Kuolemasta pehmeään syleilyyn

Kuopiossa, sataman Taidetorin yhteydessä, kävin myös Myllyn kesänäyttelyssä. Saavuin paikalle melko kevyin mielin, olihan kyseessä sentään kesänäyttely, mutta melko pian huomasin etteivät taiteilijat olleet käsitelleet kaikkein kevyimpiä aiheita.

Ensinäkymä näyttelyyn.

Ulla Remes: osa teoksesta Muualla tuuli soi, 2014, installaatio.

Ulla Remeksen installaatio aloitti varsinaisen näyttelysalin teoskierroksen pienoisella järkytyksellä. Muualla tuuli soi pysäytti siinä määrin, että mietin voinko kirjoittaa näyttelystä blogiin lainkaan. Jokaisessa näyttelyesittelyssä kerron nimittäin rivien välissä (ja tiedostamatta) enemmän itsestäni kuin taiteilijasta tai heidän teoksistaan. Ja niinhän se on, jokainen tulkitsee teoksiaan oman elämänsä kautta. Taiteilija avaa itsensä teokseen täysin, mutta samalla joudun itse miettimään sanojani. Pyrin olemaan rehellinen, mutta kukaan ei blogimaailmassakaan ole (ymmärrettävästä syystä) täysin avoin. Taiteilijan ei tarvitse kertoa tuntemuksistaan sanoin, kun merkityksen voi halutessaan piilottaa katsojan löydettäväksi. Remes ei ollut kuitenkaan piilotellut aihettaan. Siinä se oli jälleen, kuolema. Harmaissa laatikoissa jalkapohjia, pieniä ja suuria, kuin sairaalan ruumishuone tai Rooman katakombit. Vuosien tapahtumat lamaannuttivat jälleen: 2009, 2011, 2012, 2014. Remes tökkäsi teoksellaan kipeään ja arkaan kohtaan. Olisin toki voinut sivuuttaa Remeksen teoksen esittelystä, mutta ilman sitä sanat olisivat jääneet pinnallisiksi. Ja lisäksi huomasin että elämän varjopuolia oli esillä myös muiden taiteilijoiden teoksissa. Aihetta ei olisi päässyt karkuun.

Katri Suonio: Muodonmuutos, 2014, installaatio.

Edellisen teoksen mainingeissa tunnelma säilyi muistoissa ja menneessä. Katri Suonion Muodonmuutos installaatiossa oli katkaistu koivunrunko, jossa oli punaisia maalitäpliä ja jonka yläpuolella roikkui kevyt kynttiläkruunu. Ikkuna oli verhottu vanhoilla liinoilla ja haurailla harsokankailla.  Tämä sai miettimään mitä meistä jää kun aika jättää.

Yksityiskohta Katri Suonion teoksesta Muodonmuutos.

Sinikka Kosonen: Tuuli käy ylitseni, 2014, kierrätystekstiili ja ääni. Taustalla Marjatta Karhulahden: Sisin, 2011, kirjonta.

Vaikeiden muistojen jälkeen Sinikka Kososen teos oli pelastus. Katosta roikkui valkoisia punottuja palmikoita ja lattiassa oli kehotus astua sisään. Teoksen sisällä palmikot tuntuivat painavilta, mutta samalla turvallisilta. Ne painautuivat kehoa vasten samalla kun yläpuolelta kuului rauhallista hyräilyä. Tuuli käy ylitseni kietoi syleilyyn, joka keinutti ja rauhoitti. Näyttelyn tunnelma vaihtui ääripäästä toiseen.

Sinikka Kososen Tuuli käy ylitseni -teoksen sisällä.

Arto Väisänen: Kivi, paperi, sakset, 2014, sekatekniikka.

Kososen teoksen jälkeen oli rivi Nanna Hännisen valokuvateoksia, mutta jo yleisilme näytti niin ahdistavalta etten halunnut syventyä niihin sen enempää. Siirryin Arto Väisäsen teoksen ääreen. Väisäsen teokset ovat oletusarvoisesti melankolisia ja synkkiä, mutta minut sai hymyilemään huomio hennoista väripilkahduksista. Väisäsen teoksia olin tämän kesän osalta nähnyt jo aiemmin Kankaan tehtaalla, mutta tämä ei vaikuttanut suoralta kädeltä niin alakuloiselta kuin olisi voinut olettaa. Nimi Kivi, paperi, sakset viittasi lasten leikkeihin, mutta toisaalta sen saattoi ajatella liittyvän tuuriin. Riippuu yhtä lailla sinusta itsestäsi kuin vastapelaajasta voitatko vai häviätkö haasteen. Elämäkin on pahimmillaan tuurista kiinni. Huomasin teosta katsellessani havahtuvani taustalla kuuluvaan Kososen teoksen hyräilyyn. Rauhoittava ääni vaikutti suoraan Väisäsen teoksen katseluun, sillä se loi turvallista ilmapiiriä. Kivi, paperi, sakset teoksessa leikittiin jälleen erilaisten paperien kanssa. Kuinka moneen muotoon mies voi paperin tainnuttaa? Painettua, värjättyä, maalattua, piirrettyä, revittyä, paikattua, liimattua... Kokonaisuuteen oli lisätty hauskasti myös rautalankaa, joka oli yhtä monisyinen kuin Väisäsen hiiliviivat. Rautalanka painoi paperin pintaan varjoviivoja, jotka kurkottelivat oikeassa reunassa olleita hiiliveljiään.

Yksityiskohta Arto Väisäsen teoksesta Kivi, paperi, sakset.

Keskellä teosta paperikerrosten alta pilkotti keltaista. Yksityiskohta näytti samalta kuin vanhan talon tapettikerrosten alta olisi haluttu kaivaa esiin se alkuperäinen. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan voinut olla varma haluttiinko pohjakerros piilottaa vai paljastaa. Jokaisen meidän pinnan alta löytyy rapsuttamalla se lapsuuden viattomuus ja värikkyys. Toisilla se saa ajan mittaan päällensä paksumman, toisilla ohuemman pintakerroksen. Hieman myöhemmin kuulin kuinka Väisäsen poika rallatti isänsä työhuoneessa "Minä haluan piirtää, minä haluan piirtää". Tuo pellavapäinen pienimies sai hymyilemään. Ei ole omena toistaiseksi vierinyt kauas puusta. Eivätkä Väisäsen teokset kenties ole niin melankolisia kuin ensinäkemä antaa ymmärtää. Tässä oli kuitenkin hyviä esimerkkejä siitä kuinka voimakas vaikutus ympäristöllä ja ympäröivillä teoksilla on toisiinsa.

Yksityiskohta Arto Väisäsen teoksesta Kivi, paperi, sakset.

Vasemmalla Ulla-Mari Lindström: Lentoharjoituksia 2, 2014, fotosec ja oikealla Eerika Jalasaho: Selviytymistä, 2014, HD-video.

Näyttelyn loppupuolella oli Eerika Jalasahon videoteos Selviytymistä. Kahdeksanminuuttinen video näytti pesukoneen rummun pyörimistä, eteenpäin ja taaksepäin. Joku toinen olisi voinut sivuuttaa teoksen sen suurempia miettimättä, mutta minä istahdin sen eteen lattialle ja katselin meditatiivista pyöritystä. Siinä samalla sai pureskeltua näyttelyn muita teoksia ja teemoja. Vaikka kuulin ettei taiteilijoilla ollut etukäteen sovittuna mitään yhteistä teemaa, elämän valo- tai varjopuolet nousivat kaikilla esiin. Itse asiassa Jalasahon Selviytymistä teos kiteyttää koko näyttelyn. Elämä on samanlaista pyöritystä. Välillä mennään eteenpäin, välillä taaksepäin, mutta aikaa ei voi pysäyttää. Arjen rutiinit, kuten pyykinpesu, tuntuu onnellisina hetkinä välttämättömältä pahalta, mutta elämän särkyessä nuo arjen rutiinit pitävät pinnalla. Ne tuovat jatkuvuutta mustinakin hetkinä, sillä pyykkiä pestään niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Positiivista ja elämään uskovaa pyöritystä heijastui Ulla-Mari Lindströmin valokuvateoksista Lentoharjoituksia 1 ja 2. Nämä käänsivät melankolisen yleisvaikutelman lopulta toiveikkuuteen.

Myllyn kesänäyttely ei ollut aivan sitä mitä etukäteen odotin, mutta toisaalta tajusin että tämä antoi kipeine hetkineen enemmän kuin hattarankevyt vaihtoehto. Läksiäisiksi saatu kuppi kahvia ja jäätelöviipale muutaman taiteilijan kanssa teki kyllä tehtävänsä. Voimauttava kokemus.

Valitettavasti Myllyn kesänäyttely päättyi 20.7.2014.