Identiteettikriisi

Tänään alkoi gradututkielmaakin tukeva kurssi Taiteentutkimuksen näkökulmia ja menetelmiä. Nimensä mukaisesti kurssilla tutustutaan erilaisiin metodologioihin ja siihen millaista taidehistoriaa tänä päivänä tehdään. Ensimmäinen luento käsitteli Annika Waenerbergin ja Satu Kähkösen toimittamaa artikkelikokoelmaa Taidetta tutkimaan.

Jyväskylässä taidehistoria on ilahduttavan värikästä ja rajoja rikkovaa, vaikka arkkitehtuurin, kulttuuriperinnön ja rakennussuojelun kysymykset ovat nostaneet päätään; tällaisia suuntauksia on myös omassa graduryhmässäni. Mutta kuten Annika Waenerberg luennolla ilmaisi: "Taidehistoriassa saa tehdä ja tutkia mitä vain jos osaa perustella miksi se toimii ja valjastaa materiaalin tutkimuksensa tueksi." Ja tämä ajatus minulla on ollut koko yliopistoelämäni ajan: kaikkia on kannustettu ja rohkaistu kaikkeen eikä tutkimusaiheita/kiinnostuksia ole rajoitettu tai ohjailtu tiettyyn suuntaan.

Nyt kun tapetille nostettiin Jyväskylässä tehtävää taidehistoriallista tutkimusta, huomasin konkreettisesti kuinka kirjavaa ja värikästä hajontaa kiinnostuksen kohteissa onkaan: kulttuuri- ja rakennusperintö, kaupunkiympäristö, taiteen tunneilmaisu ja kokeminen, julkinen taide, taiteen ja kulttuurin vastaanotto, maisematutkimus, provenienssitutkimus, attribuointi, materiaalinen taidehistoria, taidemarkkinat ja taidekauppa, taidekokoelmat, keskiajan kuvamagia jne. jne. 

Oma kiinnostus kirkkotaiteeseen syntyi vahingossa vuonna 2008 kun menin koputtelemaan Suomen ortodoksisen kirkkomuseon ovelle, josko tälle neidille löytyisi jotain tekemistä työharjoittelun merkeissä. Myöntävä vastaus heitti minut keskelle ikoneita ja sakraaliesineitä ja kiinnostus niitä kohtaan syttyi huomaamatta. Nyt kun ollaan siinä vaiheessa että gradun myötä on paikallistettava itsensä taidehistorian kentälle ja tietyllä tavalla "leimautuu" tutkimuksensa mukaan, iski pienoinen paniikki. Opiskeluvaihe on siitä ihanaa että saa olla (ja pitääkin olla) kiinnostunut vähän kaikesta, jonka vuoksi saa ahmia itseensä erilaisia teemoja, suuntia ja aiheita. Nyt edessä oleva gradututkimus herätti huomaamaan että kaikkea kivaa ei voi tehdä ja kyseenalaistamaan oman valinnan: onko kirkkotaide sittenkään se minun juttu? No viimeiseen kysymykseen on helppo vastata kyllä, sillä taide kirkkoympäristössä antaa ihan erilaisen kokemuksen kuin esimerkiksi museossa, ja tämä kirkkotilan ja taiteen vuoropuhelu sekä merkitys kiehtoo kovasti edelleen. Kirkkotaiteelta odotetaan aina jotain enemmän. MUTTA: Olisinko kiinnostunut kirkkotaiteesta jos tuo mainitsemani työharjoittelu olisi tapahtunut vaikka Alvar Aalto museossa...? Todennäköisesti en.

Vaikka kirkkotaide kiinnostaa ja gradututkimukseni tulee keskittymään 2000-luvun luterilaiseen kirkkotaiteeseen, on haikea ajatella että ne mielenkiintoiset luennot mm. provenienssista, visuaalisuudesta, venäläisestä taiteesta ja taidekritiikistä ovat takanapäin. Kaikki eivät voi tutkia kaikkea vaikka kuinka tekisi mieli. Toisaalta nykyinen innostus rakennustaiteeseen ja sen kysyntään laittoi miettimään mitä annettavaa minulla on kirkkotaiteelle, joka on edelleen melko marginaalinen tutkimusalue/ilmiö. Petaanko itseni työttömäksi valmistuttuani jos/kun kirkkotaiteen tutkimukselle ei ole kysyntää? Se että luterilaisesta kirkosta eroaa jäseniä aina vain enemmän ja enemmän antaa ajattelemisen aihetta esimerkiksi nykyisistä kirkkotiloista. Pienenä valonpilkahduksena näen sen että voisin kuvitella sukkuloivani erittäin mielelläni sekä ortodoksisuuden että luterilaisuuden puolella, kenties niitä yhdistellen.

 Ehkäpä kaikki joutuvat saman ajatuksen eteen jossain vaiheessa:  

Omilla jaloilla on ensimmäistä kertaa vaikea seisoa kun joutuu samalla määrittämään paikkansa yhteiskunnassa.

Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan sido jalkoja paikalleen lopullisesti jos tulee tarve liikkua ja venytellä raajojaan.