Mukara Mukara

Kuopion taidemuseon alakertaan on pystytetty värikäs lasten ja nuorten kansainvälisen taidebasaarin tunnelma Mukara Mukara. Näyttely on syntynyt taidekasvattaja Liisa Kauppisen ansiosta joka on työskennellyt lasten ja nuorten kanssa erilaisissa työpajoissa Suomen lisäksi Vienan Karjalassa, Namibiassa ja Beninissä. Teokset koostuvat erilaisilla tekniikoilla toteutetuista piirustuksista ja maalauksista, videoista, veistoksista ja kankaista.

Minulla on aina ollut hieman ristiriitainen suhde lasten ja nuorten taiteeseen museoissa. Se ei kiinnosta samalla tavalla kuin "oikea" taide ja olenkin jättänyt sen suosiolla taidekasvattajien tutkittavaksi ja tulkittavaksi. Ongelma liittynee omaan ajatusmaailmaan, jossa en osaa lokeroida sitä osaksi taidehistoriaa vaikka lasten ja nuorten taide on luovuutta ja inspiraatiota parhaimmillaan.  Lapset tekevät ja kokeilevat ennakkoluulottomasti eikä sitä rajoita perspektiivit, väriopit tai esittävyys. Näyttelyssä olin aluksi pattitilanteessa: kuinka näyttelyyn tulisi suhtautua? Huomasin etten voisi lähestyä tätä samalla tavalla kuin tavallista taidetta kriittisesti katsoen ja merkityksiä etsien, sillä kaikilla tekijöillä ei ole sellaista koulutus- tai osaamistaustaa joka antaisi luvan kriittiselle näkökulmalle. Miten näyttelyä sitten pitäisi katsoa?

Päästin itseni vapaalle. Kriittinen ja tulkitseva silmä lepoon ja kiertely jatkui fiilistellen. Toisen nurkan takana avautunut mauste- ja hedelmäpöytä oli niin vangitseva iloisen värisen kangasseinän kanssa että sen edessä istuin kauan. Tilassa tuoksui mm. chili, korianteri, kurkuma, neilikka ja kardemumma. Istuin ja katselin ympärilleni. Väriärsykkeitä oli niin paljon etten tiennyt minnepäin lähteä, kaikki näytti kiinnostavalta. Järjestelmällinen tilan kiertäminen oli vaikeaa kun joka puolella värit huusivat ja vetivät puoleensa. 

Olo tuntui aluksi kuitenkin tyhjältä, riittääkö minulle pelkkä katsominen vaikka värit saavat sisuskalut kiljumaan innostuksesta? Miksen pääse pintaa syvemmälle? Kamppailu totuttua katsomis- ja kokemistapaa vastaan oli haastavaa. 

Mikael Valjakka

Mikael Valjakan teokset olivat valtaosasta poikkeavia. Hän oli maalannut lehtikuvien miehiä, joista osa paljastui lehtijutun perusteella julkisuuden henkilöiksi. En tunnistanut henkilöitä mutta se mikä vangitsi katseeni oli Valjakan kädenjälki. Kasvojen muodot, ilmeet ja juonteet oli toteutettu hauskasti tyylitellen jotka loivat teoksiin vahvan tunnelman. 

Valjakka on osallistunut Liisa Kauppisen luotsaaman Taidepesulan toimintaan Pieksämäellä vuodesta 2005 lähtien. Taidepesulan tarkoituksena on tuottaa taidetoimintaa ja kuntoutusta erityistä tukea tarvitseville taiteen tekijöille. Toiminta mahdollistaa ja rohkaisee yksilölliseen taideilmaisuun. Valjakalla on persoonallinen kädenjälki ja toivon että hän säilyttää sen tulevaisuudessakin, sillä tämän nuoren miehen teoksia olisi mukavaa nähdä toistekin.

Yksityiskohta Tanja Närhen teossarjasta.

Vaikka näyttelyn teokset on tuotettu monessa maassa kaikille näytti olevan yhteistä rohkea värien käyttö. Oltiin sitten Suomessa tai Afrikassa teokset eivät riidelleet keskenään. Vesannolta kotoisin oleva Tanja Närhi oli kuvittanut suomalaisia eläimiä kuten poro ja karhu, mutta värien puolesta teokset olisivat voineet tulla Afrikasta. Teossarja näytti herkulliselta maustepöydän päähän sijoitettuna ja laittoi miettimään josko sukulaislapsien teoksista saisi koottua yhtä näyttävän kokonaisuuden.

Namibian taideteltan naamioita

Taidemyrsystudioiden teltta

Jyskyjärven taideteltta

Jyskyjärven teltta sisältä

Yksityiskohta Jyskyjärven teltasta

Taideteltat pitivät yllä basaarimaista tunnelmaa ja tekivät tilasta elämyksellisemmän. Kiertelyyn ja katseluun alkoi tottua ilman että haki koko ajan jotain symboleita tai merkityksiä, ja siitä alkoi nauttia. 

Sampsa Raatikainen

Liisa Hartikainen

Marcus Nissisen veistos

Sanna Kontinen

Sanna Kontisen teoksen edessä muistot palasivat omaan lapsuuteen, sillä olin Pekka ja Pätkä elokuvien suuri fani. Tykkään kyllä katsoa kyseisiä elokuvia edelleen. Kovasti parivaljakko aina yritti keksiä itselleen Justiinan painostuksella töitä ja tekemistä, mutta hommat eivät sujuneet ongelmitta. Pekka ja Pätkä ovat teoksessa varsin tunnistettavia, mutta Justiina on saanut miehekkään ulkomuodon. Pään vieressä lukee kuulakärkikynällä kirjoitettuna "Minä olen justiina kaulimen käyttäjä tiukka pipoinen". Pekan vieressä lukee "Minä olen Pekka Puupää Huumorimies. Minä olen naisten rakastaja". Eihän tästä kuvasta voi olla pitämättä!

Lauri Mäntynen

Aivan ilman taidehistoriallisia viitteitä en osannut koko näyttelyä kiertää (mihin tiikeri raidoistaan pääsisi?) ja väistämättä rinnastin Lauri Mäntysen teoksen Hokusain aaltoon. Hokusaita tai ei, abstrakti toteutus näyttää kivikkoon paiskautuvalta aallolta ja vangitsi minut täysin. Värimaailma oli rauhoittava ja näkisin tämän mielelläni vaikka omallakin seinällä.

Henri Ihalaisen valmistamia asuja ja kuvausrekvisiittaa

Henri Ihalainen: Ruipelo Eric tulevaisuudessa

Henri Ihalaiselta oli näyttelyssä kolme noin 20 minuutin mittaista elokuvaa, joissa seikkailee Ruipelo Eric. Ihalainen sai lahjaksi videokameran ja rakkaus elokuvan tekemiseen syttyi saman tien. Hän on tehnyt kaiken itse: käsikirjoituksen, ohjauksen, kuvauksen, puvustuksen, editoinnin ja tuotannon. Tilaan oli tuotu elokuvien lisäksi leffojen kansitaidetta ja erilaista asurekvisiittaa. Pienen budjetin elokuvat olivat yllättävän hauskoja ja niistä näkyi innostus tekemiseen. Inspiraatiota oli saatu peli- ja fantasiamaailmasta. Kuvauspaikkoina oli mm. metsä ja parkkihalli eikä taustalla näkyvät autot tai muu "ylimääräinen" haitannut tunnelmaa. 

Ihalaisen elokuvat palauttivat mieleen oman lapsuuden jolloin serkkujen kanssa matkattiin ajassa taaksepäin takapihalla olleessa marsun ulkohäkissä. Sullouduttiin istumaan häkkiin (aikakoneeseen) jota toiset heiluttivat ja tärisyttivät ja ykskaks oltiinkin jurakaudella ja dinosauruksena toimi pihaharja. Vaikka puitteet olivat lähes olemattomat, mielikuvitus teki kaikesta totta. Että olikin hauskaa! Sama hauskuus ja innostus näkyi Ihalaisen elokuvissa.

Epäluulo näyttelyä kohtaan katosi kierrellessä kun oli ensin saanut omat ajatukset jäsenneltyä uudelleen. Kun kyseenalaistin museossa olevan lasten ja nuorten taiteen, sain kysymyksen eikö taidemuseossa minun mielestäni pitäisi näyttää tällaista. Mutta en ole sitäkään mieltä. Vaikka minä en pidä sitä tavallisena taiteena (eli omalla mukavuusalueellani) ja suhtautumiseni siihen on ristiriitaista, minusta on kuitenkin hienoa että rajoja rikotaan ja tällaistakin tuodaan esille. Näyttely oli itse asiassa niin värikäs ja ärsykkeitä täynnä, että toivon vanhempien ja oppilaitosten vievän lapsia ja nuoria katsomaan teoksia. Tämä toivottavasti madaltaa muidenkin kynnystä astua museoon. Ja vaikka lasten ja nuorten taide museoympäristössä herättää minussa pieniä ennakkoluuloja, kannustan vilpittömästi ja rohkeasti omia sukulaislapsiani tekemään taidetta kaikin mahdollisin keinoin. Tämä kun ottaa mielellään kotiinsa luovuuden ja inspiraation hedelmiä. Viimeksi sain itselleni muutaman A4-kokoiselle arkille piirretyn neliön, jotka tekijänsä mukaan kuvasivat kultaharkkoja. Ja voi kuinka sydämessä läikähti. ♥

Millaisia ajatuksia teille herää lasten ja nuorten taiteesta museoympäristössä ja ylipäänsä?

Mukara Mukara näyttely Kuopion taidemuseossa 15. helmikuuta 2014 saakka.