissa. Helvetin portit -veistossarja oli kuvanveistäjä Auguste Rodinin mestariteos, jota hän työsti kuolemaansa asti. Ohjelmassa tutustutaan modernin veiston uranuurtajaan tämän taideteoksen ja sen luomisprosessin kautta.
Ohjelma on katsottavissa myös Yle Areenasta.
Heti perään klo 21.00 alkaa mielenkiintoinen 9-osainen sarja Kulttuurien juurilla.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Ansa

Mikäli ei ole käynyt jo ilmi, niin rakastan kotimaisia 1940-1950-luvun elokuvia. Niiden lisäksi nautin myös tuon ajan näyttelijäelämäkerroista. Parhaita ovat ne, joissa näyttelijän oman äänen vielä kuulee. Eli sellaset kirjat, joissa on haastateltu elossa olevaa näyttelijää. Jälkikäteen kirjoitetut kirjat ovat kenties laajempia katsauksia henkilöhistoriaan, mutta tunnelmaltaan puolitiessä. Tuula Saarikosken kirjoittama Tähtiaika - Ansa Ikonen (1980) on ollut hyllyssäni koskemattomana pitkään. 

Tässä muistelmateoksessa suomalaisen elokuvahistorian kirkkain naistähti Ansa Ikonen (1913-1989) kertoo 27 vuoden elokuvataipaleestaan: "Työstään, jota hän sanoo rakastaneensa, jonka jokaisesta hetkestä hän kertoo nauttineensa".

Kirja alkaa Ikosen toteamuksella hänen eläneen unelmaansa, niin kauan kuin sitä kesti. Kaikki loppui television syrjäyttäessä elokuvatuotannon:
"Se oli pioneeriaikaa. Minun työni elokuvan parissa alkoi niihin aikoihin, kun äänifilmi oli syrjäyttämässä ja jo syrjäyttänytkin mykän elokuvan. Tauno Palo, joka oli näyttelijäpartnerini kahdessatoista elokuvassa, aloitti filmiuransa mykän elokuvan tähtenä. Minä en näytellyt yhdessäkään mykässä filmissä.
Tämä elokuvan aikakausi, joka alkoi äänifilmin myötä 30-luvun puolivälissä, päättyi 60-luvun alussa. Silloin filmin taikamaailman virvatulet yht'äkkiä sammuivat, eikä mitään jäänyt jäljelle. Suuret studiot lopetettin, kamerat ja valaistuslaitteet, puvustot ja tarpeistot, kaikki myytiin pois, elokuvayhtiöt lakkasivat olemasta suuria.
Siihen päättyi minunkin elokuvatyöni. Viimeinen elokuvani on Miljoonavaillinki vuodelta 1961.
Samaan aikaan tekniikan alueella värikuva syrjäytti mustavalkoisen. Minä en koskaan näytellyt värifilmissä.
Elokuva-aikani kesti 27 vuotta. Tein sinä aikana yli 40 elokuvaa. Rakastin sitä työtä, nautin joka hetkestä. Kun se loppui, jäin odottamaan aikaa, jolloin minua kenties vielä tarvittaisiin. Sitä ei tullut.
Minun urani loppuminen oli vain hyvin pieni osa koko elokuvateollisuuden kuihtumisesta. Television tullessa suurten tuotantoyhtiöitten ihmeellinen maailma kuoli. Siinä suuressa tapahtumassa minun elokuvaurani loppuminen oli mitätön hiukkanen. Olin elänyt unelmani loppuun. En jäänyt katkeraksi, vain vähän tyhjäksi."
Ansa Ikonen kuului siihen monien näyttelijöiden joukkoon, jotka jäivät työttömiksi television tulemisen myötä. Monen ura jatkui toki teatterissa, kuten myös Ansa Ikosen, mutta televisio löysi uudet tähtensä. Muun muassa Kansallisteatteri oli toinen koti näyttelijöille vielä pitkään television saapumisen jälkeenkin. Kuten Ikonen asian ilmaisi: "Työ jonka aloin yhtäaikaa kuin elokuvaurani, se jatkui. Jäin ehkä tyhjäksi, mutta en tyhjille." 

Pietarissa syntyneen Aili Ansa Inkeri Ikosen äidinkieli oli suomi, mutta hän oppi lapsena myös venäjän. Lasten tasolla Pietarin pihoilla ei kuulema ollut hyväksytty ennen kuin oppi "oikean kielen". Ikonen sanoo harmitelleensa, että oppi kyllä puhumaan venäjää, muttei koskaa lukemaan tai kirjoittamaan sitä. Ikosen perhe siirtyi 22 000 muun Pietarin suomalaisen kanssa Suomeen kun itsenäisyys oli tunnustettu. Muistelmat kuvaavat hyvin aikakautta ja ilmapiiriä, joka kertautui vuosikymmeniä myöhemmin talvi- ja jatkosodan myötä:
 "Me olimme pakolaisia, ja pakolainen ei kuulu minnekään. Se leimasi minun lapsuuteni. Pietari oli ollut kotipaikkamme kolmen sukupolven ajan, sinne emme voineet jäädä. Suomi, joka otti meidät vastaan, koska olimme Suomen kansalaisia, vierasti meitä 'ryssiä'. Me jotka sen muutoksen aikana olimme lapsia, kasvoimme Suomessa suomalaisiksi. Silti lapsuuden muistot, elämän alkulangat ovat siellä, Pietarissa. (---) Pietarissa olin ollut venäläisille leikkitovereilleni 'tšuhna', jolle piti opettaa kielikin. Nyt olin 'ryssä', ja opin hyvin äkkiä, että venäjää ei saanut puhua."

Ansa Ikonen pääsi jo lapsena katsomaan elokuvia äitinsä kanssa. 
"Minä tulin elokuvista ulos aina aivan hiljaisena. Filmit tekivät minuun aivan mahdottoman valtavan vaikutuksen. Jollakin merkillisellä tavalla yritin eläytyä siihen mitä olin nähnyt. (---) Greta Garbo alkoi olla suuressa huudossa. Häntä minä ihailin kovasti ja eläydyin hänen näyttelemiseensä."

Näytteleminen oli ollut Ikosen intohimo jo pienestä lähtien, mutta varsinaisesta kuuluisuudesta hän ei osannut unelmoida.
"Päähäni ei pälkähtänytkään, että sellanen asia kuin kuuluisuus olisi voinut olla viettelevää. Se ei tullut edes mieleeni. Elokuva, eläytyminen, työ, se minua viekoitti. Kyllä me lehdistä luimme, miten hirmuisia palkkioita amerikkalaiset kuuluisuudet nostivat elokuvistaan ja miten valtavia omaisuuksia heillä oli, miten upeasti ne asuivat ja miten satumaista elämää ne viettivät, mutta en muista, että se olisi tehnyt minuun mitään vaikutusta silloin. Minulla oli pakottava itsensä ilmaisemisen halu ja elokuva tuntui antavan siihen täydelliset mahdollisuudet, siitä minä uneksin."
Teatterimuseo: Unelmien kuteita -kiertonäyttely Suomen käsityön museossa 2016. Ansa Ikosen Filmstar's -mascara ja piippaussakset.
Kirjan myötä huomaa, että Ansa Ikonen oli tosiaan niin jalat maassa ja tavallinen "tyttö" kuin hänestä on kerrottukin. Sydämellinen ja määrätietoinen, sopivasti itsepäinen persoona, joka arvosti muita ja teki töitä ansaitakseen unelmansa.
"Oikeastaan oli ihme, että unelmani toteutui. Ulkoapäin katsellen minulla ei ollut edellytyksiä onnistua elokuvissa. Kukaan ei koskaan kuvitellut käyttävänsä minusta sanaa kaunotar. En ollut kaunis. Olin aivan tavallisen näköinen tyttö, aika tanakka tytönpullero itse asiassa, kasvonikin olivat leveämmät kuin pitkät. Ainoa josta joskus sain kuulla kohteliaisuuksia, olivat silmät, Ikosen suvun pyöreät, ruskeat silmät.
Se että en ollut kaunotar, saattoi olla yksi näistä pienistä, sinänsä vähäpätöisistä asioista, jotka yhteen liittyessään aiheuttivat sen, että elokuvaurani oli niin pitkä ja hyvä. (---) Se kauneus, jonka kamera otti esiin ja tallensi filminauhalle ei näkynyt paljain silmin, se oli optista harhaa. Sitten kun olin jo näytellyt monessa filmissä ja ihmiset tunsivat minut näöltä, sattui monta kertaa niin, että kun matkustin  raitiovaunussa, joku sanoi: 'Tuossa on Ansa Ikonen.' Kaikki kääntyivät katsomaan, ja kuulin sanottavan: 'Tuommoinenko se on, ihan tavallinen.' Kyllä siinä vähitellen oppi luomaan osan siitä illuusiosta arkiminäänsäkin, mutta sitä varten piti oikein nähdä vaivaa."
Parasta antia ovat muistelmien mukana tulevat kulttuurikertomukset. Näkemykset siitä millaista oli olla naisnäyttelijä 1940-1950-luvuilla, tai näyttelijä ylipäätään. Opintomatkat ulkomaille opettivat paljon. Mielenkiintoista oli lukea siitä kuinka palkkaukset muuttuivat, mutta asenteet istuvat tiukassa. Kaiken keskellä sodat sekoittivat tilannetta ja yhteiskunnan epävarma asema heijastui kaikkeen. Lavastuksiin ja puvustuksiin ei ollutkaan enää rahaa ja materiaaleja, raakafilmin saantikin miltei loppui. Pahimmassa tapauksessa näyttelijöitä kaatui sodassa. Aloitetuilla projekteilla oli kiire, mikäli ne halusi saada valmiiksi siten, että kaikki näyttelijät olisivat vielä mukana. 

Tuon epävarman ja pelottavan aikakauden keskelle syntyi tähtipari, Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka pitivät elokuvissaan yllä elämän liekkiä. Ja toivoa ilosta ja onnellisuudesta, siitä mitä arkeen toivottiin kaiken kaaoksen keskellä. Jotain tavallista, mutta samalla ihannetta. Tämä on mielestäni yksi kirjan koskettavin osio:
"Nykyajan nuorelle ihmiselle, joka ei ole kokenut noita vuosia, on vaikea selittää sitä tunnelmaa, joka silloin oli. Kun maa oli 'kiinni', kaikki yhteydet ulkomaille tavalliselta ihmiseltä poikki ja koko kansalla yhteinen suuri tehtävä, säilyä hengissä, jotkin asiat kasvoivat suuriksi ja sillä tavalla tärkeiksi, että se tuntuu nyt aivan mahdottomalta. Tarkoitan esimerkiksi sitä merkitystä, mikä meihin tuli, Taunoon ja minuun 'tähtiparina'.
Sain tämän vuoden [1980] maaliskuussa kirjeen minulle tuntemattomalta rouvalta, ja tässä kirjeessä hän minun mielestäni sanoi juuri tämän asian niin hyvin, että haluan toistaa hänen sanansa. En osaisi itse esittää tätä asiaa yhtä hyvin.
Kirje alkaa: 'Rakas rouva Ansa Ikonen. (---) Kerron eräästä Sotainvalidien juhlasta, joka oli Suomalaisessa Kauppakorkeakoulussa. (---) Sali oli täynnä eri-ikäisiä - miehiä lähinnä - sain vaikutelman, että moni oli muualta päin Suomea, eikä aina ollut mahdollista vaimon lähteä mukaan. Siellä oli ahavoituneita isokouraisia miehiä parhaissa puvuissaan hyvin siisteinä ja edustuskelpoisina (---). Me olimme kaikki sitä ikäluokkaa, jolle Te kumpikin olitte niitä tärkeitä ihanteita, esikuvia olleet ja olitte vieläkin ja joita me rakastimme. (---) Mitä seuraavaksi seurasi on juuri se, minkä haluaisin niin Teidän ja Tauno Palonkin tietävän. 
Oli kuin olisi jokaista satutettu äkkiarvaamatta - minne vain katsoin näin täriseviä hartioita, kyyneleitä jotka virtasivat valtoiminaan. Itkin itsekin ja vielä enemmän, kun katselin noita miehiä ympärilläni. (---) Oli kuin olisi äkillinen raju kevätsade kulkenut ylitsemme jättäen ihanan hyvän olon jälkeensä. Olitte symboli siellä silloin olleitten ihmisten nuoruudesta, haaveista - ilmielävinä, kauniina, kuten aina. En unohda sitä ikinä.' "

Ansa Ikonen jatkaa omasta puolestaan:
"Nuo kaksikymmentä vuotta olivat olleet kaikille vaikeat. Vielä tuolloinkin, 1955, sodan jäljet näkyivät arpina maisemassa ja katukuvassa, niin kuin arpina niiden ihmisten sydämessä ja mielessä, joiden nuoruus oli mennyt juoksuhaudoissa ja haaveet jääneet haaveiksi, tai arpina ruumiissa niin kuin tuon Kauppakorkeakoulun tilaisuuden invalideilla.
Niinä vuosina me olimme Taunon kanssa saaneet esittää eri rooleissamme kaiken sen, mistä he haaveilivat. Kun elokuvateatterin sali pimeni, esirippu avautui, puolentoista tunnin ajan he saivat valkokankaan illuusion avulla kokea sen hilpeän, valoisan, onnellisen nuoruuden, jota heille itselleen ei ollut suotu.
Se että he kiittivät meitä, Tauno Paloa ja Ansa Ikosta, teki nöyräksi. Emmehän me, Tauno ja Ansa, olleet mitään muuta kuin kaksi tavallista ihmistä, samanlaisia kuin he. Se että me esitimme nuo unelmat, teki meistä ihmisten mielissä elämänilon ylläpitäjiä, meistä tuli symboli. Siihen liittyi vastuu, joka sai yrittämään parhaansa."

Tekstistä käy läpi myös Ikosen huumorintaju, kun hän kertoo kuinka ihailijapostin saaminen tuntui hämmentävältä. 
"Eräs nuori tyttö kirjoitti: (---) 'Myymälässä ei ollut muita ostajia kuin te neiti Ikonen ja minä. Te katsoitte minuun niin lempeästi. En olisi uskonut koskaan näkeväni teitä. Nyt toivon aina uudelleen näkeväni teidän lempeät silmänne.'
Tällaiset kirjeet saivat minut melkein nolostumaan. Minun lempeät silmäni! En voi ajatella muuta kuin että olin ehkä niin väsynyt, että minulla oli sen vuoksi 'samettia silmissä', niin kuin Särkkä sanoi, kun piti olla liikuttunut tai surullinen kuvauksessa. Minä en nimittäin ole erityisen lempeä. Olen pikemminkin kipakka kuin kiltti, helposti kiihtyvä ja äksy enkä lempeä."
Teatterimuseo: Unelmien kuteita -kiertonäyttely Suomen käsityön museossa 2016.
Noissa 1940-1950-luvun mustavalkoisissa elokuvissa on aina ollut minulle jotain ihanaa ja taianomaista. Muistan, että pidin elokuvista jo ihan lapsena. Ihmiset ovat elossa ja puhuvat suomea, mutta sisältö, kulttuuri ja yhteiskunta on aina jotain toisenlaista ja satumaista mihin on omassa elämässään tottunut. Kivasti vanhanaikaista. Siksi niiden maailmaan on mukava palata, kun haluaa hetkeksi pakoon ja johonkin muualle. Maailmaan, jossa tunteet ovat syviä ja näkyviä, luonto on läsnä, yökohtaukset on kuvattu keskellä kirkasta päivää, laulukohtaukset nostattavat yhteishenkeä ja rakkaus voittaa aina. Ja kaikki tuo pitää olla mustavalkoista. Värifilmin myötä katosi se suomalaisen elokuvan kultakausi, joka minulle on merkityksellinen. Kuten Ansa asian ilmaisi:

"Sinä aikakautena me teitittelimme toisiamme, ja elokuvat joita teimme, teitittelivät katsojia. Mutta me kuuluimme yhteen, suomalainen elokuva, suomalaiset tähdet ja suomalainen yleisö. Se oli rakkautta." 

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Maria Prymatšenkon satumainen maailma

Keskiaikaisten markkinoiden lisäksi päätin hyödyntää Museokortin tuomaa mahdollisuutta ja tutustua Aboa Vetus & Ars Novassa esillä olevaan Maria Prymatšenkon näyttelyyn. En ollut etukäteen näyttelystä kovin innoissani, mutta tämä on nimenomaan Museokortin parhaita puolia. Voi käydä vilkaisemassa
Ars Nova toi ensimmäistä kertaa Suomeen tämän ukrainalaisen taiteilijan värikästä tuotantoa. Teokset kuuluvat Ukrainan kansantaiteen museon kokoelmaan Kiovassa. Maria Prymatšenko (1908-1997) oli itseoppinut taiteilija, joka ammensi inspiraationsa mm. Ukrainan kansanperinteestä, luonnosta ja talonpoikaiskulttuurista. Esillepano on onnistunut ja värikylläiset salit nostavat esille Prymatšenkon taiteen mielikuvituksellisen luonteen. 
Maria Prymatšenko: Rupikonna ratsastaa, 1936, vesiväri paperille.
Tätä ennen en ollut kuullutkaan kyseisestä taiteilijasta, joten nostetaanpa esille Ars Novan esittelyteksti: 
"Maria Prymatšenko syntyi vuonna 1908 Bolotnian kylässä Ukrainassa. Hän oppi perheeltään perinteisiä käsityötaitoja ja ilmaisi rikasta fantasiamaailmaansa piirtämällä ja maalaamalla. Vuonna 1936 Prymatšenko kutsuttiin Kiovaan ammattimaisesti työskentelevän kansantaiteilijayhteisön jäseneksi. Ryhmän tähtäimenä oli ensimmäinen kansallinen kansantaiteen näyttely, joka kiersi Kiovassa, Moskovassa ja Leningradissa. Pian Prymatšenkon teoksia vietiin näyttelyihin eri puolille Eurooppaa. Vuonna 1937 niitä nähtiin Pariisin maailmannäyttelyssä.
Toisen maailmansodan syttyessä Maria Prymatšenko palasi Kiovasta kotikyläänsä. Seuraavan kerran hän toi teoksia yleisön nähtäville 1960-luvulla. Vesivärien vaihtaminen guassiin mahdollisti entistäkin voimakkaamman väri-ilottelun ja tarkkapiirteisemmän ilmaisun, ja Prymatšenko nousi Ukrainassa maankuuluksi taiteilijaksi."
Maria Prymatšenko: Riikinkukot kulkevat pitkin Ukrainaa, 1970, guassi paperille.
Se, että piipahtaa jonnekkin ilman ennakko-odotuksia tuottaa usein positiivisen lopputuleman. Niin tässäkin tapauksessa. Prymatšenkon värikkäät teokset saivat hyvälle tuulelle mutta tiesin, että pinnan alla on syvällisiä merkityksiä, jotka eivät kulttuuria tuntemattomalle avaudu. Näyttelyteksteissä oli kuitenkin hieman kerrottu luontoaiheiden symbolisesta sisällöstä, mikä helpotti teosten tulkintaa. Ne ovat muutakin kuin kauniita kuvia. Esimerkiksi Naakka lentää, etsien omistajaansa -teoksen lintu kuvaa syvää kansallista surua. Teos valmistui Tšernobylin tuhoisan ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen 1986.
Maria Prymatšenko: Naakka lentää, etsien omistajaansa, 1986, guassi paperille.
Maria Prymatšenko: Avaruuspippuri, 1983 ja Syreeni maljakossa, 1963, guassi paperille.
Itse asiassa minulla oli jo hieman pohjaa ukrainalaisten kasvi- ja luontoaiheiden tulkintaan. Sain seurata sivusta kollegoideni ukrainalaisten käspaikkojen luettelointia. Kirjoitin aiemmin Valamon kätköistä - käspaikkja ja metalli-ikoneja -näyttelystä, johon RIISA loi näyttelytekstit. Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa vuodenvaihteeseen 2018/2019 esillä olevassa näyttelyssä on kerrottu eri kasvi- ja eläinaiheiden symboliikkaa nimenomaan ukrainalaisessa kulttuurissa. Kävi ilmi, että karjalaisessakin käspaikkaperinteessä käytetään osittain samanlaisia luontoaiheita kuin Ukrainassa, mutta niiden symbolinen sisältö ei ole täysin samanlainen.
Maria Prymatšenko: Minun pkku heisipuuni, 1988, guassi paperille.
Linnut ja kukat Maria Prymatšenkonkin näyttelyssä olisivat puhuneet enemmän jos olisin muistanut, että esimerkiksi siipensä pystyyn kohottanut kyyhkynen on traagisen rakkauden symboli, laulavan satakielen uskotaan kutsuvan itselleen paria, lilja on yksi tärkeimmistä naista kuvaavista symboleista, tai että koiranheisi on Ukrainan kansallispuu. Koiranheisi symboloi naisten kauneutta, terveyttä, toivomuksia, kestävyyttä ja vahvuutta. Punaiset koiranheisin marjat ovat veren ja suvun jatkamisen vertauskuva ja siten myös kuolemattomuuden symboli. Mikäli ukrainalaisten eläin- ja kasviaiheiden symboliikka ja käsityöperinne kiinnostaa enemmän, suosittelen tutustumaan Valamon luostarin julkaisemaan Ruusuja ja unikoita -kirjaan.
Maria Prymatšenko: Lokki tuo tulppaaneja Ivan soturin haudalle, 1977, guassi paperille.
Maria Prymatšenko: Oi tuolla riihillä ja torilla, 1967; Vanja ja Katja, 1960; Nuoruusvuoteni, 1987, guassi paperille.
Maria Prymatšenko kuvaa töissään Ukrainan maaseutua kukoistavaksi ja aurinkoiseksi. Henkilöt ovat pukeutuneet perinteisiin ukrainalaisiin asuihin. Esimerkiksi vyshyvanka-paitojen kuvioissa on runsaasti symboliikkaa ja paikallisia tunnusmerkkejä. Paitojen kuvioinnista on voitu tunnistaa kantajansa kotiseutu. 
Maria Prymatšenko: yksityiskohta teoksesta Ukrainan kunnia, 1965, guassi paperille.
Näyttelyn nimi - Satumainen maailma - kuvaa hyvin näyttelyn kokonaisuutta. Se on kaunis, värikäs ja mielikuvituksellinen. Itse pidin eniten lintuaiheista, mutta jokainen kukka ja kasvi huusi mielessäni tarvetta löytää sen symbolinen merkitys. Samoin jäin miettimään voimakasta värimaailmaa. Näyttely jätti siis enemmän kysymysmerkkejä kuin antoi vastauksia. Tämän vuoksi kannattaa hyödyntää näyttelyn opastetut kierrokset lauantaisin ja sunnuntaisin.
Maria Prymatšenko: Herra Reagan, katsokaa tätä kuvaa, 1986, guassi paperille.
Maria Prymatšenko: (vasemmalta oikealle) Volevaha kuljettaa apinaa, 1977; Leijona on katkaissut tammen, 1963; Suoeläin, 1978; Lyhytjalkainen eläin, 1983; Sikakaunotar, 1965;Aasi, 1967, guassi paperille.
Maria Prymatšenkon satumainen maailma on esillä Ars Novassa 2.9.2018 saakka.

Näyttelystä ovat kirjoittaneet myös: