torstai 3. tammikuuta 2013

Mielenmaisemia

Sain "anopilta" syntymäpäivälahjaksi kauan kaipaamani Hannu-Pekka Björkmanin kirjan Kadonneet askeleet. Kirja kertoo taiteen, maiseman ja muistin merkityksistä. Maisemasta kirjoittaessaan Björkman tiivistää myös omia ajatuksiani aiheesta.

"Mitä jääkään mieleemme niistä tuhansista maisemista, joita elämämme aikana katselemme. Haukomme henkeämme vuorten laella. Ihastelemme vieraita kaupunkeja ja kyliä. Haaveilemme muuttavamme Atlantin rannalle tai Toscanan kukkuloille, mutta todennäköisemmin päädymme sen riihen nurkalle, josta olemme lähtöisin. Koska sen harmaat lahonneet laudat ja tuulessa kahiseva heinä ovat rakkaammat. Koska ne kertovat, keitä me olemme ja koska niiden äärellä tulimme ja tulemme itseksemme. Koska ne kantavat muistoa viattomuudesta, joka ulottuu aikojen taakse.

Joskus vaelluksillamme tapahtuu, että maisema tai jokin maisemassa todella pysäyttää meidät. Haltioidumme. Tunnemme, että kuulumme tuohon maisemaan. Saatamme jopa sanoa tulleemme kotiin, ja kuitenkin kaikki on täysin vierasta. Mistä on kysymys? - Tunnistamisesta. Jokin ympäröivässä todellisuudessa on liukunut päällekkäin sisäisen maisemamme kanssa. Haluamme jäädä niille sijoillemme, katsoa maiseman loppuun. Mutta se ei tyhjene eikä paljasta salaisuuttaan. Kuten ei muistimmekaan. Vannomme palaavamme, ja ehkä teemmekin niin."

Tämän Björkmanin maiseman innoittama halusin jakaa teille omia mielenmaisemiani, maisemia, joita katsellessa aika on pysähtynyt, joihin haluaisi jäädä ja joita olisi jaksanut katsella loputtomiin. Kuvat eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

Mummolan peltonäkymä kaikkina vuodenaikoina. Mummolaa ei enää ole, eikä pellolla seisovaa latoakaan. Joten tämä maisema on enää mielessäni.
Claude Monet'n puutarha Givernyssä. Tätä näkymää katselin pitkään muiden ottamista kuvista ja haaveilin paikkaan pääsystä. Kun haave vihdoin toteutui, olisin voinut seistä kaarien edessä ikuisuuden. Nyt kuvat saavat syvemmän merkityksen.
Koli. Kansallismaisema, joka todella ansaitsee tittelinsä. Henkeäsalpaavat maisemat.
Sigtuna, Ruotsi. Keväällä kukkineet narsissit pysäyttivät tämän näkymän äärelle. Rakastuin tähän Ruotsin vanhimpaan kaupunkiin ja sen kirkkojen raunioihin.
Latvian rannikko. Opintomatkalla Riikaan pysähdyttiin Latvian rannikolla ja aaltojen huuhtoessa pehmeää hiekkaa teki mieli vain jäädä rannalle istumaan ja katsomaan auringonlaskua.
Rapolan muinaislinna Sääksmäellä. Vallien sisään jäävä suppa oli todella suuri, koivujen valtaama alue. Kuvittelin kuinka hienolta paikka näyttäisi syksyllä, keltaisten lehtien varistessa maahan. Olo tuntui pieneltä ja satumaiselta.
Entisen kouluni vieressä oleva pelto. Tässä miltei vieressä käytiin piirtämässä croquis-luonnoksia lehmistä. Kaunis auringossa, mutta usvaisessa maisemassa oli kaunista salaperäisyyttä.
Kuopion Vasikkasaari kirpeimmillä talvipakkasilla. Lumihuurteinen saari kimaltaa auringossa upeasti. Tätä saarta pääsee tarkastelemaan lähempää esimerkiksi Finland Ice Marathonien aikaan.

Haastan teidät paljastamaan mielenmaisemanne!  

8 kommenttia:

  1. Hihii, ihan samanlaisissa tunnelmissa minäkin... Hannu-Pekka Björkman kuvaa kyllä hienosti asiaa. Juuri tällä hetkellä tuo viimeinen kuvasi tuntuu minulle omimmalta. Ehkäpä vielä vastaan haasteeseesikin jonain päivänä, sillä mielenmaisemiani ovat muutkin kuin juuri äsken postaamani kuvat ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuukki: Tykkään todella paljon Björkmanin kielestä ja tavasta ilmaista asioita. Lisäksi hänellä on taidehistoriallisia kykyjä :)
      Jään odottamaan mielenmaisemiasi ;)

      Poista
  2. Hieno kuvasarja. Minäkin viihtyisin kaikissa noissa maisemissa. Givernystä olen haaveillut jo kauan. Oma Pariisin-matkani (toukokuussa 2011) oli vain neljän päivän mittainen enkä ehtinyt Monet'n maisemiin. Toivottavasti joskus.

    Tuo Björkmanin kirja olisi kiinnostava lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja: Me suunnittelimme Givernyn matkan jo etukäteen ja liput puutarhaan kannattaa tosiaan ostaa netistä etukäteen. Juna- ja bussiyhteydet on hyvät Pariisin Gare Saint Lazare asemalta Vernonin kautta Givernyyn, yhteen suuntaan matka kesti muistaakseni hieman vajaan tunnin.

      Tykkäsin molemmista Björkmanin kirjoista; sekä Valkoista valoa että Kadonneet askeleet miellyttivät kirjoitustyylillään, pohdinnallaan. Yllätyin Björkmanin taidehistoriallisesta otteesta!

      Poista
  3. Hei, tämä teksti toi paljon ajatuksia.
    Kiinnostuin kirjoista, jotka toit esiin.
    Mutta nuo kuvat, ne vasta pysäyttikin.
    "On paikkoja, joissa haukot henkeä ja olet varma että palaat takaisin."Noista kuvista on yksi juuri sellainen. MUTTA:
    Ja sitten juuri siihen maisemaan tulee niin suuri särö ja suru, ettet voi enää vuosiin palata siihen maisemaan, sillä siellä on tapahtunut jotain sellaista, joka toi elämään raskaan ja vaikean elämänmuutoksen.

    Mutta olen päättänyt joskun palata tuohon maisemaan, mutta se vaatii ehkä ensin yksin menemisen ja tunteiden vastaanottamisen sellaisina kuin ne tulee. Voi tulla henkeäsalpaava hetki, aivan uudella ulottuvuudella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen Björkmanin kirjoja lämpimästi,ihanan rauhallista ja pohdiskelevaa tekstiä. Saa ajatukset heräämään.
      Olen pahoillani että maisema on tuonut sinulle mukanaan myös surua. Kuinka paljon lataammekaan erilaisiin maisemiin tunteita ja tunnelmia ja kuinka paljon ne meille antavat, tai vievät. Huomaamattakin.

      Poista
  4. Omia mielenmaisemiani on mm. kesäisillä Keiteleen vesillä, Ranskan Merialpeilla (Baisse de Valmasque), Hangon talvessa, Kolin suvessa ja tykkylumilla, yleensäkin syysusvaisilla rannoilla ja sammalmetsissä. Harmi että kommentteja ei voi lisätä kuvien kera ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kenkä: Maisemasi kuulostavat hyviltä. Syysusvaiset rannat ja sammalmetsät ovat jotain mitä tulee koettua aivan liian harvoin.

      Poista