"Metatyötä sen eteen, että voisi työskennellä"

Anni Laukka: From the series of Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetty materiaali ja valo.

Kuva/Tila on Taideyliopiston uusi galleria Sörnäisten kampuksella Kuvataideakatemian uudisrakennuksen aulakerroksessa Helsingissä. Tracing Work -näyttely ehti päättyä jo 3.4., mutta mukana oli mm. aiemmin esitellyn Anni Laukan varjoveistoksia.

"Tracing Work -näyttelyssä työn ja työskentelemisen tematiikat kohtaavat eri teosten keskittyessä muun muassa taiteilijan näkymättömään työhön, toimeentuloon, työväenliikkeen historiaan, taiteilijan työn katoavaisuuteen ja säilyttämiseen. Tracing Work johdattaa ajatuksiin taiteen synnyttämistä muistoista, taiteilijoiden työn ja tulosten jäljittämisestä, maailman hahmottamisesta. Trace kääntyy suomen kielelle paitsi passiivisena jälkenä, myös aktiivisena tekoon  ja toimintaan viittaavana sanana. Tracing on jäljen jättämistä, merkkaamista ja merkitsemistä muistiin.

Näyttelyn rinnalla kulkee kysymys taidetyöhön ja tuotantoon liittyvistä seikoista. Taiteen tekemiseen liittyy yksinäisyys ja epävarmuus. Yhdessä tekeminen edellyttää neuvottelua, valintoja ja arvojen punnitsemista.

Työn ajatellaan usein olevan näkyvää ja tuloksellista. Suuri osa työstä on kuitenkin näkymätöntä, metatyötä sen eteen, että voisi työskennellä."

Anni Laukka: From the series of Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetty materiaali ja valo.

Anni Laukan varjoveistokset kuvasivat näyttelyn tematiikkaa hyvin. Seinälle heijastetut varjokuvat muodostuivat taiteilijatarvikkeista: siveltimistä, pensseleitä, maalituubeista ja -purkeista, maalauskankaista. Kaksi teosta kuvasi varsinaista taiteellista tekemistä, sitä ideaalia mielikuvaa taiteilijasta työnsä äärellä, joka tuntuu juurtuneen valtavirran mielikuviin.

Anni Laukka: From the series of Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetty materiaali ja valo.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Tätä maailmaa kuvasi kolmas teos, jossa taiteilija istuu kyyryssä tietokoneensa äärellä. Hahmon vartalo on muodostettu jätesäkeistä täynnä roskaa sekä rikkalapiosta ja harjasta. Pisteliäs kannanotto ajatukseen, että taiteilijat yhdistetään edelleen joissain puheissa "roskasakkiin, yhteiskunnan elätteihin".

Jos minulta kysytään, työllistyminen taide- ja kulttuurikentälle on vaikeaa. Etenkin, jos sillä aikoo elättää itsensä pidemmällä aikavälillä. Se vaatii motivaatiota, päättäväisyyttä, uskoa itseensä, epävarmuuden sietämistä, verkostoitumista ja kenties parhaassa tapauksessa ripauksen onnea. Kuvataiteilijat kuuluvat usein instituutioiden  (mm. museot ja teatterit) ulkopuolelle, jolloin koko työ perustuu pelkästään oman tekemisen ja taiteen ympärille.

Mielikuvat taiteesta ja taiteilijuudesta perustuvat usein (ymmärrettävästi) siihen, millaista taidetta näemme ympärillämme. Harva tulee kuitenkaan pohtineeksi sitä, mitä se vaatii, että taiteilija ylipäänsä saa teoksensa esille? Taiteesta tulee taidetta vasta sitten, kun se asetetaan esille, kun joku on sitä katsomassa.

Nykyisin yhä enenevissä määrin taiteilijuuteen kuuluu jokin ammattiin valmistava koulutus (ammatillinen ja/tai ammattikorkeakoulututkinto). Tämä on tarpeen, jotta taiteilijat osaavat valmistautua parhaalla mahdollisella tavalla siihen, mitä kaikkea ammatti pitää sisällään.

Anni Laukan "roskasäkkiteos" kuvasi totuutta. Iso osa taiteilijoiden ajasta kuluu tietokoneen äärellä: täytetään apurahahakemuksia, näyttelyhakemuksia, kirjoitetaan erilaisia selvityksiä, luodaan ja ylläpidetään verkkosivuja, päivitetään tietoja, markkinoidaan itseä ja taidetta. Kaikki tietokoneella vietetty aika on pois siitä näkyvästä tekemisestä - taiteesta - joka kenties herättäisi katsojien, museoiden ja gallerioiden - ostajien - kiinnostuksen. 

Se, että taiteilija saisi taiteensa ja itsensä näkyväksi vie aikaa. Eivätkä kaikki siitä huolimatta saavuta sellaista näkyvyyttä kuin toivoisivat. Uskon, että jokainen uraansa aloitteleva nykytaiteilija joutuu elämään tämän pelon tuoman epävarmuuden kanssa.

Anni Laukka: From the series of Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetty materiaali ja valo. Yun-Chen Chang: Still Changing - Landscape, 2022, installaatio ja esitys, 138 tuolia kolmessa eri variaatiossa.

Galleriatila oli täynnä tuoleja, joita en ensinäkemältä ymmärtänyt taiteeksi. (Ja sekin on taiteen tehtävä!) Yun-Chen Changin installaatio Still Changing: Landscape muodostui 138:sta tilaan levitetystä tuolista. Muovituoleja, muovituoleja metallijaloilla ja puutuoleja metallijaloilla.

Tämä on juuri se mieltä ärsyttävä ja kutkuttava hetki, kun jää itselleen kiinni nykytaiteen tyypillisimmästä kysymyksestä: Onko tämä taidetta? Tuoleja hujan hajan? Changin teoskokonaisuus oli osallistava, jolloin aloin miettiä omaa suhdettani teokseen. Ennen kuin edes ymmärsin tuolien olevan taidetta, olin jo huomaamattani ottanut osaa teokseen: olin väistellyt keskellä tilaa olevia tuolikasoja ja yksittäisiä tuoleja. Olin siis suhteuttanut oman olemiseni tilassa tuolien mukaan.

Yun-Chen Chang: Still Changing - Landscape, 2022, installaatio ja esitys, 138 tuolia kolmessa eri variaatiossa.

Aloin katsella tuolikasoja uusin silmin. Valkoiset muovituolit olivat rumia, mutta itse asiassa valkoinen tuolikasa ikkunan edessä sai mielleyhtymän lumikasoihin, kun ulkotila yhdistyi sisätilaan. Tai no, eihän Helsingissä enää mitään lunta ollut. Kuopion korkeudella lumikasat ovat vielä arkea.

Yun-Chen Chang: Still Changing - Landscape, 2022, installaatio ja esitys, 138 tuolia kolmessa eri variaatiossa.

Mielenkiintoisin yhdistelmä oli vanha, kapea, samettipäällysteinen ja sirojalkainen sohva, jonka edessä oli metallijalkainen puutuoli. Ne oli asetettu kuin keskustelemaan keskenään. Jos saisit valita, kumpaanko istuisit? Tuolit viestivät sanattomasti myös vallasta. 

Jos kyseiset istuimet olisivat ystäväni kotona, voisin istua kumpaan vain. Todennäköisemmin kuitenkin tuohon pehmeään, jos molemmat mahtuisimme siihen vierekkäin. Jos tuolit olisivat yleisessä odotustilassa, istuisin miettimättä pehmeään versioon. Jos tilassa, jossa olisi vain nämä kaksi vaihtoehtoa, järjestettäisiin työhaastattelu, eikä haastattelija ohjaisi automaattisesti istumaan jompaan kumpaan, istuisin itse välittömästi puiseen tuoliin. Jättäisin pehmeämmän ja arvokkaamman istuimen haastattelijalle. Näinpä niinkin arkinen asia kuin tuoli, saa taiteen avulla esille ja pohtimaan esimerkiksi arvovaltakysymyksiä.

Uskon, että meistä jokainen kävisi mielessään läpi samanlaista tuolien aiheuttamaa ajatuspolkua, jos tilanne tulisi vastaan arjessa. Tuollaisia hetkiä ei ehkä pysähtyisi jälkikäteen miettimään, mutta taide antaa mahdollisuuden pohtia omia valintojaan ja kenties kyseenalaistaa niitä. Miksi valitsen näin?

Natalia Eliassen: Breastfall, 2022, vesiputousinstallaatio, kävijöiden kehoista valettuja rintaveistoksia.

Toisenlaista osallistavuutta oli Natalie Eliassenin installaatiossa. Vesi virtasi tasaisesti liplattaen Breastfall -teoksessa. Installaatio kasvoi ja kehittyi koko näytelyn ajan, sillä kuka tahansa saattoi osallistua teokseen ilmoittautumalla taiteilijalle ja suostumalla "valumuotiksi". Teoslapussa sanottiin, että "Voit lahjoittaa omat rintasi kasvavaan vesiputoukseen. Kaikki sukupuolet sekä kaiken muotoiset ja kokoiset kehot ovat tervetulleita. Muotin tekeminen Natalien kanssa kestää noin 1,5h."

Natalia Eliassen: Breastfall, 2022, vesiputousinstallaatio, kävijöiden kehoista valettuja rintaveistoksia.

Teos ei ollut seksuaalinen, vaan itse asiassa rauhoittava ja vesi elementtinä veti puoleensa. Rinnoista otetut muotit oli maalattu, osa hyvinkin kirkkailla väreillä, jolloin ajatus kehon osasta muuttui enemmän esinemäiseksi. Tämä toi omaan ajaukseeni särön ja mielikuvan vartalon esineellistämisestä, vaikka se ei varmasti ole ollut taiteilijan tarkoitus.

Natalia Eliassen: Breastfall, 2022, vesiputousinstallaatio, kävijöiden kehoista valettuja rintaveistoksia.

Koin, että osallistujat ovat olleet rohkeita antaessaan rintansa osaksi installaatiota. Se sai myös miettimään vallalla olevia kauneusihanteita ja niiden vaikutusta yhteiskuntaan. Koin hieman ristiriitaa taiteellisen tematiikan suhteen. Installaatio ei mielestäni yhdistynyt yhtä saumattomasti taiteilijuuteen ja sen prosesseihin kuin toisissa teoksissa. Kokonaisuus jäi tässä yhteydessä irralliseksi, vaikka ajatus osallistavuudesta ja turvallisesta intiimiydestä taiteilijan ja osallistujan välillä viehätti.  

Ennen tilasta poistumista siirsin yhtä tuolia. Jätin näyttelyyn jälkeni kenenkään huomaamatta, joka katoaisi kenties jo seuraavan galleriavieraan osallisuuden myötä. 

Tracing Work -näyttelyn kuratoivat Praxis-maisteriohjelman opiskelijat.

Anni Laukka: Varjoveistoksia

Anni Laukka: I Want More!, 2021, rautalanka, kuparikaapeli, spraymaali, valaisimet.

Kokkolassa syntynyt ja työskentelevä Anni Laukka (s. 1982) on kehittänyt kiehtovan tavan tehdä taidetta. Kuopion taidemuseossa on esillä I Want More! -näyttely, jossa varjokuvaveistokset on koottu erilaisista romuista. Laukka valitsee teostensa materiaalin kuvaamaan niiden sisältöä ja sanomaa. Äitien Facebook-ryhmä on ollut teosten materiaalin tärkeä lähde.

Anni Laukka: I Want More!, 2021, rautalanka, kuparikaapeli, spraymaali, valaisimet.

"Anni Laukalle romu ei ole pelkästään teosten rakennusmateriaali vaan hän myös kommentoi materiaalivalinnallaan kuluttamista ja kuluttavaa elämää, joka tuntuu olevan loputonta suorittamista ja saavutusten mittailua ja vertailua. Työpanoksen voi mitata rahassa, painon kiloissa, suosion tykkäyksissä ja seuraajien määrissä. 'Mikään ei ikinä riitä, haluamme aina lisää.' Laukka painottaa, että hän ei kommentoi nykypäivää ylä- tai ulkopuolelta vaan kanssaihmisenä, joka kamppailee samojen kysymysten kanssa kuin muutkin."

Anni Laukka: Hearts & Thumbs, 2020, maalattu vanerilevy, valaisimet.

Museon sivuilla kerrotaan, että "alun perin ajatus valon ja varjon yhdistämisestä syntyi Laukalle opiskeluprojektin yhteydessä. Ensimmäisessä varjoveistoksessaan, Behind Beauty, taiteilija yhdisti valon kanssa työskentelyn kiinnostukseensa pulmapeleihin, ilmaisen materiaalin käyttöön sekä ulkonäköpaine-teeman käsittelyyn."

Anni Laukka: Behind Beauty, 2018, kauneustuotteita, jakkara, valaisin.

Meikkivoide, meikinpoistoaine, huultenrajauskynä, silmänrajauskynä, ripsentaivutin, kiharrin, (värillinen ja väritön) puuteri, aurinkopuuteri, peili, luomiväri, meikinpohjustusvoide, meikinkiinnityssuihke, huulikiilto, huulipuna, shampoo, muotoiluaine, hiuslakka, hiusnaamio, hiusväri, valokynä.... Rasvoista ja voiteista nyt puhumattakaan. Listaa voisi jatkaa ja jatkaa. Useat naiset jakavat ymmärryksen (ja tuskan) siitä, kuinka paljon erilaisia purkkeja ja purnukoita Behind Beauty vaatii. Ja kuinka paljon roskaa se lopulta tuottaa. Tämä oli näyttelyn ajatuksia herättävin teos.

Anni Laukka: Behind Beauty, yksityiskohta, 2018, kauneustuotteita, jakkara, valaisin.

Lopputulos on todella hämmästyttävä. Korokkeille on asetettu romukasoja, joista ei millään uskoisi muodostuvan seinälle niin pikkutarkkoja varjokuvia mitä todellisuus näyttää. Ilman oikein kohdistettua valoa teoksia ei olisi. Jokaisen kasan moniulotteisuus on niin suurta, että on todella vaikea hahmottaa mikä esine muodostaa lopulta hiusnutturan, mikä käsivarren, jalat, kaulan tai kädessä olevan puhelimen. Museon yläkerrassa oleva I Want More! -näyttely on pieni, mutta teoksissa riittää tutkittavaa. Teokset sisältävät sopivassa suhteessa kannanottoja ja huumoria.

Etätyökauden työergonomia? Anni Laukka: Efficiency at home office, 2021, konttoritarvikkeita, älypuhelimia ja tietotekniikkaa, valaisimet.

Kuopion näyttely on Anni Laukan ensimmäinen museonäyttely.

Näyttely on esillä 24.4.2022 saakka.

Songs For The Little Ones

Martin Wicktröm: Garage, 2022, öljy kankaalle; Heimat, Ed 5, 2020, pronssi. 

Galerie Forsblomissa oli esillä Kim Simonssonin näyttelyn lisäksi ruotsalaisen Martin Wickströmin (s. 1957) Songs For The Little Ones. Wickström on yksi Ruotsin merkittävimmistä nykytaiteilijoista. Maalauksissa on valokuvantarkkoja tulkintoja arkkitehtuurista, pihojen perällä olevista rakennuksista ja auringonlaskun maisemista. Monia teoksia yhdistää se, että kohteista on aistittavissa ihmisten läsnäolo, mutta kuvista puuttuvat ihmiset. Läsnäoloa tarinallistavat mm. ikkunalaudoille asetetut esineet, ikkunoiden läpi pilkottavat asetelmat, autotalliin kertyneet romut, levysoitin.

Martin Wickström: Misty River, 2021, öljy kankaalle.

Martin Wickström: Misty River, yksityiskohta, 2021, öljy kankaalle.

Martin Wickström: Misty River, yksityiskohta, 2021, öljy kankaalle.

Martin Wickström: Misty River, yksityiskohta, 2021, öljy kankaalle.

Maalauksissa on unenomainen tunnelma; ne ovat hämmentävän realistisia, mutta samalla niissä on tyhjyydessään jotain omituista. Jokin ei tunnu olevan oikein, vaikka ensivaikutelma on kaunis ja harmoninen. Valo on täydellistä ja siivilöityy pehmeästi puiden lehvästöjen läpi jättäen auringonläikkiä kankaalle. Teosten kerrotaan ilmaisevan kaipuuta, yksinäisyyttä ja nostalgiaa.

Martin Wickström: Songs For The Little Ones, 2022, öljy kankaalle.

Wickström on taitava maalaamaan tunnelmia pysähtyneillä elementeillä, joka tuo mieleen yhdysvaltalaisen Edvard Hopperin (1882-1967) kuuluisat maalaukset (mm. Nighthawks, 1942). Hopper tunnettiin niin ikään yksinäisyyden ja vieraantuneisuuden kuvaajana. Wickström rajaa kohteensa usein Hopperia tiukemmin, mutta onnistuu silti säilyttämään teoksissa samanlaisen tunnelatauksen.

Martin Wickström: Misty River; The Lobby; Fading Sun, 2021. 

Martin Wickström: Fading Sun, 2021, öljy kankaalle.

Näyttelyn oma suosikkini oli Fading Sun, jossa seinäpinta oli jaettu väripintoihin kuin Piet Mondrianin (1872-1944) maalauksissa. Auringonvalo elävöittää seinän pintaa, josta osa on rapattu sileäksi, osa on jätetty tiilipinnalle. Tiilipintojen värit vaihtelevat sinisen, vihreän, valkoisen ja punaisen välillä. Maalaus on samaan aikaan esittävä ja abstrakti riippuen siitä, mihin teoksessa kiinnittää katseensa. Ikkunoista heijastuvat takana olevat näkymät. Näyttää kuin eri ikkunoissa olisi samaan aikaan eri vuodenaika. Katseen vangitsee valon lisäksi valkoisen tiilipinnan arkkitehtoninen yksityiskohta. Seinät kätkevät sisälleen tarinoita, joita ei paljasteta katsojalle kokonaan.

Martin Wickström: Fading Sun, yksityiskohta, 2021, öljy kankaalle.

Martin Wickström: Fading Sun, yksityiskohta, 2021, öljy kankaalle.

Martin Wickström: Fading Sun, yksityiskohta, 2021, öljy kankaalle.

Martin Wickström: Vandrare; Studio Days; Passing By; Autoportrait á Nice; Strategic Drawing; Night Man; 2022, Night Man, 2021, In The Old Days; Looking Back, 2022, öljy kankaalle.

Martin Wickström: Autoportait á Nice, 2022, öljy kankaalle.

Ihmisten kädenjälki - ja ihmiset - näkyvät konkreettisesti pienemmissä maalauksissa. Ferrarin punaiseen pesukoneeseen on lastattu pyykkejä kuin odottamaan, että joku käynnistäisi koneen. Maalaus on rajattu tiukasti pesukoneen muotoon, ympärillä ei näy mitään muuta. Jotain voi arvailla metallin peilinkirkkaista osista. Maalaus on nimetty "Omakuvaksi Nizzassa", jonka luettuaan hahmottaa kuvasta siniset shortsit ja T-paidan.

Martin Wickström: Strategic Drawing, 2022, öljy kankaalle.

Kiehtovin ihmiskuvaus on Strategic Drawing. Nainen piirtää viivottimen avulla viivoja ja merkkejä pöydälle levitetylle tummalle paperille. Valo on tässäkin teoksessa avainroolissa. Kädet jäävät varjoon kun kasvoille kajastuu tasainen valo. Käsien päälle heijastuu ylhäältä tulevat valoviivat, joita nainen tuntuu toisintavan. Tunnelma on salaperäinen ja näyttää kuin nainen mittaisi avaruutta.

Martin Wickström oli itselleni uusi nimi, mutta toivoisin näkeväni hänen teoksiaan tulevaisuudessa enemmän myös suomalaisten taidemuseoiden kokoelmissa. Näyttelykokemukseen oman säväyksensä antoi tilassa soiva tunnelmamusiikki. Taustalla soi ruotsalaisen Per Hägglundin rauhallinen ja mystinen instrumentaalimusiikki.

Martin Wickström: The Listener I, 2020, öljy levylle.

Harri Mäcklin kirjoitti näyttelyn ripustuksesta Helsingin Sanomien kritiikissä (26.3.2022) oivaltavasti: "Elokuvallista vaikutelmaa tukee ensisilmäyksellä kummallinen ripustus. Tilan suurin seinä on jätetty lähes tyhjäksi, kun taas kapeampi seinä on ahdettu täyteen saman korkuisia maalauksia, joiden rivi muistuttaa auki vedettyä filmirullaa. [Ja niinhän se näytti!] Myös taustalla soiva äänimaailma vahvistaa teosten tarinallisuutta."

Songs For The Little Ones oli Kim Simonssonin näyttelyn rinnalla koettu onnellinen sattuma, sillä taisin upota näihin Wickströmin maisemiin vielä Simonssonin visuaalisuuttakin enemmän. Jäin kaipaamaan niitä tunnelmia.

Näyttely päättyi Galerie Forsblomissa 3.4.2022.

Kim Simonsson: Silhouettes

Kim Simonsson: Nukkuva sammaltyttö jolla kukkalaite; Nukkuva hiihtäjä sammaltyttö (takana), 2021.

Galerie Forsblomissa on esillä Kim Simonssonin nukkapintaisia hahmoveistoksia. Sammaleisen vihreät veistokset ovat monille tuttuja, sillä ne varastavat huomion näyttelyissä ja taidemessuilla. Forsblomissa Simonssonin veistokset on jaettu kahteen tilaan, joista toinen on teemaltaan vihreä ja toinen musta. Vihreiden veistosten huoneessa useat hahmot ovat vaipuneet uneen. Tunnelma on hiljainen ja pysähtynyt.

Kim Simonsson: Nukkuva lukeva sammaltyttö, 2022.

Kävijä astuu installaatioon, jossa lattia on peittymässä sammalmattoon ja veistosten ympärille on kasvanut kukkia ja muita kasveja. Tilassa kierrellessä pitää pinnistellä mielen kanssa melkoisesti, sillä käsi meinaa väkisin hipaista veistosten pehmeän näköistä nukkapintaa. Simonsson käyttää teosten pinnalla elektrostaattisesti siirrettyä nylonkuitua.

Kim Simonsson: Nukkuva sammal Jeanne d'Arc, 2021.

Kim Simonsson: Nukkuva sammal Jeanne d'Arc, yksityiskohta, 2021

Puhutteleva hahmo on poikatyttömäinen Nukkuva sammal Jeanne d'Arc. Haarniska-asuinen hahmo nojaa miekkaansa ja kantaa selässään mm. taskulamppua. Reppu on muodostettu tietokoneen tuulettimesta, josta kasvaa kasveja. Hiuksissa näkyy upeasti sormin muotoillun keramiikan tuntu, vaikka kokonaisuus on muuten hyperrealistinen. Ranskan, vankien ja naispuolisten sotilaiden suojeluspyhimyksenä tunnettu hahmo on kuvattu lapseksi, mutta nukkuessaankin siitä välittyy rohkeutta ja kapinahenkeä.

Kim Simonsson: Lattiaa pesevä siluettityttö; Siluettimalli joka tähtää; Jalustaa pesevä siluettipoika; Siluettityttö jolla auringonkukka, 2021.

Viereisen tilan mustat veistokset antavat uudenlaisia tulkintoja. Kun vihreät teokset oli vaivutettu uneen, mustat teokset on pysäytetty kesken liikkeen. Teokset ovat muodoltaan mangamaisen tuttuja lapsihahmoja, mutta musta nukkapinta kadottaa veistosten kolmiulotteisuuden kokonaan. Näyttelyn nimi Silhouettes kuvaa teoksia hyvin. Katsoopa niitä mistä suunnasta tahansa, ne näyttävät kuin paperileikatuilta varjokuvilta. Silmien ja aivojen välinen yhteys joutuu työskentelemään paljon, sillä kauempaa katsottuna ainut kolmiulotteisuuden paljastava kohta on veistosten kuutiomainen jalusta. Kauniisti vihreäksi lasitettu jalusta jatkaa Simonssonin tuttua viitettä sammalmaailmaan.

Kim Simonsson: Siluettimalli joka tähtää, 2021.

Oma suosikkini näyttelyn teoksista on hieman ilkikurinen Siluettimalli joka tähtää. Korvalappustereoiden kuulokejohdoista ritsan sormien väliin kietonut hahmo rikkoo stereotypista mielikuvaa kiltistä tytöstä. Reppuun on kiinnitetty mm. leikkiase.

Kim Simonsson: Siluettimalli joka tähtää, yksityiskohta, 2021.

Kim Simonsson: Siluettimalli joka tähtää, yksityiskohta, 2021.

Kim Simonsson: Jalustaa peseevä siluettipoika, 2021.

Erilaisista lapsuusmuistoista kertoo Jalustaa pesevä siluettipoika. Teos on ainut, joka on varsinaisesti kontaktissa keraamiseen kuutioon. Veistoksen muotokieli tuo mieleen lastenelokuvat, joissa köyhä lapsi onnistuu lopussa tavalla tai toisella saavuttamaan onnen ja rikkaudet. Jalustaan on piirretty tuttuja piirroshahmoja: Myyrä, Kippari-Kalle ja Nukkumatti.

Kim Simonsson: Jalustaa pesevä siluettipoika, yksityiskohta, 2021.

Jos kävijä ymmärtää kurkistaa seinän puolella olevaa jalustan sivua, kuva yllättää. Piirrokseen on kuvattu Iron Maidenin levynkansista tuttu Eddie the Head. Polvistunut poika näyttää kuin pesevän jalustan pintaan kaiverrettua piirroskuvaa jalkapalloa potkivasta pojasta. Kuvaako teos kasvutarinaa lapsesta aikuiseksi?

Kim Simonssonin Silhouettes-näyttely on visuaalisuudessaan kiehtova kokonaisuus, joka leikkii lapsuusmuistojen,  sadunomaisuuden ja kantaaottavuuden välimaastossa.

Näyttely on esillä Galerie Forsblomissa 3.4.2022 saakka.

Tarinaharjun sairaalamuseo

Nyt pääsen avaamaan teille tätäkin työprojektia. KYS aloitti viime keväänä moniammatillisen yhteistyöprojektin Savonia AMK:n kanssa, joka saatiin päätökseen loppuvuodesta 2021. Tarkoituksena oli dokumentoida Siilinjärvellä sijaitsevan Tarinaharjun sairaalamuseon historia.

Tarinaharjun sairaalamuseo perustettiin 1981 entiseen ylilääkärin asuntona toimineeseen rakennukseen. Museotoiminta rakennuksessa lakkautettiin syksyllä 2021, sillä KYS on luopumassa Tarinaharjulla sijaitsevista kiinteistöistä. Museossa oli esillä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan ja sen edeltäjien sekä sotasairaaloihin liittyvää aineistoa. Suuri osa on erikoissairaanhoidon laitteita, välineitä ja materiaaleja.

Kokoelmissa on kaikkiaan noin 3500 esinettä, 2 000 valokuvaa ja historiallisen terveydenhuollon lääketieteen alan kirjakokoelma. Sairaalamuseon yläkerran aula oli kalustettu 1930-luvun keuhkotautiparantolan potilasaulaksi ja muut huoneet lääkärin vastaanottotilaksi, lastensairaanhoidon tilaksi, potilashuoneeksi, leikkaussaliksi, sairaalan johdon huoneeksi, keittiöksi sekä kylpyhuoneeksi.

"Kirjanpitäjä ja postineiti" osana Savonia AMK:n draamanäytelmää.

Savonia AMK:n kanssa toteutetussa yhteistyössä haluttiin dokumentoida museon ja sairaanhoidon historiaa innovatiivisella tavalla. Sairaalamuseolle luotiin oma verkkosivu, jonne tallennettiin valokuvia ja historiatietoa. Museorakennus myös kuvattiin 360-tekniikalla. Historia herätettiin eloon käsikirjoittamalla museon tiloissa näyteltyjä draamakohtauksia sairaanhoidon historiasta sekä toteuttamalla lyhyt tanssielokuva "Hetken olen". Musiikinopiskelijat sävelsivät sairaanhoitoon liittyen eri tunnetiloja musiikiksi, jotka tanssinopiskelijat ilmaisivat ja tulkisivat liikkeeksi.

Tanssielokuvassa kaksi potilasta astelee museorakennukseen. Sairaalalaitteiden ja välineiden keskellä henkilöille syntyy epätietoisuutta ja pelkoja tulevasta; ei tiedetä mitä tulee tapahtumaan, välineet ovat outoja ja pelkoa herättäviä. Samanlaisilla tunteilla useat henkilöt saattavat astella nykyisinkin sairaaloihin.

Sairaanhoito ja laitteet ovat historian saatossa kehittyneet, mutta tunnemyllerrys yksittäisen henkilön sisällä voi olla samanlainen kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten. Tanssijat kulkevat elokuvassa potilaan mielensisäisen matkan sairastumisen, tilanteen käsittelyn, selviytymisen ja parantumisen kautta voimaantumiseen. Pelottavat laitteet ja välineet muuttuvat matkalla pelastukseksi ja turvallisiksi. Mielestäni elokuvan kaunein kohtaus on kuitenkin sairaanhoidon ytimessä: ihminen ja toisen ihmisen kosketus. Inhimillistä hoitoa. Lopulta tanssijat lähtevät parantuneina rakennuksesta ulos aurinkoon.
 

Museoesineet pakataan säilytykseen 

Tarinaharjun sairaalamuseo ei ole koskaan ollut ammatillisesti hoidettu museo, ja se on ollut avoinna vain tilauksesta, mutta valtaosa esineistä on luetteloitu ja inventoitu. Esineiden museoarvo- ja status velvoittavat kuitenkin käsittelemään esineitä museoeettisesti oikein myös pakkausoperaation aikana. Niitä ei voi pakata säilytykseen kuin mitä tahansa kodinkalusteita.

Tämä on hetki, jossa minun museoammatillisesta taustastani on hyötyä. Museon pakkausoperaation aikana minä pidän huolen siitä, että esineitä käsitellään oikein ja ne pakataan asianmukaisesti. Jokainen museoammattilainen ymmärtää, että 3500 esineen pakkaaminen vie aikaa, resursseja ja vaatii hyvää suunnittelua. Pakkausoperaatio on aloitettu suoraan sairaanhoitoon liittyvistä esineistä, jotka ovat kokoelman tärkein ydin. Pakkaamisessa edetään harkiten askel kerrallaan.

Olen taidehistorioitsija, eikä minulla ole ymmärrystä sairaalamuseon esineistä, mutta tärkein tehtäväni on hoitaa pakkausoperaatio siten, että tulevaisuudessakin tiedetään mikä esine on missäkin. Esimerkiksi pienesineet kääritään paperiin, kirjoitetaan esineen inventointinumero kääreen päälle ja asetetaan esineet laatikkoon. Kaikkien laatikossa olevien esineiden inventointinumerot kirjoitetaan myös laatikon ulkopintaan, jotta esineet löydetään tarvittaessa helpommin ja nopeammin. Jokainen laatikko myös numeroidaan erikseen, ja laatikoiden numerot kirjataan Excel-taulukkomuodossa olevaan esinelistaan. Näin listauksesta pystytään hakemaan nopeammin inventaarinumeron avulla tieto siitä, missä laatikossa mikäkin esine sijaitsee. Pakkaamisessa pyritään säilyttämään sama järjestelylogiikka kuin näyttelyssä: eri sairaanhoitoon liittyvät esineet pidetään omina ryhminään.

Valtakunnalliset sairaalamuseot

Jokaisella sairaanhoitopiirillä lienee jonkinlainen museokokoelma. Museoammatillisella kentällä ollaan jo vuosia pyritty siihen, etteivät kaikki museot keräisi kokoelmiinsa samanlaista aineistoa. Museoilla on haasteita säilytystilojen suhteen, joten ei ole järkevää, että esimerkiksi kaikki kulttuurihistorialliset museot tallentavat kokoelmiinsa rukkeja, ryijyjä ja rekiä. Tarvitaan tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkostoa (TAKO). Erityisvastuualueita jakamalla pyritään tallennustehokkuuden lisäksi myös resurssitehokkuuteen.

Tästä näkökulmasta ymmärtänette myös sairaalamuseoiden tilannetta paremmin. Ei ole järkevää, että jokainen suomalainen sairaala ja sairaanhoitopiiri kerää kokoelmiinsa samanlaisia sairaalalaitteita ja -välineitä, koska kaikkialla on pula säilytystiloista aivan samalla tavalla kuin museokentälläkin. Lisäksi museotoiminnan ylläpitäminen ei ole sairaaloiden ydintehtävä.

Lääketieteen nopeassa kehityksessä historian ymmärrys ja sairaanhoidon kehityksen merkitys ovat kuitenkin ensiarvoisen tärkeitä. Kaikkia esineitä ei voida säilyttää ja sairaalamuseoiden kokoelmissa on sellaisiakin esineitä, joita sinne ei mielestäni kuuluisi. Näihin esineiden tallennusprosesseihin tarvittaisiin enemmän museo- ja sairaanhoidon ammattilaisten välistä yhteistyötä. Esineitä ei voida säilöä vain esineen itsensä vuoksi, vaan sillä tulee olla perusteltu kontekstitieto, miksi jokin esine liitetään tai on liitetty kokoelmaan.

Oman haasteensa esinekokoelmiin ja niiden säilyttämiseen tuovat materiaalit. Tarinaharjun sairaalamuseon kokoelmiin kuuluu esimerkiksi vanhat kumi/muovihanskat, jotka ovat vuosikymmenten myötä kovettuneet ja murentuneet. Niitä ei voi siirtää tai materiaali hajoaa kirjaimellisesti käsiin. Tässä tapauksessa kyseinen esine tulee poistaa kokoelmista, sillä se ei enää palvele museotarkoituksessa. (Esineiden kokoelmista poistaminen on myös omanlaisensa operaatio, jota en kuitenkaan avaa tässä sen enempää.)

Helsingin yliopistollinen sairaala ja HUSin museotoimikunta ovat käynnistäneet valtakunnallisen sairaalamuseoihin liittyvän kartoituksen. Tässä vaiheessa kartoitetaan sitä, millaista sairaanhoitoon liittyvää esineistöä ja kuinka paljon materiaalia ympäri Suomea on. Tulevaisuudessa on ollut yhtenä ajatuksena perustaa mahdollisesti yksi valtakunnallinen lääketieteeseen ja terveydenhoitoon keskittyvä museo.

Tämä näkökulma auttaisi järkevöittämään sairaalamuseoiden kokoelmatilannetta valtakunnallisesti. Samalla se tarkoittaisi kuitenkin sitä, että kaikkien tulisi priorisoida kokoelmiaan. Kaikkien sairaalamuseoiden kaikkia kokoelmaesineitä ei voida siirtää yhteen paikkaan. Tämä vaatii pitkäjänteisen suunnittelun ja organisoinnin lisäksi myös kylmää tilastointia siitä, onko tällaisen museotoiminnan perustaminen kannattavaa, millä paikkakunnalla ja kuinka siitä saisi kannattavaa?

Kannan tätä tulevaisuuden visiota takaraivossani Tarinaharjun sairaalamuseota pakatessa. Pakkaamisen taustalle sisältyy siis laajempi kokonaiskuva. Eri esineryhmien kohdalla tulee tehdä alustavaa pohdintaa siitä, mikä esine kuuluu lopulta mihinkin nyt tai tulevaisuudessa.

Savonia AMK:n kanssa tehdyssä yhteistyössä verkkosivuilla vierailevat pääsevät kuitenkin virtuaalikävelylle museoon, vaikka rakennuksesta itsestään luovutaan. Tulevaisuudessa toiveena on kehittää virtuaalimuseota.

En tiennyt millaiseen projektiin joutuisin mukaan (muiden tehtävien lomassa) vaihtaessani museoamanuenssin työn KYSin taideasiantuntijan tehtäviin. Vitsailin Kiinteistöhallinnon työkavereilleni, että luulin taideasiantuntijaksi siirtyessäni, että museoasiat jäisivät taakse, mutta he järjestivätkin organisoitavakseni kokonaisen museon... Onnekseni en joudu yksin vastaamaan kaikesta, mutta välitän asiantuntemustani heille siinä määrin kuin osaan. Yhteistyössä edistetään tätäkin projektia muiden työkavereiden kanssa.