As It Stands

Roi Vaara.

Reaktio Festivaalin ohjelmistoon kuului Roi Vaaran performanssi As It Stands. Tätä ennen taiteilija esitteli paikka- ja tilannesidonnaisia performanssejaan Jyväskylän taidemuseossa.

Roi Vaara: Snow Business.

Muistan uutisoinnin ja hälinän siitä, kuinka Vaara kärräsi rekalla lunta Kuopion torille, pyöritteli siitä palloja ja alkoi myydä niitä. En vain harmikseni itse sattunut tuolloin paikalle. Kyseisestä lumipallokaupasta on kirjoittanut myös Pois työpöydältä blogi. Reijo Valta pohti blogissaan muun muassa:

"Snow business herätti monenlaisia kaupallisia kysymyksiä. Jos joku oikeasti alkaisi lumipalloja kaupitella, saisiko kauppias kerätä myytävän lumen mistä tahansa? Millaisia vaatimuksia terveystarkastajat kaupalle asettaisivat? Paljonko myytävältä lumelta perittäisiin arvonlisäveroa? (---) Snow business herätti myös kysymyksen, että kuinka moni meille myytävä ja ostamamme tuote jo on lumen kaltainen?"

Roi Vaara: Wet paint handshakes.

Kultaisesta kädenpuristuksestaan (kirjoittanut mm. Alaston kriitikko ja Oi mutsi mutsi) tunnettu taiteilija varioi teoksensa myöhemmin muotoon Wet paint handshakes, jossa näyttelyn avajaisissa sai kätellä Vaaran valkoisesta maalista valuvaa kättä. Avajaisvieras joutuu pohtimaan kohteliaisuuden rajoja: onko kohteliaampaa kätellä kätensä ojentavaa, vaikka saisi maaliroiskeita päälleen vai jättää kättelemättä ja pitää asu tilaisuuteen sopivana (puhtaana)? Moni uskaltautui kättelemään, osa empien, osa innoissaan. Kättelyn jälkeen vierailla oli mahdollisuus huuhdella kätensä vesiämpärissä.

Roi Vaara: As It Stands.

Vaara osaa pienillä ja oivaltavilla elementeillä luoda performasseistaan vuorovaikutteisia ja vangitsevia. Jyväskylän Kompassilla As It Stands performanssissaan Vaara seisoi puolitoista tuntia lasikopissa. Ajattelin etukäteen, että seisominen tapahtuisi ihan keskellä Kompassia, mutta Vaara oli sijoittanut lasikopin harmaan kiviseinän viereen ja pukeutunut harmaaseen pukuun, jonka ansiosta maastoutuminen tapahtui suht tehokkaasti. Tosin ympärillä tuijottavat katsojat paljastivat jonkin olevan hassusti. Osa käveli rohkeasti ohi, osa kiersi kaukaa ja osa reagoi tuijottamalla. Osa hymyili ja osa kommentoi jotain pientä.

Roi Vaara sanoi Jyväskylän taidemuseon tapaamisessa välttelevänsä performansseissaan kameroiden mukanaoloa. Kameroiden läsnäolo rikkoo sen autenttisuuden minkä performanssi luo ja antaa monelle suoraan väärän reaktion tilanteeseen. 

Aloin miettiä tuota kameran tuomaa väärää reaktiota. On totta, että jos näkee arjen keskellä jotain outoa ja tilanteeseen liittyy (valokuva- tai video)kamera, tilanteen kuin tilanteen voi selittää itselleen sillä, että tässä tehdään nyt jotain ohjelmaa tai taidetta. 

Performanssit herättävät katsojan reagoimaan tavallisessa ympäristössä uudella tavalla. Kun länsimaalaiseen mentaliteettiin on koodattu kohteliaisuussääntö olla tuijottamatta oli näky sitten kuinka outo ja omituinen tahansa, performanssit pakottavat tuijottamaan ja reagoimaan outoon näkyyn. Moni nostaa tässä vaiheessa eteensä älypuhelimen tai muun kameran ja taltioi tilannetta. Näin teen itsekin, jonka myötä näyt siirtyvät esimerkiksi tänne blogiin.

Aloin kuitenkin pohtia omaa suhtautumistani performansseihin ja niiden valokuvaamiseen. Aivan samalla tavalla kuin performanssien kuvaaminen rikkoo taiteilijalta osittain tilanteen autenttisuuden, kameralla kuvaaminen rikkoo omassa tapauksessani myös oman autenttisen reaktioni. Kun eteen tulee tilanne, jossa ei tiedä miten reagoida, on turvallisempaa tarttua kameraan ja katsella tilannetta "ulkopuolisin silmin" kameran linssin läpi. Näin omaa ristiriitaisuuksien kanssa painiskelevaa reaktiota ei tarvitse pohtia, kun tilanne nollaantuu ja selittyy kuvaamisella: kuvaan koska haluan tallentaa tämän outouden/erikoisuuden. Samalla tavoin toiselle katsojalle performanssi selityy taiteeksi, kun tässä ilmeisesti jotain kuvataan. 

Oman ujouden voi siis nokkelasti piilottaa kameran taakse. Toisaalta performanssi olisi mahtava tilaisuus käyttäytyä ihan miten tahansa. Mutta kun ei kehtaa. Kaikki ympärillä tuijottavat, jolloin kynnys tehdä itse jotain tyhmää kasvaa. Jos olisin uskaltanut, olisin tehnyt jotain tällaista:

Kirsi Pitkänen: Kupla, 2011.

Olisin koskenut kädellä kirkkaaseen lasiin ja katsonut saisinko Vaarassa aikaan vastareaktiota. Siinä missä ennen olin se henkilö, joka kiertää tällaiset tilanteet kaukaa, olen rohkaistunut vuosien mittaan kuitenkin jäämään tilanteisiin, koska näitä saa ja pitää tuijottaa. Onneksi kaikki eivät ole yhtä estyneitä vaan reagoivat ja ottavat osaa teoksiin. Näin tapahtui As It Stands teoksenkin kohdalla:

Tämän vuoksi Jyväskylässä järjestettävää esittävän taiteen festivaalia kutsutaan Reaktioksi.

Miten olisit itse reagoinut?