Olli Lähdesmäki: Aiheita

Lapinlahdella, Taidemuseo Eemilissä avautui valokuvaaja Olli Lähdesmäen näytttely Aiheita. Yleismaailmallinen sana jättää katsojan vapaaksi kuvien äärelle. Ehkä aluksi jopa liian vapaaksi, sillä yleisvilkaisulta yhtenäistä teemaa on vaikea hahmottaa. Valokuvia ei ole nimetty, joten Lähdesmäki ei anna viitteitä myöskään yksittäisten kuvien sisältöön. Taiteen sanakirja määrittelee aiheen seuraavasti: 

"Aihe, motiivi tai teema on taideteoksen lähtökohtana oleva ajatus tai ympäristöstä löytyvä esikuva."

Esille on asetettu kuvia viideltä vuosikymmeneltä, joten erilaisia aiheita on ehtinyt kertyä. "Kun muutama vuosi sitten jäin [valokuvauksen] opettajan työstäni eläkkeelle, minulla on ollut aikaa istua kuvieni äärellä", Lähdesmäki kertoo.

"Työskentelytapani tuottaa paljon kuvamateriaalia. Usein vasta raakakuvia tarkastellessa mietin, olisiko tämä uusi teema tai löytyykö kohteesta yhdistäviä tekijöitä jo olemassa oleviin aiheisiin. Joskus löydän kohteen, jonka tiedän sopivan tiettyyn ajatukseen. Toisinaan keksin uuden teeman vasta silloin, kun teen kuvia tulostuskuntoon. Näitä aiheita on pinossa useita: uusia tulee lisää ja vanhemmat jäävät taustalle kummittelemaan. Käy myös niin, että osa vain katoaa arkiston kätköihin.

Tällä tavalla olen toiminut oikeastaan koko valokuvaajan urani ajan. Se ei ole mitenkään järkevä tapa työskennellä, mutta minulle se on ollut ainoa vaihtoehto. Päivätyö ei antanut mahdollisuutta keskittyä pitkäjänteiseen teemojen käsittelemiseen.

Tässä yhteydessä metodi näyttää kuitenkin toimivan. Aiheiden avulla voin koota vuosikymmenet yhteen luontevaksi kokonaisuudeksi."

Hiljaisia maisemia?

Näyttelyn yleisilme on rauhallinen ja hiljaisen pohdiskeleva. Värikkäitä valokuvia on muutamia, mutta kokonaisuus liikkuu vahvasti mustavalkoisissa, harmaissa tai maltillisen maanläheisissä ja pehmeissä sävyissä. 

Luonto eri muodoissaan on kuvissa pääosassa, yksittäisiä ihmiskuvia lukuun ottamatta. Lähdesmäki on onnistunut luomaan tavanomaisista ja ensinäkemältä tylsistä maisemakuvista pysäyttäviä. Maisemakuva. Ovatko nämä kuitenkaan maisemakuvia sanan varsinaisessa merkityksessä? Wikipedia määrittelee maiseman "aistein havaittavaksi suhteellisen laajaksi ympäristöksi". Lähdesmäki on kuvissaan irrottanut ja rajannut arkipäiväisen maiseman pikemminkin mielenmaisemaksi kuin suoraksi dokumenttikuvaksi nähdystä maisemasta. 

Mielenmaisema. "Mielenmaisema on käsite, joka kuvaa ihmisen sisäistä maailmaa, tunnetiloja ja ajatuksia, usein vertauskuvallisesti maisemana." (Lähde: Suomisanakirja.)

Kuvien äärellä säväytti huomio, jonka löydän usein myös itsestäni. Se, että katsoo maisemaa, mutta näkee siinä jotain muuta kuin pelkän maiseman, näkyi Lähdesmäen kuvista. Valokuvat ovat kuin käänteinen kameran linssi kuvaajan pään sisään. Se, kuinka kuvia tulkitsemme, riippuu aina katsojasta.

Silmänkääntötemppuja

Väitän, että Lähdesmäen työskentely opettajana on pitänyt työn ohessa hänen aistinsa avoinna erilaisille kokeiluille. Hiljaisten maisemien lisäksi näyttelyssä on esillä uteliaisuutta ja tutkimusmatkoja muun muassa taiteen ja valokuvauksen historiaan, kun osaa etsiä ja katsoa.

Historiaa huokuvat ja kalliomaalauksia muistuttavat otokset ovat kuin tähtiin kirjoitettuja kuvia. Tunnelma on taianomainen ja ikiaikainen. Kaunis ja sadunomainen maailma, jota ei haluaisi rikkoa lähemmällä tarkastelulla, joka paljastaa kuvissa olevan todellisuudessa ainakin asfaltin pintaa.

Lapsenomaista leikkisyyttä ja silmänkääntötemppuja on muun muassa kuvissa, jotka voisivat olla ilmaisunsa puolesta taidegrafiikkaa, kalligrafiaa tai hiilipiirroksia. Lähdesmäki venyttää valokuvauksen rajoja kuvataiteen puolelle.

Näyttely haastaa katsojaa todella näkemään katsomansa. Ensivilkaisulta samasta maisemasta irrotetut otokset ovatkin täysin eri paikoissa kuvattuja kuvia, jotka on rajauksella yhdistetty kokonaisuudeksi.

Olli Lähdesmäen valokuvia Haukivedeltä, Tiilikkajärveltä, Lapinlahdelta ja Sodankylästä.

"Titteliksi riittää valokuvaaja"

Valokuvien joukossa on lyhyitä tekstejä, joissa Lähdesmäki kertoo aiheensa taustoista, ajatuksista ja inspiraatioista. Näennäisesti hiljaisten kuvien keskellä nämä henkilökohtaiset ajatukset tuntuvat arvokkailta. Arvokkailta myös siksi, että Lähdesmäki harvoin avaa kuviensa taustamerkityksiä tyhjentävästi. Taiteilijoiden tavoin Lähdesmäki jättää katsojalle vapauden tulkita näkemänsä, tai vain kulkea kuvien ohitse. Taiteilijaksi tituleeraaminen tuntuu Lähdesmäestä ilmeisen vaikealta ajatukselta, sillä hän kommentoi Katri Viitaniemelle Matti ja Liisa-lehden haastattelussa (16.10.2025), että "Titteliksi riittää valokuvaaja", vaikka hänellä on taiteen maisterin tutkinto.

Tässä vaiheessa lienee syytä mainita, että tunnen Olli Lähdesmäen henkilökohtaisesti. Lähdesmäki oli yksi opettajistani, kun suoritin kuva-artesaanin opintojani. Vaikka en varsinaisesti kuulunut "Ollin opetuslapsiin", koska pääaineena oli kuvataide eikä valokuvaus, kuului opintoihin myös Ollin valokuvauskurssit.

Kuva: Tuire Kurikka.

Hän oli yksi niistä opettajista, jotka opettivat minua katsomaan asioita uudella tavalla ja näkemään asioita toisin. Minusta tuli eräänlainen kulttuurin etsijä ja näkijä. Yksi mieleenpainuneimmista kommenteista liittyi kehtaamiseen. Olli korosti, että hyvien kuvien saavuttaminen vaatii oikeanlaista ajoitusta, valoa, silmää ja rajausta, mutta myös kehtaamista. Sitä, että paras kuva ei välttämättä aina synny suorilta jaloilta. Tämä lause vaikutti myöhemmin mm. siten, että yliopiston opintomatkalla Ruotsiin heittäydyin erään kirkon lattialle selälleni, koska halusin kuvata käytävällä olevan kattokruunun suoraan alapuolelta. Se vaati kehtaamista kaikkien silmäparien keskellä, mutta tuotti uudenlaisen kuvakulman tavalliseen esineeseen.

Olli on saatellut maailmalle lukuisia valokuvauksen nykyisiä ammattilaisia. Oli mukavaa nähdä, että pieni joukko hänen entisiä oppilaitaan oli mukana myös avajaisissa. 

Näkeminen, katsominen ja kuvanlukutaito

Kannan edelleen noita entisen kouluni oppeja yksityiskohtien näkemisestä ja tutkimisesta mukanani. Työskentelen nykyisin taideasiantuntijana kiinteistöhallinnon työkavereiden keskellä. Insinöörivoittoisessa ilmapiirissä aiheutan välillä ympärilleni hyväntahtoista silmien pyörittelyä, kun kommentoin esimerkiksi kokoustilassa istuvien työkavereiden paitojen värisävyjen sopivan toisiinsa, kuinka kahvitauolla jogurttipurkin vaaleanpunainen mainosväri korostuu vaaleansinisestä paidasta tai miten pöytäliinassa olevat värit toistuvat seinällä olevan taulun väreissä.

Se, että osaa katsoa ja nähdä asioita eri tavoin, tuo arkeen rikkautta. Se auttaa myös tarkastelemaan asioita laajemmin ja kriittisesti, sillä kuvanlukutaito on mielestäni yhtä tärkeää kuin kriittinen tekstinlukutaito. Onko kaikki aina sitä miltä ensinäkemältä näyttää? Miksi asiat on esitetty tai sanottu siten kuin ne on sanottu? Etenkin nykyisessä maailmanajassa on tärkeää miettiä, kenen tekemiä kuvia katsomme, kenen kirjoittamia sanoja luemme.

On helppoa vetää nopeita johtopäätöksiä pienistä yksityiskohdista tai lyhyistä lööppiotsikoista. Tämä kaventaa näkökulmia, köyhdyttää ajattelua ja luo pahimmillaan vastakkainasetteluja. Olli Lähdesmäen näyttelyssä kuvat mahdollistavat aiheisiin uppoutumisen ja omien näkökulmien etsimisen. Kun antaa niille aikaa, eikä vain juokse näyttelyä läpi. 

(Näyttelyn tekemiseen on saatu tukea Pohjois-Savon kulttuurirahastolta.)

Olli Lähdesmäen valokuvanäyttely Aiheita, on esillä Eemilissä 3.1.2026 saakka. 

Museo on avoinna keskiviikosta lauantaihin klo 11-16.

Koivukujabiennaali

Heli Ryhänen: Plan B, 2011, tekonahka, teräs.

Palataan vielä hetkeksi Iisalmen kesäkaduille. Kaupungin läpi kulkee pitkä koivukuja, jonka varrelle rakentuu kahden vuoden välein järjestettävä Koivukujabiennaali. Näyttelyn kuraattoreina toimivat kuvataiteilijat Kaarina Kaikkonen ja Heli Ryhänen.

"Vuosien mittaan Koivukujabiennaalissa on ollut mukana monipuolisesti Suomen kuvanveistäjien kärkinimiä. Suomen Kuvanveistäjäliitto palkitsi vuonna 2022 Koivukujabiennaalin Pro Sculptura -mitalilla ansiokkaasta työstä suomalaisen kuvanveistotaiteen edistämiseksi."

Viime kesänä näyttelyn teemana oli Totta vai satua? 

"Taiteilija ammentaa aina omasta erityisestä todellisuudestaan, rikkaasta mielikuvitusmaailmastaan, jossa yksilön sisäinen kokemus, unelmat ja muistot punoutuvat yhteen. Fantasia sekoittuu luontevasti todellisuuden kokemusmaailmaan, ja näin syntyy jännitteitä, jotka vievät katsojan teosten sisältöihin. Jokaisessa taiteilijassa asuu sisällä luova alkuvoima, joka aistii elämää ja ympäristöään herkillä vaistoilla."

Anna Pekkala: Metal Metal Shark - I Cry Like a Beast, 2023, metallit.

Anna Pekkalan veistos oli lainannut muotokielensä Steven Spielbergin ohjaamasta Tappajahai-elokuvasta (1975). "Metallinen metallihai" oli saanut pintaansa ruostetta ja kaulaansa metalliketjut. Elokuvayhteyden lisäksi jäin miettimään kuinka monella tavalla metallia voi teoksessa käsitellä: materiaalina, tyylinä ja viittauksena musiikkiin. Siinä missä Tappajahai-julisteessa on uhkaava tunnelma, Pekkalan metallinen hai tuntuu sympaattisemmalta. Metalliketju valuu hain oikeasta silmästä kuin kyynelvana sen kaulan ympäri. Onko tässä viittaus haiden uhanalaisuuteen ("Välimeren hait ovat maailman hailajeista eniten vaarassa" WWF) vai symbolinen huutoitku ihmisen sydänsuruihin?

Kuva täältä.

Anna Pekkala: Vasarahai 2, 2023, kierrätysmateriaali.

Samanlainen terävähampainen tunnelma jatkui Pekkalan puisessa Vasarahaissa. Kierrätysmateriaalista valmistettu veistos täytti miltei koko kujan leveyden. Vasarahain silmät olivat leveän pään reunoilla, joiden paikalle oli asetettu peilisuikaleet. 

Anna Pekkala: Vasarahai 2, yksityiskohta.

Tommi Toija: Naulapää, 2023, pronssi.

Rujo ja terävä ilmaisu jatkui niin ikään Tommi Toijan pronssiveistoksessa. Neulapää oli tuttua Toijaa suurine ihmettelevine silmineen. Ihastuin Toijan rujon herkkiin veistoksiin vuoden 2016 Jyväskylän taidemuseon näyttelyssä, josta kirjoitin tuolloin otsikolla Ihot ylösalaisin. Viimeisin hurmioituminen tapahtui Taidehallin Tunteiden arkeologian (2024) äärellä.

Kuva: Imdb.

Yksittäiset Toijan veistokset eivät puhuttele itseäni niin voimakkaasti kuin joukot, joita hän saa luotua yksityisnäyttelyissään. Joukkovoima saa häkeltymään ja vahvemmin tunteiden valtaan. Naulapää tuijotti vierailijoita hypnoottisena kuin akupunktioneuloilla verhoiltuna. Toisaalta elokuvamaailmaan viitaten, joku saattaa löytää tästä muistumia myös Clive Barkerin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan Hellraiseriin (1987).

Naulapään katse ei kuitenkaan ole uhkaava, vaan pikemminkin lamaantunut, pyörryksissä. Hektinen arki voi näyttää myös tuolta: mieltä kuormittavien pyörremyrskyjen ja ruuhkavuosien rentouttamiseen tarvittaneen joskus pää täyteen akupunktioneuloja, jotta kiputilat saa karkotettua.

Kim Simonsson: Keskustelu, 2025, keramiikka, nylonkuitu, epoksi.

Tommi Toijan lisäksi Koivukujabiennaalissa oli myös toinen kuvanveiston huippunimi. Kim Simonsson tunnetaan sammalhahmoistaan, jotka on kuvattu lapsina. Minulla meni jonkin aikaa ennen kuin pääsin sinuiksi Simonssonin veistosten kanssa. Hän on äärimmäisen taitava lajissaan, mutta välillä veistokset tuntuivat itselleni liian söpöiltä. Pintaa syvemmälle pääsin vasta Galerie Forsblomin Silhouettes-näyttelyssä (2022).

Kim Simonsson: Keskustelu, 2025, keramiikka, nylonkuitu, epoksi.

Kasvikasvoinen hahmo keskustelee kämmenselkänsä päällä istuvan pienen lapsihahmon kanssa. Minulle tästä syntyy ajatus vuoropuhelusta omatunnon kanssa. Se pieni ääni, joka meidän kaikkien sisältä löytyy. Huomionarvoista on myös se, että veistoksen jalustassa on lapsenomaisia piirustuksia.  

Kim Simonsson: Keskustelu, yksityiskohta.

Matti Peltokangas: Kunniaa koivuille, 2003, marmori. 

Matti Peltokankaan marmoriveistos oli yksinkertaisuudessaan yllättävä. Kunniaa koivuille keskellä loputtoman pitkältä tuntuvaa koivukujaa ei löydä kenties tämän parempaa näyttelypaikkaa. Pelkistetty muotokieli pysäytti ja rauhoitti sopivasti mielen tarinallisempien veistosten keskellä. Käsi hakeutui väkisin sivelemään veistetyn marmorin hienoa pintaa. Häkellyttää, kuinka fyysistä kiven työstäminen mahtaa olla.

Matti Peltokangas: Kunniaa koivuille, yksityiskohta.

Hanna Marno: Rakas köyryselkä, 2022, puu, sienipigmentti.

Hanna Marnon Rakas köyryselkä puhutteli omaa taidemakuani. Sopivasti kummallinen eikä liian viimeistelty käsittely jätti ajatuksille tilaa syntyä. Puu oli paikoin halkeillut luonnostaan ja valtavan kokoinen pää tuntui raskaalta kapeiden hartioiden jatkeena. Tässä oli alienmaista tunnelmaa.

Takaa veistos näytti kuitenkin siltä kuin sen pää olisi kääritty laskoksilla olevaan kankaaseen. Selkäpuolella oli myös paljon punaista väriä. Tämä ei ollut pelottava, vaan hiljaisessa olemuksessa oli jotain lohdullista, vaikka olion jalat olivat poikki ja kädet tuntuivat hautautuvan maan sisään.

Hanna Marno oli minulle taiteilijana uusi nimi, jonka tekemistä aion seurata myös jatkossa.

Hanna Marno: Rakas köyryselkä, 2022, puu, sienipigmentti.

Heli Ryhänen: Houkutuslintu, 2025, tekonahka, teräs.

Heli Ryhäsen Houkutuslintu oli valtavankokoinen rukoilijasirkka, jolla oli ihmismäiset kasvot. Tässä oli jo jotain puistattavaa, koska tietää hyönteislajin olevan peto ja naaraan syövän koiraan parittelun aikana. Oliko tässä kommentti naisten ottamaan valtaan suhteessa miehiin?

Ryhäsellä on puhuttelevia teoksia. Yksi suosikeistani kuuluu Kuopion taidemuseon KUMMAn kokoelmiin (Varjelus, 2010). Siinä vanha mies on nostanut kätensä suojelevaan asentoon.

Koivukujabiennaali osoitti mikä merkitys taiteella ja kulttuurilla on myös matkailullisesti. Kesän myötä some täyttyi biennaalin kuvatunnelmista ja innosti matkaan minutkin, kun kävijät jakoivat kuvia veistostaiteesta. Iisalmen vierailun yhteydessä pysähdyin lisäksi kirpputorikierrokselle, kävin lounaalla ja tutustuin uudistettuun Olvin Panimomuseoon. Kulttuurileikkausten keskellä olisi hyvä muistaa myös tämä näkökulma: kulttuuri on vetovoimatekijä, joka tuo paikkakunnille euroja myös heijastusvaikutuksina, kun palveluita käytetään myös laajemmin. 

Kiitos Iisalmi hienosta taidebiennaalista!

Assi-sairaalan taidekohu

Tuula Närhinen: 'Tervetulijat' koostuu 15 varjokuvasta. Ne näyttävät kääntyvän katsojan mukana. Suoraan edestä katsottuna näkyvissä on pelkkä säleikkö. Kuvakooste: Soile Toivonen, Forssan lehti.

Tätä postausta olen pyöritellyt mielessäni pidemmän aikaa. Olen seurannut hiljaa vierestä, kun Hämeenlinnan Ahveniston (Assi-)sairaalan taidehankkeesta on revitty lööppiotsikoita. Enää en halua olla hiljaa.

• Hämeenlinnassa laitettiin 800 000 euroa sairaalan taideteoksiin - päiväkotilaisen mielestä näyttävät hirviöiltä (Yle 24.9.2025) "Hyvinvointialue hankki taidetta Assi-sairaalaan. Ulkoseinälle asennetut teokset ovat herättäneet jopa pelkoa ohikulkijoissa."

Assi-hankkeen taidekoordinaattori Kirsi Pitkänen on väsymättä ja pitkäjänteisesti perustellut ja korjannut mediassa syntyneitä väärinkäsityksiä ja väitteitä keskustelupalstoja myöten. Koska omaan työhöni Pohjois-Savon hyvinvointialueen taideasiantuntijana kuuluu Pitkäsen tehtävänkuvan kaltaisia työtehtäviä rakennushankkeiden taidekoordinoinnin parissa, koen velvollisuudekseni nostaa aihetta esille myös täällä.

Tuula Närhinen: Tervetulijat

Taiteilija Tuula Närhisen Assi-sairaalan julkisivuun toteuttamat Tervetulijat-teossarja on leimattu uutisotsikoissa ja sosiaalisen median keskustelupalstoilla muun muassa "vääräksi valinnaksi" ja "sairaalaympäristöön sopimattomaksi". Sairaalan omilla sivuilla teoskokonaisuutta kuitenkin kuvaillaan näin: 

"Teos sijoittuu Ahvenistontien pitkän julkisivun säleikköpintoihin, jossa tulostetut valokuvat muodostavat maantasokerrokseen kineettisen kuvafriisin – eräänlaisen varjokuvien kulkueen, joka toivottaa potilaat tervetulleeksi sairaalaan.

(---) Lattasäleiköiden korkeus vaihtelee 2,6 metristä 3,6 metriin, ja leveydeltään ne ovat 1,5–1,75 metriä. Kookkaat kuvat hahmottuvat vain sivusuunnasta katsottuna. Varjokuvat ilmestyvät ohikulkijoiden eteen hetkellisesti kadotakseen taas näkyvistä. Varjohahmojen kulkue jakautuu Ahvenistontien sisäänkäynnin molemmille puolille muodostaen kaksi elokuvamaista kuvasarjaa." (Lähde: Ahveniston sairaala)

Minulle teosten kineettinen luonne vaikuttaa taiteellisesti mielenkiintoiselta ja se, etteivät teokset näy koko ajan kuin tietystä suunnasta, on pitkäkestoinen aivopähkinä.

Assi-sairaala, ilmakuva Ahvenistontieltä, Hämeenlinna. Kuva: Ahveniston sairaalan kuvapankki.

Mistä maksetaan?

Ongelmaksi uutisen otsikkotasolla muodostuu jo se, että siinä lukijalle syntyy mielikuva, että pelkästään Tuula Närhisen teoksista on maksettu 800 000 euroa, kun se on todellisuudessa ollut sairaalan rakennushankkeen kokonaistaidebudjetti. Kommenttipalstat vyöryvät huutokommentteja siitä, "kuinka tällaiseen taiteeseen on voitu laittaa tuollaisia summia?!". On mielestäni äärimmäisen surullista, että yhä harvempi lukutaitoinen aikuinen tuntuu lukevan uutisia otsikkoa pidemmälle, kun jo muodostetaan mielipiteitä ja ollaan "aiheen asiantuntijoita".

Se, että uutisissa revitään lööppiotsikoita julkisen taiteen hinnoista hämärryttää usein sen tosiasian, mitä itse rakennus on kokonaisuudessaan maksanut. Taidekentällä ja rakennushankkeissa puhutaan yleisesti prosenttitaideperiaatteesta, jolla tarkoitetaan sitä, että prosentti rakennuskustannusten kokonaisbudjetista ohjataan taiteeseen. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että melko harvoin taiteeseen ohjattu summa yltää edes siihen yhteen prosenttiin. Usein käy niin, että rakennuskustannukset syystä tai toisesta nousevat (niin kuin esimerkiksi Ukrainan sota aiheutti rakennusalalle), mutta taidekustannukset eivät nouse, jolloin prosenttisuhde muuttuu ennemmin promilletaiteeksi.

Pelottavaa vai pelotellaanko?

Toiseksi otsikossa on lause "päiväkotilaisen mielestä näyttävät hirviöiltä". Tästä syntyy mielikuva siitä, että kaikki päiväkotilapset ovat kuvista kauhuissaan, kun todellisuudessa tässä on viittaus yhden päiväkotilapsen - päiväkotilaisen, ei päiväkotilaisten - ajatukseen tai kommenttiin. 

Maistelkaapa lausetta vähän pidempään: "päiväkotilaisen mielestä näyttävät hirviöiltä". Se, että teokset näyttävät eli muistuttavat lapsesta hirviöitä, ei vielä tarkoita sitä että ne pelottaisivat todellisuudessa niin paljon, ettei sairaalan ohi uskalleta kulkea. Jokaisen lasten kanssa vähääkään tekemisissä olevan aikuisen tulisi mielestäni ymmärtää lasten mielikuvitusta ilman, että siitä vedetään ylitulkintoja. Lasten luonne on mielikuvitella! Tunnistan tämän saman ajatusketjun oman työni kautta täydellisen hyvin. Me aikuiset tunnumme hyvin helposti ja mielellämme ylitulkita taidetta uhkakuvien ja epäonnistumisten kautta. Miksi? Sitä on välillä vaikea selittää.

Myönnän sen tosiasian, jonka kanssa itsekin joudun työssäni painimaan: sairaalaympäristö on monella tasolla haasteellinen taiteelle, mutta sen vuoksi myös pidän työstäni äärimmäisen paljon. Ylen artikkelissa Maarit Piri-Lahti kirjoittaa muun muassa, että "Julkisten rakennusten, varsinkin sairaaloiden taideteoksien valitseminen on vaativaa. Sairaala on erityinen julkinen tila. Taideteosten on oltava helposti puhdistettavia ja huollettavia: niiden pitää myös sopia hyvin erilaisiin tiloihin."

Hugo Simberg: Kuoleman puutarha, 1906, fresko. Tampereen tuomiokirkko. Kuva: Wikipedia.

Olen samaa mieltä myös jutussa mainitun taiteen tohtori, kuvataiteilija Mika Karhun kanssa, joka "arvostelee suomalaisen julkisen taiteen varovaisuutta ja keskinkertaisuutta. Hänen mukaansa taidehankinnoissa pyritään välttämään kiistoja ja ennakoidaan liikaa yleisön reaktioita." Karhu nostaa esille taidehistoriasta erinomaisen esimerkin:

"Tampereen tuomiokirkon maalaus [Hugo Simberg: Kuoleman puutarha, 1906] herätti aikoinaan seurakuntalaisissa kovaa vastustusta, mutta toteutettiin silti. Nyt se on kulttuurihistoriallisesti merkittävimpiä julkisia taideteoksia Suomessa. Tällainen syvempi ajattelu jää nykyään piiloon julkisesta taiteesta, sanoo Karhu."

Hugo Simberg, kattofresko, Tampereen tuomiokirkko.

Lisätään Simbergin teosten osalta vettä myllyyn vielä sen verran, että Tampereen tuomiokirkon kirkkosalin kattokupoliin on maalattu synnin vertauskuva: käärme, jolla on omena suussaan. Kuvitelkaapa tästä aiheutunutta skandaalia 1900-luvun alussa seurakuntalaisten keskuudessa! Ja nyt, Tampereen tuomiokirkon kokonaisuutta pidetään yhtenä kotimaisen taidehistorian merkkiteoksista.

Evoluutio

Tuon blogissani lähtökohtaisesti esille taideasiantuntijan työni valoisia puolia. Ne ikävämmät hetket käsitellään työkavereiden kesken. He näkevät työhöni liittyvät ajoittaiset turhautumiseni, suuttumukseni ja suruni. Vaikka pidän työstäni todella paljon, tosiasiahan on se, että mikään työ ei ole aina kivaa. Joudun välillä taistelemaan taiteen puolesta, aikatauluja tai epäonnistumisia vastaan, kuten varmasti kaikissa töissä käy jossain vaiheessa.

Olen seurannut sivusta Kirsi Pitkäsen taistelua kommenttipalstoilla Assi-sairaalan taiteen puolesta. Kerrottakoon vertaistueksi se, että Kuopiossa Kaarisairaalan julkisivu aiheutti valmistuessaan (2015) ihan samanlaista kohua. Tämän taistelun joutui tosin käymään edeltäjäni, sillä tulin tehtävääni vasta vuonna 2020.

Partanen&Lamusuo: Evoluutio, 2015, digiprintattu lasi. Kaarisairaala, Pohjois-Savon hyvinvointialue.

Kaarisairaalan julkisivun on rakennushankkeen yhteydessä toteuttanut kuopiolainen Partanen&Lamusuo. Evoluutio-teoksessa lasipinnalle on digipainettu suurennettuja mikroskooppikuvia, jotka peittävät julkisivun pinta-alasta yhteensä noin 1500m2.

Evoluutio-teos sisäpuolelta nähtynä.

Ilmestyessään teos aiheutti kauhistelua: se on ruma, liian tumma, uhkaava, ikkunoista ei näe ulos jne. Osa ei todennäköisesti pidä teoksesta vieläkään, ja se on hyväksyttävää. Nyt, 10 vuotta myöhemmin, minä saan kuitenkin kuulla teoksesta pelkästään positiivisia kommentteja. Olin esimerkiksi puhumassa sairaalataiteen merkityksestä Helsingissä, Suomen sairaalatekniikan yhdistyksen päivillä (2023), jolloin sairaalatekniikan asiantuntijat kommentoivat: "Ai sinä olet Kuopion yliopistollisesta sairaalasta. Siellähän on se hieno lasinen julkisivu." Tai kuinka valtakunnalliset vieraat ympäri Suomea ovat kommentoineet järjestämieni taidekierrosten lomassa, että "onpa upea teos". Meidän omat kiinteistöhallinnon insinöörit pitävät kyseisestä taideteoksesta siksi, että lasipinta ehkäisee auringonvalon tuomaa kuumuutta sisätiloihin, eli sillä on merkitystä myös kiinteistön ylläpidon kannalta, koska se vähentää jäähdytystarvetta.

Mielipide vai asiantuntijan arvio?

Ongelma taiteen kanssa on se, että se on aina mielipide- ja makukysymys. Mielipiteitä on niin monta erilaista kuin on tilaa käyttäviä ihmisiäkin. Yksi rakastaa, toinen vihaa, kolmas ei huomaa taidetta ollenkaan. Tämän vuoksi olen täydellisesti samaa mieltä kuin Assin taidekoordinaattori Kirsi Pitkänen:

"Kirsi Pitkänen toteaa, että asiantuntijoiden arvioon pitää luottaa. Julkisten tilojen taiteen täytyy kestää myös aikaa ja tarjota syvyyttä, ei vain toimia koristeena.

– Hankalinta on se, että teoksen kokeminen on aina henkilökohtaista. Kehotan rohkeasti tutustumaan sairaalan teoksiin ja muodostamaan oman mielipiteen. Toki se voi olla sen jälkeenkin kriittinen, mikä on ihan hyväksyttävää, Pitkänen sanoo."

Oman työni kautta olen joutunut perustelemaan Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidehankintoja, mikä on ymmärrettävä osa työtäni. Samalla tavalla työkaverini kiinteistöhallinnossa joutuvat perustelemaan esimerkiksi rakennuskustannuksiin sisältyviä hankintoja. Olen kiitollinen siitä, että ympärilläni olevat insinöörit tukevat taideasiantuntijuuttani esimerkiksi rakennushankkeiden yhteydessä siinä missä minä heidän asiantuntijuuttaan.

Kommentoin eräänä päivänä yhdelle työkaverille, että minusta on hämmästyttävää, kuinka hän voi tietää betonin kuutiohinnan tuosta vain, muista hintatiedoista puhumattakaan. Hän kommentoi, että kyllähän ne työvuodet tuovat ihan samanlaista ammattitaitoa kuin minullekin. "Sinä osaat arvioida taideteoksen hinnan ihan samalla tavalla kuin minä rakennuskustannukset." Tämä on totta, molemmat arviot perustuvat asiantuntemukseen ja oman alan tietouteen.

Taideasiantuntijana joutuu kuitenkin lisäksi perustelemaan valintoja taidemakuja ja -mielipiteitä vastaan. Edelleen seison kaikkien koordinoimieni taidehankintojen takana, koska niillä rakennetaan ajallisesti, taidehistoriallisesti ja taloudellisesti kestävää taidekokoelmaa. Pyrin siihen, että se raha mikä teoksiin on rakennushankkeissa sijoitettu, säilyttäisi arvonsa ja Kirsi Pitkäsen sanoin: "kestää aikaa ja tarjoaa syvyyttä".

Edelleen olen myös sitä mieltä, että paras taide on sellaista, mikä aiheuttaa keskustelua. Jos teos ei puhuttele nyt, puhutteleeko se tulevinakaan vuosikymmeninä? Keskustelun ja puhuttelevuuden tulee kuitenkin perustua tosiasioihin, eikä vääristeltyyn totuuteen taiteen hintaan tai sisältöön liittyen.

Lapsen taidemaailma

Palataanpa vielä lopuksi Ylen julkaisemaan artikkeliin. Jutun yhteydessä julkaistulla videolla lapset kommentoivat Tuula Närhisen julkisivuteosta myös näin:

"Ne kääntyy, kun niitä kattoo." 

[Haastattelija lisää lauseeseen]: -Eli ne seuraavat sinua?

[Lapsi nyökkää.] "Joo." 

-No miltä se tuntuu? 

"Hassulta."

"Mun mielestä ne näyttää karateörrimöykyiltä."

"Yleensä mulle tulee mieleen semmoisia, mitä näkyy elokuvissa, sellasia jotain hirviöitä. Tai sitten Angry Birdsejä. (---) Ne tuntuu sellaisilta keskikivoilta."

"Susi."

[Haastattelija huudahtaa]: Niin! Susi!

"Aina kun niistä kulkee ohi, niin ne kääntyy toisinpäin."

Niin. Näistä kommenteista jokainen voi tulkita, 

että kuinka kauhuissaan lapset teoksista oikeasti ovat.

Kulttuurista hurmioitunut

Elle Sofe Company. Kuopio tanssii & soi, 2025.

Miten tehdä kulttuurista näkyvämpää? Tätä olen halunnut tehdä blogini ja someni kautta alusta alkaen. Nyt sen merkitys tuntuu kuitenkin olevan tärkeämpää kuin koskaan aiemmin. Hallituksen leikkausuutiset ovat arkipäivää ja niiden vaikutukset kulttuuriin ja luovien alojen toimiin ovat musertavia. Edelleenkään ei ymmärretä - tai haluta nähdä - tutkittua faktaa siitä, mitä kulttuuri meille yksilötasolla ja yhteiskunnassa tuo; ja tuottaa, koska se on päivän sana. Tuottaminen, kun samaan hengenvetoon puhutaan koko ajan myös säästämisestä.

Leikattava luksustuote vai kasvava ja tuottava toimiala?

Näen edelleen punaista, kun joku muistuttaa perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran meemi-pankin räjäyttäneen lausunnon: "Kulttuuri on sellainen luksuspalvelu, johon tällä hetkellä valitettavasti Suomessa menee liikaa rahaa." (Yle 22.3.2023) Tätä "luksuspalvelua" onkin sitten kitketty määrätietoisesti ja kovalla kädellä.

En ole taloustieteilijä, joten välillä minun on vaikea ymmärtää, kuinka samassa yhteydessä puhutaan tuottamisesta, säästämisestä ja talouden kasvusta. Minä ymmärrän kyllä tutkimustietoa, kun asiat selitetään ja perustellaan. Satuin esimerkiksi näkemään Kauppalehden kansilehden (11.8.2025), missä "Parhaat alat erottuvat" -otsikon yläpuolella oli kuvattu esittävät taiteet yleislääkäripalveluiden, perintäpalveluiden ja lakiasiaintoimintojen jälkeen. "Kauppalehden laaja selvitys kertoo, että keskellä taantumaakin Suomessa riittää kymmenittäin vahvasti kasvavia ja hienosti kannattavia toimialoja."

Kauppalehti 11.8.2025. 

"Yllätystuloksena voi pitää esittävien taiteiden, taiteellisen luomisen ja esittäviä taiteita palvelevan toiminnan vahva kasvu ja kannattavuus. Esittävissä taiteissa sijoitetun pääoman tuotto oli lähes 25 prosenttia: artistiyhtiöt agentteineen menestyvät." (Kauppalehden analyytikon Ari Rajalan tekemä kasvu- ja kannattavuusvertailu 2024)

Kirsi Pitkäsen "Suurpeto" performanssi Kuopion torilla 2013. Kyltissä lukee: "Taiteella ja kulttuurilla ei sinänsä ole mitään itseisarvoa. Sanan kulttuuri ovat vain monopolisoineet tahot, joilla ei ole mitään muuta elämänsisältöä."

Kulttuuri - Mikä hirveä menoerä!

Kirjailija Jyri Paretskoi sanoitti Savon Sanomien kolumnissaan (5.10.2025) täydellisesti oman totaalisen turhautumiseni yhteiskunnassa vallalla olevaan ilmapiiriin kulttuuria kohtaan. Lainaan tähän koko artikkelin, sillä se on kokonaisuudessaan niin tärkeä, ettei siitä voi irrottaa mitään [lihavoinnit ja alleviivaukset ovat omia huomioitani]:

"Ei mene päivääkään, etteikö jossain törmäisi purnaamiseen taiteen ja kulttuurin turhuudesta. Ja mikä hirveä menoerä se onkaan! Veronmaksajien selkänahasta revitään ja rahoitetaan mokomien taidehippien yltäkylläinen elämä. Menisivät oikeisiin töihin tai tekisivät niin hyvää taidetta, että sillä eläisi!

Tavallaan on ymmärrettävää, että joillekin ihmisille taide ja kulttuuri ovat sanoja vailla syvällisempää ymmärrystä niiden merkityksestä. Mutta 200 harvan ja valitun viisaan (joilla on käytössään kaikki tieto virkamiesten, avustajien ja erityisavustajien ansiosta), luulisi tietävän paremmin. Eivät tiedä.

Kansanedustajien, erityisesti hallituspuolueiden, olettaisi tekevän päätöksensä ennemminkin tiedon kuin mielikuvien varassa. Eivät tee.

Kulttuurialaan kohdistuvat 'säästöt' perustellaan sillä, että tottahan kaikkien on osallistuttava säästötalkoisiin. Tosiasiassa valtion taloutta tervehdyttäisi huomattavasti enemmän, jos kulttuuriin satsattaisiin enemmän. 'Miten niin?' arvelen jonkun nyt miettivän.

Vuonna 2022 valtio tuki kulttuurialaa 1,3 miljardilla eurolla. Se on toki iso summa, mutta huomionarvoista on se, että kulttuurialalta kerättiin pelkästään tuloveroa 3,4 miljardia euroa alan tuotoksen ollessa jopa yli 15 miljardia euroa.

Kulttuurin kyseessä ollessa on myös syytä muistaa, että erilaiset kerrannaisvaikutukset ovat isoja. Kulttuurin kuluttaja käyttää usein myös majoitus- ja ravitsemuspalveluita, kuljetuksia ja muita oheispalveluita. Kulttuuriala siis toisin sanoen tuottaa huomattavasti enemmän kuin siihen 'tuhlataan' valtion tukina ja avustuksina.

Euroopan parlamentaarisen tutkimuspalvelun tutkimuksen mukaan jokainen kulttuuriin sijoitettu euro voi tuottaa jopa 11 euroa bruttokansantuotteessa. Jostain syystä vallalla on silti harmillisen yleinen väärinkäsitys, että kulttuuri olisi vain menoerä, josta kannattaa säästää mahdollisimman paljon. Nähtävästi kulttuurialan leikkauksista päättävät tarvitsisivat enemmän matemaattista osaamista.

Vuonna 2025 valtio rahoittaa kulttuuria noin 550 miljoonalla eurolla. Kuntien järjestämän kulttuurin rahoituksesta (470 miljoona euroa) suurin osa tulee kuntien omista verotuloista.

Leikkauksia on siis tehty ja tehdään varmasti vielä lisääkin. Kysymys kuuluukin, kannattaako? Ei kannata.

Sivistysvaltioissa valtio tukee taiteen ja kulttuurin elinvoimaisuutta ja kehittymistä juuri siksi, että niiden merkitys on niin suuri. Jos kulttuuria ei olisi, mitä jäisi jäljelle? Ei kovin paljon.

Suomessa on tehty eurooppalaisesta valtavirrasta poikkeavia päätöksiä. Esimerkiksi Tanskassa elokuvasäätiön tuki on kolminkertainen Suomeen verrattuna. Suomessa kirjojen alv:n nosto 14 prosenttiin tekee Suomesta EU.n eniten kirjoja verottavan maan. Vertailun vuoksi: Tanska poistaa lukutaidon edistämisen hengessä kirjojen alv:n kokonaan.

Se siitä lukutaidon kehittämisestä.

Kaikkeen päätöksentekoon toivoisi järkeä ja tutkittuun tietoon perustuvia valintoja. Politiikassa niin vain ei taida tapahtua. Kaipa on helpompaa hutkia summamutikassa, mielikuvien varassa ja äänestäjille flirtttaillen."

Kiuruveden maalaiskaupunginteatterin toteuttama Onnen maa-näytelmä 2023. 

"Savonmuan piätön historia"-revyy. Varkauden Teatteri 2023.

Kulttuuri on itsestäänselvyys, jota humanistit ylläpitävät?

Kirjoitin keväällä 2024 kulttuurin merkityksestä otsikolla Talous ja humanismi. Teksti tuntuu valitettavasti edelleen tuoreelta ja ajankohtaiselta:

"(---) Nimimerkki Christiina perusteli kulttuurista leikkaamista kirjoittamalla eräälle keskustelupalstalle näin: "Teatterien ja museoiden ylläpito ei kuulu valtion ydintehtäviin, toisin kuin vaikka poliisin palvelut, koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen."

Nimimerkki Christiina ei tullut ajatelleeksi, että millainen valtio Suomi oikeastaan on, ja miksi se on. Miksi me olemme suomalaisia?

(---) Korjaanpa Christiinan kommenttia lainaamalla osia Helsingin yliopiston, yliopistonlehtori Pasi Saukkosen laatimasta valtio-opin verkkomateriaalista (2005): 

'Tämä verkko-oppikirja antaa perustiedot Suomen poliittisen järjestelmän historiasta, rakenteesta, instituutioista, ideologioista ja toiminnasta sekä Suomesta osana Euroopan unionia. Se on valmistettu erityisesti Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen lähiopetuksen tukimateriaaliksi.'

Christiina väitti, että 'Teatterien ja museoiden ylläpito ei kuulu valtion ydintehtäviin, toisin kuin vaikka poliisin palvelut, koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen.' Pasi Saukkonen on listannut verkkosivuille valtion tehtävät seuraavasti:

1. Perinteiset valtion tehtävät (yleinen hallinto, maanpuolustus, yleinen järjestys ja turvallisuus).
2. Hyvinvointivaltiotehtävät (opetus ja kulttuuri, sosiaaliturva, terveydenhuolto, asunto- ja yhdyskuntapolitiikka).
3. Liikenne (tiet, satamat, lentokentät, tietoliikenne).
4. Valtion taloudelliset tehtävät (maa- ja metsätalous, teollisuuden edistäminen ja muut taloudelliset tehtävät).
5. Muut tehtävät (valtion velka, eläkemenot, avustukset köyhille kunnille ym.).

Joten, jos kohtaatte joskus Christiinoita kommentteineen, niin voitte kertoa, että kulttuuri kuuluu Suomen valtion tehtäviin yhtä tasa-arvoisesti kuin sosiaaliturva, koulutus ja terveydenhuolto [joista kaikista on tämän hallituskauden myötä leikattu järkyttäviä määriä]. Ja mikäli katsomme tätä listausta on selvää, että Suomi säilyttää hyvinvointivaltioyhteiskunnan aseman vain panostamalla ja arvostamalla kulttuuriaan."

Presidentti Urho Kekkosen synnyinkoti, Lepikon torppa, Pielavesi.

Kirjailija Juhani Ahon museo, Iisalmi.

Mitä meidän on tehtävä?

Kuopiossa järjestetty Itä-Suomen kulttuurifoorumi (24.9.2025) pureutui muun muassa kulttuurin merkityksen esille nostamiseen.

Tilaisuudessa puhuivat muun muassa:

• Toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen, Suomen Yrittäjät ry: "Yrittäjyys ja luovuus - kasvun uusi kaksoisvoima Itä-Suomessa"
• Johtaja Kaisa Rönkkö, Taiteen edistämiskeskus: "Luovien alojen ja kulttuurin merkitys Itä-Suomessa"

Tutkimustietoon perustuvaa faktatietoa kulttuurin merkityksestä ja luovien alojen vaikutuksesta talouskasvuun on olemassa, kun sen merkitys ja vaikutus vain halutaan nähdä. Eniten itseäni liikautti taiteilija-valmentaja, seniorikonsultti Katriina Haikalan (Miltton Oy) puheenvuoro otsikolla "Taiteilijan työn moninaiset mahdollisuudet". Hän puhui taiteilijanäkökulmasta, mutta painotti meidän kaikkien kulttuurialan ammattilaisten omaa merkitystämme muutoksen mahdollistamiseksi.

Haikala korosti, että meidän täytyy käyttää omaa ääntämme voimakkaasti itse, eikä odottaa sitä, että joku toinen tekee sen puolestamme. Tämä on äärimmäisen kuluttavaa (tiedän ja tunnen tämän henkilökohtiasesti myös oman työni osalta), mutta niin on vain tehtävä. Se, että kulttuurikenttä tekee tätä yhtenä rintamana auttaa vähän, mutta se, että levitämme sanomaamme myös omien verkostojemme avulla etenkin kulttuurikentän ulkopuolelle, auttaa vielä enemmän. Se, että kulttuurin merkityksestä puhutaan myös kulttuurikuplan ulkopuolelle, auttaa pitkäjänteisellä ja määrätietoisella työllä muuttamaan "kulttuuri on luksustuote" -vääristymiä.

Olimme Anu Vehviläisen kanssa puhumassa omista näkökulmistamme kulttuurin merkityksestä "Kulttuuriympäristö hyvinvoinnin lähteenä" -tapahtumassa lokakuussa 2024. Kuva: Aira Roivainen. 

Tätä samaa ajatusta kulttuurialan vaikuttamistyöstä Itä-Suomessa (ja koko Suomessa) jatkoi omassa puheenvuorossaan vaikuttamisen asiantuntija, eduskunnan  entinen puhemies Anu Vehviläinen. Hän muistutti, että seuraavat eduskuntavaalit järjestetään vuonna 2027. Kyseinen vuosi tulee lopulta nopeasti ja "kulttuurikasvatus" puolueita kohtaan tulisi aloittaa jo nyt, eikä vasta sitten, kun valinnat on tehty. Vaikuttamistyö vie aikaa, mutta mitä paremmin pohjatyöt tekee, sitä parempi on myös lopputulos.

Suomen Asutusmuseo, Lapinlahti. Asutusmuseo kertoo toisen maailmansodan vuoksi kotinsa menettäneiden evakkojen ja asutustiloilla uuden elämän alkuun saattaneiden sukupolvien historiaa.

Konkreettisia toimenpiteitä yksilötasolla?

Valitettavasti kulttuurin näkyvyys mediassakin on pientä. Se näyttää olevan sitä myös sosiaalisessa mediassa. Kulttuurivaikuttaja Jenni Rotonen (Pupulandia-blogi, podcast-juontaja) toi esille Instagram-julkaisussaan huolestuttavan ilmiön:

"Olen huomannut jännän ilmiön: jostain syystä kulttuuriin, kirjallisuuteen, elokuviin ja taiteisiin liittyvien postausten tykkäysmäärät ja näkyvyys jäävät lähes poikkeuksetta keskivertoa heikommiksi. Se ei ihan käy järkeen, koska näitä teemoja toivotaan ja saan niistä paljon kiitosta. Mutta jos tykkäys- ja reaktiosaldo jää pieneksi, algoritmi tulkitsee, ettei sisältö kiinnosta eikä nosta sitä enää esiin.

Syitä olla tykkäämättä ja regoimatta voi olla monia - ja se on ihan ok. (---) Ajassa, jossa kulttuurin ja taiteiden arvostus tuntuu olevan heikoissa kantimissa ihan valtionhallinnonkin tasolla, tuntuu entistäkin tärkeämmältä puhua elokuvista, kirjoista, teatterista, taiteesta, musiikista ja muista kultturiteemoista. Tuntuu tärkeältä käydä kulttuurikeskusteluja ja tarjota vinkkejä, suosituksia ja inspiraatiota, jotta ihmiset löytäisivät näiden tapahtumien ja elämysten äärelle ja kuluttaisivat kulttuuripalveluita. Lyhytnäköinen leikkauspolitiikka ajaa kulttuurialaa ahtaalle ja on aidosti uhka suomalaisen kulttuurikentän tulevasuudelle."

Jennin julkaisua oli kommentoinut muun muassa juontaja, toimittaja, kirjailija Laura Friman:

"Mietin just tätä samaa tänään kun olin viikon toisessa teatterienskarissa ja mietin et ois niin kiva vinkkailla ja kirjoittaa pidemminkin kulttuurikokemuksista mutta kun niistä tykkää aina systemaattisesti joku viisi ihmistä siinä missä naaman kuvasta ja typerästä mietelauseesta 5000 ihmistä. Tai jotain. Niin tuntuu turhalta & turhauttavalta!"

Ymmärrän Laura Frimanin ajatuksen etenkin, jos julkaisujen sisällöistä pitäisi saada tuloja tykkäysten tai muun näkyvyyden myötä. Mutta olen äärimmäisen huolissani, jos ME KULTTUURIKENTÄN AMMATTILAISET ITSE EMME YLLÄPIDÄ KULTTUURIPUHETTA JA TUO SEN MERKITYSTÄ ESILLE SOMESSA SIKSI, ETTÄ NE EIVÄT KERÄÄ TARPEEKSI TYKKÄKSIÄ. Kuten Jenni Rotonen mainitsi, mikäli kulttuurikenttä ja kulttuurisisältö hiljenee, sen näkyvyys ja merkitys katoaa sosiaalisen median algoritmeista. En halua, että näin tapahtuu.

Siispä rohkaisen Jenni Rotosen tavoin kaikkia, joita taide ja kulttuuri vähääkään kiinnostaa, tekemään pieniä tekoja kulttuurin tukemiseksi:

• käytä kulttuuripalveluita
• puhu taiteesta ja kulttuurista omassa elämänpiirissäsi
• anna kulttuurisisällöille sometykkäyksiä, kommentteja, tallennuksia ja/tai jakoja, jotta myös algoritmit koulutetaan ymmärtämään kulttuurin merkitys
• näkyvyys on kullanarvoista taidenäyttelyille, pienille paikallisille elokuvafestivaaleille, konserteille, teatteriesityksille jne.
• näkyvyys auttaa uusia ihmisiä löytämään kulttuurielämysten pariin

Alma Jantunen: Kurpitsaportti, 2023, yksityiskohta, yhdistelmätekniikka. Metallityö: Jari Kulmanen. KUMMA: Maaginen-näyttely 2025.

Pidetään yhdessä ääntä kulttuurisisältöjen puolesta!

Terveisin,

kulttuurista Hurmioitunut, vuodesta 2010 alkaen.