Katoavat kuvat

Kuopion julkiset tilat valloitti jo yhdettätoista kertaa paikkasidonnainen nykytaidefestivaali ANTI - Contemporary Art Festival (25.-30.9.2012).

Suunnitelmista poiketen en ehtinytkään tutustumaan tapahtumaan niin perusteellisesti kuin olin ajatellut, joten taidekokemus jäi tällä kertaa vain yhteen teokseen. Kauppakadun Säästöpankki Optiassa oli Katoavat kuvat näyttely, jossa Béatrice Jossen kuratoima kokonaisuus herätti kysymyksiä esittävän, ajassa tapahtuvan taiteen tallentamisesta ja arkistoimisesta.

Kuinka arkistoida elävää taidetta, live-art esityksiä?
Kuinka tallentaa taideteoksen ohikiitävä hetki?
Kuinka yksittäiset, arkistoidut kuvat vaikuttavat muistikuvaamme teoksesta ja tulevat merkitsemään kaikkea sitä, mitä jälkipolville jää?
Jos kuva aina katsottaessa haalistuu hieman, katsotko silti? Mitä jää sitten, kun kuva häviää?
Kuinka estää ihmisten joutuminen arkistojen hallittaviksi?

"Näyttelyarkisto" oli esillä kaupungin turvallisimmassa paikassa, pankin kellarissa, ja sitä pääsi katsomaan yksi henkilö kerrallaan. Suuntasin pankkiin heti ovien avautumisen jälkeen ja sain käsiini lappusen, jossa hieman avattiin tulevaa taidekokemusta. Jäin sohvalle odottamaan ja tutustumaan näyttelytekstiin, sillä joku oli jo ehtinyt saapua ennen minua.

"Elävä arkisto on vaarassa hävitä juuri siksi, että sitä käytetään. Yleisö, sinä, joka olet teoksen alun perin tehneen taiteilijan ja sen arkistoitujen tallenteiden tutkijoiden välissä, voit vapaasti valita oman suhtautumistapasi.
Mitä teet? Avaatko laatikon, ja samalla otat riskin, että valolle altistuminen tuhoaa kuvan? Haluat nähdä muiston tästä tai tuosta esityksestä, muutamasta eletystä hetkestä. Mutta tekosi on lopullinen; kuvan katsominen on kuin hävittäisit sen yhdellä eleellä.

Valinta on sinun! Olet itse vastuussa teoistasi."

Odotusaulassa luettu teksti sai kaadettua melkoisen vastuun teoksesta ja omista tekemisistä jo ennen kuin olin ehtinyt mitään nähdä tai kokea. Jännitys kasvoi mitä tuleman piti. Alakerrasta kuului aika ajoin jotain kolinaa. Pankin ovi avautui ja sisään astui kaksi muuta uteliasta. Jonon jatkoksi vain. Odotus jatkui. Sisään astui vielä hieman vanhempi nainen, joka jonoa ihmeteltyään sai kuulla, että teosta katsomaan pääsee vain yksi kerrallaan ja jokainen saa katsella sitä niin kauan kuin itse haluaa. Hän kääntyi kannoillaan takaisin. Odotus tuntui kieltämättä pitkältä. Vajaan tunnin kuluttua ensimmäinen katsoja palasi ja minä sain vuoroni laskeutua portaat alas.

Edessäni oli seuraavanlainen näky: pöytä täynnä laatikoita.

Hämmennyksen vallassa aloin tutkia laatikoita. Jokaisen laatikon oikeassa alakulmassa oli valkoinen tarra, johon oli painettu taiteilijan/ryhmän ja teoksen nimi, päivämäärä ja festivaali, jossa teos oli esitetty. Laatikon sisältä paljastui yksi valokuva.

Osa laatikoista paljastuneista kuvista oli hyvin haaleita ja niistä erotti kuvan juuri ja juuri. Nyt ymmärsin kysymyksen "Mitä teet? Avaatko laatikon, ja samalla otat riskin, että valolle altistuminen tuhoaa kuvan?" Mitä useammin kävijät avaavat laatikoita, sitä nopeammin paperilla oleva kuva haalistuu ja lopulta katoaa. Idean ymmärrettyäni olin innoissani mahtavasta teoksesta. Katsojat vaikuttavat teoksen kokonaisuuteen ja mitä myöhemmin kävijät tulevat, sitä vähemmän he kuvista enää erottavat.

Nyt ymmärsin ensimmäisen kävijän ajankäytön. Laatikoita oli paljon ja uteliaisuus kurkistaa laatikoihin kasvoi sitä mukaa kun niitä avasi. "Vielä tuo, ehkä tuokin vielä, ja tuo tuolta..." Koska tiesin että minun jälkeeni oli jonoa, takaraivossa kolkutti ajankäytön rajallisuus. Vaikka varsinaista aikaa teoksen kokemiselle ja katsomiselle ei oltu määritelty, ajattelin silti koko ajan että olisi huomaavaista odottavia kohtaan jos en viettäisi kellarissa montaa tuntia. Kokemus oli itselleni kamppailua ajankäytön ja uteliaisuuden kanssa.

Koskaan ei voinut tietää millainen kuva laatikosta paljastui, näkyisikö kuva kirkkaasti vai ei ollenkaan. Laatikkopinot elivät jokaisen kävijän kohdalla. Nostelin ja siirtelin kasoja etsiessäni mielenkiintoisilta kuulostavia teoksia. Laatikoihin oli tallennettu neljän vuoden ajalta seitsemän Euroopan paikkaa, joissa oli huolellisesti valittuja kuvia A Space For Live Art -hankkeen festivaaleilta. Ajan säästämiseksi aloin etsiä lähinnä laatikoita joissa oli luki "ANTI-Contemprorary Art Festival / Kuopio / Finlande", sillä niistä kuvista saattoi löytyä joitakin teoksia, joita olin ollut itse katsomassa tai joista tiesin jotain enemmän.

Mitä enemmän laatikoita availi sitä enemmän kuviin alkoi turtua. Kuvista oli hankala erottaa kokonaisuutta ja löytämisen iloa tuottivat vain laatikot, joista paljastui kirkasvärinen tai selkeä kuva. Nämä innoittivat etsimään ja kurkistelemaan laatikoita lisää ja lisää.

Live-art esityksiä on hankala dokumentoida, eikä tunnelma ole koskaan samanlainen kuin oikea tilanne katsoi esitystä sitten videolta tai valokuvista. Katoavat kuvat-näyttely oli tallennus tuollaisista esityksistä ja minun kuvani toimivat tallennuksen tallennuksina. Mutta kannattaako säilöä kuvia, jos ei ole nähnyt itse esitystä? Esitys ei avaudu millään tavalla ja kuva on vain liikkuvan teoksen yksi pysäytetty hetki. Kuvaan ei ole tunnesidettä. Ajatuksia herättävä kokonaisuus niin tallennuksen ja dokumentoinnin merkityksestä kuin katsojan, käyttäjän ja kuluttajan vastuustakin.

Rautatieasemalla neulegraffiti toivotti vielä hyvää matkaa.