Pyhät kuvat kalliossa (Otava 2007).
Ehdottomasti yksi parhaista lukemistani tieto(?)kirjoista. Kirjan takakannessa sanotaan: Elämyksellinen luku- ja katseluteos vie ainutlaatuiselle matkalle niihin fyysisiin ja henkisiin maisemiin, joissa Suomen kivikautinen kalliotaide on syntynyt. Parasta kirjassa on se, että teksti on kirjoitettu minä-muodossa. Heikki Willamon upeita kuvia tarinallistaa Timo Miettisen kuvaileva ja tilanteisiin eläytyvä teksti. Joidenkin makuun teksti on kenties jopa liian romanttista luontokuvailua, mutta minusta tyyli sopii aiheeseen, kalliomaalausten mystiikkaan. Lukija pääsee mukaan elämyksiin, eikä tietoa kaadeta lukijan niskaan, vaan se ui tajuntaan huomaamatta. Kuten esimerkiksi se, että ihminen on kalliomaalausten yleisin kuva-aihe Suomessa, sen jälkeen hirvi ja vene.
Auringon laskettua alkaa vedestä nousta usvaa, josta kasvaa vähitellen ikään kuin pää painuksissa vaeltavia varjomaisia olentoja, vedenhenkiä. Aavistuksenomaisessa yötuulessa niistä muodostuu lahdelle majesteettisen hitaasti liikkuvia pyörteitä kuin kosmisten kierteissumujen heijastumia. (---) Olinko kokenut yön tunteina aavistuksen siitä henkisestä maailmasta, jossa kivikautinen väestömme eli? Näkivätkö he sen, mitä me emme enää näe? Kun olemme ryöstäneet luonnolta sielun, olemmeko hävittäneet sen samalla itseltämme? Olemmeko samalla kadottaneet alkuperäisen yhteyden elämämme luojaan ja perustaan, maaemoon? Kaikkien luontokulttuurien uskomusmaailman yhteisenä nimittäjänä on ollut elämän pyhyyden ja kaiken olevaisen ykseyden kokemus. Meidän kulttuurimme on etääntynyt pelottavan pitkälle tästä suuresta ja koko kulttuurievoluutiota hallitsevasta perinteestä.
Myöhäiset ikonit - Venäläisen ikonin historiaa 1600-luvun lopulta 1900-luvun alkuun (Kopijyvä 2001).
Tätä teosta olen hyödyntänyt sekä taidehistorian opinnoissani että nyt työpaikalla ahkerasti. Julkaisu perustuu Valamon luostarissa 1993 pidetyn myöhäisten ikonien ajoitussymposiumin esitelmiin. Artikkelit tuovat esiin venäläisen ikonitaiteen monimuotoisuuden. Kirjoittajat käsittelevät mm. vanhauskoisten ikoni- ja metallitaidetta, myöhäisten ikonien ajoitus- ja
attribuointikysymyksiä taidehistorian,
paleografian ja restauroinnin näkökulmista. Venäjän viime vuosisatojen rikas ikonitaide on vaikuttanut myös Suomen kirkolliseen taiteeseen. Teksti on helppolukuista ja kokonaisuus hahmottuu hyvin, sillä mukana kuljetetaan läpi teoksen historiallisia ja yhteiskunnallisia syitä ja seurauksia ikonitaiteen kehitykseen liittyen.
Akateemisella taiteella käsitetään eurooppalaisten taideakatemioiden yhteydessä syntynyttä taidetta, jonka ihanteet löytyvät klassisen antiikin ja renessanssin tarjoamista esikuvista, sekä niistä johdetuista normijärjestelmistä.
(---) Luterilaisten kirkkomaalausten kartoituksessa on havaittu 1800-luvun osalta huomattavan yhteneväisiä piirteitä ajan ortodoksisen materiaalin kanssa. Silloin, kun kyse on ns. akateemiseen traditioon perustuvasta taiteesta, ei eri kristillisten kirkkokuntien välillä ole ollut oleellisia eroja. Tyyli ja tekninen toteutustapa ovat yhdenmukaista, samoin kuin Raamatun tapahtumiin perustuvien kuvaesitysten ikonografia. Siten tulokset, jotka syntyvät akateemisen taiteen uskonnollisen kuvamaailman tutkimuksesta, ovat käyttökelpoisia yli tunnustusrajojen.
Jumalainen nainen - Neitsyt Mariaa etsimässä (Otava 2010).
Luterilaisessa kirkossa pieneen rooliin jäänyt Neitsyt Maria on kiehtonut minua pitkään. Tätä Elina Vuolan teosta käytin pohjana myös
tässä artikkelissa. Mielenkiintoinen aihe, jota tarkastellaan monesta näkökulmasta. Kirja tuo esiin mm. roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon oppien erot Mariasta, islamin Marian, Marian vertaukset esikristillisiin jumalattariin, Marian sukupuolisuuden ja ruumiillisuuden, neitsyyden kritiikin, Neitsyt Marian merkityksen Latinalaisessa Amerikassa sekä vertauksen karjalaisen kansaperinteen Maariaan.
Maria edustaa myös kirkkoa suhteessa Jumalaan ja Kristukseen. Mariaa saatetaan kutsua nimityksellä persona ecclesiae, kirkon henkilöitymä. Hän on paitsi uskovien esikuva ja edelläkävijä, myös kirkko itse, äitikirkko, ihmiskunta alkuperäisessä ja lopullisessa merkityksessään. Koska kirkko ja koko ihmiskunta suhteessa Luojaansa mielletään avioliiton vertauskuvan kautta naisellisina, on ymmärrettävää, että puhtaimmasta ja parhaimmasta naisesta tulee kirkon täydellisin edustaja ja symboli.
Tilan, erityisesti pyhän tilan, mieltäminen naiselliseksi on vanhaa perua. Marian kohdalla tämä näkyy parhaiten nk. kaappi- tai suojaviittamadonnan kuvissa ja veistoksissa, jotka reformaatio kielsi. Niissä Maria esitetään visuaalisesti jumaluuteen viittaavin ominaisuuksin: kaiken alkutilana ja luojana ja suojelijana. Marian viitan kätköissä tai jopa Marian itsensä sisällä ovat kirkko ja koko ihmiskunta paaveineen ja piispoineen kaikkineen.
Kaaoksesta kokoelmaksi - Sodan ja evakuoinnin seurauksena syntynyt Suomen ortodoksinen kirkkomuseo (Gummerus 2008).
Tässä viedään nyt hieman kotiinpäin, mutta ihastuin kirjaan jo kauan ennen kuin tulin museoon varsinaisesti töihin. Kirja kertoo nimensä mukaan kirkkomuseon (nyk. RIISA) synnystä ja kokoelmien sekä esineiden historiasta, selviytymisestä. Tässäkin on annettu tilaa nimenomaan tarinoille.
Useimmiten kirkkojen esineistön ja arkistojen evakuoinnin suoritti seurakunnan pappi, mutta myös sotaviranomaiset ja yksityiset henkilöt osallistuivat kirkkojen esineistön pelastustöihin. Evakuointikertomuksista käy ilmi, ettei esineitä useinkaan ehditty pakata kunnolla, vaan samankokoisia ikoneita naulattiin kiireessä kuvapuolet vastakkain ja kankaalle maalattuja teoksia viillettiin teräasein kehyksistä ja käärittiin rullalle, jotta ne mahtuivat pieneen tilaan.
(---) Ylikersantti Yrjö Kohonen pelasti rintamalinjojen välissä olleen Valamon luostarin Syskysalmen skiitan kirkon esineistöä 20.1.1940: "Kiertelimme varovasti pakkasessa narisevin kengin kirkkoa, odottaen käsikranaatin lentävän vastaamme mistä nurkasta tahansa. Mutta ei, kirkko oli autio, hiljainen ja hyytävän kylmä. Katosta oli pudonnut rappausta ja särkyneistä ikkunoista tuiskunnut lunta sisälle. Kirkollisia esineitä oli hujan hajan lattialla. Tutkittuamme tarkasti aution kirkon lähdimme oitis paluumatkalle. Saalimme oli seuraava: kirjailtuja taidekudontaliinoja, arvokkaita kirjoja ja kalliita ehtoollisvälineitä."
Taiteen henkisestä sisällöstä (Gummerus 1988).
Ei maailman selkeäkielisin tietokirja, mutta tämän avulla opin itse ymmärtämään vähän paremmin abstraktia taidetta. Ei muuten ole visuaalisestikaan mikään maailman kaunein kirja, kummallista kyllä, vaikka kertookin musiikista ja kuvataiteesta. Ainoat kuvat löytyvät kirjan lopussa olevasta kuvaliitteestä. Alun perin kirja ilmestyi saksankielisenä (Über das Geistige in der Kunst) 1952 ja vielä suomenkielisenäkin vuonna 1988 kieli on vanhahtavaa, pysyen tietysti uskollisena Kandinskyn alkuperäiselle teokselle. Tämä vaatii aikaa ja sulattelua, mutta avaa ajauksia ei-esittävän taiteen tarkasteluun yhdestä näkökulmasta. Siitä kuinka värit ja muodot esimerkiksi "liikkuvat" kankaalla herättäen joko mielenkiintoa tai vastenmielisyyttä. Kandinskyn esimerkeillä ei-esittävästäkin teoksesta voi löytää jotain elävää johon tarttua tulkitakseen taidetta. Tosin lukiessa tulee muistaa julkaisun ajankohta. Paljon ollaan jo menty eteenpäin tuosta ajasta, jolloin abstrakti taide oli ihmetyksen aihe.
(---) Katsoja on liiankin tottunut etsimään sellaisissa tapauksissa 'mieltä', toisin sanoen kuvan osien ulkonaista yhteyttä. Taas on sama materialistinen aikakausi kouluttanut koko elämässä ja siis myös taiteessa katsojan, joka ei voi asettua yksinkertaisesti kuvan kanssa vastatusten, vaan joka yrittää löytää kuvasta kaikkea mahdollista (luonnon jäljittelyä, luontoa taitelijan temperamentin läpi nähtynä, maalausta, anatomiaa, perspektiiviä, ulkonaista tunnelmaa jne.jne.), mutta joka ei yritä tuntea kuvan sisäistä elämää, ei antaa vaikuttaa kuvan suoraan itseensä. Ulkonaisten keinojen sokaisemana ei hänen silmänsä etsi sitä, mikä elää näiden keinojen avulla. Kun käymme kiinnostavaa keskustelua jonkun ihmisen kanssa, yritämme syventyä hänen sieluunsa, etsimme sisäistä hahmoa, hänen ajatuksiaan ja tunteitaan emmekä ajattele, että hän käyttää apunaan äänteistä muodostuvia sanoja. (---) Tiedämme, että kaikki nämä ovat keskustelussamme hyvin yhdentekeviä, puhtaasti sattumanvaraisia, että niitä täytyy käyttää hetkellisesti tärkeinä ulkonaisina keinoina ja että olennaista keskustelussa on ajatusten ja tunteiden ilmaisu. Samoin olisi asennoiduttava taideteokseen ja tavoitettava teoksen suora, abstrakti vaikutus.
Vinkatkaapa ihmeessä omia tietokirjasuosikkejanne!
