Halosenniemi

*Yhteistyössä Suomen käsityön museo

 ja Halosenniemi

Suomen käsityön museon kesäretken kohteista kaikki olivat itselleni uusia, mutta Halosenniemestä olin ehtinyt haaveilla jo jonkin tovin. Miksikö? No koska Pekka Halonen on savolaisten oma poika. Lapinlahdella talonpoikaisperheeseen vuonna 1865 syntynyt Halonen maalasi muun muassa kansanelämäkuvauksia ja niitä upeita talvimaisemia. Hän yhdisteli taiteessaan kansainvälisiä suuntauksia perisuomalaisuuteen. Halonen oli muun muassa ranskalaisen jälki-impressionistin, Paul Gauguinin, opissa.

Pekka Halonen: Niittomiehet, 1891, öljyväri kankaalle, yksityiskokoelma. Pekka Halonen: Omakuva, 1890-luku, öljyväri kankaalle.

Ihailtavaa Pekka Halosessa on mielestäni se, että taustastaan huolimatta hän onnistui luomaan itselleen menestyksekkään uran taiteilijana. Talonpojat pystyivät tuohon aikaan harvoin lähtemään taiteen tielle. Määrätietoisella asenteella Halonen muutti Helsinkiin, valmistautui taideopintoihin, teki töitä rakennuksilla ja koristemaalarin hommia silloin kun niitä oli tarjolla. Hänen oli opiskeltava myös ruotsia, sillä Ateneumissa opetus tapahtui ruotsiksi. Ahkerasta opiskelustaan (1886-1890) huolimatta hän joutui pyytämään kotikunnastaan köyhäintodistusta voidakseen jatkaa opintojaan. Halonen valmistui Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulusta lopulta erinomaisin arvosanoin. 

Opinnot jatkuivat syksyllä 1890 Pariisin Académie Julianissa. Halonen palasi Lapinlahdelle keväällä 1891 ja maalasi kotikonnuillaan läpimurtoteoksensa Niittomiehet, jossa oli mallina nuorempi veli Antti Halonen.

Halosenniemen pihalla nojaa rakennuksen kivijalkaa vasten Pekka Halosen serkun, Emil Halosen, reliefi Länkien tekijä.

Tutustuttuaan muun muassa Eero Järnefeltiin, Emil Wikströmiin ja Axel Galléniin, joka kehotti Halosta palaamaan Pariisista oman kansansa pariin, Halonen varasi itselleen Lapinlahden Akkalansaaresta itselleen mökin ja maata. Kotipaikkakuntalaiset eivät kuitenkaan ottaneet Halosta avosylin vastaan, sillä nämä eivät pitäneet häntä oikeana taiteilijana(!) ja kateuttakin tuntui olevan. Niinpä Halonen luovutti Akkalansaaren mökin vanhempiensa käyttöön ja otti etäisyyttä savolaisiin juuriinsa. Hän päätyi lopulta vaimonsa Maijan kanssa Tuusulaan, josta he ostivat Pitkäniemen. Pitkäniemeen suunniteltiin kodin ja ateljeen yhdistelmä, joka valmistui vuonna 1902. Kuten Sibeliusten Ainolassa myös Halosenniemessä on valokuvaaminen kielletty, mutta erityisluvalla pääsin vilkaisemaan kamerani kanssa tännekin.

Kuten Kaponieeri blogissaan kirjoitti, Halosenniemi oli minunkin mielestäni Ainolaa vaikuttavampi, sillä täällä pääsi kiertämään koko rakennuksen. Toisaalta Pekka Halonen tuntui jo ennestään Sibeliusta tutummalta ammattinsa puolesta. Seitsemän huonetta ja keittön sisältävä rakennus oli myös kooltaan Ainolaa suurempi ja Halosenniemi toimikin Tuusulanjärven taiteilijayhteisön yhteisenä olohuoneena. Täällä Maija Halonen ja Aino Sibelius soittivat nelikätisesti pianoa ja Pekan nuorempi veli Heikki soitti viulua. Saunominen oli Pekka Haloselle tärkeää ja hän ajatteli sillä olevan myös terveysvaikutuksia. Ateljeen suuren ikkunaseinämän eteen laskettiin katosta valaisin, jolla ilmoitettiin Tuusulanjärven rannalla asuville naapureille milloin Halosilla oli saunailta. Kotikonserteista ja saunailloista muotoutui vähitellen Halosenniemen perinne.

Maija Halonen ja Aino Sibelius soittivat illanistujaisissa nelikätisesti pianoa.

Taiteilijan työvälineitä.

Halosenniemessä oli esillä Luonnonlyyrikko - Pekka Halonen 150 vuotta -näyttely, jonka myötä rakennukseen on tuotu miltei 70 teosta. Näistä noin 30 on intohimoisen Pekka Halosen keräilijän yksityiskokoelmasta olevia teoksia, joita ei ole aiemmin ollut esillä tässä laajuudessa. Niin upeita kuin teokset olivatkin, minua viehätti kuitenkin ensikertalaisena teoksia enemmän itse rakennus. Se henki mikä esimerkiksi ateljeen ikkunasta avautuva maisema ja taiteilijan työvälineet herättivät. Halosenniemi ei ole yhtä autenttinen kuin Ainola, sillä perikunta myi Halosenniemen Tuusulan kunnalle museoksi vuonna 1949 ja se entisöitiin 1980-luvun lopussa. Vuonna 1990 Halosenniemi avattiin nykyisessä laajuudessaan yleisölle. Yllätyksenä tuli tieto siitä, että Pitkäniemen puusto on Halosten istuttamia, sillä ostohetkellä niemi oli puuton. Pekan poika Antti toimi aktiivisesti Pitkäniemen paikan rauhoittamiseksi luonnonsuojelualueeksi. Päätös luonnonsuojelualueesta tehtiinkin lopulta 1. lokakuuta 1966.

Eteisen takan värikokeiluja.

Jokaiseen rakennuksen huoneeseen asennettiin lämmitystä varten hella, avotakka, tiili- tai kaakeliuuni. Jokainen uuni on persoonallinen ja varta vasten muodoltaan ja väritykseltään sijoituspaikkaansa suunniteltu. Eteisessä oli hauska takka, jonka kylkeen Pekka Halonen on kuulema tehnyt omia värikokeilujaan.

Pekka Halosenkin rinnalta paljastui opastuksen myötä vahva nainen, joka teki uransa suomentajana. Maija Halonen suomensi muun muassa historiallisia romaaneja sekä ruotsin, saksan, tanskan ja italian kielisiä tekstejä. Hänen käsialaansa on esimerkiksi Carlo Collodin Pinocchion seikkailut suomennos (1906).

Rantasauna.

Halosenniemen rakennusurakka käynnistyi vuonna 1901 perinteisen tavan mukaan rantasaunasta.

Pekka Halonen kuvasi paljon Pitkäniemen rantamaisemia, jolloin lastenkin tuli olla malleina. Tämä ei tietenkään ollut lasten mielestä kovin mukavaa puuhaa ja sitä pidettiin ennemminkin rangaistuksena, koska mallina olo tuntui tylsältä. Pojat olivat joskus ehdottaneet isälleen, että eikö tämä voisi kerrankin maalata taulun, jossa olisi pelkkiä rantakiviä eikä ainuttakaan lasta. Nimiehdotukseksi oli annettu "Lapsia rannalla leikkimässä, kiven takana piilossa". Oivalluksesta isä oli antanut pojilleen koko iltapäivän vapaaksi.

Tuuli tuiversi Halosenniemen rantakallioilla. Kuva: Sanna Lahti.

Harmillisesti täälläkin vierailu jäi sen verran lyhyeksi, etten ehtinyt tutustua Halosenniemen puutarhaan. Siellä olisi nähtävillä 30. elokuuta saakka Tero Annanollin yhteisötaideteos Sateenvarjojen leikki.

Kyllä nämä taiteilijakodit vain jaksavat pitää mielenkiintoa yllä. Täällä ne tarinat tulevat todellisiksi ja taiteilijat inhimillisksi, eläviksi ihmisiksi. Halosenniemi oli upea, mutta ei ainakaan vielä ensinäkemältä syrjäyttänyt sydäntäni heilauttanutta Visavuorta, joka oli muuten Halosenniemenkin inspiraation lähteenä. Vielä olisi kokematta ainakin Kalela (joka on valitettavasti toistaiseksi suljettu), Gallen-Kallelan museo, Ahola ja Albert Edelfeltin ateljeemuseo.