Pelkojen voittamisesta

Kun uskaltaa olla avoin uusille ehdotuksille, sitä saattaa huomata voittavansa pelkojaan. Olin silloin tällöin kuullut työkaverini juttuja hevosestaan, kunnes yhtenä päivänä tuli kutsu tulla tutustumiskäynnille. Sanoin, että voin tulla silitysetäisyydelle. Tiedustelin etukäteen, että miten minun pitää valmistautua vierailuun; voinko tulla värikkäissä vaatteissa vai ärsyttävätkö värit hevosia? Sain vastauksesi, että "Kunhan on housut". Tällä kommentilla viitattiin myös mekkotytön taannoiseen työmaakierroksen valmisteluun töissä.

En ole koskaan ollut mikään heppatyttö. Serkkuni ja ystäväni ovat harrastaneet ratsastusta ja koulussa oli samalla luokalla tyttö, joka harrasti vikellystä (akrobatiaa juoksevan hevosen selässä...!), mutta minulla ei ole ollut paloa hevosten pariin. Olen pitänyt niitä kaukaa kauniina, mutta liian isoina ja vähän pelottavina. Niinpä olen jättänyt hevospuuhat mielelläni muille. Mutta kun nyt tarjoutui tilaisuus päästä lähelle hevosia ajattelin, että kyllä kai nyt aikuinen ihminen tilanteesta selviää?

Hevoset olivat kaukana laitumella. Sitten minulle sanottiin, että mennään laitumelle. Mietin: ai minut viedään tuonne samaan tilaan, hevosten reviirille...?! Hevoset käyttäytyivät onneksi rauhallisesti. Jännitys alkoi nousta siinä vaiheessa, kun hevoset alkoivat kävellä kohti ja niiden koko alkoi hahmottua. Noniin, ne on isoja, pysyt vain rauhallisena. Olin kaukaa viisas ja tuonut mukanani leipäpaloja. Ehkä yhteisymmärrys löytyy ruoan kautta? Kiinnittävät enemmän huomiota leipään eivätkä minuun. En ollut kuitenkaan ajatellut tätä ihan loppuun asti, sillä kaksi metrin mittaista naamaa tullessa ihan lähelle omaani huomasin sykkeeni taas kohoavan.

Pian huomasin olevani kahden hevosen välissä ja niiden liikkuessa aloin jäädä niiden taakse. Mieleen tulvi muistisääntö: Älä koskaan lähesty hevosta takaa! Työkaverini työnsi hevosia kauemmas ja hän sai tuotua hevoset pihan puolelle. Minulle annettiin köysi, jonka päässä toinen hevonen oli. Onneksi eläin tuntui keskittyvän enemmän nurmikon syömiseen kuin mihinkään muuhun. Eihän tämä nyt niin kamalaa olekaan. Yllätyin miten lämpimältä hevosen iho (karva? turkki? nahka?) tuntui.

Vähän on vielä jännitystä havaittavissa; puristan köyttä nyrkkiin. Kuva: T. Haatainen.

Aikani hevosta siliteltyäni työkaverini kysyi, että joko uskallan kokeilla nousta selkään? Tässä vaiheessa huomasin, että hän oli tietoisesti käsikirjoittanut tilanteen siten, että saa minut nousemaan hevosen selkään.
Minä: No jos et sitten liikuta sitä mihinkään. (Ajattelin, että voin käydä istumassa ja sitten todeta tuntuuko tilanne hyvältä vai pahalta.)
Hän: No mikäs järki siinä nyt on? :D
Mietin, että en kyllä ikinä osaa nousta hevosen selkään, mutta hän oli ratkaissut jo tämänkin ongelman huomaamattani etukäteen: pihalla oli valmiina askeljakkara, jonka avulla tilanne kävi näppärästi.

Edellisestä "ratsastuskokemuksestani" on sellaiset 30 vuotta ja tilanne näytti tältä:

En olisi lähtenyt tähän touhuun, jos en olisi etukäteen kuullut esimerkkejä, että hevonen on kiltti ja rauhallinen, ja että siellä köyden toisessa päässä on luotettava henkilö. Kun pääsin hevosen selkään, satulatuntuma oli hyvä. Luulin, että satulassa olisi jotenkin vaikea istua. Joko mennään? -kysymyksen jälkeen ei voinut enää perääntyä. Huomasin miettiväni ryhtiäni, jokaista lihasta ja etenkin jalkoja: nyt et sitten purista pohkeita tai anna mitään muitakaan käskyjä hevoselle kehollasi. Jälkikäteen työkaverini sanoi, että hevonen aisti jännitykseni, kun lähti kuulema kävelemään niin hitaasti ja rauhallisesti. Työpaikan kahvihuoneessa tälle myöhemmin naurettiin, että hevonen varmaan liukui eteenpäin niin rauhallisesti, etteivät kaviot edes nousseet maasta. Jälkikäteen tälle on osannut jo itsekin nauraa, mutta tilanne oli vähän pelottava, kunnes kävelyn rytmiin ja omaan tasapainoon alkoi saada jonkinlaisen kontaktin.

Nyt jo hieman vapautuneempi tunnelma. Kuva: T. Haatainen.

Pihakierrosten jälkeen jatkoimme matkaa tielle ja hevosen askel tuntui olevan jo pidempi. Työkaverini höpötteli matkalla, jolloin tunnelma pysyi rentona. Kunnes tieltä alkoi kuulua auton ääni ja vastaan ajoi kuorma-auto(!). Hevonen alkoi pyöritellä korviaan ja huomasin sykkeeni jälleen nousevan. Mietin: No niin, tämä on nyt se kauhuskenaario mistä hevosten kanssa aina varoitetaan, että hevonen pillastuu eikä minulla ei ole tilanteeseen minkäänlaisia käyttöohjeita. Minä aistin hevosen paniikin ja hevonen aistii minun paniikkini. Onko parempi yrittää pysyä jollain keinoin selässä vai heittäytyä selästä?! Luojan kiitos kuorma-autokuski pysäytti ja sammutti auton, kun huomasi meidät. Käännyimme takaisin ja tilanne pysyi onneksi rauhallisena.

Pääsin turvallisesti takaisin pihaan.
Hän: Nyt sitten otat jalat pois jalustimista.
Minä: Onko pakko?
Hän: No jos sinä meinaat tulla sieltä alas niin on. 

En ollut etukäteen ajatellut selästä laskeutumista, mutta luulin että se tapahtuisi samalla tavalla kuin selkään nouseminen, että saisin käyttää askeljakkaraa. Otin jalat pois jalustimista.

Hän: Nyt sitten nojaudut mahalleen hevosen selkää vasten, pidät satulasta kiinni, heität oikean jalan selän yli ja liu'utat itsesi maahan.

Mietin, että en varmasti nojaudu mahalleen hevosen selkää vasten, että aivan varmasti pyörähdän maahan ja tallaudun kavioiden alle.... Mutta kun muuta keinoa ei ilmeisesti annettu, niin pakkohan se oli totella. Kuivaharjoittelin ohjeet kertaalleen mielessäni ja tein kuten oli ohjeistettu. Ja se meni ihan hyvin. Tosin selästä laskeutuessa huomasin jälleen hevosen koon, kun maa ei tullutkaan vastaan jalkojen alle niin pian kuin kuvittelin.

Jee! Selvisin!

Tunnelma oli jälkikäteen voimauttava. Olin uskaltanut mennä selkään ja pääsin turvallisesti poiskin. Olin voittanut pelkoni. Tosin ei minusta vieläkään heppatyttöä saanut. Voin silitellä niitä sujuvasti, mutta itsekseni en ohjaksiin suostu.

Kiitos kokemuksesta. ❤