Paavolan tammi

Kesäloman pääkohde oli nähdä Paavolan tammi, joten matkakohteeksi valikoitui pelkän puun perusteella Lohja, josta en muuten tiennyt juuri mitään. Kuulin tammesta ensimmäistä kertaa Metsien kätkemä tv-sarjassa. Näin itäsuomalaisena yllätyin jalojen lehtipuiden määrästä, joita Lohjalla näkyy kaikkialla.

Puulla on ikää yli 300 vuotta ja sen ympärysmitta on 472 cm. Luonnontilassa tammet saattavat elää jopa tuhat vuotta. Paavolan tammen oksat kurkottelevat lähes kymmenen metrin pituuteen ja korkeutta puulla on 12 metriä. Tammen ympäriltä on harvennettu kuusikkoa tarkoituksella, jotta puulle taataan riittävä valonsaanti.

Paavolan tammi on rauhoitettu luonnonmuistomerkkinä latvuksesta juuristoon. Antti Huttusen kirjoittaman blogitekstin (2014) jälkeen tammesta on tullut yksi Lohjan merkittävimmistä nähtävyyksistä. Kasvaneen julkisuuden myötä on hyvä antaa tammelle sen vaatima rauha ja muistaa, että puun ja sen juuriston vaurioittaminen on kielletty. Puuhun ei saa myöskään kiivetä ja juurien tallaamista tulee välttää. Tulenteko ja roskaaminen on alueella myös kielletty.

Suomalaisen kansanperinteen kuvaajana tunnettu I.K. Inha (1865-1930) on tallentanut Paavolan tammen yli sata vuotta sitten kiertäessään Suomea. Inha kirjoitti artikkelin Lohjan vanhoista lehdoista Tiede ja elämä -lehteen vuonna 1920, johon valokuvasi myös tammen. Tuolloin puun ympärillä oli peltoaukea.

”Tämän metsikön takana on keskellä peltoa omalla kalliosaarekkeellaan se komea puu, jota kuva 8 esittää. Tämä tammi, jonka latvus on noin 50 metriä ympäri mitaten, on todellinen patriarkka…” I.K. Inha Tiede ja elämä -lehdessä 1920. Kuva: I.K. Inha. Lähde.

Tammen viereen on tuotu pöytä, jonka ääressä voi istua ja ihmetellä, kuinka pitkä elämä puulla onkaan jo takanaan. Tammella on ikää ainakin 300 vuotta, ellei enemmän, joten se lienee juurtunut maahan viimeistään 1700-luvulla. Näin ollen se on nuorena ollessaan elänyt Suuren Pohjan sodan (1700-1721) aikana ja selvinnyt maailman mullistuksista sen jälkeen. 

Lohjan museossa vierailu opetti, että Lohjan väestönkehitys oli 1800-luvulla hitaampaa kuin muualla Suomessa. Tähän vaikuttivat tilattoman väestön poismuutto pitäjästä, suuri lapsikuolleisuus ja suuret nälkävuodet vuosina 1866-1868. Suurten nälkävuosien jälkeen Lohjalla asui 3297 asukasta. En tiedä onko Paavolan tammen ympäristö ollut peltomaisemaa jo 1800-luvulla, kuten I.K. Inhan valokuvassa vuonna 1920, mutta hienoa, että puun on annettu kasvaa. Toivottavasti tammella on elinvuosia ainakin saman verran vielä edessään mitä sillä on jo takanaan.

Tammi tuntuu taianomaiselta, kun luontopolku johdattaa kuusikon läpi aukealle, jonka keskellä puu kohoaa. Maisemat ympärillä ovat vuosisatojen myötä muuttuneet, mutta tammen lumovoima sen kun kasvaa. Kuviin ei saa mitenkään tallennettua sitä tunnelmaa, minkä puu läsnäollessaan antaa. Mittasuhteet eivät välity kuvista samalla tavoin kuin katsellessa puuta paikan päällä.

Elokuun iltavalo siivilöytyi kauniisti tammenlehvien välistä ja tuuli sai auringonläikät vilkkumaan puun rungossa. Paikalla ei ollut muita, mikä teki kokemuksesta vielä erityisemmän.

Paavolan tammelle johtaa vajaan kilometrin mittainen Paavolan luontopolku, jonka varrella näkyy paljon muitakin tammia ja lehtokasvillisuutta. Polku on merkitty hyvin ja se on helppokulkuinen. Tosin luontopolun erkaantuessa oikealle ja Paavolan tammelle johtava polku vasemmalle, kulkijalle (kuten minulle) tuli tunne, että tammi löytyy luontopolun varrelta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tammelle johtava polku haarautuu erilliseksi poluksi. Tämän vuoksi olisin toivonut, että tässä polkujen haarassa olisi ollut merkintä sekä luontopolusta että tammelle johtavasta polusta. Isoa poikkeamaa erehdys ei tuonut ja luontopolun varrella on joka tapauksessa kaunista katseltavaa.

Paavolan tammi oli ehdottomasti matkan arvoinen.

Taiteilijan työhuoneella: Sami Korkiakoski

Sami Korkiakoski (s.1978) on Kuopiossa asuva kuvataiteilija. Hän valmistui taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta 2007 ja kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta 2013. Sami Korkiakoski on maalannut erilaisia viivan rytmejä vuodesta 2003 alkaen. Hän on myös yksi tasavallan presidentti Sauli Niinistön muotokuvan tekijöistä (2017).

Millainen on tavallinen työpäiväsi?

-Nukun pitkään, olen täällä [työhuoneella] yöhön asti. Mulla on tasainen rytmi myös viikonloppuisin. Työskentelen vähintään viitenä päivänä viikossa.

Mitä pidät tärkeänä työhuoneessa?

-Äänimaailma on tärkeä, tämä on kuin toinen koti tai vetäytymispaikka. Täällä on musiikkilaitteet ja kitara. Hoidan täällä myös toimistohommat, en vie töitä kotiin. Aika menee siivillä ja aina on tekemistä. Inspiraatiota ei tarvitse etsiä. Kun teen töitä, en pysty olemaan sosiaalinen. Puhelin saattaa myös olla häiriötekijä, joten pidän sitä äänettömällä.

Valtaosa teoksistasi on suurikokoisia, kuinka säilytät teoksia?

-Työhuone on myös säilytystila. Teoksia on myös taidelainaamoissa, kuten Helsingin G12 ja AMA -gallerioissa, Kuopion taidelainaamossa ja Australiassa.

Onko tekemiselläsi jokin alkuajatus tai teema?

-Tunne. Yksinkertaistettuna. Teen vähintään kahta, välillä 10 teosta yhtä aikaa. Välillä käsittelen tiettyä tunnetta, usein tunne syntyy hetkessä. Alitajunta alkaa luoda teoksia.

-Symboliikkaa olen tuonut teoksiini ja tykkään eräänlaisesta teosten merkkaamisesta. Olen käyttänyt esimerkiksi oksasymbolia, silmää ja sydäntä. Tosin sydäntä en käytä koskaan teoksissa oikeinpäin. Ylösalaisin tai vinossa se ei ole naiivi, ja antaa erilaisen tulkintamahdollisuuden kuin olemalla pelkkä sydän perinteisessä mielessä.

Oletko tehnyt tilaustöitä?

-Joo, ne on antoisia projekteja. Usein tilaaja tietää etukäteen tyylini ja tapani tehdä ja antaa vapaat kädet. Lähetän kuvia työn edetessä, että olenko menossa ”oikeaan suuntaan”.

Teoksissasi on paljon paksuja värikerroksia ja ne ovat paikoin hyvin reliefimäisiä. Mikä on suhteesi teosten materiaaleihin?

-Haluan, että teos on elävä, siinä on ohutta ja paksua. Haluan, että teokset ovat katsottavissa myös läheltä. Olen värihullu, mutta pyrin löytämään sopivan värisuhteen. Pienikin värialue voi värittää koko työn. Toisaalta olen maalannut osaan töistä kokonaan värillisen pohjan, jolloin se toimii pohjana kaikelle muulle.

-Mietin paljon, miten värit sopivat toisiinsa. Väri on minulle tutkimisprosessi ja käyn jatkuvaa keskustelua teosten kanssa.

Olet todella fyysinen maalari ja maalaat nopealla tempolla isoja pintoja. Kuinka nopeus vaikuttaa tekemiseen ja vaikuttavatko esimerkiksi vuodenajat tekemiseesi?

-Musiikki luo tekemiselle rytmin. Hmm…ehkä vuodenajat vaikuttavat siten että mietin, haluanko kokeilla maalaamista värilliselle pohjalle. Keväällä tulivat esimerkiksi kirkkaanvihreä ja keltainen maalauskankaiden pohjaväreiksi.

Millaisena koet Kuopion kuvataidekentän?

-Tosi hyviä taiteilijoita on kymmenkunta, sellaisia, joiden ajattelen olevan valtakunnallisesti merkittäviä. Kuopion taidemuseoon avattu Taidelainaamo on hyvä juttu. Toivottavasti ihmiset löytäisivät tämän. Taidemuseossa on muutenkin nyt erittäin hyvä meininki. Tulee sellainen Jes! -olo, että täällä tapahtuu.

Onko sinulla taiteellisia esikuvia?

-On vaikka ja kuinka! Saksalainen ja amerikkalainen ekspressionismi ovat vaikuttaneet paljon. Yksittäisistä taiteilijoista esimerkiksi Tal R [tanskalainen Tal Rosenzweig, s. 1967], Tapies – mies joka viljeli plus-merkkejä [espanjalainen Antoni Tàpies 1923–2012]. Matisse [ranskalainen Henri Matisse 1869–1954] on vaikuttanut myös.

Totta! Tunnistan Matissen vahvat värit!

-Haluan, että teoksissa on syvyyttä, mutta en maalaa koskaan horisonttia [kuten esimerkiksi Matisse].

Maalaatko teokset aina ”oikeinpäin”?

-Aloitan usein aina lattialta, jolloin maalaan joka suunnalta, mutta teos löytää nopeasti oman suunnan.

Minulla on tunne, että maalaamisen fyysisyys ja tekeminen on sinulle tärkeämpää kuin varsinainen lopputulos, olenko oikeassa?

-(naurahten) Et. Molemmat ovat yhtä tärkeitä. En pysty määrittelemään toista tärkeämmäksi. Isojen teosten ääressä tekeminen on fyysistä, mutta minulle on erittäin tärkeää se miltä lopputulos näyttää ja mikä tunnelma siinä on. Pohdin jatkuvasti esimerkiksi sitä, millaiset värit sopivat tai eivät sovi yhteen.

Olet tunnettu nimenomaan suurikokoisista töistäsi. Oletko maalannut pieniä töitä ja millaista niiden tekeminen on verrattuna isoihin?

-Suhtaudun pieneen maalauspohjaan samalla tavalla kuin isoon, pienillä vivahde-eroilla vain. Maalaan useaa teosta kerralla ja aluksi leikittelen väreillä samaan tapaan kuin isoissa: teen jälkiä, merkkejä ja värejä joka puolelta teosta. Aloitan melko sokeasti vain fiilistelemällä käden liikkeitä ja jälkiä, jotka jäävät näkyviksi. Alan tutkia, miten värit ja viivat alkavat puhutella ja mikä on teoksen muoto ja suunta. Jäsentelen kuvaa kerrosten ja prosessin kautta. Pohdin, mikä teoksessa on tarinan kannalta olennaisinta ja mihin haluan tarttua, ja mitä haluan tuoda esiin. Maalaan ylimääräisen yli ja työstän, kunnes lopputulos on sellainen, ettei ole enää lisättävää.

-Pienten teosten maalaamisprosessi on hieman meditatiivisempaa kuin suurempien. Koko saa aikaan sen, että koko keho ei ole käytössä, mutta pyrin suhteuttamaan samanlaisen ison liikkeen ja voiman kuin suuremmissa teoksissa. Ehkä ajattelen jopa enemmän tekeväni fyysistä esinettä kuin suurissa kankaissa, jotka ovat vahvemmin jonkinlaisia tunteenpurkauksia elämästä.

Sami Korkiakoski on valokuvannut kaikki teoksensa. Nettisivuilla on esillä vain pieni osa. Hän näytti minulle arkistoistaan valokuvia pienemmistä teoksista, joka johti lopulta siihen, että ostin Korkiakoskelta itselleni pienikokoisen (46 x 38,5cm) maalauksen:

Sami Korkiakoski: Kun tuuli soi, 2022.

Kiitos Sami, että sain vierailla työhuoneellasi!

Aiemmat työhuonevierailut voitte käydä lukemassa täältä.

Koivumäen Kartano

Mitä enemmän historiaa on säilynyt tarinoiden, valokuvien, rakennusten ja esineiden muodossa, sitä enemmän viihdyn. Sitä enemmän tuntuu myös, että tässä maailmassa on jotain järkeä, vaikka maailmalla ja mielessä myllertäisivät minkälaiset kriisit.

Vanhassa ja säilyneessä on tunnelmaa, sillä siihen sisältyy myös arvomaailma, jolla vanha on saatu säilymään. En väitä, että ennen oli kaikki paremmin, mutta kunnioitan toimijoita, jotka siirtävät jotain tuosta menneestä myös tuleville sukupolville. Perinteisesti muistiorganisaatiot (arkistot, kirjastot, museot) ovat kantaneet tätä viittaa hartioillaan, mutta myös yksityishenkilöt ja yritykset kantavat kortensa kekoon.

Noin 10 minuutin ajomatkan päästä Kuopion keskustasta, kivenheiton päässä Matkuksen kauppakeskuksesta, sijaitsee pala historiaa, joka tarjoaa viettelyksiä kaikille aisteille. Koivumäen Kartano tarjoaa mm. kesälounasta, grilli-iltoja, kokous- ja juhlapalveluita sekä palvelee ryhmämatkailijoita ympäri vuoden. Kartanoon pääsee oman auton lisäksi julkisilla (bussit nro 31 ja 35) tai vaikka veneellä.

Koivumäen historiaa

"Koivumäen Kartanon historia alkaa 1700-luvulta. Elettiin Ruotsin vallan aikaa, ja Hiltulanlahden kylällä oli sotilasvirkataloja. Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf katsoi, että niissä oli liikamaita, joten hän muodosti uuden tilan vuonna 1792 Björkbackan eli Koivumäen tilan. Kuningas lahjoitti Koivumäen tilan valtion virkamiehenä Kuopiossa toimineelle asessori Saloniukselle. Saloniuksen jälkeen hänen poikansa perivät Koivumäen tilan, mutta se pakkohuutokaupattiin vuonna 1869. Silloin tilan itselleen huusi kauppaneuvos Gustaf Ranin."

Gustaf Emanuel Ranin.

"Gustaf Emanuel Ranin (1825-1896) oli tullut nuorena Savonlinnasta kauppalaivan kyydissä Kuopioon vuonna 1840 ja aloittanut juoksupoikana kuopiolaisissa kauppaliikkeissä. Savon vanhin kauppahuone sai alkunsa vuonna 1852, kun Ranin perusti Kuopion keskustaan vähittäistavarakaupan. Ranin eteni hyvin nopeasti urallaan, ja kun hän oli ostanut Koivumäen tilan, hänellä oli jo oma tukkukauppa, laivanvarustamo, mylly, panimo ja tislaamo. Harmillisesti Raninin vaimo Flora Katarina oli menehtynyt vähän aikaisemmin lavantautiin, eikä hän ehtinyt koskaan asua Koivumäellä."

Koivumäen entinen päärakennus ennen vuotta 1907.

"Ranin kehitti paljon Koivumäen tilaa ja sen toimintaa. Hän perusti yksityisen kansakoulun Alapihaan, jotta kylän ja tilan lapset saivat käydä omaa koulua. Siihen aikaan kansakoulu oli kolmivuotinen. Ranin oli tallettanut KOP:iin yhden Suomen markan talletuskirjoja, joita hän antoi lapsille, jos he jaksoivat 3 vuotta kuluttaa koulun penkkiä. Tilan koko oli suurimmillaan noin 2000 hehtaaria ja siellä elettiin hyvin omavaraisesti maa- ja metsätaloudesta. Koivumäen tila oli siihen aikaan hyvin kaukana maatilalla, ja vieraat tulivat junilla Pitkälahden asemalle, mistä heidät haettiin hevoskärryillä Koivumäelle. Ranin määräsi testamentissaan, että Koivumäen Kansanopisto on rakennettava hänen mailleen. Raninin sisar, Elisabet Rossi, toimi veljensä tilalla emäntänä Koivumäellä."

Gustaf Raninin sisar Elisabet Rossi ja poika Peter Emmanuel Ranin.

"Raninin jälkeen Koivumäen tilan isännäksi tuli hänen poikansa Peter Emmanuel. Hän ehti pitää tilaa vain noin 10 vuotta, sillä hän kuoli nuorena 1906. Tämän jälkeen tilan ja yhtiön johtoon pyydettiin Raninin tyttären Alman mies Ernst Biese. Alma oli muuttanut aikoinaan Helsinkiin, ja oli mennyt naimisiin helsinkiläisen meteorologisen laitoksen ensimmäisen pääjohtajan kanssa. Tähtitiedemies Ernst ja Alma muuttivat Savoon ja rakennuttivat ensitöikseen Koivumäen nykyisen uuden päärakennuksen vuonna 1907 omaksi kodikseen."

"Jugend-tyylisen kansallisromanttisen hirsikartanon suunnitteli helsinkiläinen arkkitehti Waldemar Aspelin. Kartanossa on edelleen 18 alkuperäistä kaakeliuunia, jotka on kaikki valmistettu helsinkiläisissä kaakelitehtaissa ja muun muassa ruokasalissa on samanlainen, kuin Eliel Saarisen Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900 suunnittelema kakluuni."

"Alma-rouva piti tilaa aina 1940-luvulle saakka, jonka jälkeen tila siirtyi kauppahuoneen ja perikunnan omistukseen. Perikunnan jäsenistä on kukin vuorollaan asuttanut tilaa. Vielä 1970-luvulle saakka kartanolla toimi iso, parhaimmillaan 700 sian sikala, jossa hyödynnettiin oluen panemisessa ylijäävä mäski. Vähitellen kuitenkin maatalous alkoi hiipua. 1990-luvun lamavuosina Raninin kauppahuone katsoi, että heidän liiketoimintaansa ei enää kuulunut vanhan maalaistilan ja -talon ylläpitäminen ja he tarjosivat, että jos joku sukulaisista haluaisi lunastaa tilan itselleen. Siinä vaiheessa tilasta oli lohkaistu muutaman hehtaarin määräala, johon kuului kaikki 13 pihapiirissä olevaa rakennusta. Kirsti Dunkel, Raninin jälkeläinen viidennessä polvessa, oli viettänyt kartanolla paljon aikaa ja varsinkin lapsuuskesiään. Hän osti vuonna 1994 miehensä Harry Dunkelin, sekä veljensä Timo Nylundin, kanssa tilan itselleen. Aluksi oli tarkoituksena tehdä kartanosta kahden perheen koti. Timon perhe luopui kuitenkin tästä ajatuksesta ja tila jäi pelkästään Kirstin perheelle.

Jotta Dunkelit pystyivät pitämään Koivumäen Kartanoa kunnossa, he tarvitsivat siihen lisätienestiä ja siksi ravintola päätettiin avata alakertaan vuonna 1999. Kirsti muutti perheineen Koivumäen Kartanon yläkerran tiloihin vuonna 2000."

Ruokarauha vuodesta 1792

Koivumäen Kartano on valjastanut mainoslauseeksi ruokarauhan. Tämä kuvaa kartanon tunnelmaa hyvin, sillä kauniissa maisemissa sisällä ja ulkona, musiikin säestämänä ja makujen nautittavana ruokailusta syntyy elämys, jonka haluaisi pysäyttää. Raaka-aineiden hankinnassa korostetaan kotimaisuutta, paikallisuutta, eettisyyttä ja ympäristöystävällisyyttä.

Vein kartanon kesälounaalle äitini, joka ei ollut aiemmin paikassa käynyt. Pöytävaraus kannattaa tehdä etukäteen. Lounaslista vaihtuu viikoittain ja on tarjolla klo 11-14, mutta kesälounas on tarjolla enää ensi viikon perjantaihin 11.8.2023 saakka.  Sään salliessa ruokailijat voivat nauttia lounaan myös puutarhassa olevista pöydistä, mutta minä haluan aina nähdä salit. Kartanossa on useita tunnelmallisia huoneita, joista saa varaustilanteen mukaan valita mieleisensä. Tällä kertaa istuimme keltaisessa salissa. Musiikin lomaan kantautui linnunlaulua ja tuulenvire avoimesta ikkunasta.

Ulla Remes: Pelakuut tuvan ikkunasta, 1991, akryyli kankaalle; Silta, 1987, öljymaalaus kankaalle.

Oivallusten puu

Ruokailu-, musiikki- ja miljöötunnelmoinnin lisäksi kartanossa on tänä kesänä esillä kuvataiteilija Ulla Remeksen kesänäyttely Oivallusten puu. Retrospektiivin näyttelyn teokset ajoittuvat öljy- ja akryylimaalauksista 1980-luvulta tänä vuonna valmistuneisiin monotypioihin. Ulla Remes tunnetaan vahvana värienkäyttäjänä. Teokset oli ripustettu seinille tiloja kunnioittaen ja niiden värimaailmasta inspiroituen.

Ulla Remes: Asetelma jossa on silitysrauta, 1986, öljymaalaus kankaalle.

Ulla Remes: (yläpuolella) Tuulen henkäys, 2016, sekatekniikka paperille; (alapuolella) Vuoren rinteiltä näkyy meri, 2016, sekatekniikka paperille.

Ulla Remes: (vasemmalla) Oivallusten puu, 2023, monotypia; (oikealla) Ihan tavallinen metsä, 2023, monotypia.

Kokonaisvaltainen elämys

Koivumäen kartanoon kannattaa varata enemmän aikaa kuin perinteinen ruokatunti. Se, että antaa itselleen aikaa rauhoittua ruoan äärelle, merkitsee paljon. Vierailulla saa käyttää kaikkia aistejaan tutustuessa kartanoon sisältä ja ulkoa. Pihapiiri on ympäröity vanhoilla rakennuksilla, joista 1850-luvulta peräisin olevassa Posakkatuvassa on mahdollista majoittua. Posakkatupa oli päivätyöläisten talo, jonne tuli kaikkien postit ja siellä tehtiin kaikenlaisia tilan ja talon töitä, korjattiin hevosten varusteita ja muuta sellaista. Rakennus on toiminut myös väentupana, jossa palvelusväki, rengit ja piiat sekä pehtoori on majoittunut.

Posakkatupa.

Päärakennuksen sivulta avautuu upea maisema vesistöön ja rinteen juurella laiduntaviin lampaisiin sekä hevoslaumaan. Katse etsii rakennusten vierustoilta perinnekasveja ja mietin, kuinka hienoja lähimatkailukohteita Savossa on. Ja mikäli matkailette Kuopioon kauempaa, poiketkaapa Matkuksen shoppailutaivaasta kartanotunnelmaan, lupaan ettette pety.

Terveisin paikallinen elämysmatkailija.

Lähde: Koivumäen Kartanon historia ja lisätietoja palveluista.