Suomen käsityön museo

Ensimmäiseksi haluan kiittää Suomen museoliittoa edellisen blogitekstini jakamisesta, sillä sitä on käyty kurkistelemassa jo yli 600 kertaa, mikä on tämän kokoiselle blogille hurjan paljon! Mukaan on sen myötä tarttunut muutama uusi lukijakin, kiitos ja tervetuloa myös teille!

Mutta sitten itse asiaan. Museokenttää seuranneet ovat saattaneet huomata Suomen käsityön museota velloneet huolestuttavat uutiset. Ensin Jyväskylän kaupunki suunnitteli kustannussyistä luopuvansa museosta, mutta onneksi tilanne on toistaiseksi se että museo jatkaa toimintaansa kaupungin varoilla nykyisellä paikallaan. Kulttuuri- ja liikuntalautakunta vaatii kuitenkin että tulevaisuudessa Suomen käsityön museota tarkastellaan laajemmin osana kaupungin museoverkon "kehittämistä". Tämä tarkoittaa sitä että kaupungin museoiden sijoittamista mietitään uudelleen. Pahimmillaan museoita tullaan puristamaan toistensa tiloihin.

Mutta millaisesta museosta on kysymys? Suomen käsityön museo on käsityön ja käsiteollisuuden asiantuntija, valtakunnallinen erikoismuseo, jonka osana toimivat Suomen kansallispukukeskus ja Konservointikeskus. Kiinnittäisin tässä erityisesti huomiota sanaan valtakunnallinen, sillä museo on KOKO SUOMEN käsityökulttuurin, käsityön perinteen sekä tiedon ja taidon säilyttäjä, hoitaja, tallentaja ja välittäjä. Museo edistää käsityön arvostusta ja tukee käsityöläisyyttä ammattina, harrastuksena ja taiteena sekä kannustaa luovaan yrittäjyyteen. Vuosittain Taidon päivänä Suomen käsityön museo valitsee Vuoden käsityöläisen. Valinnalla tuodaan esille tämän päivän käsityöläisyyttä tai lähestytään käsityön taitajien osaamista uudesta näkökulmasta. Palkittuja käsityöläisiä ovat olleet mm. tatuoija Antti Rossi (2010), neurokirurgian professori Juha Hernesniemi (2011), neulesuunnittelija Veera Välimäki (2012), kakkutaiteilija Emma Iivanainen (2013) ja uusimpana parturimestari ja käsityöneuvos Bror Bäckström.

Nyt joudun tunnustamaan että ensimmäisen kerran kuullessani Suomen käsityön museosta, ajattelin sen  sisältävän kansallispukuja, neulomuksia, jotain puisia esineitä ja noh, vanhoja pölyisiä juttuja. (Liekö Jyväskylän kaupungin päättäjillä ollut samanlaisia mielikuvia museosta?) Kuinka väärässä olinkaan. Ensimmäisen kerran museossa vierailtuani mielikuvat muuttuivat täysin ja olin hieman hämilläni siitä kuinka monipuolinen, värikäs, kävijää aktivoiva ja tätä päivää museo olikaan. Jotta tekin pääsisitte näkemään millaisesta museota on kysymys, ja kenties rikkomaan omia oletuksianne, tässä kuvia ja tunnelmia.

Näyttelytiloihin johdattaviin käytäviin ja portaikkoihin on teipattu hauskoja räsymattoja. Alakerrassa sijaitsevat perusnäyttelyt.

Kansallispukukeskuksen perusnäyttely Komeasti juhlaan. Kansallispuvuista täytyy aina etsiä ne oman alueen puvut, tässä Kuopion seudun esimerkki.

Marita Vennon uusi tulkinta kansallispuvusta vuodelta 1999.

Suomen käsityön museon perusnäyttely Käsityössä elämän tuntu. Kangaspuilla saa kokeilla kutomista ja tukipylväs on koristeltu neulegraffitein. Jokaisen lasivitriinin alareunassa olevista laatikoista löytyy yllätyksiä.

Kävijää aktivoidaan paitsi paikan päällä myös jälkikäteen verkossa.

Tuunatut Reino-tossut.

Tämä alusvaateosaston kehityskaari on huvittava.

Mikroskoopilla sai tutkia mm. krappikiteitä ja kardemummaa.

Museon aistitila on varmasti yksi suosituimmista kohteista. Täällä saa sovittaa, kuunnella, tunnustella, haistella ja maistella.

Ideoita esillepanoon on lainattu esimerkiksi luonnontieteellisistä museoista. Tässä nesteeseen on säilöttynä virkkuukoukku töineen.

Aistitilan seinälokerikon suosituin aistittava taitaa olla oikean yläreunan Marianne-maistiaiset. Karkkikulho on asetettu kuitenkin sen verran korkealle etteivät lapsikävijät siihen itse yllä.

Tässä mahtavia esimerkkejä uudelleen ajattelusta. Vanhat täkit on muokattu takeiksi ja nahkaiset matkalaukut valaisimiksi. Näistä on "vanha ja pölyinen" kaukana.

Käsityön kekseliäisyyttä: Marianne-karkkipaperit uusiokäytössä.

Jos Suomen käsityön museon henki pitäisi tiivistää yhteen esineeseen se olisi yllä oleva villapaita. 

"Hailuotolaiset naapurukset, tyttö ja poika, olivat hyvät ystävykset koko lapsuutensa. Heidän odotettiin menevän naimisiinkin. Sodan myötä ystävysten tiet erkanivat: poika joutui rintamalle ja tyttö jäi kotiinsa Hailuotoon. Sodan aikana tyttö meni naimisiin toisen pojan kanssa. Poika palasi sodasta ja jäi kotiseudulleen Hailuotoon kalastajaksi. Naimisissa ollessaan tyttö kutoi lapsuudenystävälleen lahjaksi tikkurin eli villapaidan. Saajalleen tikkuri oli niin rakas, että hän piti sitä melkein 50 vuotta, kuolemaansa asti. Mies sai sukulaisiltaan lahjaksi useita neuleita, että olisi voinut luopua vanhasta ja kuluneesta villapaidasta. Hän ei koskaan pukenut niitä päälleen, vaan paikkasi niillä rakasta tikkuriaan. Hän parsi pienen kalastajamökkinsä lampun valossa kulunutta ja rispaantunutta neulettaan. Erakkona eläessään hän oli luopunut monesta asiasta, mutta ei lapsuudenystävänsä lahjasta."

Sama rakkaus käsityöhön ja sitä kautta niiden tekijöihin on aistittavissa koko museon olemuksessa.

Museon 2. kerroksessa oleva Avoin PAJA toivottaa kaikki halukkaat tervetulleeksi kokeilemaan käsityötaitojaan.

Pöydälle on laitettu usein helppoja esimerkkitöitä liittyen esimerkiksi vaihtuviin näyttelyihin. Huopa...liikkeessä-näyttelyn hengessä oli ohjeet huopaleppäkerttuun.

Pajasta löytyy materiaaleja kaikenlaiseen askarteluun: lankoja, värejä, kangastilkkuja, kartonkeja, helmiä, nappeja, pullonkorkkeja, palapelin palasia, rautalankaa, koruntekovälineitä, muoviesineitä jne. jne.

Isompaan askarteluun on varattu isompia välineitä.

Haaverin sattuessa apukin on lähellä.

Lipaston päällä on ohjekirja erilaisille malleille ja numeroiduista laatikoista löytyvät materiaalit niiden tekemiseen.

Pienet materiaalimaksut jätetään lippaisiin.

Itse tehdyt käsityöt on mukava viedä kotiin muistoksi museovierailusta.

Pajan vierestä lähtee Suomen kansallispukukeskuksen Kuja-näyttely, jossa oli tällä kertaa esillä Sidotut siivet.

Taito Kymenlaakso ry:n Pistos - pahennustako perinteeseen kehityshankkeen nuoret olivat luoneet uusia tulkintoja kansanomaisen käsityökulttuurin perinteistä.

Taftihameen ja vyötärökorsetin kuviointi on saanut inspiraationsa tykkimyssyjen päällyssilkkien ja pitsien kirjonnoista. Oikealla on Seiskarin miehen kesähousujen pohjalta muokattu naisille sopiva malli. Enpä voisi juuri mukavampia kesähousuja kuvitella!

Perjantaisin Suomen käsityön museon tiloja hyödyntävät myös "sukkakerholaiset", jotka kokoontuvat yhteen neulomaan villasukkia, jotka lahjoitetaan mm. erilaisiin hoitolaitoksiin niitä tarvitseville. Sain vaihtaa heidän kanssaan muutaman sanan ja he osoittautuivat varsin sydämellisiksi naisiksi, jotka pitävät museota "olohuoneenaan".

Museosta ei koskaan pääse ulos ennen kuin kurkistaa myös museokauppaan, joka on valehtelematta mielestäni kaupungin paras lahjatavarakauppa. Heti seinän takaa löytyy myös Taito Shop.

Suomen käsityön museo tunnetaan kaupunkilaisten keskuudessa suosituimpana ja matalan kynnyksen museona, johon on helppo poiketa suoraan Kauppakadulta. Museoon on vapaa pääsy perjantaisin ja Aulagalleriaan pääsee aina maksutta. Minulle museo muodostui tavallista tärkeämmäksi museologian projektin myötä, jolloin olin osa ryhmää jonka tehtävänä oli tallentaa museolle Oprikka-yrityksen tarina. Mielestäni Suomen käsityön museo perustelee olemassaolonsa paitsi ammattitaitoisella henkilökunnalla myös jokaisella vaihtuvalla näyttelyllä ja asiakkaiden huomioimisella. Käsityöt ovat jollain tavalla osa meidän jokaisen elämää. Niiden tekeminen ja/tai niiden saaminen pitää meidät inhimillisinä.

Ja Jyväskylän kaupungin päättäjät: kannattaisiko tehdä vierailu kyseiseen museoon ennen kuin menette ehdottamaan sen lopettamista...? Sama kehotus heitettäköön koko Suomen päättäjille.

Millaisia ajatuksia teillä on Suomen käsityön museosta?