Taiteilijan matkassa

Kun kuulin että Kuopion taidemuseo aikoo uudistaa perusnäyttelynsä, ensimmäinen kysymykseni oli "Eihän 'Lähtö Pariisista' katoa mihinkään?" Museoiden näkökulmasta uusiutuminen on hyvästä, mutta näin museokävijän näkökulmasta saa aina pelätä että poistuuko siinä samalla sitten se oma lemppariteos säilytystilojen hämärään. Onnekseni Arvid Liljelundin Lähtö Pariisista on sen verran suosittu muidenkin museokävijöiden keskuudessa että se säilytettiin myös nykyisessä näyttelyssä.

Heikki Tuomela: Rännikatu, 1964, öljyväri kankaalle (Vahtivuorenkatu?).

Lapinlinnankatu.

Uudistunut perusnäyttely kantaa nimeä Taiteilijan matkassa ja se kertoo eri aikakausista ja tyyleistä taiteilijoiden teosten kautta. Matka alkaa 1800-luvun romanttisista Pohjois-Savon maisemista josta muun muassa symbolismin kautta siirrytään Eurooppaan ja muotokuvagalleriaan. Lopuksi palataan takaisin Suomeen ja kohti 1970-luvun abstraktia ilmaisua.

Vähän tekstiä, sopivasti teoksia on pikainen tulkintani näyttelykokonaisuudesta. Tekstit kuitenkin avaavat teoksia useammasta näkökulmasta mikä auttaa esimerkiksi koululaisryhmien kanssa. Grafiikan töihin voi perehtyä esimerkiksi symbolismin tai tekniikan näkökulmasta ja lintumaalauksia voi vertailla eri taiteilijoiden kesken. Perinteisiä ja hieman opetustaulumaisiakin maalauksia on piristetty valokuvalla ja hauskalla siipiteoksella. 

Emil Halonen: Marjatta, 1919, pronssi.

Kansallisromantiikka herättää minussa aina positiivisia tuntemuksia, sillä taide oli kaunista mutta sisälsi samalla symbolismia. Taiteella haluttiin vahvistaa suomalaisuutta ja luoda yhteenkuuluvuutta. Samoja teemoja taidettaisiin tarvita tänäkin päivänä kun Nokian puhelimet myytiin Microsoftille ja Helsingin telakka venäläisille...

Eero Järnefelt: Maisema Kolilta, 1930, öljyväri kankaalle.

Eero Järnefeltiäkään ei oltu näyttelyssä unohdettu vaikka edellinen perusnäyttelyn teos oli poistettu. Käkkyrämänty oli vaihdettu syksyisempiin sävyihin ja sateen ja auringon vuorotteluun. Sadepilvien hempeät värit eivät valitettavasti välity kuvassa yhtä kauniisti kuin todellisuudessa. Näitä maisemia jaksaisi tuijotella.

vas. Victor Westerholm: Maisema Hirvensalosta, 1903, öljyväri kankaalle ja oik. Arvid Liljelund: Lähtö Pariisista, 1884, öljyväri kankaalle. Etualalla pala Noora ja Kimmo Schroderuksen teosta Pieni kappale maailmaa.

Suomen kansallisromantiikasta siirrytään Eurooppaan jossa ulkoilmamaalaus ja hetken korostaminen nostaa päätään. Näyttelyteksti rinnastaa hienosti taiteilijoiden ulkomaanmatkat uusien taidesuuntausten etsimiseen, jonka vuoksi samaan tilaan muun muassa Westerholmin ja Liljelundin kanssa on tuotu Noora ja Kimmo Schroderusta sekä Nanna Hännistä. Yllättävää yhdistelyä synkän ja kirkkaan värimaailman kanssa.

ylh. Nanna Hänninen: Asymmetric exposure # 1, 2009, alumiinille pohjustettu värivalokuva ja etualalla Noora ja Kimmo Schroderus: Pieni kappale maailmaa, 2009-2012, ruostumaton teräs, lujitemuovi, alumiini, alumiinipronssi ja kipsi.

Yllättävästä yhdistelmästä astutaan muotokuvagalleriaan, alueelle joka omasta mielestäni on usein melko mielenkiinnoton. Pönöttävästi kuvatut henkilöt eivät juurikaan anna aihetta lähempään tarkasteluun vaan ovat luotaantyöntäviä. Minun tapauksessani näyttelyssä oli käytetty muodikkaasti sisustustrendiä "mitä et voi peittää, sitä pitää korostaa". Tilaan oli kaadettu aimo annos taiteilijoiden ja taiteenkerääjien muotokuvia ja tylsästä aiheesta oli tehty kiinnostava mahdollisimman monipuolisilla esimerkeillä. Oli sitä tuttua pönöttävää ja pronssista rintakuvaa, mutta viereen oli tuotu myös rosoisempia kasvokuvia. Grafiikka näytti herkkää viivaa ja maalaukset värikkäitä lähestymistapoja tavalliseen aiheeseen. 

Veijo Tuomainen: Omakuva, 1958, öljy kankaalle.

Yksityiskohta Veijo Tuomaisen omakuvasta.

Vaikka tämä ei saanut aivan täysin kelkkaani käännettyä muotokuvien suhteen, ihastuin ensisilmäyksellä Veijo Tuomaisen omakuvaan. Kasvojen väritys huusi astumaan lähemmäs jo kaukaa ja läheltä ne siveltimenvedot olivat vieläkin herkullisempia.

Riitta Rönkkö: Avannolla kehrääjä I, 2002, valokuvaemulsio ja guassi paperivalokselle.

Riitta Rönkön teos kuvasi toisenlaista "omakuvaa". Valokuvan päälle oli tuotu Rönkön kolmiulotteiset kasvot ja ensimmäisen kerran teoksen nähdessäni tämä oli jopa hieman pelottava. Nyt mieleeni palasi Pariisin Montmartrella sijaitsevan Dali-museon patonkipäinen nainen, Buste de Femme Réstrospectif.

etualalla Sakari Tohka: Myrsky, 1931, pronssi, taustalla vas. Gösta Diehl: Avoin ikkuna, 1955, litografia, oik. Seppo Kärkkäinen: Nimetön abstraktio, 1977, serigrafia.

vas. Unto Pusa: Lapsia aidalla, 1959, öljyväri ja tempera kankaalle, oik. Raimo Utriainen: Muodon ja valon leikkiä, 1977, alumiini.

Muotokuvista jatkettiin tutustumista muun muassa Marraskuun ryhmän tunteiden ilmaisuun ja kulmikkaisiin muotoihin. Abstraktia ilmaisua ja kantaaottavuutta kun matkataan kohti 70-lukua. Tämä tila näytti sen alueen joka on itselleni melko vierasta. Kotimaiseen 1930-1980-lukujen taiteeseen pitäisi ihan uteliaisuudesta tutustua joskus enemmän.

Unto Hämäläinen: Karvamato tanssii itselleen, 1979, jouhi ja sähkömoottori.

Unto Hämäläisen karvamato aiheutti näyttelyn voimakkaimman reaktion: pelon. Lanteitaan keinuttava pitkäkarvainen otus näytti samaan aikaan kiinnostavalta ja pelottavalta. Joidenkin teosten edessä tulee pakonomainen tarve koskettaa, mutta tämä aiheutti juuri päinvastaisen reaktion. Tietyllä tavalla hauska, mutta näkisittepä sen liikkeessä... ei tuollaisen pitäisi liikkua.... Elävän ja elottoman välimaasto on karmiva. 

Näyttelyn uudemman ja vanhan taiteen yhdistäminen toimii vaikka joissain tapauksissa kyseenalaistin ensinäkemän: "Miten nämä liittyvät toisiinsa?" Hyväntahtoisia mielen ärsykkeitä. Huomasin kuitenkin tarkastelevani enemmän kokonaisuutta kuin keskittyväni katselemaan yksittäisiä teoksia (vaikka se ei nyt tekstistä välitykään), joten tässä riittää pureskeltavaa vielä toistekin. Taiteilijan matkassa on muuten säilynyt myös Venny Soldan-Brofeldtin Tora maalaus.