Myllyn kesänäyttely

Myllyssä (luovien alojen keskus) on meneillään kesänäyttely. Kahdeksan taiteilijaa on tuonut näyttelyyn teoksiaan, jotka poikkeavat toisistaan ja tarjoavat näin varmasti jokaiselle jotakin.
Sinikka Kososen teokset olivat täydessä kierteessä. Kierteessä 2 ja Kierteessä 3 kuvasivat naisen rintoja ja materiaaleina oli hyödynnetty rottinkia, tekstiiliä ja paperimassaa. Vaaleanpunaisen kulmauksen kruunasi Kierrätetty, jossa morsian oli kellahtanut päälaelleen, jalat kohti kattoa ja helma kohti korvia. Kokonaisuudesta tuli hieman surkuhupaisa vaikutelma, ja synkkyyttä lisäsi Kierteessä 2 teoksen mielikuva rintasyövästä. Harmaat muhkurat olivat saaneet huutavat ja pelokkaat kasvot.
Jenni Turusen työt olivat tutulla musteella ja tussilla toteutetut (Silhuetti ja Veden alta). Teosten hahmot oli asetettu selät toisiaan vasten. Näistä välittyi melankolia ja jopa ripaus pelokkuutta. Hahmot olivat kuin unenomaisia harhoja valuvan musteen joukossa. Herkkiä ja kauniita.
Tuija Matelan teokset sukelsivat tanssiin ja liikkeen tunnelmaan. Aihe ei Tuijan tuntevalle tullut yllätyksenä, sillä Tuija elää ja hengittää tanssia. Ensivilkaisulta harmonisen harmaa Lento näytti lähemmäs astuessa kauniisti siveltimenvedot sekä muun muassa sinisen ja punaisen eri sävymaailman. Viereisellä seinällä oli yllätys ja vaikka aihe oli edelleen tanssin maailmasta, värimaailma oli täydellisen erilainen kuin mitä Tuijalta olen aiemmin nähnyt. Voimakkaan sininen Virta vangitsi katseen niin kauniilla tanssijan asennolla kuin juuri sillä sähköisellä värilläänkin. Tuija kuvaili tunnetta jonka tanssija saa esiintyessään lavalla ”vaikka tanssii selin ja yleisöä ei näe, sen yleisön katseen tuntee”. Ja tämä on kyllä aivan totta. Olen iloinen että hän on purkanut liikkeen voiman kankaalle. Hassua kyllä, vaikka en sitä hänelle aiemmin sanonut, jotenkin odotin milloin hän maalaisi jotain tanssin maailmasta. Toivottavasti hän kulkee vielä tanssin virrassa.
Jyrki Heikkinen oli näyttelyn ainut miestaiteilija. Piirrosinstallaatio Olevaisten yhteys oli toteutettu vesivärein ja akryylein. Sarjakuvamainen seinä kuvitti hetkiä, jotka eivät välttämättä avaudu ensi katsomalla. Ne laittoivat tutkimaan ja miettimään mahdollisia symboleja ja niiden merkityksiä. Viivankäyttö oli persoonallinen ja ilmeikäs. Ihmishahmot olivat pikemminkin rujoja kuin kauniita mikä teki kokonaisuudesta mielenkiintoisen.
Ulla-Mari Lindströmin digitaalinen värivedossarja Mircowaves sai ihastumaan. Yhdeksän mikroskooppimaista nestekuvaa veivät mennessään. Värit, muodot, kuplat ja linjat vetivät mukaan pinnanalaiselle tutkimusretkelle. Oliko kuvissa vesiväriä, jäätä, lehden ruoteita, siveltimenvetoja… Yksittäistä kuvaa tuijottaessa valokuvamaisuus katosi ja muuttui grafiikaksi tai piirrokseksi. Moniulotteinen kokonaisuus, joka toimi. Tuttavani ilmaisi sarjaa katsoessaan ”Se ei ole mitään, mutta aivot muodostavat jotain hyväksyäkseen sen”. Oivaltavasti tiivistetty.
Keskellä näyttelytilaa hallitsi Nanna Hännisen installaatio Strange Object Observatorium 1: Master of the Universe. Tämäkin oli pienoinen yllätys, sillä olin tottunut näkemään Hänniseltä valokuvateoksia. Aluksi kokonaisuus oli vain kokoelma erilaisia härveleitä, mutta tarkkaavaisuus palkittiin kun pulloista valuvaa mustetta ja vettä alkoi seurata. Vesiastioista löytyi myös kuvayllätyksiä. Yhden astian pohjalla uiskenteli Hokusain kuuluisa suuri aalto. En tiedä olivatko kuvat laminoituja vai onko niiden tarkoitus vettyä ja haurastua veteen. Rauhoittavaa ja meditatiivista.
Viimeisen seinämän takana oli ihanaa värien ilotulitusta. Ulla Remes ja Outi Kuma uskaltavat käyttää värejä. Remes oli tuonut näyttelyyn Ilon, joka kieltämättä sai hyvälle tuulelle. Maalauksessa oli käytetty akryylivärejä sekä tussia. Vesivärimäinen keveys yhdistettynä paksuihin punaisiin struktuuripisteisiin loi voimaa ja energiaa. Musta kaupunkimainen ruudukko sen sijaan antoi teokselle jämäkkyyttä ja kerroksellisuutta. Teoksen oikeassa reunassa hurmasi veteen laskeva aurinko. Sarjan teoksia on kuulemma lisää Kuopion taidemuseon näyttelyssä Love. Remes on kuulemma voimakkaammin menossa kolmiulotteisempaan suuntaan ja jään odottamaan innolla tulevia teoksia.
Outi Kuman maalaus Kunnes rakkaus lopulta löysi meidät, on täydellinen pari keskustelemaan väreistä Remeksen teoksen kanssa ja päinvastoin. Kuma käytti teoksensa yhteydessä ilmaisua ”värien arkeologiaa” ja sitä tässä hehkuvassa kuvassa kyllä on! Päällimmäisten värikerrosten alta kuultaa alla olevat värikerrokset ja sävyt, joka tekee teoksen katselusta arkeologiaa. Hehkuvuutta lisäävät myös paikka paikoin kimalteet, jotka välkehtivät valossa oikeasta kulmasta katsottuna. Mielenkiintoa antaa myös vastavärien käyttö: punainen – vihreä, sininen – oranssi, jotka kertovat omaa tarinaansa. Punainen symboloi yleisesti länsimaissa rakkautta, intohimoa ja voimaa ja vihreä puolestaan liitetään kateuteen, luontoon, elinvoimaan ja hedelmällisyyteen ja toisaalta myrkkyyn. Sininen mielletään muun muassa rauhallisuuden, lempeyden ja hengellisyyden väriksi, oranssi puolestaan liitetään iloon, menestykseen ja vetovoimaan. Kaikki edellä mainitut värisävyt värittävät tarinaa Kunnes rakkaus lopulta löysi meidät.
Näyttely osoitteessa Minna Canthin katu 4 (4. krs), 70100 Kuopio, 31. heinäkuuta 2012 saakka.