Berliinin valtakunnankanslia

 
Käsittelemme kulttuurintutkimus kurssilla Kolmatta valtakuntaa ja sen kulttuuria. Luennoilla käsitellään historiaa, filosofiaa, kuvataiteita, arkkitehtuuria, elokuvaa, kirjallisuutta ja musiikkia. Niin paljon kuin toinen maailmansota ja Hitlerin aikaansaannokset minua suututtavatkin, syntyi arkkitehtuuria käsittelevällä luennolla jotain hyvääkin. Nimittäin Berliinin valtakunnankanslia.

”Vuoden 1938 tammikuun loppupuolella Adolf Hitler määräsi hänen suosikkiarkkitehtinsa Albert Speerin rakennuttamaan uuden rakennuksen valtakunnankanslialle, ehdottaen että rakennus voitaisiin rakentaa valmiiksi vuodessa. Hitlerin mielestä vanhempi, Otto von Bismarckin ajoilta peräisin ollut Valtakunnankanslia ei ollut sopiva ja oikeanlainen Saksan valtakunnan pääkansliaksi. Uusi Valtakunnankanslia tuli maksamaan yli 90 miljoonaa valtakunnanmarkkaa. Sen rakennustöiden parissa työskenteli yli 4000 ihmistä.
Toisen maailmansodan Berliinin taistelussa vuonna 1945 uusi Valtakunnankanslia vaurioitui merkittävästi. Sodan jälkeen Valtakunnankanslian rippeet joutuivat neuvostoliittolaisten miehittäjäjoukkojen tuhoamiksi. Osaa rakennuksen marmoriseinistä käytettiin neuvostoliittolaisen sotamuistomerkin rakentamiseen, ja osaa sodassa tuhoutuneen Mohrenstraßen metroaseman uudelleenrakentamiseen. Osaa tästä punertavasta marmorista käytettiin myös Moskovan palatsimaisissa metroasemissa.” (Wikipedia)

Berliinin valtakunnankansliaa ei enää ole, mutta siitä on säilynyt niin valokuvia kuin kirjallisiakin lähteitä. Kirjallisissa lähteissä kansliaa kuvataan loisteliaaksi palatsiksi, taideteokseksi täynnä upeita materiaaleja pronssista marmoriin ja lasista kristalliin. Valtakunnankanslia sai kävijät haukkomaan henkeään ja ihastumaan. Kuvien perusteella aloin jo ikävöidä rakennusta. Minkä kulttuuri- ja taidehistoriallisen palatsin maailma menettikään!

Toisaalta rakennuksen tuhoamisen ymmärtää; se oli natsi-Saksan ja Hitlerin ilmentymä, josta haluttiin päästä eroon. Kuitenkin, eihän rakennus ole tehnyt kenellekään pahaa vaan ihmiset. Ihmiset ovat ideologiallaan saastuttaneet myös rakennuksen. Olisiko valtakunnankanslia voitu ”puhdistaa” ideologiasta ja säästää nykyihmisille?

On hieman hassua, että suurin osa maailman rakennuksista, joita taidehistoriakin arvostaa korkealle, ovat itsevaltiaiden ja diktaattorien rakennuttamia. Ei Versailles’ta tai Eremitaasia olisi rakennettu nykyisissä mittasuhteissaan demokratian vallitessa. Tuskin kansa olisi tahtonut käyttää varojaan linnojen ja palatsien rakentamiseen, vaan muuhun hyvinvointiin.

Kurkataanpa hieman menneisyyteen ja Berliinin valtakunnankansliaan.

Pohjapiirros:


Pääsisäänkäyntiä koristivat kaksi pronssipatsasta, Wehrmacht (Armeija) ja Partei (Puolue).


Pääsisäänkäynnin ja ensimmäisen hallin jälkeen saavuttiin lasikattoiseen mosaiikkisaliin.


Mosaiikkisalin jälkeen oli pyöreä, kupolikattoinen rotundasali.


Pyöreän salin jälkeen saavutiin pitkään, 145 metriseen marmorigalleriaan, joka oli saanut vaikutteita Versailles’n peilisalista. Tietyin välimatkoin gallerian toiselle seinälle oli asetettu istuin- ja sohvaryhmiä, ylellisiä mattoja sekä kauniisti valaisevia lampetteja. Toisella seinällä oli pitkä rivi suuria, lattiasta kattoon ulottuvia ikkunoita. Iltavalaistuksessa näky on ollut kertoman mukaan häikäisevä.



Keskeltä marmorigalleriaa oli käynti Hitlerin omaan työhuoneeseen, jota vartioi aina kaksi SS-miestä. Huoneessa oli valtavat huonekalut ja kasettikatto.



Varsinainen vieraiden vastaanottosali sijaitsi marmorigallerian perällä. Hitler otti vastaan vieraansa näiden kristallikruunujen alla, kun vieraat ensin olivat kulkeneet ja ihmetelleet miltei koko rakennuksen läpi.


Kaikesta huolimatta, tuo olisi ollut uskomaton kulttuurin, taidehistorian ja arkkitehtuurin luomus. Valitettavasti se on nyt poissa.

Kuvat täältä.
 

Pelastakaa Kuurojen museo!

 
Katselin sunnuntaiaamuna sivusilmällä viittomakielisiä uutisia, kunnes Kuurojen museon tapaus herätti huomion. Kuurojen museo on lakkautusuhan alla!

"Suomen ainoan Kuurojen museon tulevaisuus on vaakalaudalla ylläpitäjänsä Kuurojen liiton talousvaikeuksien takia.

Kuurojen Liitossa on käynnistetty yt-neuvottelut liiton taloudellisen tilanteen tasapainottamiseksi. Neuvotteluissa haetaan 400 000 euron säästöjä.

Museon kohtalo selviää, kun yt-neuvottelut saadaan päätökseen toukokuun alussa. Vaikka museo päätettäisiin sulkea, esineistöä ei voida hukata. Museotoimintaa koskeva lainsäädäntö velvoittaa museon ylläpitäjää järjestämään esineistölle asialliset säilytystilat.

Lakkautusuhka on nostattanut kansanliikkeen. Internetiin on perustettu adresseja museon säilyttämisen puolesta suomen lisäksi ruotsiksi ja englanniksi. " (Kouvolan Sanomat)

"Kuurojen museon kokoelmat saivat alkunsa Fritz ja Maria Hirnin - aikaansa edellä olleiden valokuvaajamestareiden - tekemästä lahjoituksesta v. 1907. Hirnit olivat Suomen kuurojen isän, Carl Oscar Malmin ensimmäisiä oppilaita, suomalaisen viittomakielen ensimmäisiä käyttäjiä ja tallentajia. Museossa on nähtävillä Malmin ja Hirnien kirjeitä, esineitä ja valokuvia kuten myös heidän jälkeensä eläneitten viittomakielisten lahjoittamia dokumentteja ja taideteoksia.

Kuurojen museo on maailmanlaajuisesti yksi merkittävimmistä kuurojen ihmisten historiaan keskittyneistä tutkimusyksiköistä. Kansallisena erikoismuseona se saa toimintaansa tukea Opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

Kuurojen museo on yhteisön kollektiivinen muisti. Se tutkii ja tulkitsee näyttelyissään mennyttä ja tallentaa myös tämän päivän viittomakielisten elämää tulevia polvia varten. Tehtävä on tärkeä etenkin nyt, kun viittomakielisen yhteisön olemassaolo ja tulevaisuus ovat vaakalaudalla viittomakielisten lasten vähenemisen myötä.

Museon tavoitteena on vahvistaa viittomakielisten kuurojen identiteettiä, lisätä historian ja kulttuurin tuntemusta ja välittää sitä sekä kuuroille että kuuleville. Kuurojen museo on ainoa kuurouteen keskittynyt erikoismuseo, sillä mikään muu taho ei ole ottanut kantaakseen ammatillista vastuuta yhteisön historian kokoamisesta.

Kuurojen Liiton historiallisessa jatkumossa lyhytnäköinen ja kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä säästöjä kerryttävä päätös voi johtaa siihen, että Kuurojen museon kokoelmat hajoavat ja hautautuvat osaksi muita kansallisia arkistojamme. Kuuroihin liittyvä, alati laajentuva historiallinen ja yhteiskunnallinen tutkimus loppuu."

Käykää allekirjoittamassa adressi lakkauttamista vastaan osoitteessa: http://www.adressit.com/pelastakaa_kuurojen_museo
 

Unohdetut ikonimestarit

Olin lauantaina Unohdetut ikonimestarit - näyttely Peshekhonovin verstaan ikoneista avajaisissa Keski-Suomen museolla. Näyttelyn avasi arkkipiispa Leo ja sen esitteli taidehistorian professorimme Heikki Hanka. Muutaman sanan ja kiitoksen sanoi myös Keski-Suomen museon intendentti Erkki Fredrikson.

"Maamme ortodoksisissa kirkoissa tapaa usein vanhoja ikoneita, joilla on selkeät ja yhtenäiset tunnuspiirteet: pikkutarkan realistisesti kuvatut raamatunkertomukset tai pyhittäjäisät on sijoitettu metallisuojuksia jäljittelevään kultataustaan. Teosten yhteydessä on perinteisesti viitattu pietarilaiseen koulukuntaan tai valamolaisiin ikoneihin. Maalaustapa viittaakin Valamoon, jossa Peshekhonovin verstaan maalarit työskentelivät vuosien 1849-1876 välisenä aikana vastaten yhdeksän ikonostaasin maalaamisesta seitsemässä kirkossa. Ikonien maalaustyylistä tuli leimaa-antava koko valamolaiselle ikonimaalaukselle. Samat aiheet ja sama tyyli on selvästi tunnistettavissa luostarin myöhemmässäkin ikonimaalaustuotannossa. Toisen maailmansodan yhteydessä Valamosta evakuoidut ikonit muodostavat kansainvälisesti ainutlaatuisen ikonitaiteen kokoelman, samalla kun ne jatkavat alkuperäistä uskonnollista tehtäväänsä kirkkojemme pyhäinkuvina.

Peshekhonovien työpajan perusti Makari Peshekhonov (1780-1852) 1820-luvulla. Hänen kuolemansa jälkeen työpajan johtoon tuli poika Vasili (1816-1888). Työpajan merkityksestä ja asemasta kertoo Vasili Peshekhonovin vuonna 1856 saama virallinen asema keisarihovin ikonimaalarina. Hänen maalaamiaan olivat esimerkiksi Aleksanteri II:n ja Aleksanteri III:n perheenjäsenten nimikkoikonit. Verstaan arvostuksesta kertoo myös se, että Peshekhonovit saivat tehtäväkseen Venäjän ensimmäisen antikvaarisen restaurointitehtävän, Kiovan Pyhän Sofian katedraalin seinä- ja kattomaalausten kunnostuksen. Työpaja maalasi yksistään Pietarissa 17 kirkon ikonostaasit. Muualla valtakunnassa olivat tehtävinä arvostetuimpien katedraalien koristelutyöt. Venäjän ortodoksisen kirkon lähetystyön vanavedessä syntyivät ikonostaasimaalaukset Jerusalemin lähetyskirkkoon sekä Tokion Ylösnousemuskatedraaliin. Viimeksi mainitun kirkon ikonit tuhoutuivat vuoden 1923 maanjäristyksen yhteydessä syntyneessä tulipalossa.

Peshekhonovien ikonimaalaustyyliä pidettiin aikoinaan bysanttilaisena. Se kuului 1840-luvulta lähtien suosiota saavuttaneeseen kansallisromanttiseen liikkeeseen, jossa etsittiin historiallisesti sopivaa tyyliä kuvaamaan Venäjän kansallisia tuntoja. Myöhemmin venäläisyyden juuria etsittiin vanhemmasta perinteestä, kuten novgorodilaisesta, moskovalaisesta tai rostovilaisesta ikonimaalauskoulukunnasta. Peshekhonovien kohtaloksi koitui teosten ikä. Myöhäiset ikonit olivat oudoksi koettu sekoitus länsimaista akteemista maalaustyyliä ja uusbysanttilaista kultakoristelua. Vallankumouksen jälkeen niillä ei ollut Neuvostoliitossa museaalista arvoa, eikä niiden asema uskonnollisina kulttiesineinä edistänyt niiden säilymistä. Venäläisen ikonimaalauksen viimeinen 'koulukunta' on hävinnyt Venäjältä lähes olemattomiin. Valamon luostarista Suomeen evakuoidut ikonit ovat siten poikkeuksellisen merkittävä taide- ja kulttuurihistoriallinen kokonaisuus. Keski-Suomen museon näyttely on ensimmäinen kerta kun unohdetut ikonimaalarit pääsevät päivänvaloon tässä laajuudessa. Näyttely perustuu filosofian tohtori Zhanna Belikin Jyväskylän yliopistossa vuonna 2008 tehtyyn taidehistorian väitöskirjaan. Venäjällä Peshekhonovin verstaan ikonimaalaus on nykyään yhä kasvavan kiinnostuksen kohteena. Verstaan tuotanto Suomen ortodoksisissa kirkoissa, luostareissa ja museoissa on siten aivan erityisessä asemassa. Työpajan säilyneestä noin sadasta ikonista sijaitsee Suomessa kaksi kolmasosaa. Venäläisen ikonitradition loppuhuipennus on silmiemme edessä, mutta tietoisuus tästä kulttuuriperinnöstä on vasta heräämässä unohduksesta."

Teksti: taidehistorian professori Heikki Hanka

Sanomattakin selvää: ikonit ovat upeita, kauniita, taidokkaita. Oli hienoa nähdä tuollainen taidekokonaisuus kerralla. Kultainen tausta tuo ikoneille aivan oman tyylinsä.

Väittelyilta

 
Entinen pääministeri Matti Vanhanen ja toimittaja Taneli Heikka kyselivät,
"Onko Suomi maailman paras maa?"


--> Aihe oli liian ympäripyöreä tai laaja, eikä väittelijöiden kannat tulleet tarpeeksi selviksi. Vanhanen ei uskaltanut esittää kärkeviä mielipiteitä.

SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungner ja kansanedustajaehdokas Sinuhe
Wallinheimo (kok.) ottavat yhteen otsikolla "Mitä puoluetta tulee
äänestää, SDP:tä vai kokoomusta?"



--> Asetelma oli epätasainen ja epäreilu. Ensimmäistä kertaa vaaleissa olevalla Wallinheimolla ei ollut tarpeeksi taustatietoa ja pohjaa vastustaakseen Jungnerin osuvia ja kärkeviä iskuja. Jungner oli kyllä todella hyvä perusteluineen. Wallinheimo lähinnä pyöritteli samoja aiheita, eikä ottanut kantaa.

Tanssija Esko "Hunks-Esko" Eerikäinen ja toimittaja Petja Savoila
väittelevät aiheesta "Tekeekö seurustelu ihmisestä laiskan?"


--> Illan ehdottomasti viihdyttävin väittelyosuus. Keskisuomalaisen toimittaja Savoila oli tehnyt taustatyönsä ja puolusti laiskuutta parisuhteessa. Eerikäinen taas puhui parisuhteen aktiivisuuden puolesta (hieman parodisesti ottaen huomioon hänen oman suhteensa tilanteen).

Kommentaattorina toimi EVA:n johtaja Matti Apunen. Ilta oli viihdyttävä, vaikkei voi sanoa "väittelyä" tapahtuneen kaikissa osioissa. Hauska ilta savolaistyttöjen kesken.
 

Yleisöluento: Kirsi Neuvonen

 
Jyväskylän kansalaisopisto järjesti eilen yleisöluennon, jossa taidegraafikko Kirsi Neuvonen kertoi teoksistaan ja työskentelynsä lähtökohdista. Joudun tunnustamaan, etten ennen tätä tiennyt Neuvosesta juurikaan muuta kuin sen, millaista grafiikkaa hän tekee.
Luentosaliin astuessa tulijoita vastaanotti iloinen ja aurinkoinen persoona. Illan väsymys katosi ennen kuin Neuvonen oli edes aloittanut luentoaan.

Elämäni ei ole pikkuasioista kiinni, vaan suloisista sattumisista, 2009, etsaus, akvatinta, pehmeäpohja, 20x25 cm

Neuvonen (s. 1960) on kotoisin Keuruulta, mutta asuu ja työskentelee nykyisin Jyväskylässä. Hän meni 16-vuotiaana Savonlinnan kuvataidelukioon, jossa viehättyi metalligrafiikasta, vaikka aluksi menetelmissä käytettävät kaasut, hartsit ja hapot jännittivät. Neuvonen piti opintojensa aikana Keuruulla näyttelyn varmistaakseen onko hänestä taiteilijaksi. ”Taidetta ei tee täysin itselle, vaan se on tehty jaettavaksi.” Matka jatkui Lahden muotoiluinstituuttiin, jossa grafiikan tekeminen vahvistui. Nyt viimeisimpinä vuosina Neuvonen on suorittanut yrittäjyyden ja johtamisen erikoisammattitutkinnot, sillä hän korostaa tiedotuksen ja viestinnän olevan taiteilijan työssä tärkeää. Vaikka töitä alussa tehdään konkreettisesti yksin, tulee myöhemmissä vaiheissa mukaan muun muassa vedostajat, kehystäjät, kuljettajat, galleristit jne.

Neuvosella on ollut vedostajia vuodesta 1989 lähtien. Hän jakaa työskentelyn kahteen osaan: itsenäiseen luovaan työhön ja käsityöläisiin (mm. vedostajat). Neuvonen kiitteleekin vedostajiaan, sillä ilman heitä hänellä ei olisi mahdollisuutta tehdä niin paljon. Laskujensa mukaan hän on tehnyt 1016 työtä, Lahden muotoiluinstituutin 2. vuosikurssilta lähtien.

Neljännes melonia vatsan päällä, 1986, 90ed, etsaus, akvatinta, kuivaneula, 20x40cm

Oli mukavaa kuulla kuinka grafiikan tekeminen on kehittynyt mustavalkoisista värillisiin teoksiin. Neuvosen teokset muuttuivat värillisiksi vuonna 1986, jolloin ensimmäinen värillinen grafiikanlehti oli ”Neljännes melonia vatsan päällä”. Hän oli mukana ryhmässä, joka kehitti värillistä metalligrafiikkaa. ”Frida Kahlon äitiyspuku” vuodelta 1993 oli ensimmäinen neljällä laatalla tehty värillinen teos. Kehitys oli huimaa ja vuonna 1995 Neuvonen teki ensimmäiset terästetyt laatat, jolloin värit pysyivät puhtaampina. Näin hän sai luotua ihmishahmoille luonnollisen ihonsävyn. ”Banaanipuu” ja ”Päärynäpuu” ovat ensimmäisiä esimerkkejä. Neuvonen sanoi terästämisen olleen ”paras keksintö, kun värit tulevat sellaisina kuin toivoo”.

Frida Kahlon äitiyspuku, 1993, 90ed, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys, 40x20cm

Banaanipuu, 1995, 70ed, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys, 25x40cm

Neuvonen käyttää tekemisensä pohjana usein jotain teemaa, jonka mukaan hän alkaa teoksiaan suunnitella. Henkilökohtaisia suosikkejani ovat vuonna 1999 valmistunut ”Arkeologisia kaivauksia” sekä vuonna 2004 samaisella polymeerigravyyri tekniikalla toteutetut teokset. Taidehistorian opiskelijana nuo antiikista ammentavat teokset kiehtovat äärimmäisen paljon.

Leijona, 1999, 70ed, etsaus, akvatinta-pehmeäpohja-polymeerigravyyri, 40x60cm

Runotar, 2004, 50ed, akvatinta, polymeerigravyyri, 53x79 cm,

”Sanataidetta ja aikakäsityksiä” teema vuonna 2005 oli Neuvosen käsitetaiteellinen vaihe, jolloin hän opetteli muun muassa kultaamisen. Kehitys on jatkunut vuosi vuodelta ja ”Maaginen mittauspiste” näyttely (2009) toi teoksiin tarinalliset nimet ja interaktiivisuuden. Nettisivulla www.totuusvaitehtava.fi yleisöllä on mahdollisuus kirjoittaa tarinoita teosten pohjalta, ja olla näin osallisina teoksiin.

Aika kultaa muistot, 2005, 1 ed, muottiin valettu paperimassa, kaiverrus, lyöntikulta, 140x120 cm,

Neuvosen nettisivut ovat todella kattavat ja onnistuneet. Laaja tuotanto on esillä jo vuodesta 1982, jolloin hän vielä opiskeli Lahdessa. ”Kaiken mitä olen tehnyt, tunnustan tehneeni”. Tämä on hienoa ja rohkeaa, sillä vaikka osa taiteilijoista peittelee opiskelija-aikaisia töitään, ne kuitenkin näyttävät uran kehityksen hienosti.

Museomuistoja, 1982, 12 ed, serigrafia

Faabelit: Ruusutarhan kuningatar, 2010, 70ed, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys, 25x30 cm

Luento oli todella mielenkiintoinen ja Neuvosesta jäi positiivinen ja aurinkoinen kuva. Taiteilijasta jolla on jalat maassa, joka kulkee ajan hermolla ja omaa säkillisen luovuutta ja määrätietoisuutta sekä halua kehittyä, ei voi olla pitämättä. Edessäni istuva nainen sanoikin: ”Suomessa ei taida olla yhtäkään henkilöä, joka ei haluaisi Neuvosen töitä seinälleen.” Mielestäni hän on oikeassa. Tuotannosta löytyy kaikille kaikkea.

Kuvat: copyright Kirsi Neuvonen