Naapurirakkautta

Kirsi Pitkänen on muuttanut Galleria Beckerin näyttelytilat kerrostalohuoneistoksi. Sisään astuessa pääsee rappukäytävään ja ovelle, jossa tulijan vastaanottaa "ystävällinen" asiattomilta pääsy kielletty -kyltti. Nyt olen Asunto Oy Kyttälän reviirillä. Nimi kertoo kaiken. Täällä naapurit kommunikoivat keskenään viestein ja lapuin, kurkistellen ovisilmästä ja huutaen seinien läpi. Toisten asiat tiedetään tai ainakin niihin sotkeudutaan. Rapussa asuu muun muassa sellaiset yksilöt kuin V. Ahtiainen, H. Issukka ja V. Asikka. Talonmiehenä toimii P. Aholainen. Tervetuloa Kyttälään!

Kokonaisuus on hyvin rakennettu, näyttelytilassa tuntee olevansa kuin jonkun myytävässä asunnossa. Eri asia haluaisiko kukaan vapaaehtoisesti muuttaa näin rehellisesti kyttäävään naapurustoon. Näyttelyn huvittavinta antia on lukea erilaisia lappuja ja viestejä, joita naapurit ovat toisilleen lähetelleet. Kaikenlaisesta sitä ihmiset suivaantuvat, vaikka rehellisyyden nimissä on todettava, että kyllä sieltä viesteistä itsensäkin tunnistaa. Voiko elämästä selvitä ilman että naapurit eivät koskaan ärsyttäisi?

Rappukäytävän ilmoitustaululle on jätetty ohjeita, uhkauksia ja kehotuksia.

Pikavalinnoilla voi ottaa yhteyttä 1. talonmieheen, 2. poliisiin, 3. Savon Sanomien Kuumaan linjaan, 4. Seitsemän päivää lehteen tai 5. äitiin.

Puhelimen pikavalintanäppäimen numero 3. nauratti miltei ääneen. Muistan että Kuopiossa asuessa huvittavinta oli lukea juuri Savon Sanomien Kuumaa linjaa, jonne kaupunkilaiset valittivat kuka mistäkin. Toinen hauska osio oli Viikkosavon tekstaripalsta, jonne jotkut kirjoittivat provosoidakseen lukijoita tahallaan. Viestittely saattoi jatkua useamman lehtinumeron verran.

Pitkänen on käsitellyt aihetta huumorilla, mutta myöntää ajattelevansa kyttäämisen kääntöpuolta, yksinäisyyttä. Kerrostaloasuminen on muuttunut yhteisöllisestä yksilöllisemmäksi. Tästä on omiakin kokemuksia. Olen asunut pienessä kerrostalossa, jossa osaa naapureista en nähnyt koskaan. Kaikki halusivat olla omissa oloissaan. En tiennyt asuiko asunnossa mies vai nainen, nuori vai vanha. Talossa ei tapahtunut kyttäämistä, mutta ilmapiiri oli tarttuva. Jos kukaan ei reagoi tervehdykseesi eikä vastaa katseeseen, on turhauttavaa yrittää hymyillä aamuisin. Nykyinen taloyhtiö on isokokoinen ja vaikka tänne voi piiloutua, suurin osa asukkaista on yhteisöllisiä, iloisia ja auttavaisia. Samassa rapussa asuu vieläpä talonmies(nainen), joka hoitaa siivouksen ja kunnossapidon. Talomme yhteisöllisyys johtuu siitä, että suurin osa asukkaista on alkuperäisiä ja keski-ikä 50 paremmalla puolella. Tavatessa hymyillään, tervehditään ja vaihdetaan kuulumisia. Toisten asioista tiedetään, koska asioista keskustellaan ja tietoa jaetaan, mutta varsinaista kyttäämistä en ole havainnut.

Radiosta kuului Pitkäsen esittämän Julistajan haastattelu, jossa keskusteltiin naapureista.

Naapurit H. Issukka ja P. Aholainen.

 Viestejä lähettämällä halutaan pysyä anonyymeina ja kenties pakoilla vastuuta siitä, ettei haluta ottaa omille harteille valittajan titteliä. Hammasta purraan tiettyyn pisteeseen saakka, kunnes napsahtaa se jokin, jonka jälkeen kirjoitetaan tulikivenkatkuinen viesti/uhkaus sen sijaan että mentäisiin kommentoimaan naapurille suoraan kasvotusten. Yksinäiset henkilöt puolestaan saavat elämäänsä sisältöä ja jännitystä seuraamalla naapureitaan ja heidän touhujaan. Surullista, mutta varmasti melko tavallista.

Pöntöltä tuli kiukkuisia kommentteja kun yksityistä tilaa häirittiin.

Pitkänen onnistuu performansseillaan ja näyttelyillään herättelemään ajatuksia yhteiskunnasta ja sen tilasta. Usein huumorin taakse piilotetaan syvällinen ja pistävä totuus, joka saa ajattelemaan myös omia käytös- ja ajattelumalleja. Eikö taide ole hyvää juuri silloin, jos se saa aikaan muutosta ja reaktioita?

Kirsi Pitkäsen Naapurirakkautta koettavana Galleria Beckerissä 4. kesäkuuta 2014 saakka.

Pitkäsen näyttelyä on sivunnut myös Jalkasin-blogi.