Naistenpäivän kunniaksi haluan käsitellä tätäkin aihetta työn ja työyhteisön kautta. Tyttöys ja naiseus ovat sellaisia asioita, joita olen aina kantanut ylpeydellä itsessäni. Olen kasvanut ajatusympäristössä, jossa tytöt ja naiset pystyvät mihin vain. Se oli itsestäänselvää (mitä se ei valitettavasti valtaosalle maailman tytöistä ole). Naiseus on minulle voimavara. Mitä enemmän tulee ikää, sitä itsevarmemmaksi tunnen itseni sekä naisena että ammatillisesti. Se on henkisesti vahvistava tunne.
Kiinteistöhallinto on nykyisellään määrällisesti melko tasaväkinen miesten ja naisten kesken. Töiden luonteet (mm. rakentaminen, kaikki niihin liittyvät projektit sekä kiinteistöjen ylläpito ja hallinta) kallistavat yleistä ilmapiiriä enemmän maskuliiniseen kuin feminiiniseen, mutta en ole koskaan varsinaisesti ajatellut, että "nyt teen töitä miehen ja nyt naisen kanssa". Mutta yksikkö on kyllä täynnä vahvoja ja ammattitaitoisia, moniammatillisia naisia, joita saan hyvillä mielin katsoa vähän ylöspäin.
Jokainen meistä kuitenkin antaa ja luo itsestään tietynlaisia mielikuvia pukeutumisella, käytöksellä, puheella ja koko olemuksellaan. Kirjoitin taideasiantuntijan työni alkutaipaleella useampia postauksia epävarmuudesta liittyen ulkoiseen olemukseeni, mekkoihin ja kuplivaan luonteeseen. Tyttömäisyys saatetaan tietyssä ympäristössä ymmärtää väärin, ja se voi viedä uskottavuutta ammatilliselta asiantuntijuudelta. Koen, että edelleen on vallalla yleinen ymmärrys tai oletus, että menestyvän naisen tulisi jollain lailla käyttäytyä kuin mies (pukeutua hillityn asiallisesti kuin mies), mikäli haluaa pärjätä miehiseksi kuvitellulla alalla. Tämän vuoksi riemuitsen esimerkiksi siitä, että ihailemani meteorologi Kerttu Kotakorpi puetaan säätiedotuksiin tyttömäisen värikkäisiin ja naisellisiin asuihin. Hän on minulle elävä esimerkki siitä, että nainen voi, ja saa olla, asiantuntijana tyttömäinen ja ammatissaan arvostettu.
Kun olin saanut persoonalleni jalansijaa Kiinteistöhallinnossa, tein olemuksellani nopeasti selväksi, että aion tuoda oman työni merkitystä aktiivisesti esille. Että taiteella on merkitystä. Se ei ole vain jotain "pintapuolista koristelua". Sairaalan taideasiat ovat minun näkökulmastani aivan yhtä tärkeitä kuin rakennus- tai korjaustyöt. Ja sitä paitsi taidetta sisältyy parhaimmillaan tavalla tai toisella niihin molempiin. Niiden tarkoitus on vain erilainen.
Tiedän olevani hyvä työssäni, vaikkein osaa vielä kaikkea. Ja tiedättekö mitä; se on ollut upea tunne, että työkaverini ovat auttaneet minua aina, kun olen apua tarvinnut. Ovat auttaneet minua silloinkin, kun en ole vielä osannut apua kaivata. Ennakoineet tilanteita. He ovat auttaneet minua loistamaan työssäni.
Koen, että yksikön miehistö aistii ammatillisen itsevarmuuteni, jonka vuoksi he vetävät minut välillä huumorin keskipisteeksi. Huumori on vaikea laji; se vaatii toisen tuntemista ja/tai molemminpuolista luottamusta. Minusta on esimerkiksi käytetty verbiä "heittäytyä prinsessaksi", mutta tässä ei todellisuudessa vähätelty tai kyseenalaistettu minua millään lailla. Olen sitä paitsi itse lanseerannut itsestäni termin vappuhuiska (mielestäni se on kuvaava sana, jotka tuntevat minut vähän paremmin). Joten osaan pelata huumorilla itsekin.
Välillä on ollut tilanteita, jolloin joku kokeilee rohkeammin kepillä jäätä, mutta ilmoitan näissä tilanteissa napakasti ja suoraan, jos joku herroista on niin sanotusti heikoilla jäillä. He ovat huomanneet, että mekkotyttö osaa pitää puolensa. Temperamentistani on vuoden aikana tarvittaessa paljastunut myös se teräväkielinen ja tulinen puoli. Avoimuudesta ja suoruudesta on ollut miesten keskellä hyötyä. Kenenkään ei tarvitse minun kohdallani juuri arvailla mitä mieltä olen, sillä se näkyy minusta ja sanon ajatukseni ääneen. Ja kaiken keskellä koen, että saan taideasiantuntijana olla se iloinen ja kupliva itseni, joka tunnen olevani.
 |
| Bongasin yhdelle työkaverilleni kirpparilta Arabian valmistaman taidelautasen, josta hän innostui. (Kyllä, tällaisessa tilanteessa niiden insinöörien kanssa jo ollaan...) Ferdinand von Wright: Pyypari metsässä, yksityiskohta. |
En tiedä kuinka yksikössä on ennen minua suhtauduttu taideasioihin, mutta minusta tuntuu, että mitä pidempään olen talossa ollut, sitä enemmän yksikön sisällä on alettu puhumaan taiteesta:
Työkaveri 1: Henna, katsoitko sen Hermann Göringin katalogi -dokumentin? [natsijohtaja Hermann Göring keräsi yli 5000 taideteoksen kokoelman, joista piti tarkkaa kirjaa. Katalogin avulla on saatu selvitettyä teosten alkuperäisiä omistajia.]
Minä: En katsonut. En edes tiennyt tuollaisesta, mutta hyvä kun sanoit. Pitääpä katsoa.
Työkaveri 1: Se löytyy varmaan Areenasta. [Löytyy muuten
edelleen, ja oli hyvä!]
Työkaveri 2: Eilen muuten jatkui se ranskalainen sarja missä on taideasiantuntija. Se, joka auttaa poliisia selvittämään niitä taidemurhia. Oletko katsonut?
Minä: Olen katsonut, ja se on hyvä sarja, mutta en tiennyt, että siihen on tullut jo uusia jaksoja.
[On muuten tämän hetken lempparisarja! Harmi vain, että uusia kausia tulee hitaasti ja jaksoja on vähän. Tilanne selittyy ymmärrettävästi sillä, että taidehistorian kietominen uskottavasti osaksi murhamysteereitä vie käsikirjoittajilta aikaa. Yksi tulevaisuuden ammatillinen (epärealistinen) haave olisi, jos pääsisi avustamaan Suomen poliisia taidejutuissa. Ei tosin murhiin liittyen, jotain kevyempää kiitos. Mutta haluan kyllä katsoa tätä sairaalamaailmaa taidelasien läpi vielä jonkin aikaa.]
Nauroin mielessäni tuolle edelliselle tilanteelle. Minun ei tarvitse itse seurata televisiota ollenkaan, kun työkaverini tulevat ilmoittamaan, että millaisia taidedokumentteja ja -sarjoja sieltä tulee! Älkääkä nyt kertoko tätä eteenpäin etteivät nolostu, mutta ovathan nuo tilanteet herttaisia. Ne miehet ovat sisimmässään herttaisia. Sydämellisiä ja ihastuttavan ystävällisiä.
En tiedä osasiko eräskin työkaveri lukea ajatukseni, kun hän siirsi työkoneelleni itsepiristys-kuvasarjan. Tiedättekö sellaisen kuvasarjan, jossa on humoristisia eläinkuvia ja lauseita hyviin ja huonoihin hetkiin? Edellinen päivä oli ollut osaltani ikävä, joten aamun aloittaminen tuollaisen eleen ja niiden kuvien katsomisen jälkeen sai nauramaan vedet silmissä (ilosta, ja vähän liikutuksesta).
 |
| Korvakorujen kääntöpuolelle on kirjoitettu Frida Kahlon käyttämä lause: "Feet, what do I need you for, when I have wings to fly." |
Kolme miespuolista työkaveriani ovat myös yllättäneet minut täysin tunnistamalla Frida Kahlot korvistani. Nuo ovat yhdet ns. voimakorviksistani. Te, ketkä ette tunne Fridan (1907-1954) tarinaa kerrottakoon, että tämä meksikolaistaiteilija joutui nuoruudessaan raitiovaunuonnettomuuteen, jossa metallitanko lävisti hänen lantionsa. Onnettomuus, sairastelut ja lopulta täysi liikuntakyvyttömyyskään eivät koskaan estäneet häntä maalaamasta - olemasta taiteilija. Frida on minulle yksi esikuva vahvasta ja määrätietoisesta naisesta, joka teki mitä tahtoi, esteistä huolimatta.
 |
| Pieni ele, mutta sai kiittävää huomiota osakseen, kun miespuolinen työkaveri oli tuonut kahvihuoneeseen naistenpäivän tarjottavaa. |
Olen saanut kokea olevani Kiinteistöhallinnossa tasa-arvoinen ja arvostettu työntekijä. Koen myös, että olen saanut "tartutettua" taidenäkökulmia aiempaa laajemmalle, ja parhaita hetkiä ovat ne, kun taideasiat linkittyvät jonkun toisen tekemiseen. Tilanteet, joissa saan kuulla, että joku työkavereistani on puhunut minusta hyvää selkäni takana, saavat olon kiitolliseksi. Kiinteistöhallinto on osoittanut, että he arvostavat asiantuntijuuttani, työpanostani - ja minua - juuri sellaisena kuin olen.
Minulla on ollut onnea, että töiden mukana tulleet miespuoliset "yhteistyökumppanit" ovat aiemminkin osoittaneet olevansa kannustavia ja arvostavia. Sivusin vuoden 2019 naistenpäivän postauksessa naisena työskentelyä ortodoksisen kulttuurin keskellä.
Hyvää naistenpäivää! Sukupuolesta riippumatta kukaan ei ole vahva yksin, vaan tarvitsemme ympärillemme oikeanlaisia ihmisiä, jotta saamme toisemme loistamaan.
