Pyhät kuvat

Galleria Variantissa on parhaillaan piispa Arsenin ikoninäyttely Pyhät kuvat 28.10.2012 saakka. Suomen ortodoksisen kirkon Korkeasti Siunattu Joensuun piispa Arseni (s.1957) toimii kirkollisten tehtäviensä lisäksi arvostettuna ikonimaalarina ja maalausperinteen tuntijana. Hän on julkaissut ikoneja ja ikonografiaa käsittelevää kirjallisuutta, esimerkkeinä Ikonikirja sekä Ikoneja kansalle -venäläisiä painokuvaikoneja suomalaisista kokoelmista.

Ikonit ovat kiehtova taidemaailma, sillä ne ovat aina jotain enemmän kuin pelkkiä kuvia. Ikoni on väreihin puettua teologiaa, ne ovat pyhiä kuvia. Vaikka olen saanut mahdollisuuden työskennellä ikonien parissa ja tutustua eri ikonityyppeihin, niissä on vielä paljon sellaista mitä en tiedä. Jumalanäidin ikonit tuntuvat läheisimmiltä ja Suuret juhlat ovat miltei kaikki hallussa (tunnistan aiheet), mutta varsinaisesta maalausprosessista ja pyhien symboloimasta merkityksestä en juurikaan tiedä (yleisimpiä lukuun ottamatta). Siihen tarvittaisiin teologiaa. Sen kuitenkin tiedän että puulle maalattavat ikonit on pohjustettava hyvin, jotta temperamaali pysyy puun pinnalla halkeilematta. Värit maalataan tummasta vaaleaan, kerros kerrokselta ja jokaisella ikonilla on omat maalaussääntönsä. Ikonit ovat voimakkaasti symbolisia ja värit, attribuutit ja henkilöt kertovat kaikki omaa tarinaansa.

Maalauskaanonista huolimatta jokaisella ikonimaalarilla on oma kädenjälkensä, mutta ikoneissa ei koskaan pyritä korostamaan maalaria vaan kuvattavaa kohdetta. Tämän vuoksi ikonia ei perinteisesti signeerata (vaikka poikkeuksiakin on). Ikonit erottaa akateemisesti maalatuista uskonnollisista kuvista esimerkiksi kaksiulotteisuus, yksilöllisyyden puuttuminen ja käännetty perspektiivi. Käännetyssä perspektiivissä katoamispiste ei ole kuvan keskellä, syvyyssuunnassa, vaan kuvan edessä, kuin katsojassa itsessään. Ikonin tarkoituksena on ohjata ihmisen kaikki tunteet ja ymmärrys kirkastumisen tielle.

Vasemmalla: Jumalanäiti Ennusmerkki ja oikealla: Pyhä evankelista Johannes Teologi.

Pyhät kuvat näyttelyssä oli paljon tuttua kuvastoa, mutta uusiakin tuttavuuksia löytyi.

Älä itke minua äitini oli kuvana tuttu ja liikuttava, mutta kuvan ympärillä kiertävä teksti sai hämmästelemään kalligrafiamaista taidokkuutta. ”Älä itke minua äitini, nähdessäsi haudassa Poikasi, jonka olet Neitsyydessäsi helmassasi kantanut, sillä minä nousen ylös ja tulen kunniassani ja olen Jumala, lakkaamatta ylennän kunniassa”.

Pyhittäjä Gerasimos Jordanilainen oli minulle uusi tuttavuus ja ilman nimeä olisin sekoittanut sen todennäköisesti leijona-attribuutin vuoksi evankelista Markukseen. Pieni tiedonhaku tuotti tulokseksi seuraavaa: ”Pyhittäjä Gerasimokseen liitetään usein ikoneissa leijona. Se perustuu tarinaan, jonka mukaan Gerasimos tavatessaan kerran Jordanin rannalla kivusta karjuvan leijonan hoiti sen terveeksi ottamalla pois piikin sen tassusta ja hoitamalla sen kuntoon. Leijona seurasi sen jälkeen Gerasimosta kaikkialle, ja pyhittäjä alkoi ruokkia sitä ja antaa sille erilaisia tehtäviä. Myöhemmin leijonaa alettiin jopa kutsua nimellä Jordan”. Tekstilaina täältä.

Vasemmalla: Kazanin Jumalanäiti ja oikealla: Jumalanäiti Ainainen neitsyt.

Jumalanäidin ikoneita on useita satoja erilaisia ja vaikka ikoni ensisilmäyksellä näyttäisi tutulta, siinä saattaa olla jokin pieni elementti, joka erottaa sen toisista. Jumalanäiti Ainainen neitsyt oli minulle aivan uusi ikoni. Soikea kuvakenttä oli erikoinen ja ikoniin oli liitetty akatistos ”Neitsyt ennen synnytystä, Neitsyt synnytyksen aikana, Neitsyt synnytyksen jälkeen. Iloitse sinä, jonka kautta luomakunta uudistuu; iloitse sinä, jonka kautta Luoja tulee lapsukaiseksi; iloitse sinä, jossa neitsyys ja äitiys kohtaavat; iloitse morsian, aviota tuntematon”. Lisää täältä.

Pyhä Kolminaisuus.

Pyhä Kolminaisuus on kuvana varmasti monille tuttu ja itsekin tunnistin aiheen ikonista välittömästi. Kuitenkin tässä (Vanhan Testamentin) Pyhässä Kolminaisuudessa oli jotain erilaista. Siitä puuttui taustalta vasemmasta reunasta torni (?) ja oikealta kallio. En tiedä miksi ne oli jätetty kuvasta pois. Toinen erikoinen yksityiskohta, joka osoittaa ikonimaalarin omaa kädenjälkeä, olivat enkelien siivet, joihin oli maalattu kuin ruoteita.

Yksityiskohta ikonista Pääsiäisajan keskijuhla.

Pääsiäisajan keskijuhla ikonin Kristus-hahmo muistutti kasvoiltaan hieman Buddhaa. Suuret korvat, hiuskiehkurat ja oranssi vaate assosioituivat Buddhaan, vaikka epäilen, ettei tämä ole ollut tarkoituksena. Buddhalaisuudessa oranssi väri symboloi valaistumisen korkeinta tasoa, mutta lieneekö tässä oranssilla korvattu kultaa tai keltaista? Kaikissa näyttelyn ikoneissa nuorella Kristuksella oli yllään oranssi vaate. Ortodoksisesta värisymboliikasta enemmän tietävät saavat vapaasti täydentää oranssin värin merkitystä.

Kristuksen kirkastuminen.

Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa pääsin tutustumaan lähinnä 1700- ja 1800-luvun ikonimaalaukseen, joten nämä nykypäivän ikonit ovat siksi mielenkiintoisia. Kuvastot eivät ole juuri muuttuneet, mutta ne kantavat mukanaan jotain myös tästä päivästä. Jyväskyläläiseen ikonimaalariin, Jyrki Poutaan, verrattuna piispa Arsenin maalaamat pyhien kasvot olivat pyöreämpiä, silmät ilmeikkäämpiä ja sävymaailma maanläheisempi.

Erittäin mielenkiintoinen näyttely aihepiiristä, johon riittää perehtymistä.
________________________
Galleria Variantti on avoinna torstaista sunnuntaihin klo 12-17 osoitteessa Viitaniementie 13, 40720 Jyväskylä.

Kohtaamisia

Jyväskylän Viitaniemessä, Viitatornin juurella, Jaroslavlin aukiolla sijaitsevassa Galleria Variantissa on 28.10. saakka Olga Malytchevan näyttely Kohtaamisia.

Inkeriläinen Olga Malytcheva muutti Suomeen vuonna 1996 ja on opiskellut maalaamista 11-vuotiaasta saakka. Hän aloitti opiskelunsa Pietarin Taidekoulussa (1977-1981) ja jatkoi opintoja vielä neljä vuotta Pietarissa, N.K. Rerihon Taideammattikorkeakoulun sisustusosastolla. Monipuolinen opintotausta antaa Malytchevalle mahdollisuuden hyödyntää kuvataiteen eri tyylejä ja tekniikoita. Hän on muotokuvamaalari, jonka töissä näkyy Pietarin Taidekoulun klassinen vaikutus.

Malytcheva on osallistunut vuodesta 1990 moniin yhteisnäyttelyihin ja hänen teoksiaan on yksityiskokoelmissa muun muassa Italiassa, Saksassa, Japanissa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. Viimeisten viiden vuoden aikana hän on maalannut yli 50 muotokuvaa. Malleina on ollut paljon kulttuurin parissa toimivia henkilöitä sekä poliitikkoja.

Galleria Variantissa oleva näyttely on koottu kymmenestä muotokuvasta, jotka on maalattu pääasiassa kahden työrupeaman aikana. Ensimmäinen sarja sai alkunsa kun keskisuomalainen kulttuurimesenaatti, Kauko Sorjonen, mietti missä ovat jyväskyläläisten naisten muotokuvat. Toinen sarja syntyi miesten muotokuvista. Kauko Sorjonen valitsi kaikki maalattavat mallit lähipiiristään ja muista itselleen tärkeistä henkilöistä. Näyttelyssä olevat kymmenen muotokuvaa on tuotu näyttelyyn mallien kotien seiniltä.

Tasaisin välein asetellut muotokuvat kielivät sarjasta jo muodolla ja koollaan. Muotokuvamaalauksesta tulee ensimmäisenä mieleen presidenttien jäyhät muotokuvat (poikkeuksena Rafael Wardin muotokuva Tarja Halosesta), joissa persoona on kuin piilotettu presidenttiyden taakse. Malytcheva on kuitenkin tavoittanut kuvattavien persoonan uskottavasti. Mallit ovat rentoja, hymyileviä ja siveltimenvedot tuovat persoonaa esille vielä voimakkaammin. Vaikka mallit olivat itselleni tuntemattomia, tuntui kuin olisin kuullut heidän puheäänensä ja tiennyt heidän olemuksensa vain katsomalla maalauksia. Jokaisen muotokuvan kuvaustapa poikkeaa hieman toisistaan kuten siveltimenvedotkin. Mukana on lennokasta ja leikkisää maalaustapaa, mutta myös maltillista ja siloteltua. Kaikkia kuvia kuitenkin yhdistää se, että malli on kuvattu tarkasti ja tausta usein vain luonnosmaisesti hahmoteltu.

Olga Malytcheva: Muotokuvat everstiluutnantti Erkki Ikosesta (vas.) ja tietokirjailija, toimittaja Jorma Tuomi-Nikulasta.

Malytcheva on käyttänyt muotokuvien pohjana valokuvia, mutta hyödyntänyt myös perinteisiä istuntoja. Henkilökohtaiset tapaamiset ovat varmasti auttaneet tallentamaan pieniä osia persoonista. Kehykset ovat suuri osa kokonaisuutta, sillä niiden sävymaailma tukee tai korostaa maalauksen värejä.

Jyväskylän kaupunginjohtajan (1994-2004), Pekka Kettusen, muotokuvan raitainen puvuntakki ja pieni hymynkare kielivät veijarimaisuudesta, mutta harmaanruskea sävymaailma tuo kokonaisuuteen asiallisuutta ja harmoniaa.

Lausuntataiteilijan, Jaana Polamon, muotokuva henkii rauhaa ja hyväntuulisuutta. Murrettu värimaailma tuo kuvaan fyysistä lämpöä ja taustalla oleva peili lisää syvyysvaikutelmaa.

Toimittaja, Kirsti Beckerin, muotokuva poikkeaa muusta sarjasta erittäin hempeällä ja vaalealla sävymaailmallaan. Lisäksi hän on ainoa, joka ei katso katsojaan vaan kasvot on kuvattu profiilista. Kuvassa on keijumaista tyttömäisyyttä, jota korostaa oikealta vasemmalle kulkeva musiikkia kuvaava köynnösmäinen ääninauha.

Malytcheva käyttää rohkeasti viimeistelemätöntä siveltimenjälkeä, joka jättää taiteilijan mukaan teokseen. Hän ei halua piilottaa itseään mikä muotokuvissa on usein yleistä. Muotokuvasta tulee selvitä ketä maalaus esittää, mutta valokuvantarkat kuvaustavat laittavat kyseenalaistamaan mitä uutta maalaus antaa valokuvan lisäksi. Malytcheva on taitava niin anatomian, esittävyyden kuin värienkin kanssa ja uskaltaa tuoda persoonansa esille kuvattavan rinnalle. Jokainen muotokuva paljastaa näin tavallaan jotain myös itse taiteilijasta.  

Katoavat kuvat

Kuopion julkiset tilat valloitti jo yhdettätoista kertaa paikkasidonnainen nykytaidefestivaali ANTI - Contemporary Art Festival (25.-30.9.2012).

Suunnitelmista poiketen en ehtinytkään tutustumaan tapahtumaan niin perusteellisesti kuin olin ajatellut, joten taidekokemus jäi tällä kertaa vain yhteen teokseen. Kauppakadun Säästöpankki Optiassa oli Katoavat kuvat näyttely, jossa Béatrice Jossen kuratoima kokonaisuus herätti kysymyksiä esittävän, ajassa tapahtuvan taiteen tallentamisesta ja arkistoimisesta.

Kuinka arkistoida elävää taidetta, live-art esityksiä?
Kuinka tallentaa taideteoksen ohikiitävä hetki?
Kuinka yksittäiset, arkistoidut kuvat vaikuttavat muistikuvaamme teoksesta ja tulevat merkitsemään kaikkea sitä, mitä jälkipolville jää?
Jos kuva aina katsottaessa haalistuu hieman, katsotko silti? Mitä jää sitten, kun kuva häviää?
Kuinka estää ihmisten joutuminen arkistojen hallittaviksi?

"Näyttelyarkisto" oli esillä kaupungin turvallisimmassa paikassa, pankin kellarissa, ja sitä pääsi katsomaan yksi henkilö kerrallaan. Suuntasin pankkiin heti ovien avautumisen jälkeen ja sain käsiini lappusen, jossa hieman avattiin tulevaa taidekokemusta. Jäin sohvalle odottamaan ja tutustumaan näyttelytekstiin, sillä joku oli jo ehtinyt saapua ennen minua.

"Elävä arkisto on vaarassa hävitä juuri siksi, että sitä käytetään. Yleisö, sinä, joka olet teoksen alun perin tehneen taiteilijan ja sen arkistoitujen tallenteiden tutkijoiden välissä, voit vapaasti valita oman suhtautumistapasi.
Mitä teet? Avaatko laatikon, ja samalla otat riskin, että valolle altistuminen tuhoaa kuvan? Haluat nähdä muiston tästä tai tuosta esityksestä, muutamasta eletystä hetkestä. Mutta tekosi on lopullinen; kuvan katsominen on kuin hävittäisit sen yhdellä eleellä.

Valinta on sinun! Olet itse vastuussa teoistasi."

Odotusaulassa luettu teksti sai kaadettua melkoisen vastuun teoksesta ja omista tekemisistä jo ennen kuin olin ehtinyt mitään nähdä tai kokea. Jännitys kasvoi mitä tuleman piti. Alakerrasta kuului aika ajoin jotain kolinaa. Pankin ovi avautui ja sisään astui kaksi muuta uteliasta. Jonon jatkoksi vain. Odotus jatkui. Sisään astui vielä hieman vanhempi nainen, joka jonoa ihmeteltyään sai kuulla, että teosta katsomaan pääsee vain yksi kerrallaan ja jokainen saa katsella sitä niin kauan kuin itse haluaa. Hän kääntyi kannoillaan takaisin. Odotus tuntui kieltämättä pitkältä. Vajaan tunnin kuluttua ensimmäinen katsoja palasi ja minä sain vuoroni laskeutua portaat alas.

Edessäni oli seuraavanlainen näky: pöytä täynnä laatikoita.

Hämmennyksen vallassa aloin tutkia laatikoita. Jokaisen laatikon oikeassa alakulmassa oli valkoinen tarra, johon oli painettu taiteilijan/ryhmän ja teoksen nimi, päivämäärä ja festivaali, jossa teos oli esitetty. Laatikon sisältä paljastui yksi valokuva.

Osa laatikoista paljastuneista kuvista oli hyvin haaleita ja niistä erotti kuvan juuri ja juuri. Nyt ymmärsin kysymyksen "Mitä teet? Avaatko laatikon, ja samalla otat riskin, että valolle altistuminen tuhoaa kuvan?" Mitä useammin kävijät avaavat laatikoita, sitä nopeammin paperilla oleva kuva haalistuu ja lopulta katoaa. Idean ymmärrettyäni olin innoissani mahtavasta teoksesta. Katsojat vaikuttavat teoksen kokonaisuuteen ja mitä myöhemmin kävijät tulevat, sitä vähemmän he kuvista enää erottavat.

Nyt ymmärsin ensimmäisen kävijän ajankäytön. Laatikoita oli paljon ja uteliaisuus kurkistaa laatikoihin kasvoi sitä mukaa kun niitä avasi. "Vielä tuo, ehkä tuokin vielä, ja tuo tuolta..." Koska tiesin että minun jälkeeni oli jonoa, takaraivossa kolkutti ajankäytön rajallisuus. Vaikka varsinaista aikaa teoksen kokemiselle ja katsomiselle ei oltu määritelty, ajattelin silti koko ajan että olisi huomaavaista odottavia kohtaan jos en viettäisi kellarissa montaa tuntia. Kokemus oli itselleni kamppailua ajankäytön ja uteliaisuuden kanssa.

Koskaan ei voinut tietää millainen kuva laatikosta paljastui, näkyisikö kuva kirkkaasti vai ei ollenkaan. Laatikkopinot elivät jokaisen kävijän kohdalla. Nostelin ja siirtelin kasoja etsiessäni mielenkiintoisilta kuulostavia teoksia. Laatikoihin oli tallennettu neljän vuoden ajalta seitsemän Euroopan paikkaa, joissa oli huolellisesti valittuja kuvia A Space For Live Art -hankkeen festivaaleilta. Ajan säästämiseksi aloin etsiä lähinnä laatikoita joissa oli luki "ANTI-Contemprorary Art Festival / Kuopio / Finlande", sillä niistä kuvista saattoi löytyä joitakin teoksia, joita olin ollut itse katsomassa tai joista tiesin jotain enemmän.

Mitä enemmän laatikoita availi sitä enemmän kuviin alkoi turtua. Kuvista oli hankala erottaa kokonaisuutta ja löytämisen iloa tuottivat vain laatikot, joista paljastui kirkasvärinen tai selkeä kuva. Nämä innoittivat etsimään ja kurkistelemaan laatikoita lisää ja lisää.

Live-art esityksiä on hankala dokumentoida, eikä tunnelma ole koskaan samanlainen kuin oikea tilanne katsoi esitystä sitten videolta tai valokuvista. Katoavat kuvat-näyttely oli tallennus tuollaisista esityksistä ja minun kuvani toimivat tallennuksen tallennuksina. Mutta kannattaako säilöä kuvia, jos ei ole nähnyt itse esitystä? Esitys ei avaudu millään tavalla ja kuva on vain liikkuvan teoksen yksi pysäytetty hetki. Kuvaan ei ole tunnesidettä. Ajatuksia herättävä kokonaisuus niin tallennuksen ja dokumentoinnin merkityksestä kuin katsojan, käyttäjän ja kuluttajan vastuustakin.

Rautatieasemalla neulegraffiti toivotti vielä hyvää matkaa.

 

Syksy 3

 

Taru Mäntynen - Veistoksia

Varkautelaisen kuvanveistäjän, Taru Mäntysen, näyttelyn teokset ammentavat voimansa myyttisistä tarinoista, joissa miesten ja naisten rinnalle liittyvät sudet ja hirvet. Mäntynen valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1976 ja on työskennellyt pronssin parissa 40 vuotta. Tämä on tuonut hänelle useita palkintoja ja tunnustuksia. Lisäksi hänellä on muun muassa lukuisia julkisia teoksia ympäri Suomea. Näyttelyssä veistokset ja muutama hiilipiirros ovat aikaväliltä 1992-2012, jotka näyttävät Mäntysen käyttäneen teoksissaan samoja inspiraation lähteitä jo pitkään.

Vasemmalla: Taru Mäntynen - Tanssi keväälle, 2003, pronssi.

Galleriaan astuessa tulijan vastaanotti miltei luonnollisenkokoinen Tanssi keväälle, jossa ilveskasvoinen olento on nostanut käsivartensa kuin tanssiin kutsuun. Pintakäsittely ja patinointi olivat kaunista. Hahmon vartalo oli kuin puunrunko, jossa kirkkaaksi kiillotetut ulokkeet olivat kääpiä. Gallerian suurista ikkunoista tulviva valo kertautui kiiltävästä pronssista.

Taru Mäntynen - Pitkäjalkaisen vaellus, 2003, pronssi.

Taru Mäntynen - Villi, 1995, pronssi ja Pyörre, 2007, pronssi.

Teokset ovat voimakkaasti symbolisia, herättäen mielikuvia muun muassa Kalevalasta ja antiikin taruista, mutta metamorfoosit tuovat teoksiin myös surrealismia. Pitkäjalkaisen vaellus veistoksessa hirvenjalasta kasvaa hirven pää ja Villi teoksessa piikkinuijalla on puolestaan ilveksen kasvot. Siitä syntyi kultasarvi, on kuin moderni tulkinta kreikkalaisesta metsästyksen jumalattaresta Artemiista. Mäntynen uskaltaa luottaa materiaalin patinaan ja pintakäsittelyyn, sillä täysin kiiltävää pronssia on teoksissa maltillisesti ja perustellusti. Täysin sileäksi viimeistellyt teokset ovat harvassa, jolloin käsillä tekeminen korostuu.

Taru Mäntynen - Siitä syntyi kultasarvi, 2003, pronssi.

Yksityiskohta teoksesta Siitä syntyi kultasarvi.

Taru Mäntynen - Toinen minä, 2012, pronssi.

Mäntynen on tavoittanut materiaalissa kovan ja pehmeän vuoropuhelun jo pinnan käsittelyllä, jota ei olisi tarvinnut alleviivata villan ja koirankarvan muodossa. Varsinkin Toinen minä teoksessa karvat tuntuivat vain sievistelevältä lisältä, tuomatta kuitenkaan kokonaisuuteen mitään uutta. Kyynärpäidensä varassa makaava nainen katselee jalkojensa päässä olevaa peiliä, josta heijastuu ilvesmäiset kasvot.

Taru Mäntynen - Maan juuret, 2012, pronssi ja Lumen maa, 2001, pronssi.

Vierekkäin asetellut Maan juuret ja Lumen maa tuovat kuvaustavallaan mieleen shamanistiset rumpukalvot. Shamanismi kietoo kaikki taiteilijan teokset yhteen ajatusmaailmalla, jossa kaikella on sielu ja kaikki on elävää. Aivan kuten Mäntynenkin, joka herättää käsissään kylmän pronssin henkiin. Mäntysen teoksissa luonto, eläimet ja ihmiset ovat tasavertaisia, eivät uhka toisilleen.

Taru Mäntynen - Kiskosilmä, 2007, pronssi.

Mäntysen veistokset ja pintakäsittely toivat aika ajoin mieleen välähdyksiä edesmenneestä kuvanveistäjä Nina Ternosta, joka myös korosti luonnon merkitystä teoksissaan. Valoisaan galleriaan asetellut teokset olisivat tarvinneet hämärän tilan ja kohdevalon, jotta teosten mystisyys olisi noussut oikeuksiinsa. Kirkkaassa päivänvalossa teokset olivat kuin maan alta päivänvaloon nostetut arkeologiset löydöt.

Näyttely Galleria 12:ssa 12.10.2012 saakka.