Kuvittele - Imagine

Kuvittele millaista on katsoa ja odottaa kun elämä kasvaa ja kehittyy toisen sisällä. Voit kuvitella ja katsoa, muttet voi itse tehdä juuri mitään. Timo Kokon näyttely lapsen odotuksesta, siihen liittyvästä rakkaudesta ja peloista avautui Lapinlahdella Eemil Halosen museossa ja se kuuluu osana Kokon Kuvataideakatemian maisteriopintoihin. Sateisena ja viileänä päivänä kivinen, entinen navettarakennus tuntui entistäkin kylmemmältä ja kosteammalta, mutta toi näyttelyyn oman tunnelmansa.

Näyttelytilaan astuessa ensimmäisenä tulijan vastaanottaa valtava, kokonaisen tilan kattava veistosmonumentti "Yritys rakentaa jotain kestävää". Puuparruista ja teräsvaijereista sommiteltu kokonaisuus antaa mielikuvan kaatuneesta dominopalikkajonosta. Kokko on tavastaan poiketen kirjoittanut jokaisesta veistoksesta pienen teosta, ja mahdollisesti myös ajatuksia, avaavan tekstipätkän. Kirjallinen ilmaisu oli kaunista, ei alleviivaavaa vaan sopivasti maustettua.

"Jos kappaleet pudotettaisiin nipussa museon tilaan, millainen sommitelma/rakennelma muodostuisi? Kestäisikö se maailmani painon? Rakentuisiko siihen tuleva? Jos laitan tämän osan tähän, niin miten se vaikuttaa kokonaisuuteen? Onko se oma yksittäinen itsenäinen elementti vai pelkästään osa suurta kokonaisuutta?
Tämänkö tulisi kestää loppuelämän tai sille pikemminkin annetaan sellainen oletus, ikään kuin maailma painon lujuuslaskelma, elämän lujuuslaskelma. Elämänpalikat."

Keskellä veistosrakennelmaa huomasin miettiväni kannattelenko mielessäni ympärillä kumoutuvia parruja vai kaatuvatko ne päälleni tahtomattani. Päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon. Toisenlaisessa elämäntilanteessa olisin ajatellut ehkä toisin. Tuntui hyvältä huomata tai tiedostaa, että minä itse kannattelen omaa elämääni. Käsittelemätön puu tuoksui hyvältä. Veistos innoittaa varmasti pienempiä (ja isompiakin) kävijöitä kiipeilemään, sillä parrut ovat juuri sopivasti aseteltuja.

Kiipeilyn mahdollisuudesta pääsen aasinsillan kautta teosten materiaaleihin, pinnan työstämiseen ja sen tuntuun. Kokko osaa usein tehdä veistostensa pinnoista niin kutsuvia, että kiusaus koskettaa teosta kasvaa äärimmäisen suureksi (kuten Pig in a Blanket teoksessa). Se on toisaalta hänen tavoitteensakin. Tämä johtaa museoiden ja gallerioiden luomaan dilemmaan, jotka usein jyrkästi kieltävät kaikenlaisen teoksiin kajoamisen. Kysyinkin taiteilijalta tekeekö hän sen tahallaan, mutta hän vastasi että kielto ei tule hänen puoleltaan ja hän antaisi luvan teostensa koskemiseen. Tämän kommentin jälkeen uskalsin mennä silittämään pikaisesti kenenkään huomaamatta teosta "35 850". Nimi viittaa veistettyyn puutuoliin ja sen 35 850:een taltan ja puukon vetoon. "Minä tässä nyt, hetkessä kiinni odottaen laskien tulevaa, kun se kohta on taas jo mennyttä. Silloin koettua." Tuoli on toiminut päiväkirjana ja kämmenen alla hiotun istuinosan taltanvedot tuntuivat mukavilta. Palauttavatko pintaan jätetyt taltanvedot kosketettaessa veistohetken, luomishetken, syntymän? Sitä en kysynyt, sillä halusin jättää jotain arvoitukseksi.

Mustan verhon taakse astuminen ahdisti ja pelotti, sillä kuuntelin tarinaa painajaisista, joita Kokko oli nähnyt puolen vuoden ajan raskausaikana. Päätään seinään hakkaava lehmä, musta möykky tai hyönteinen vaimon vatsan sisällä eivät antaneet kuvaa iloisesta kohtaamisesta. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja astuin verhon taakse. Täydessä pimeydessä minua tuijotti lehmän pää, joka leijui ilmassa. Kipsivalusta veistetty, fluoresoivalla pigmentillä värjätty ja UV-valolla valaistu lehmän pää oli kieltämättä häkellyttävä ilmestys. Ei pelottava, mutta vaikuttava. Epätasainen kivilattia toi pimeässä huoneessa epätodellisen olotilan, joka oli oivallinen tilan luoma lisäelementti unenomaiseen kokemukseen.

Vaikka näyttely perustui Kokon henkilökohtaisiin ajatuksiin, kokemuksiin ja tunnelmiin lapsen odotuksesta, näyttelyn voi kiertää täysin omilla ajatuksilla ja mielipiteillä, sillä teemaa ei ole alleviivattu eikä se suoranaisesti käy ilmi teoksista. Itse olisin asennoitunut teoksiin täysin eri tavoin, jos taiteilija ei olisi ollut paikan päällä kertomassa veistoksistaan ja avaamassa ajatuksiaan. Nyt veistokset puhuttelivat voimakkaammin, jopa siinä määrin että aloin tuntea hieman epämukavaa tunnetta toisen elämään "sotkeutumisesta". Henkilökohtaisuus välittyi ja se kosketti. Näyttelystä ei tosin tarvinnut lähteä ahdistuneena, sillä Kokon vaimo saapui heidän pienen ihmeensä kanssa tervehtimään avajaisvieraita. Ajattelin että tuo pieni ihminen on vaikuttanut vanhempiensa elämään äärettömän paljon jo ennen syntymäänsä, ja siellä hän katselee maailmaa kauniillla silmillään tietämättä "tekosistaan". Kirjallisuuden puolella on paljon isien raskaus- ja odotuspäiväkirjoja, tunnelmia ja artikkeleita, mutta toivoisin Kokon myötä myös taiteilijaisien innostuvan aiheesta näkyvämmin.