Pyhä (esine) museossa

Berghemin ikonikokoelma/Joensuun taidemuseo.

Näistä Riisan avajaishulinoista päästään loistavasti aasinsillan kautta takaisin menneeseen museologian seminaariin. Teemana oli museoetiikka ja toisena päivänä järjestettiin pieni ryhmäkeskustelu. Jokaiselle seminaariin osallistujalle oli arvottu värikoodi, jonka mukaan tuli jakautua pienempiin ryhmiin. Ryhmäkeskustelun teemoina olivat:

• Elias Lönnrotin runonkeruureitti kulttuuriperintönä?
• Ritual artefacts at the museum collections
• Konservointi tieteen ja käytännön konservoinnin yhteys yhteiskuntaan ja muutokseen
• Onko museoesineelle annettava taloudellinen arvo?
• Ruumiiden esittely museoissa
• Vuoden 1918 museo -hanke. Herättääkö sisällissota vielä eettisiä kysymyksiä?
• Muinaiserotiikkaa Perusta
• Kuuma Karjala - kysymys, kuinka käsitellä museokokoelmia tutkimusaineistona kestävästi
• Alibaba ja Aarnion aarteet
• Ei kai nyt Makkarataloa sentään suojella!

Minulle arpoutui kenties onnenkantamoisen ansiosta ryhmä, jossa keskusteltiin pyhistä esineistä museoympäristössä. Ryhmäkeskustelun puheenjohtajana toimi Kansallismuseon/Kulttuurien museon FT intendentti Ildikó Lehtinen. Hän on itse tutkinut mm. suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuriperintöä museoissa.

Evakko-Kristus/Suomen Asutusmuseo

Ryhmäkeskustelussa keskityttiin ICOMin museotyön eettisten sääntöjen kahteen kohtaan:

4.3 Arkaluonteisen aineiston esitteleminen

Ihmisruumiin jäännökset ja uskonnollista merkitystä omaava aineisto on asetettava näytteille tavalla, joka vastaa ammatillisia vaatimuksia ja ottaa huomioon – mikäli esineiden alkuperä tunnetaan - sen yhteisön, etnisen tai uskonnollisen ryhmän edut ja uskomukset, jolta esineet ovat peräisin. Niiden esittelemisessä on osoitettava suurta tahdikkuutta ja kunnioitettava kaikille kansoille yhteisiä käsityksiä inhimillisestä arvokkuudesta.

6.5 Paikallisyhteisöt

Jos museon toiminta liittyy paikallisyhteisöön tai sen perintöön, hankintojen tulee perustua harkittuun ja molemminpuoliseen yhteistyöhön, ilman että alkuperäistä omistajaa tai muita tiedonantajia käytetään sopimattomasti hyödyksi. Yhteisön toiveiden on oltava etusijalla.

Pyhän Henrikin? nikama ja ristiluu, 1000-1100-luku/Turun tuomiokirkkomuseo.

Tausta:

Ildikó Lehtinen on tutkinut Siperian suomalais-ugrilaisilta kansoilta hankittua ja niiden pyhäksi luokittelemaa aineistoa. Esineet ovat olleet esillä Kulttuurien museon näyttelyissä 2000-luvulla ja saaneet osakseen huomiota kyseisiltä kansoilta.  Lehtinen kertoi esimerkkejä mansilaisista ja hantilaisista henkilöistä, joista osa kieltäytyi menemästä näyttelyyn siksi, että siellä oli heidän mukaansa henkiä tai siksi, että osa esineistä kuului vain miesten tai naisten nähtäviksi. 

Pyhä esine museossa:

Esineet toimivat välittäjinä. Esineestä tulee pyhä suhteensa kautta ihmiseen, ja sen mukaan millaisen käsitejärjestelmän osa se on, ja mikä on sen suhde muihin ilmiöihin. Museossa pyhä esine identifioituu uudelleen ja saa uusia merkityksiä. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että museoesine menettää entisen käyttöarvonsa ja on mykkä todistaja symbolisesta kulttuuriperinnöstä. Miten esineeseen alun perin ladattu pyhä koodi on tulkittavissa? Miten pyhille esineille käy näyttelyissä? Mikä on tutkijan vastuu pyhiä esineitä käsiteltäessä sekä fyysisessä että mentaalisessa merkityksessä?

Joensuun taidemuseo/Lohikäärmeen vuosi -näyttely.

Keskustelutuloksia:

Keskustelun asetelma oli herkullinen, sillä osa ryhmän museoammattilaisista ei kokenut työskentelevänsä pyhien esineiden kanssa ja osalle se oli tuttua. Osa oli sitä mieltä, että museossa esineen henkisyys ja pyhyys katoavat. Esineet ovat pyhiä vain omassa kontekstissaan. Olen samaa mieltä siitä, että pyhät esineet esimerkiksi kirkkoympäristössä pitävät sisällään voimakkaamman symbolisisällön kuin museossa. En voi kuitenkaan täysin allekirjoittaa sitä, että esineet menettäisivät merkityksenä ja sisältönsä museoon siirryttäessä. Itselleni tutut ikonit ovat mielestäni pyhiä oli ympäristö mikä hyvänsä. Vaikka niitä ei museoympäristössä saakaan suudella, ne on tehty rukouksen välineiksi ja niiden edessä tehdään edelleen ristinmerkkejä.

Eräs ryhmäläisistä kuitenkin huomautti, että ne ovat museoympäristössä pyhiä vain niille, jotka sitä itse haluavat. Aluksi tämä kommentti hieman närkästytti, sillä olin valmis puolustamaan näkökulmaani siitä, että ikoni on pyhä oli paikka mikä tahansa! Mutta sitten huomasin kuinka paljon oma kontekstini värittää näkökulmaani. Ortodoksisuus on aina ollut pienenä pohjavireenä elämässäni, jota työskentely Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa on vahvistanut. En osannut enää ajatella objektiivisesti. 

Kun aloin miettiä muita pyhiä esineitä huomasin, että esimerkiksi maailman museoissa esillä olevat muumiot ovat minulle "vain esineitä". Tottakai ymmärrän niiden merkityksen kulttuurin kuvaajina, mutta usein inhimillisyys katoaa esineellisyyden tieltä. Muistan kyllä Vatikaanin museoissa miettineeni, että onko se nyt ihan oikein, että muumiot (ihmisruumiit) makaavat lasivitriinissä kaikkien pällisteltävinä. Toisena esimerkkinä nostettiin esille kivikautiset esineet ja kalliomaalaukset. Ne ovat olleet valmistajilleen pyhiä, mutta aika on muuttanut suhdetta niihin. Nykyihmisellä ei ole niihin enää pyhää suhdetta. 

Vatikaanin museot/Rooma.

Ildikó Lehtinen sanoi, että Kulttuurien museon oli tarkoitus tietyllä tavalla palauttaa esineet suomalais-ugrilaisille kansoille näyttelyiden muodossa. Haasteita syntyi etenkin siksi, että esineet tulivat toisenlaisesta kulttuurista. Ei osattu asettua kulttuurin edustajan asemaan ja pohtia, kuinka kulttuuria tulisi esitellä kunnioittavasti ja oikein. Museoviraston pääjohtaja, Juhani Kostet, puhui seminaarin omassa puheenvuorossaan sen puolesta, että toisesta kulttuurista tulevat esineet tulisi tilanteesta riippuen voida palauttaa oman kulttuurinsa pariin. Tästä hyvänä kotimaisena esimerkkinä on Vapriikki, joka lahjoitti saamelaiskokoelmansa Saamelaismuseo Siidalle.

Digitoinnista:

Museokokoelmien digitointi on ollut hurjassa vauhdissa jo useamman vuoden ajan. Keskustelussa pohdittiin myös sitä, kuinka pyhien esineiden digitointiin tulisi suhtautua. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että näyttely-ympäristössä pyhien esineiden esittely on turvallisempaa kuin digitaalisessa muodossa.

Kaikki olivat myös yhtä mieltä siitä, että digitalisointi on hyödyllistä ja tärkeää, mutta kuvien levittämisessä oltiin varovaisia. Ildikó Lehtinen on omassa työssään toiminut niin, että mikäli on etiikkansa myötä tuntenut, että jotakin pyhän esineen kuvaa ei tulisi levittää julkisesti, hän on kirjannut esineen diaaritietoihin merkinnän "ei mielellään julkiseksi". Hän kuitenkin myönsi, että mikäli seuraava tutkija on toista mieltä, se sallittakoon, mutta ainakin kommentti laittaa ajattelemaan asiaa: julkaistako vaiko ei ja mitä se aiheuttaa?

Tämäkin herätti ajatuksia. Jos esine on museossa "vain esine", eikö kuvia voisi julkaista vapaasti? Kunnioitetaanko kuvan julkaisemattomuudella kyseistä kulttuuria vai tulisiko ajatella museon tutkimuksellista näkökulmaa, jossa informaatiota olisi mahdollisimman paljon saatavilla? Entäs tilanne, jossa museon vetonaulana on pyhä esine ja se monistetaan ja brändätään museotuotteeksi?

Pyhä Georgios Voittaja, 2000-luvulta Georgiasta, Tbilisistä/Keski-Suomen museon Georgios Voittaja -näyttely.

Sensuurista:

Helmikuisessa Tahiti 6 -konferenssissa Saamelaismuseo Siidan tutkija, Päivi Magga, puhui kulttuuriympäristöstä saamelaisesta näkökulmasta. Saamelainen kulttuuriperintö on pitkälti aineetonta kulttuuriperintöä. Museoammattilaisten tehtävä on haasteellinen: kuinka tallentaa aineetonta kulttuuriperintöä tai digitoida sitä? Suullista perinnettä on vaikea kääntää muille ymmärrettävään muotoon, sillä esimerkiksi pyhiin paikkoihin liittyvän tiedon pelätään joutuvan kaltoin kohdelluksi. Jos digitoinnissa jaetaan julkisesti kuvia ja paikkatietoja esimerkiksi siitä, missä kukakin saamelaisheimo kalastaa kuivalla säällä, tästä voi koitua suurta vahinkoa kohdekulttuurille.

Joku heitti ilmaan myös kysymyksen: voiko suojella asioita avaamatta kontekstia yleisölle? Eli suojellaanko pyhää ja kohdekulttuuria sillä, että jotain jätetään kertomatta? Esimerkiksi nostettiin vedenalaiset hylkykohteet. Vaikka kyseessä ei ole pyhä uskonnollisessa merkityksessä, hylynryöstöjen ajatellaan olevan väärin kulttuuriperinnön näkökulmasta.

Sensuurista nousi esille myös museoiden ja museotyöntekijöiden itsesensuuri. Joissain tapauksissa pelataan ns. varman päälle ja ajatellaan, ettei jokin ole mahdollista ilman, että kysytään kohdekulttuurilta mielipidettä asiaan. Kathrin Pabst kehotti museoita ottamaan rohkeammin kantaa ja esittelemään myös eettisesti epävarmoja aiheita. Kaikissa tapauksissa tulee kuitenkin olla toimiva keskusteluyhteys kohdekulttuuriin.

Pyhyyden vahvistaminen:

Keskusteluryhmässä kommentoitiin myös sitä, että pyhyyden käsitettä tulisi uskaltaa nykypäivänä myös vahvistaa eikä piilottaa. Ajankohtaisia esimerkkejä ovat esimerkiksi Vapriikin Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -näyttely sekä viikonvaihteessa avautuneen Riisan uudistettu perusnäyttely.

Ripityslipas/Riisa - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.

Aihe kirvoitti kenties enemmän kysymyksiä kuin suoria vastauksia. Tilanteet ovat kontekstisidonnaisia, mutta keskustelu toivottavasti osoitti, että museokentällä painiskellaan aktiivisesti ajankohtaisten ja eettisten kulttuuriperintöasioiden keskellä. Moni ulkopuolinen kuvittelee, että näyttelyiden rakentaminen on helppoa: sen kun vain asettaa esineet esille. Mutta aiheita tarkastellaan monesta kulmasta ennen kuin pohditaan, mitä esineitä näyttelyyn nostetaan ja mitä näyttelyteksteihin ylipäänsä kirjoitetaan.