Oravien aarteita

Se on ensimmäinen kesätyöviikkokin takana. Tupsahdin keskelle täydellistä toimintaa, kun Kuutti Lavosen näyttelyä oltiin rakentamassa ja pääsin siihen mukaan. Siitä myöhemmin kenties vähän lisää. Mutta tulkaahan mukaan niin kurkistetaan Oravien perheen kotiin.

Eteisen naulakossa olevat vaatteet ja kengät ovat vapaasti sovitettavissa.

Oravien aarteita on Jyväskylän taidemuseon pysyvä kokoelmanäyttely, joka esittelee Suomen Taidegraafikot ry:n kokoelman teoksia 1960-luvun kotimiljöössä. Tässä kodissa asuu kuvitteellinen Oravien perhe, joka on vuosien varrella keräillyt, saanut lahjaksi ja perinyt suomalaista taidegrafiikkaa. Teokset ovat aikaväliltä 1850-luku vuoteen 1967. Kodissa on olohuone, kirjastonurkkaus, ruokailutila, kolme makuuhuonetta, isän työhuone sekä perheen pienimmän leikkinurkkaus. Seinillä olevat teokset on valittu perheenjäsenten harrastusten ja mielenkiinnon kohteiden mukaan.

Reino Harsti: Isä ja poika, 1950, kuivaneula.

Muistan ensimmäisen kerran asunnossa vieraillessani olleeni hieman hämilläni. Taidemuseoon oli sekoitettu kulttuurihistoriallista museota. Ajatus oli kuitenkin loistava. Koti oli niin hienosti rakennettu, että seinillä olevat grafiikat jäivät hieman toissijaisiksi, kun kokonaisuudesta piti bongailla tuttuja esineitä ja huonekaluja. Tässä se kekseliäisyys piileekin. Vaikka taidegrafiikka ei tuntuisi omalta, voi nauttia näyttelystä aivan toisella tavalla. Olen itse 80-luvun lapsi enkä väitä osaavani samastua 60-luvun henkeen, mutta hippusia tuosta ajasta on aina ollut omassakin elämässä. Vanhemmat ja isovanhemmat kuljettavat sitä mukanaan ja heidän kauttaan on siirtynyt eteenpäin mm. astioita, huonekaluja, vaatteita, valokuvia, kirjoja ja lehtiä. Näitä kaikkia voi nähdä myös Oravien perheen kodissa. Ajan tunnelma on itselleni mieluisa myös siinä mielessä, että tämän 60-luvun kaupunkilaiskodin lisäksi olen saanut olla tekemisissä myös autenttisessa maalaismiljöössä Suomen Asutusmuseossa. Se näyttää ajan toisen puolen ja kertoo Karjalan evakkojen tarinan, jonka myös oma mummoni koki. Paloja niistä tarinoista on siirtynyt nyt minulle.

Oscar Parviainen: Martiques, 1907, viivasyövytys.

Tuomas von Boehm: Sitruuna, 1952, puupiirros, väri.

Taisto Toivonen: Istunto, 1959, puupiirros, väri.

Tämä kokoelmanäyttely pyrkii rikkomaan taidemuseoissa edelleen vallitsevaa kosketuskieltoa vastaan. Tässä kodissa saa liikkua vapaasti, koskea huonekaluihin ja esineisiin, istua, soittaa pianoa, piirtää, kirjoittaa, soittaa puhelimella, selata lehtiä, kirjoja ja albumeja, kuunnella radiota ja sovittaa vaatteita. Ja kaikki on suositeltavaa. Myönnän, että olin ensimmäisellä kotikäynnillä hieman varovainen ja ujo, mutta kukapa nyt ei olisi astuessaan ensimmäistä kertaa vieraaseen kotiin.

Reino Harsti: Lukija, 1928, viivasyövytys.

Jalmari Ruokokoski: Kipeä Elvira, 1910, pehmeäpohja.

Koskeminen, osallistuminen ja etsiminen on kuitenkin välttämätöntä jos aikoo saada tietoa seinillä olevista grafiikantöistä. Täältä ei löydä perinteistä teosluetteloa vaan tiedot on "piilotettu" osoitekirjaan, romaaniin, satukirjaan, reseptikirjaan tai vaikka postimerkkikansioon.  

Ylhäällä Ina Colliander: Peilissä, 1933, puupiirros ja alhaalla Hjalmar Hagelstam: D'a-Lal, 1931, viivasyövytys.

Tuulikki Pietilä: Kasvi, 1964, akvatinta.

Tapio Haili: Lumpeenkukkia, 1963, puupiirros, väri.

Useamman vierailukerran jälkeen (kun miljööihastus alkaa tasoittua) pääsee keskittymään enemmän grafiikanteoksiin ja etsimään niiden avulla lisätietoa kodin asukkaista ja heidän persoonistaan. Tällä hetkellä kotia asuttaa kuitenkin perheen kasvattilapsi Pasi, joka on laittanut kotia hyrskynmyrskyn, kuten teineillä on tapana.   

Pasin huone.

Eino Ahonen: Aamukävely, 1967.

Vasemmalla Pekka Halonen: Yrjö, 1909 ja oikealla Tuulikki Pietilän teos vuodelta 1965.

Ina Colliander: Poika, 1958.

Kaarlo Hilden: Tytön pää, 1932, viivasyövytys, kuivaneula.

Ylhäällä Anders Holmqvist: Maailman ihmeitten edessä, 1932, akvatinta ja alhaalla Erkki Talari: Kimalaisia, 1955, puupiirros.

Oravien koti grafiikkanäyttelyn sijoituspaikkana on huomattavasti mielenkiintoisempi vaihtoehto kuin kiertää teoksia vain valkoisella tai sävytetyllä seinällä. Näin teoksetkin saavat "lihaa luiden ympärille".

Joko Oravien koti on teille tuttu?