Hinc robur et secritas

Eteläsakaran sisäänkäynti.

Petäjäveden vanhassa kirkossa on puuovi, jota katsellaan tänään vähän tarkemmin. Ristikirkkoon on alun perin tultu kahdesta ovesta, joista toinen sijaitsi läntisessä sakarassa (nykyinen pääovi tapulin suunnassa) ja toinen eteläisessä. Eteläisen sakaran alkuperäinen ovi on säilynyt, kun taas läntinen ovi on muutettu tapulin ja välikäytävän rakentamisen yhteydessä parioveksi. Ovet aukenivat sisäänpäin, mutta vuonna 1860 tehdyn päätöksen mukaan, ilmeisesti turvallisuussyistä, ne muutettiin ulospäin aukeaviksi.

Nykyinen sisäänkäynti lännestä, tapulin ja välikäytävän kautta.

Eteläsakaran ovi.

Tuolloin myös eteläsakaran ovi, joka vastaanotti venerannasta kirkolle saapuvat, käännettiin niin, että sen koristeltu ulkopinta jäi kirkkosalin puolelle. Oven rengaskuviot ja tekstit perustuvat vuoden 1761 setelirahan puristesinettikuvioihin.

Petäjäveden seurakunnan historiikissa J.N. Joutsela kirjoittaa (1928), että eteläinen ovi on "miesten puolinen kirkonovi", joka on tehty Ruotsin vallan aikana 1761 ja asetettu paikoilleen 16.10.1763. Oven vasemmanpuoleisessa rengaskuviossa on latinaa ja oikeanpuoleisessa ruotsia. Kun tässä postauksessa sivusin sitä, ettei aina voi etukäteen tietää kaikkea, käännyin toisen tekstin kanssa laitoksemme latinistin puoleen. Häneltä sain vinkin tutustua Reijo Pitkärannan opukseen Suomen kirkkojen latina - Piirtokirjoitukset kirkoissa, kellotapuleissa ja hautausmailla (2004), jossa on todella kattava luettelo Suomen kirkoissa olevista latinankielisistä teksteistä. 

Ja sieltähän se Petäjäveden kirkon oven tekstikin selvisi: Hinc robur et secritas = Tästä voima ja turva. Ympyrän sisälle kuvattu silmä, joka säteilee ympärilleen, kuvaa mm. hengellistä näkökykyä. Vanhan käsityksen mukaan silmä ei ollut vain näköaistimuksia vastaanottava elin, vaan se myös lähettää voimasäteitä. Kristillisessä symboliikassa kyseinen kuvio kuvaa Jumalan läsnäoloa kaikkialla. Mikäs sen osuvampi symboli kirkkoon.

 

Eipä ole aiemmin omassa työssä tullut näin erikoista ovea vastaan.

Taidehistoriaa markkinoimassa

Ennen joulua ehdin käydä markkinoimassa taidehistorian opiskelua entisessä lukiossani. Olin etukäteen innoissani nostalgiamatkasta lukiovuosiin, mutta samalla tunnelmat yllätttivät. Paikan päällä huomasin olevani ehdottomasti vanhin kahvipöydän ympärillä istuvista entisistä opiskelijoista, minkä vuoksi oli hieman irrallinen olo. Nuoremmilla oli läheisempi linkki toisiinsa ja opettajiin, kun itse huomasin hämmentyväni omasta olemuksestani. Ylioppilastutkinnosta tulee tänä keväänä kuluneeksi 10 vuotta. 

Suurinta osaa opettajistani en ollut nähnyt sitten lukiovuosien, joten nykyisen minän asettaminen lukiominän rinnalle tuntui oudolta. Viimeksi olin rakennuksessa opiskelijana (nuorena) ja nyt tasaveroisena aikuisena, ja muutoksen omaksuminen tuntui aluksi vieraalta, kun ympärillä oli tuttu rakennus ja ennen kaikkea paljon tuttuja opettajia. Kontrasti tuntui suurelta. 

Tämä pöytä tuli tutuksi. Sen ympärillä keskusteltiin paitsi koenumeroista ja tunneista, ihan arkisista asioista. Viimeisimpänä tietysti ajokorteista ja -kokeista sekä ylioppilaskirjoituksista. 

Ajattelin, että kymmenessä vuodessa opettajat olisivat ehtineet unohtaa minut. Ehkä niin kävikin. En ollut mielestäni mitenkään näkyvä hahmo. Mutta siinä vaiheessa, kun eräältä uudelta, minua opettamattomalta opettajalta tuli kommentti, että näytän jotenkin tutulta ymmärsin, että ilmeisesti tämä postaus nosti minut takaisin opettajien tietoisuuteen.

Oli huomattavasti helpompaa ja rennompaa mennä puhumaan omasta alasta näin useamman vuoden opiskelun jälkeen, jolloin itselläkin on parempi kokonaiskuva taidehistorian opiskelusta. Muistan ensimmäisen tai toisen vuoden jälkeen olleeni puhumassa samasta aiheesta, ja jälkikäteen ajateltuna kyseinen esitys oli melko tylsä. Nyt olin itse tyytyväinen tiedon ja kokemuksen mukanaan tuomaan sekoitukseen, minkä tarjoilin lukiolaisille.

Harvempi lukiolainen tuolla varmasti ajattelee lähtevänsä opiskelemaan juuri taidehistoriaa, mutta oli mukava kuulla opinto-ohjaajalta, että niitäkin joukossa on muutama. Toivottavasti onnistuin istuttamaan samanlaisen kipinän mikä itselläni syttyi, kun ensimmäisen kerran tajusin alan olemassaolon.

Faktatiedon lomaan ujutin teoskuvia, joiden avulla pyrin avaamaan mitä se taidehistorian opiskelu tarkoittaa. Sananahan taidehistoria on melko harhaanjohtava, sillä se voi nykyisin olla ihan mitä tahansa visuaalista: taideteoksia, rakennuksia, pukeutumista, muotia, elokuvia, graffiteja, mainontaa, luontoa, kulttuuriympäristön suojelua jne. jne. Sen vuoksi Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos kertoo nimenä alasta monipuolisemmin.

Kerroin, että mielestäni tärkeimpiä ominaisuuksia taidehistorioitsijalle ovat kiinnostus, havaintokyky ja (historiallinen) kontekstitietous. Historiallinen sulkeissa siksi, että nykytapahtumien ja -taiteen tulkitseminen vaatii ihan samanlaista tietoutta kuin mennytkin. Havaintoesimerkkinä käytin tämän postauksen kuvaparia:

Rembrandt: The Conspiracy of the Batavians under Claudius Civilis, 1661-1662.

Ilja Repin: Kokous, 1883.

Tiivistettynä: Ilja Repinin on täytynyt nähdä parisataa vuotta aiemmin maalattu Rembrandtin teos, sillä Kokouksessa on selvä yhteys Claudius Civiliksen salaliittoon (sommitelma, tunnelma, valo). Lisäksi molemmat kuvaavat kapinallisia: Rembrandtin maalauksessa henkilöt suunnittelevat hyökkäystä roomalaisia, Repinin maalauksessa hallitusta ja hallitsijaa vastaan. Maalausten vuosilukujen ja aiheen (asiayhteyden) selvittäminen on tärkeää, jotta löytää tulkinnoille oikeat selitykset. Kumpaakaan maalausta ei voi pitää pelkkänä keskustelukohtauksena tai sunnuntailounaana. 

Leonardo da Vinci: Viimeinen ehtoollinen, 1494-1499.

Oli hauska huomata, että kuvaesimerkkien myötä visuaalinen taidehistorioitsijan katse heräsi myös paatuneessakin matemaatikossa, joka yhdisti pöytäkohtausten sommitelman Leonardon Viimeiseen ehtoolliseen. Vaikka tilanne ei olekaan samanlainen, on kuvassa kuitenkin henkilöiden keskustelujen myötä samanlaista jännitettä kuin Repinillä ja Rembrandtilla. Ja tätähän se taidehistoria minusta juuri parhaimmillaan on: havaintokykyä ja lankojen yhdistelyä!

Karitsa = Agnus Dei, Jumalan karitsa, Jeesus joka synnittömänä uhrina sovittaa ihmisten synnit. Viinipuun oksat kuvaavat Johanneksen evankeliumia: "Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää." (Joh. 15:5).

Siinä esitelmöintini lomassa sain kysymyksen: mistä sitä sitten tietää, että mitä mikäkin esine ja asia teoksessa tarkoittaa? Kysymys liittyi esittelemääni valintakoetehtävään, jossa piti tulkita kahta teosta ja lopulta verrata niitä toisiinsa. Joissain teoksissa, etenkin kirkkotaiteessa, on symboleita ja attribuutteja, jotka viittaavat johonkin kuvassa näkymättömään asiaan ja tuovat näin lisää sisältöä teokseen. Hyvä kysymys. Se laittoi huomaamaan, kuinka ammattitaito on karttunut huomaamatta. Meillä on opiskelujen lomassa ollut yksittäisiä luentoja mm. attribuoinnista, mutta kirkkotaiteen parissa työskenteleminen on huomaamattaan luonut muistiin hyvän tietopankin. Ei kaikkea pystykään aina etukäteen tietämään tai muistamaan, mutta maailma on pullollaan hyviä symbolikirjoja. Itse aloitin aikoinaan tutkimalla Hans Biedermannin Suurta symbolikirjaa (1993). Toimii edelleen loistavasti.

Eräs opiskelija kysyi: mikä on ollut opiskelussa ärsyttävintä/inhottavinta? Kysymys hieman yllätti, sillä en ole koskaan, kertaakaan 5,5 vuotisen opiskeluni aikana mietittinyt, että mikään ärsyttäisi. Koska hain opiskelemaan kolmesti, olen osannut nauttia jokaisesta hetkestä. Totta kai on ollut yksittäisiä luentoja tai tilanteita, missä eivät kenties aihe tai kemiat kohtaa, mutta aina olen ajatellut hyötyväni tiedosta.

Täällä koin lukion antoisimmat tunnit: historian luokassa. Taidehistorioitsijan silmä kiinnittää huomionsa takaseinän teoskuviin: Bruegheliä, Thesleffiä, Gallen-Kallelaa ja Edelfeltiä.

...ja Mannerheim seisoo yhä tutulla paikallaan ikkunoiden välissä.

Kuvittelin meneväni "opettamaan" lukiolaisia, mutta itse asiassa vierailu laittoi miettimään enemmän omaa matkaani. Pitkälle on tultu noista lukiovuosista, ja tuntui hyvälle sanoa se myös ääneen noille matkaansa aloitteleville: olkaa ylpeitä itsestänne ja osaamisestanne, uskokaa itseenne, vaikka ette vielä ihan kirkkaasti tietäisikään mitä se loppujen lopuksi on. En minäkään tiennyt, mutta sen tiesin, että raivaan tietä niin pitkään kuin on tarvis. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Huomasin muuttuneeni, aikuistuneeni, mutta samalla huomasin niiden tuttujen opettajien olevan hyvällä tavalla samanlaisia kuin ennenkin. He antavat ihan yhtä hyvät mahdollisuudet tuleviin haasteisiin kuin minäkin aikoinaan sain. On vain jokaisesta itsestään kiinni kuinka nuoret ottavat haasteet vastaan. Pidän teille kaikille peukkuja!

Kiitos Siilinjärven lukio, että sain tulla vierailemaan!

Kierrätyslöytöjä

Uskomatonta, mutta edellinen kirpparipostaus on julkaistu syyskuussa! On tässä välissä kierrelty enemmän ja vähemmän kirppareita Pirkanmaalla, Savossa ja Pohjois-Karjalassa, mutta mitään suuria ostoksia en ole tehnyt. Tässä kuitenkin muutamia nostoja:

Nanny Still/Riihimäen lasin Kehrä-kerrostarjotin 9 euroa.

Pienessä keittiössämme on pieni pöytä, mikä tarkoittaa sitä, että tarjoilujen esillelaiton kanssa joutuu käyttämään mielikuvitusta. Tähän tarkoitukseen olen jo pitkään etsiskellyt kivaa kerrostarjotinta ja hypistellyt näitä Kehrä-tarjottimia silloin tällöin. Liikustelevat oman havainnon mukaan 7-15 euron hujakoilla. 9 euroa oli siis ihan maltillinen hinta ja kuntokin oli hyvä, lasilautaset eivät heilu ja helise tuon varren ympärillä.

Puiset ottimet eivät ole kirpparilöytö, mutta esitellään ne nyt samassa yhteydessä. Ottimet ovat Suomen käsityön museolla järjestetyltä Käsityöläisten joulutorilta ja Yoshimasa Yamadan käsialaa. Hänellä on Uup-niminen puuseppä/arkkitehtiyritys Billnäsissä. Puisten otinten kärjet on poltettu ja Yamadan mukaan polttotekniikkaa on käytetty mm. japanilaisessa rakentamisessa, missä poltettu puu hylkii likaa. Näitä oli myytävänä myös kokonaan mustina, mutta mielestäni tässä kaksivärisessä versiossa näkyy idea paremmin.

Tuohilaatikko 9 euroa.

Japanilaisesta käsityötaidosta kotimaiseen, sillä tämä tuohilaatikko (25x25 cm) löytyi kirpparilta 9 euron hintaan. Päätyi muovisen edeltäjänsä tilalle leipälaatikoksi. Sellainen esine, minkä pelkästä katselemisesta tulee hyvälle tuulelle, saati sitten sormituntuma.

Taru Syrjänen/Nuutajärven lasin Purje-maljakko 24 euroa.

Taru Syrjäsen Nuutajärven lasille suunnittelemaa Purje-maljakkoa valmistettiin vuosina 1988-1997. Tämä jatkaa sitä (turkoosin) sinisen lasin himoani.

Saanan ja Ollin Liptonille suunnittelema peltipurkki 6 euroa.

Saanan ja Ollin peltipurkki vetosi karjalaisella käspaikkakuvituksellaan. Minulta meni nämä ohi silloin kun tulivat kauppoihin, joten olen bongannut näitä jälkikäteen kirppareilta. 10-15 euroa kyseisestä (tyhjästä) purkista tuntui liian suurelta, mutta 6 euroa laittoi siirtämään purkin ostoskoriin. En tosin tiedä maksoinko edelleenkin liikaa. Tietääkö joku mitä nämä maksoivat kauppojen hyllyillä?

Kermansaven seinälautanen 10 euroa.

Kotiseuturakkautta osoittaa Kermansaven Kuopio-lautanen, joka löytyi syksyllä Joensuusta. Tuskin olisin ostanut mukaani Kuopion kirpparilta, mutta Joensuusta napattuani päätin antaa sille hyvän kodin.

Saappaat 8 euroa.

Pitkästä aikaa kivat kengät edulliseen hintaan. Ihastuin konjakkiseen väriin, pyöreään kärkeen (en osaa itse käyttää teräväkärkisiä kenkiä), sopivan korkuiseen korkoon ja siihen, että pohkeen kohdalla on kuminauhaa.

Oletteko tehneet kirppislöytöjä?

Lumilapsi

Harvoin kirjoittelen kirjakokemuksistani, sillä blogimaailma on täynnä mahtavia kirjabloggaajia, joten olen ajatellut pysytteleväni omalla tontillani taiteen parissa. Välillä eteen sattuu kuitenkin jotain sellaista, mistä haluaa kertoa muillekin. Katja kirjoitti Lumiomena-blogissaan Eowyn Iveyn Lumilapsesta jo lokakuussa 2013, mistä saakka kirja on odotellut lukulistallani.

Tämä on se taianomainen romaani, joka piti otteessaan koko joulun ajan. Lumettomana jouluna pakkasen täyteinen tarina sai aikaan oikeanlaisen tunnelman. Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Alaskaan, minne lapseton pariskunta, Jack ja Mabel, ovat muuttaneet uudisasukkaiksi. Muuttamalla kylmään erämaahan he eivät kuitenkaan pääse pakoon lapsettomuuttaan.

"Hän oli kuvitellut, että Alaskan korvessa hiljaisuus olisi rauhaisa, kuin öinen lumisade, että ilma olisi täynnä lupausta vaan ei ääntä, mutta mitä vielä. Kun hän lakaisi lankkulattiaa, luudan harjakset kirskuivat kuin terävähampainen päästäinen olisi järsinyt hänen sydäntään. Ainut ääni, joka ei ollut hänestä lähtöisin, oli äkillinen ulkoa kantautuva raak, raaak. Mabel väänsi rievusta tiskiveden, katsoi ulos keittiön ikkunasta ja ehti nähdä korpin lepattavan lehdettomästä koivusta toiseen. Ei näkynyt lapsia ajamassa toisiaan takaa, huutelemassa toisiaan nimeltä. Ei ainuttakaan lasta keinussa."

Syksyn jälkeen sataa lunta ja pariskunta päättää ensilumen ilosta rakentaa pihalleen lumilapsen.

"He taputtivat lunta lumipallojen väleihin, tasoittivat reunat. Jack poistui lyhdyn ja mökin ikkunan valosta metsikköön. Hän palasi kahta koivunoksaa tuoden ja työnsi ne heidän luomuksensa kylkiin. Nyt sillä oli käsivarret.
'Tyttö. Tehdään siitä pieni tyttö', Mabel sanoi.
'Mikäs siinä.' "

Ensilumi sulaa ja lumilapsi sen mukana. Pihapiirissä alkaa kuitenkin liikkua pieni Faina-tyttö, metsän kasvatti, jonka rinnalla kulkee punainen kettu. Fainan tarina alkaa kietoutua osaksi Jackin ja Mabelin elämää, mutta lukijaa pidetään jännityksessä mikä on lopulta totta ja mikä satua. Voivatko toiveet toteutua jos toivoo jotakin oikein kovasti ja vilpittomästi?

Iveyn Lumilapsi on kauniisti kirjoitettu tarina Alaskan karusta luonnosta, ihmissuhteista ja ennen kaikkea monitahoisesta halusta selviytyä: lapsettomuudesta, luonnon armoilla, omien odotusten keskellä. Mukana kulkee myös luottamus: kuinka luottaa toiseen, itseen, vieraaseen, naapuriin tai siihen, että kaikki järjestyy?

Katja tiivisti onnistuneesti blogissaan kirjan kokonaisuuden: "Iveyn romaani lumosi pohjoisella tunnelmallaan ja teki koko kertomuksellaan sopen sydämeeni." Itselleni koukuttavin elementti tarinan lisäksi oli (luontoa) kuvaileva kieli, joka on usein yhdistävä tekijä lempikirjoissani.

"Aamu oli niin kylmä, että kun Jack astui ulos valjastamaan hevosta, hänen nahkasaappaansa eivät norjistuneet eivätkä kädet suostuneet toimimaan kunnolla. Joelta puhalsi navakka pohjoistuuli. Hän olisi halunnut jäädä sisään, mutta oli jo pinonnut Mabelin pyyhkesiin kietomat piirakat puulaatikkoon kaupunkiin vietäviksi. Jack läiski käsivarsiaan ja polki jalkojaan saadakseen veren kiertämään. Oli pirun kylmä, jopa pitkät kalsarit denimin alla tuntuivat pelkältä puuvillaharsolta jalkojen ympärillä. Ei ollut helppoa lähteä kamiinan lämmöstä yksin matkaan. Aurinko uhkasi nousta joen toiselta puolelta, mutta sen valo oli valju ja hopeinen, ei kummoinenkaan lohtu."

Kirjasta on hankala kirjoittaa paljastamatta liikaa, mutta taianomaisuus säilyy miltei koko kirjan läpi. Lukijalle jätetään mahdollisuus uskoa satua, toiveita, vielä senkin jälkeen, kun totuus on kerrottu. Tarina on koskettava, kipeäkin, mutta huumori kukkii etenkin naapurisuhteissa ja rempseän Estherin olemuksessa. Lämmin suositteluni tammikuun pakkasten keskelle, jolloin pistelevän kylmyyden voi tuntea myös itse.

Hänen majesteettinsa

Kun ystäväpiirissä on erilaisia karvakorvia, sitä saa aika ajoin mahdollisuuden olla lastenvahtina nelijalkaisille. Viime heinäkuussa seurailtiin kahta kissaa, ja joulun jälkeisellä viikolla täällä vieraili yksi majesteettinen tupsuhäntä:

Joku saattaa muistaa tämän suloisen nappisilmän jo keväältä 2014, jolloin herra oli vielä pikkuinen pentu. Ihan yhtä suloinen on edelleen, vaikka väritys on iän myötä hieman muuttunut.