Huhtala bongattu

Ruokaostosten sekaan pudonneesta uusimmasta Glorian kodista bongasin tutun taiteilijan teoksen. Jotkut saattavat muistaa että seurailen mielenkiinnolla muun muassa Jukka Huhtalan teoksia, ja lehdessä ollut maalaus oli tyyliltään niin tunnistettava, että tiesin sen olevan Huhtalan maalaama jo ennen kun luin kuvatekstin. On se vain yllättävän erilaista nähdä maalaukset (tai mitkä tahansa taideteokset) kotiympäristössä kuin valkean gallerian tai museon seinillä.

Lapsiperheen koti Helsingissä 1920-luvun kerrostalossa. Tv-huoneen seinällä (vas.) Marjatta Tapiolan maalaus Nainen ja kentauri. 

Jukka Huhtalan Electrifizzled maalaus näkyy hauskasti suoraan toisen huoneen oviaukosta.

Suloinen sunnuntai

Pikku pakkanen ja auringonpaiste on yksi mukavimmista sääyhdistelmistä. Tähän kun yhdistetään laiskan viikon päätteeksi kahvikupillinen taiteilijaystävän kanssa hyvien keskustelujen lomassa, ei voisi viikko parempaa päätöstä saada. Keskustelujen innoittamana ruokaostosten joukkoon tipahti myös uusin Glorian koti, jossa kotien sisustusta inspiroi taide.

Perjantaina suoritettu viikkosiivous vapautti viikonloppupäivät vain nauttimaan kotoilusta, mitä nyt lauantaina kävimme suksimassa pikkulenkin auringonpaisteessa. Tällainen sää jatkukoon!

Kulttuurielämää Helsingissä heitti blogihaasteella, joten tässäpä vastauksia. Kiitos Culturelle.

Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin:


Vapaalla: kamera, puhelin, lompakko, tietokone ja polkupyörä.

Koulussa/työssä: kalenteri, kynä, vihko, tietokone ja polkupyörä. 

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille: 


F.H. Burnett: Salainen puutarha, Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa, Timo Miettinen/Heikki Willamo: Pyhät kuvat kalliossa, Sarah Dunant: Venuksen syntymä ja Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo


Viisi materialistista joululahjatoivetta:


Hmm, ihmeellinen vuodenaika ilmoittaa joululahjatoiveitaan, mutta mietitäänpä.... Lisää säilytyskoreja, leffahylly, Michael Bublén ja Samuli Edelmannin joulucd:t sekä polvipituiset villasukat.


Viisi paikkaa, jossa haluaisin käydä:


Sinebrychoffin taidemuseon Michelangelo näyttely, Vapriikin tuleva Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet näyttely, Tampereen taidemuseon Dashi Namdakovin näyttely (kyllä, museot ovat paikkoja), Laukaan Saraakallion kalliomaalaukset sekä Tuusniemen Seinävuoren rotkolaakso. 

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua:


Positiivinen, helposti innostuva, temperamenttinen, itsepäinen ja empaattinen.

Viisi lempiruokaani:


Lohi, riisipuuro, vihannesgratiini, täytetyt paprikat ja salaatit joissa on jotakin juustoa.

Viisi elämänohjetta, jotka haluaisin jakaa kaikkien kanssa:

Kaikella on tarkoituksensa.
Ole kiitollinen kaikesta mitä saat.

Kunnioita toisia.

Luota itseesi.

Elämän tarkoitus on antaa elämälle tarkoitus.

Hypetystä elämästä

Mistä onnellinen elämä koostuu ja onko se kaikkien saavutettavissa? Kuopion kaupungin hyvinvoinnin edistämisen palvelualueeseen (HEP) kuuluva Kuopion taidemuseo on koonnut kokoelmistaan löytyvistä teoksista näyttelyn ja herättelee ajankohtaista keskustelua hyvinvoinnista. Teokset asettavat kysymyksiä, mutta auttavat ehkä löytämään myös vastauksia. 

Millaisia onnen ja ilon asioita elämästäsi löytyy tai mitä siitä ehkä puuttuu? Saatko voimaa toisista ihmisistä vai koetko ihmissuhteet kuluttavina? Tärkeitä hyvinvoinnille ovat myös oma terveys ja mielenrauha. Ihminen voi ohjata elämänsä kulkua valinnoillaan. On kuitenkin paljon tilanteita ja asioita, joihin ei voi vaikuttaa eikä valmiita vastauksia ole. Jokaisen on käytävä itse läpi vastaan tulevat tilanteet ja rakennettava elämäänsä saatujen rakennuspalikoiden avulla.

Näyttelytilaan saapuessa sisälläni kiljahti innostuksesta pieni tyttö. Värit olivat kirkkaita ja niitä oli paljon. Jo ensivilkaisulla teokset ja tekniikat olivat monipuolisia. Näyttely käynnistyi Hannu Lukinin ja Antti Röngän maalauksilla. Röngän teokset olivat sitä tuttua esineiden korostamista, joihin suhtaudun ristiriitaisesti. Tällä kertaa Liesi ja Pesukone symboloivat tuttua ja turvallista arkea. Onko tässä hyvän elämän perusta? Vai viekö arkiaskareet aikaa siltä elämältä jota toivoisi elävänsä? Hannu Lukinin Oh, vangitsi ihmettelevällä katseellaan. Minulle katse ei ollut pelokas vaan hämmästynyt, yllätetty ja yllättynyt. Mikä on saanut silmät suuriksi ja suun loksahtamaan auki? Taide parhaimmillaan yltää tuohon hetkeen ja tunteeseen. Taustan sininen rauhoitti ja siveltimenvetoja oli koukuttavaa katsella.

Varsinaisen näyttelytilan puolella kohosivat Jouni Airaksisen muoville piirretyt Vapaus, Veljeys ja Tasapaino. Niiden vieressä niin ikään Airaksisen toteuttama Arkeologia teos, jossa ihmisaivojen muotoiset ”kivet” lepäsivät lapioiden juurella. Tämä toi mielikuvan aivottomuudesta, siitä kuinka järki välillä pitäisi kaivaa perusasioiden ääreltä. Huolestuttavaa ajatella että nyky-yhteiskunnassa järki tulisi kaivaa ja löytää, jotta sitä voisi käyttää. Toisaalta tämä tuntuu fiksultakin ajatukselta, ajatella asioita uudelleen. Luulenpa että moni on elämänsä aikana joutunut ravistelemaan itseään liiasta informaatiosta ja turhista ajatuksista. Silloin se elämän punainen lanka niin sanotusti on arkeologisten kaivausten takana. Muoville piirretyt lihaskimput viittaavat roomalaiseen sananlaskuun, jossa terve sielu on terveessä ruumiissa.

Yksityiskohta Mari Arvisen maalauskollaasista Tilkkutäkki, 2008, akryyli levylle.

Miehisen voiman vastapainona on Mari Arvisen värikäs Tilkkutäkki, jossa pieniin neliöihin on maalattu 120 kohtausta elämästä. Teoksen edessä saa vierähtämään aikaa, kun yrittää selvittää leikkisästi kuvattujen kohtausten merkitystä. Ihmisiä, eläimiä, luontoa, huutoa, naurua, hiljaisuutta, keskustelua, rakkautta, läheisyyttä, yksinäisyyttä, suudelmia, halauksia, iloa, surua ja tanssia. Tilkkutäkki näyttää kuinka rikas elämä onkaan iloineen ja suruineen.

Harri Larjosto: Punos, 1989, valokuva kankaalle.

Viereisellä seinällä on Harri Larjoston voimakkaan punainen Punos vuodelta 1989. Kankaalle siirretty valokuva tuo välittömästi mieleen hollantilaisen M.C. Escherin, joka tuli tunnetuksi jatkuvuutta ja mahdottomuutta kuvaavista kuvista ja muodoista. Larjoston teoksessa on samanlaista kietoutuneisuutta ja jatkuvuutta kuin Escherin teoksissa. Ihmiset ja elämät kietoutuvat yhteen vaikuttaen toinen toisiinsa. Yhden ihmisen onnelliseen elämään vaikuttavat läheisen ihmisen elämän onnettomuus, suru tai huolet samoin kuin ilo ja onnikin. Näin jokaisen elämää keinuttaa myös ympärillä olevat ihmiset.

Silja Rantanen: Pantokrator, 1987, öljy kankaalle.

Näyttely hipaisee uskon asioita näkyvästi vain Silja Rantasen Pantokrator teoksella. Öljymaalaukset voi toisaalta ohittaa vain abstrakteina teoksina, mutta ikoneita nähneet ja niitä maalanneet osaavat yhdistää ainakin oikeanpuoleisen teoksen keskelle puuttuvan hahmon.

Tarja Malinen: Yhdessä, 2011-12, keramiikka, puu

Yksityiskohta Tarja Malisen veistossarjasta Yhdessä.

Rantasen diptyykin edessä on Tarja Malisen Yhdessä veistossarja. Jonossa meditoivat lapset on asetettu Nanna Hännisen videoteoksen eteen. Jonon viimeisen pojan ilme on niin keskittynyt ja raukea, että tuohon mielentilaan olisi ihanaa heittäytyä. Olisin toivonut Hännisen teoksen Meditation Practises II, Trying to be better me, olevan korkeammalla korokkeella, jotta teoksessa meditoivat kasvot olisivat olleet katsojan katseen korkeudella. Nyt teos keskustelee hyvin Malisen veistosjonon kanssa, mutta unohtaa katsojan. Videoteoksessa naisen kasvot heiluvat ja häilyvät, joka luo mielikuvan mielen harhailusta. Naisella on koko teoksen ajan silmät kiinni, kunnes lopussa hän tuntee saavuttaneensa haluamansa mielentilan ja lopputuloksen ja avaa silmänsä. Tämä silmien avaaminen ja katsojan katseen kohtaaminen olisi toiminut paremmin kasvojen ollessa samalla korkeudella.

Risto Vilhunen: Leonardot, 1993, öljyväri lastulevylle. Taustalla Risto Vilhusen Kosmos 360-sarja, 1972, akryyli kovalevylle.

Yksi nurkka on varattu liikennemerkkien lailla huomiota herättäville Risto Vilhusen teoksille. Piirissä tanssivat Leonardot teos kuvaa Leonardo da Vincin piirtämää Vitruviuksen miestä. Vilhunen on luonut piirroksesta kolmiulotteiset lastulevyhahmot, jossa mistä tahansa suunnasta miehiä katseltaessa, ne ovat kohtisuoraan katsojaa päin. Vitruviuksen mies kuvaa ihmisruumiin ihanteellisia mittasuhteita. Näyttelyn teemaan yhdistettynä teos saa aikaan puistatuksia. Riippuuko onnellinen elämä ihanteellisesta ruumiista? Ilmeisesti, sillä varsinkin moni julkisuuden henkilö on valmis muuttamaan oman ruumiinsa mittasuhteita kauneusleikkauksilla, jotka sitten heijastuvat myös tavallisten ihmisten elämään. Se että Vitruvius loi antiikin aikaan ihanteellisen miehen mittasuhteet, on media luonut nykyaikana ihanteellisen naisen mittasuhteet ja mennyt vielä pikkutarkemmaksi määrittämällä kauniin, sileän (nuoren!) ja virheettömän ihon ”onnellisen elämän” mittapuuksi.

Tuula Tiitinen: Perille etsiessään, 1986, hiili kankaalle.

Mitä peremmälle näyttelytilaan jatkaa sitä mustavalkoisemmaksi värimaailma muuttuu. Käytävän päässä odottaa Tuula Tiitisen Perille etsiessään hiilityö. Portaat pimeydestä kohti valoa. Riitta Rönkön Tunnelissa hiili-, pastelli- ja guassiteos sivuaa samaa ”pimeydestä valoon” aihetta. Teoksessa ihmishahmo seisoo valoon päin, mutta kuitenkin tunnelmassa on aistittavissa odotusta ja epäröintiä. Onko viimeinen askel pimeydestä valoon kuitenkaan helppo? Pimeyteen on saattanut piiloutua kun valossa on taas kaikkien nähtävillä, esillä.

Heikki Nieminen: Käpertynyt, 1974, lujitemuovi

Tämä tila ihastutti herkkyydellään. Lattialla makaa käpertyneenä luonnollisen kokoinen Heikki Niemisen Käpertynyt veistos. Se oli taas niitä teoksia joita olisi tehnyt mieli koskettaa. Laskea käsi pään tai olkapään päälle ja lohduttaa, ”ei mitään hätää”. Veistosta kiersivät seinillä Kaisa Törmäsen lehtiteokset Kielon jäähyväiset, Luopuminen ja Maatuminen ja kevään ehto. Pihlajan lehdet valuivat alaspäin kuin sadepisarat, hauraat haavan lehdet kohosivat kevyesti ylöspäin kuin ilmapallot ja kielon lehdet olivat ihanasti sekaisin. Tämä tila kuulema muuntautuu pääsiäisen aikaan hieman toisennäköiseksi.

Yksityiskohta Kaisa Törmäsen teoksesta Luopuminen, 2001

Yksityiskohta Kaisa Törmäsen teoksesta Maatuminen ja kevään ehto, 2001

Jan-Erik Anderssonin ja Shawn Deckerin The Paradise on videoteos, johon ihastuin jo Sähköä ilmassa näyttelyssä vuonna 2009.  Siinä ovat lähikuvassa vanhan naisen kädet, jotka punoivat kasvin lehdestä pientä purjevenettä. Vene lipuu tyynellä järvellä heijastaen peilikuvansa järven pintaan. Seuraavaksi kuva siirtyy ”paratiisisaareen”, jossa aallot huuhtoivat rantahiekkaa. Äänimaailma on rauhoittava; merta, aaltoja ja tuulen huminaa. Aurinkoa vasten on kuvattu kasvin lehtiä, jotka rinnastetaan hiekassa näkyviin renkaanjälkiin. Kokonaisuus on lumoava. Teoksessa on yhdistetty suomalainen järvimaisema ja paratiisimainen saari, mutta ne eivät riitele keskenään, vaikka ympäristöt ovatkin erilaiset. Suurimman vaikutuksen teoksessa tekevät juuri vanhan naisen ryppyiset ja elämää nähneet kädet sekä rauhoittava äänimaailma. Teoksen jälkeen aloin miettiä, mikä todella on paratiisi, mitä se kenellekin merkitsee ja rakennammeko me itse itsellemme paratiisin niin tahtoessamme.

Näiden lisäksi näyttelyssä pääsee nauttimaan muun muassa Hugo Simbergin kuolemaa käsittelevistä grafiikanvedoksista, Kuutti Lavosen Andy Warholille omistetuista serigrafioista sekä Marina ja Ulay Abramovićin kävelyperformanssin (kuvallisesta ja karttamaisesta) dokumentista Kiinan muurilla. Performanssissa taiteilijapari kulki toisiaan kohti (toinen idästä, toinen lännestä) pitkin koko Kiinan muurin. Dokumentointi teoksesta, jonka päätyttyä pari erosi, kertoo rakastamisen vaikeudesta ja elämän arvaamattomuudesta.

Hypetystä elämästä on mielestäni kokonaisuudessaan onnistunein ja mielenkiintoisin Kuopion taidemuseossa näkemäni näyttely sitten vuoden 2009, jolloin museon täyttivät Kyläjuhlat – Vanhan eurooppalaisen taiteen arkea ja pyhää sekä edellä mainittu Sähköä ilmassa. Ajankohtaisuus ja hyvän ja onnellisen elämän pohtiminen (ja kyseenalaistaminen) taiteen kautta koskettaa ja puhuttaa. Henkilökohtaisesti pidin paljon myös seinille liimatuista mietelauseista, jotka avasivat samalla myös teoksia.

Näyttelyyn liittyviä kevään oheisohjelmia voi kurkistaa täältä.

Näyttely esillä 25. toukokuuta 2013 saakka.

Flowers/Objects/Trees/People//Paint

Rovaniemellä vuonna 1973 syntynyt valokuvaaja Nanna Hänninen asuu ja työskentelee Kuopiossa. Hän on opiskellut valokuvausta Lahden Muotoilu- ja taideinstituutissa, Zürichin Hochschule für Kunst und Gestaltungissa sekä Helsingin Taideteollisessa korkeakoulussa. Ennen tätä näyttelyä en ollut tutustunut Hännisen taustoihin sen suuremmin vaikka hänen teoksiaan olen silloin tällöin ryhmänäyttelyissä nähnytkin. Taustatyö osoitti että Hännisellä on ollut yksityisnäyttelyitä vuodesta 1999 lähtien Suomen lisäksi muun muassa Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, USA:ssa ja Espanjassa. Näiden lisäksi hän on osallistunut lukuisiin ryhmänäyttelyihin vuodesta 1997 lähtien, ja kun pääsee myönnettyjen apurahojen kohdalle (alkaen vuodesta 1996), huomaa viimeistään kuinka hänen tekemistään arvostetaan, siihen uskotaan ja sitä tuetaan.

Galleria 12:n //Paint näyttely tuo Hännisen teokset esille Kuopioon yksityisnäyttelynä kymmenen vuoden tauon jälkeen. Poikkeuksellisen näyttelystä tekee myös se että kaikki kuvat on otettu juuri Kuopiossa. Hänninen ei ole koskaan ollut dokumenttikuvaaja vaan on rohkeasti käyttänyt kokeellisen valokuvauksen menetelmiä. Minimalismia, arjen objekteja pelkistettynä, arkkitehtuurin yksityiskohtia, valojuovia, geometrisia muotoja. Ja nyt, Galleria 12:n näyttely yhdistää mustavalkoisiin valokuviin akryylimaaleja. Hänninen on kuvannut värivalokuvia, mutta muuttanut ne mustavalkoisiksi ja lisännyt akryylimaaleja kuvien pintaan. Tämän jälkeen Hänninen on kuvannut lopputuloksen vielä uudelleen, jolloin kuvista tulee selvemmin valokuvan kenttään kuuluvia.

Hänninen ei pidä itseään taidemaalarina vaikka akryylivärit näyttävät herkullisilta kuvien pinnalla. Värit on lisätty, valutettu tai roiskittu kuvien päälle. Pysty- ja vaakasuuntaiset värit on levitetty tasareunaisilla lastoilla tai kokeellisilla objekteilla; siveltimiä tai pensseleitä hän ei ole käyttänyt. Hänninen itse sanoo työnsä olevan valokuvamedian tutkimista, joka vain koskettaa maalaustaidetta. Teokset käyvät vuoropuhelua valokuvan ja maalaustaiteen välillä liittyen siihen, että valokuvaus hyväksyttiin niin myöhään taiteeksi. Ne leikkivät myös vastapareilla, jossa esimerkiksi teoksen nimi tekee abstraktista esittävämmän, mustavalkoisesta värillisen tai luonnollisesta keinotekoisen.

Nanna Hänninen: Plant XVII (Poppy), 92 x 70.7cm, Digital C-print on Diasec, Mounted on Mdf with Oak frame

Gallerian pöydällä voi lukea Hännisestä kirjoitettuja artikkeleita, mutta vielä mielenkiintoisempaa on tutustua kahteen portfoliokansioon, jotka ovat täynnä kuvia Hännisen uran varrelta. Ne hahmottavat kehityksen abstraktista esittävämpään ja tien pelkistetyistä väreistä väri-ilotteluun. Itse asiassa vasta kansioita tutkiessani huomasin, että Hänninen on ottanut maalien värit teoksiinsa alkuperäisistä, värillisistä kuvista ja kuvatusta kohteesta. Esimerkiksi mustavalkoiset kukkakuvat on väritetty niiden terälehtien ja varsien väriroiskeilla. Tämän lisäksi värejä on saatettu napata alkuperäisen kuvan pikseleistä, jolloin hienoimmatkin värisävyt tarttuvat mukaan lopulliseen teokseen.

Nanna Hänninen: People IV, 74.2 x 92cm, Digital C-print on Diasec, Mounted on Mdf with Oak frame

En löydä näyttelyn teemoista juurikaan vieraantumista ja teknologian tuomia muutoksia, joita Hänninen on käyttänyt teostensa vaikuttimina. Sen sijaan löydän niistä mainittua kauneuden tutkimista ja luonnollisuuden ja keinotekoisuuden vuoropuhelua. Ainoat (ihmisten väliset) vieraantumiset kohtaan People II ja People IV teosten äärellä. Ihmiset on maalattu yli valkoisen ja okranruskean sävyillä ja häivähdyksellä hempeää vaaleanpunaista ja sinistä. Tunnelma on värien vuoksi apea, toivoton ja jotenkin painostava. Onko tässä värit otettu vain henkilöiden vaatteista? Taustalla näkyvän lehtipuun vihreä olisi tuonut kuvaan enemmän toivoa, mutta toisaalta okranruskean ja vihreän yhdistäminen saattaisi johtaa mielikuvaan pahoinvoinnista.

Nanna Hänninen: Plant II (oriental lily), 92 x 70.7cm, Digital C-print on Diasec, Mounted on Mdf with Oak frame

Yhdeksi ehdottomista lemppareistani nousi Plant II (oriental lily), johon oli sipaistu värejä siten että ne eivät olleet sekoittuneet liikaa ja pysyivät puhtaina. Tämän lisäksi kuvassa oli muutamia herkullisia väripisaroita. Miltä maalipisarat olisivatkaan tuntuneet tasaisen ja sileän mustavalkoisen kuvan pinnalla? Kosketusreaktioita tulee näyttelyissä silloin tällöin ja se on hieman kiusallista.

Nanna Hänninen: Prayer Tree I, 160 x 142cm, Digital C-print on Diasec, Mounted on Mdf with Oak frame

Prayer Tree I oli myös kaunista katseltavaa. Mutta mistä Hänninen on napannut värit teokseen? Mustavalkoisen kuvan lehdettömänä roikkuvat oksat ja lumen alta työntyvät järvikaislat eivät anna viitteitä lämpimästä keltaisesta, hempeästä vaaleansinisestä ja vaaleanpunaisesta. Ruskean sävyt ovat selitettävissä oksilla, mutta onko tähän napattu pikselivärityksiä puun oksilla mahdollisesti vierailevilta linnuilta vai harmaan taivaan takana paistavasta auringosta. Vaikka kuva ilman maaliraitoja olisi kylmä ja yksinäinen, värit tuovat siihen lämpöä ja leikkisyyttä.

Nanna Hänninen: Home (after Barsokevitsch 1893-1927), 68.8 x 92cm, Digital C-print on Diasec, Mounted on Mdf with Oak frame

Muutamaan kuvaan Hänninen on lainannut Kuopiossa vaikuttaneen Victor Barsokevitschin valokuvia. Kuvien kierrättäminen on hänelle tuttu metodi. Hänninen saattaa rakentaa kuvattuja maailmoja itse leikkelemällä ja yhdistämällä kuvia toisiinsa. Home teoksessa Barsokevitschin alkuperäinen kuva on saanut pintaansa maaliroiskeita ja ikkunoista kohoavat seepiansävyiset maalipilarit kuin viitaten tulipaloon. Kyllä, Kuopiosta on hävinnyt ja hävitetty liikaa kauniita puutaloja. Tämä muistuttakoon siitä.

Harmittavan vähän olen tutustunut suomalaisiin naisvalokuvaajiin ja toisena nimenä Hännisen jälkeen mieleeni tulevat vain Elina Brotherus ja Ulla-Mari Lindström. Lindström käyttää myös välineenään kokeellisuutta ja valokuvaa, vaikka eroaakin aiheiltaan ja toteutustavaltaan Hännisestä. Päivi Hintsanen yhdistää myös teoksissaan usein valokuvaa ja kuvataidetta, mutta luen hänet kuitenkin enemmän kuva- ja mediataiteilijaksi. Lisää suomalaisia naisia valokuvauksen kentälle ja näkyvästi kiitos.

Hänninen paljastuu äärimmäisen mielenkiintoiseksi persoonaksi, joka on kiinnostunut muun muassa taidefilosofiasta. Kokeellisuus ja taideteorian sekä -filosofian tutkiminen saa löytämään hippusia noista piirteistä myös itsestäni. Harmaa vuodenaika teki varmasti tehtävänsä että väriryöpyt ottivat valtaansa, mutta suurin vaikutus oli uskalluksessa sekoittaa kahta taiteenlajia, joka teki näyttelystä mielekkään ja ”minunlaisen”. Odotan innolla Hännisen tulevia esiintymisiä ja sitä mihin hän vielä muuntautuu.

Lähde: Savon Sanomat 16.2.2013

Näyttely esillä Galleria 12:ssa 7. maaliskuuta 2013 saakka.

Pidennettynä viikonloppuna

...oleiltiin Savossa, saunottiin, kirppisteltiin, nähtiin mummoa, siskoa, kummipoikaa ja ystävien uutta perhettä. Painettiin pieniä varpaita ja sormia vahamassaan, päristeltiin huulia, hyssyteltiin ja laulettiin. Katsottiin elokuvia, naurettiin, luettiin, käytiin ravintolassa ja ostoksilla. Katsottiin taidetta ja ihastuttiin. Ihmeteltiin toisen lapsen suuruutta ja toisen lapsen pienuutta.

Näetkö? Nuo sormet pienet liikkuvat,

liikkuvat unensa lävitse.

Ne ehkä kertovat jotakin

kertovat jotakin tarinaa

vailla loppua, vailla alkua, ne ehkä kertovat

mitä aikaisemmin päivällä tapahtui, tai

viime viikolla, tai

kymmenen sukupolvea sitten.

Huoleti ne hypistelevät maailmaa,

ottavat sen ja pudottavat pois.

Hypistelevät sydäntä,

sen sydäntä joka nyt juuri sattuu katsomaan.

Ottavat sen. Pudottavat pois.

- Lassi Nummi -

Karvakorva tietää kuinka pikkuista pidetään silmällä.