Pääsiäinen

Hyvää pääsiäistä!

Flunssan selätys

Ehdin tosiaan jo vähän iloita, että selvisin flunssakaudesta sairastumatta siitäkin huolimatta, että kuljen julkisilla päivittäin. Noh, ilo oli ennenaikainen ja sinne kurkkuunhan se kaktus kasvoi. Kuumetta ei onneksi noussut ja aloin heti tehdä vastaiskuja flunssaa vastaan: strepsils, kuumaa mustaviinimarjamehua, carmolis-karkkeja, appelsiini-inkivääriteetä ja luomuhunajaa. Kurkku ja nielu säästyivät pahimmalta ja flunssa muodostui pian nuhaksi. Nyt ollaan jo voiton puolella ja homma varmistellaan vielä makeilla appelsiinilohkoilla. Suosittelen, nämä ovat kaupoissa nyt edullisia. Kuorittuna tai puristettuna, kaikki käy.

Pääsiäisloma tuli siis hyvään aikaan, vaikka olisihan se ollut mukava viettää lomapäivät muuten kuin sairastellen. On kuitenkin kiva välillä ihan vain köllötellä sängyssä ja lukea pitkästä aikaa Tikliä. Se etenee hitaasti, sillä haluan antaa sille kerralla enemmän aikaa. Nyt sitä aikaa on.

Toivottavasti teidän pääsiäinen menee toisenlaisissa tunnelmissa.

Ps. Rakastan näiden kuvien värejä!

Liturgisia värejä

Yhtä varmasti kuin värikäs pöytäliina ja suklaamunat kuuluvat pääsiäiseeni, siihen kuuluu myös Keski-Suomen museossa avautuva kevätnäyttely. Olen vieraillut näissä pääsiäisaikaa ennakoivissa näyttelyissä vuodesta 2011 lähtien, ja joka kerta odotan mielenkiinnolla millainen esitys ortodoksisuuteen on tänä vuonna rakennettu. Ortodoksisen näyttelyperinteen loi pitkäaikainen intendentti Erkki Fredrikson ja hänen jäätyään viime vuonna eläkkeelle, tehtävässä jatkaa intendentti Ilja Koivisto. Taustavoimina ja asiantuntijoina ovat toimineet Jyrki Pouta ja Matti Taalas.

Tällä kertaa oma roolini näyttelyvieraana oli hieman toisenlainen. Töissä arkea ilahdutti ihka ensimmäinen omalla nimelläni tullut posti, virallinen näyttelykutsu. RIISA lainasi Keski-Suomen museon näyttelyyn mm. kultabrokadisen piispanpuvun. Eräs kulttuuriluotsi tervehti minut nähdessään kysymällä, että olenko töissä vai lomalla. Osuva vastaus oli töissä Hurmioituneena. Osallistuin avajaisiin toisaalta museon yhteistyökumppanina, toisaalta bloggaajana. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun erilaiset roolit asettuivat oudolla tavalla täydellisesti päällekkäin: työminä, blogiminä, henkilökohtainen minä.

Jaan teille pienen osan eräästä puhelinkeskustelusta (pahoittelen Ilja etten kysy sinulta lupaa etukäteen!). Ilja Koivisto soitti minulle ensimmäisen kerran töihin näyttelylainoihin liittyen ja vastasin tietenkin henkilökohtaisella nimelläni. Kun kuulin, että langan toisessa päässä oli Ilja, riemastuin, ja se taisi kuulua voimakkaasti myös äänestäni. En siis ollut aiemmin tavannut Iljaa, vaan olin lähettänyt hänelle sähköpostilla jotain blogitekstejä luettavaksi ja samalla onnitellut uudesta (nykyisestä) työpaikasta. Tilanne oli siis aluksi se, että minä tiesin kuka Ilja oli, mutta Ilja ei tiennyt kuka minä olin. Kun huomasin, että äänensävyni kenties hämmensi, selitin että olin se Henna Hurmioitunut, joka on ollut aiemmin yhteydessä sähköpostilla blogiasioissa. Ahaa, no niinpä tietenkin - olisihan se pitänyt arvata! :D

Tämän vuoden näyttely esittelee ensimmäistä kertaa ortodoksisia kirkkotekstiilejä. Kudotut, kullalla kirjaillut kertoo muun muassa materiaaleista ja niiden muutoksesta, liturgisista väreistä ja niiden merkityksestä. Esillä on diakonin, papin ja piispan pukujen lisäksi esimerkiksi mitroja, ikoniliinoja ja kankaisia riisoja. Näyttelyvieraat pääsevät näkemään yleensä tavallisilta seurakuntalaisiltakin kätketyn antiminssin. Antiminssi on silkkinen liina, johon on kiinnitetty reliikki eli pyhäinjäännös. Sen päällä toimitetaan ehtoollinen ikonostaasin takana olevalla alttaripöydällä. Antiminssi toimii eräänlaisena piispan antamana valtakirjana suorittaa liturgia kyseisessä kirkossa. 

Avajaisten aluksi Jyväskylän ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Timo Mäkirinta toimitti perinteisesti rukouspalveluksen, minkä jälkeen näyttelyn avasi niin ikään tuttuun tapaan arkkipiispa Leo. Jyrki Pouta esitteli ja kertoi näyttelyn sisällöstä.  

Nämä näyttelyt ovat olleet vuoroin museon valtavassa yläsalissa, vuoroin alakerran pienessä näyttelytilassa. Tänä vuonna vuorossa oli alakerran pienempi sali, mutta yllätyin kuinka hyvin suurikokoiset tekstiilit oli saatu sommiteltua tilaan. Itse asiassa matalahko tila näytti jopa tavallista korkeammalta, kun stikarit ja felonit oli nostettu osin turvallisuussyistä normaalia katselukorkeutta korkeammalle. Pukujen osat ovat riveissä molempien seinien pituudelta ja hallitsevat tilaa näyttävästi. Ainut mikä hieman pisti silmään olivat felonien erikokoiset henkarit, mutta ymmärrän näyttelybudjetin. Kaikille olisi tuskin ollut aikaa ja rahaa teetättää yksilöityjä ripustimia.

Jos näyttelystä pitäisi valita vain yksi merkittävä tekstiili, niin itselleni se olisi Jyväskylän ortodoksisesta seurakunnasta lainattu THE kirkollinen tekstiili, eli Suomessa ainutlaatuinen 1800-luvulla valmistettu musta feloni. Kyseinen feloni toimi esikuvana ylidiakoni Leo Kasangon suunnitelmille. Kasanko suunnitteli toisen maailmansodan jälkeen jälleenrakennuskaudella Suomeen uusien jumalanpalveluspukujen kankaan perusmallin. Tikkurilan Silkki Oy valmisti tätä Jacquard-tekniikalla kudottua viskoosikangasta ainoastaan vuosina 1956-57. Kangas kuvioineen tunnetaan yhä yleisesti nimellä Tikkurilan silkki. Sitä valmistettiin valkoisena, keltaisena ja violettina. Kangas kestää hyvin kulutusta ja vesipesua ja on siksi edelleen käytössä monissa seurakunnissa. 

Avajaisissa oli lämmin tunnelma. Kiitos kaikille teille, jotka tulitte juttelemaan kanssani, vaihdoitte ajatuksia, kommentoitte näyttelyä (tai hiusrusettiani). Tämä osoitti, ettei Jyväskylä ole unohtanut minua vaikka varsinainen sijoituspaikkani onkin tällä hetkellä Kuopio.

Kudotut, kullalla kirjaillut - ortodoksiset kirkkotekstiilit-näyttely 

Keski-Suomen museossa perjantaihin 15.5.2016 saakka.

Hymyilee itsekin

Jossain välillä Hankasalmi - Lievestuore.

Istun lähes joka päivä julkisissa kulkuvälineissä vajaat pari tuntia, jonka vuoksi olen ihmetellyt, että olen toistaiseksi säästynyt nuhakuumeilta, flunssilta ja muilta sairauksilta. Tähän saakka. Eilen alkoi kurkussa tuntua karhea kaktus, jonka toivon menevän ohi tässä viikonlopun lepäämisellä. Vaikka ihan rehellisesti sanoen tiedossa ovat yhdet näyttelyn avajaiset ja viinilasillinen ystävän kanssa. Mutta mikäli rentouttaa mieltä, se rentoutaa myös kroppaa? 

Uudenkaupungin reissulla sattui ikävä onnettomuus, sillä lähemmäs 10 vuotta palvellut Nokialaiseni meni ja heitti henkensä. Tai olisi se toiminut edelleen, mutta siitä irtosi yksittäisiä näppäimiä, jolloin oli viimein taivuttava ja vaihdettava K:n entiseen älypuhelimeen. Onhan se toki kätevä, mutta yksi huono piirre näissä kosketusnäytöissä on: tekstiviestejä on erittäin ärsyttävä/hidas kirjoittaa. Plus puhelinta joutuu lataamaan monta kertaa useammin kuin vanhaa Nokialaista. Tämä oli miltei yhtä suuri tragedia kuin edesmenneen leivänpaahtimen menetys.

Olen seurannut Haluatko miljonääriksi-kilpailua aina silloin kun olen sattunut istumaan oikeaan aikaan tv:n ääressä. Lähinnä siihen ovat koukuttaneet mukaan ripotellut taidekysymykset:

Kuopion kirpparilöydöt ovat olleet erittäin laihoja yhtä Ronja Ryövärintytärtä lukuun ottamatta. 3 euroa uudenveroisesta kirjasta oli onni, mutta muuten siltä suunnalta ei ole löytynyt juuri mitään. Jyväskylästä viimeisin löytö on 12 euroa maksanut smaragdinvihreä maljakko. Tekijää ei ole tiedossa. Muotokieli vivahtaa kotimaiseen lasiin, mutta varma en ole sillä samanlaista en löytänyt vaikka kuinka yritin etsiä.

Saanan ja Ollin Yö metsässä-keittiöpyyhe on matkamuisto Wahlbergin museotalosta.

Olen lähipiirissäni tunnettu siitä, että vedän tahtomatta puoleeni ties minkälaista jutustelijaa. Hyvässä ja pahassa. Viimeisin tapahtui alkuviikosta bussipysäkillä, kun laitapuolen kulkija tuli katoksen alle istumaan. Saanko istua tähän? kysymys johdatti keskustelun elämän päämääriiin, sen nurjaan puoleen ja toisaalta intohimoon. Miehen intohimona oli soittaa kitaraa. Kun hän huomasi, että suostuin keskustelemaan hänen kanssaan ulkonäöstä ja humalatilasta huolimatta tuomitsematta, hän alkoi jo hymyillä. Vaikka välillä on hetkiä, ettei jaksaisi olla sosiaalinen tuntemattomille, en vain kertakaikkiaan osaa olla vastaamatta jos joku sanoo minulle jotakin. Yleensä tilanteet johtavat lopulta siihen, että kun on saanut toisen hymyilemään, hymyilee itsekin. Ihmiset tulisi kohdata ihmisinä ensivaikutelmasta huolimatta.

Aurinkoista lauantaita!

Kissamoodissa

Vuoden alussa kylässä oli ystävän tiibetinspanieli ja tällä kertaa kävin viikon ajan hoitotätinä kahdelle kissalle. Tämä pariskunta on vilahtanut blogissa aiemminkin. Kissaneiti oli rohkaistunut viime kerrasta, mutta tuntui kyllä tuntevan arvonsa eikä heittäytynyt suoraa päätä syliin, kuten tämä musta herra. Bloggaamiseen kumpikin osallistui tavallaan, herra työntyi syliin ja puoliksi näppäimistölle, neiti seurasi tilannetta pöydän kulmalla pötkötellen.

En toistaiseksi olisi valmis (vielä?) hankkimaan omaa lemmikkiä, koska se vaatisi liikaa sitoutumista. Tämän vuoksi on kiva olla tekemisissä näiden ystävien karvaisten kavereiden kanssa. Vaikka töissä olisi kiireistä, näiden rauhallisuus ja rento asenne tarttuu. Se kehrääminen on hypnoottista. Toisaalta se tarkoittaa myös sitä, ettei malttaisi tehdä muuta kuin olla ja pötkötellä. Eikä elämästä loppujen lopuksi tulisi mitään pelkällä pötköttelyllä. Miten te kissaihmiset saatte pidettyä itsenne ruodussa, ettei kotona heittäydytä kissamoodiin, kun karvakorva puskee jalkoja ja kehrää syliin?

"Kissat ovat vaarallista seuraa kirjailijalle, 

koska kissojen katseleminen on lähes täydellinen tekosyy välttää kirjoittamista."

- Dan Greenburg -

"Kaikista elävistä olennoista juuri kissat ovat oivaltaneet parhaiten sen, 

että tärkein päämäärä elämässä on nauttia siitä."

- Samuel Butler -

Wahlbergin museotalo

Yksi reissun kohokohdista oli päästä vip-kierrokselle Marin kanssa Wahlbergin museotaloon. Laivanvarustaja ja tupakkatehtailija Fredrik Wahlberg rakennutti talon kodikseen vuonna 1870. Uudenkaupungin porvariselämästä kertova rakennus kätkee sisäänsä muun muassa upeita vanhoja kaakeliuuneja ja kattomaalauksia sekä salongin alkuperäiset käsinmaalatut tapetit, joilla on ikää jo yli 140 vuotta. Salin katosta roikkuu komea kristallikruunu, jonka Wahlberg hankki aikoinaan Italiasta. 

Hienoista ja koristeellisista huonekaluista ja yksityiskohdista huolimatta Wahlbergin museotalossa on kodikas tunnelma. Huonekasvit ja kahvi- ja ruokapöydät herkkuineen luovat tunnelman kuin isäntäväki olisi vain poikennut johonkin. 

Robert Wilhelm Ekmanin maalaus.

Arvid Liljelundin maalaamia muotokuvia.

Uudessakaupungissa entisaikojen porvaristo oli aina tavalla tai toisella merenkulussa mukana. Tätä elämää ja elämäntapaa esittelee museon toisessa kerroksessa oleva näyttely. Merimieskirstuja, matkamuistoja, laivatauluja ja kapteenin navigointivälineitä.

Höyrylaiva Olovsborgin miehistöä.

Meri, merenkulku ja saaristolaiselämä ovat aina olleet itselleni todella vieraita. Sisämaan asukkina nautin järvimaisemista todella paljon, mutta meressä on suuruudessaan jotain pelottavaa. Myrskyluodon Maija kiehtoo, mutta esimerkiksi priki, kaljaasi, kuunari ja fregatti ovat minulle sanoina täyttä hepreaa. Tämän vuoksi yläkerran näyttely tuntui samaan aikaan hienolta ja oudolta. Tällaisia esineitä olen nähnyt aiemmin vain elokuvissa. Maanviljelykulttuuriin tottuneelle on outoa, että jollekin merenkulun historia on yhtä tuttua kuin kaskiviljelyn perinne Itä-Suomessa.

Tämän vuoksi museoissa on kiva käydä: tutustua uusiin asioihin, verestää vanhoja muistoja, 

kerätä uusia kokemuksia ja heittäytyä erilaisiin tunnelmiin.

Kiitos opastuksesta Mari! Täältä lähti myös perinteiset postikorttiterveiset sukulaisille.

Pikkukylän Puoti

Uudessakaupungissa varsinaisena tehtävänä oli siis osallistua Pikkukylän Puodissa järjestettyyn Taitoa, tyyliä ja taikaa -tapahtumaan. Puodin pitäjä Mervi kysyi halukkuudestani tulla tapahtumaan puhujaksi. Naistenpäivää ennakoiva tilaisuus antoi idean hyödyntää Rooman opintomatkan myötä syntynyttä artikkelia Neitsyt Mariasta. 

Näitä taidehistoriallisia esitelmiä/luentoja ei ole tullut pidettyä aiemmin kuin yksi, joten etukäteen on aina pieni jännityksensä. Yleensä olen ollut puhumassa opiskelusta, mikä menee vähän kuin omalla painollaan. Tosin enää en voi puhua opiskelijanäkökulmasta. Tilaisuus meni hyvin, yleisö oli kiinnostunutta ja pääsin (jouduin?) puheeni päätteeksi vielä paikallislehden haastattelemaksi.

Valoisaan puotiin/galleriaan olivat saapuneet myös mm. kustavilainen pienpaahtimo Mokkapuu ja Siivosen Kukkapirtti. Pauliina Lundelinin opastuksella halukkaat saivat kokeilla pirtanauhan valmistusta. Galleriassa oli esillä Mika Mylllynevan teoksia.

Mukaan lähti kaksi pussia Mokkapuun kahvia. Näin voi tehdä pientä vertailua jyväskyläläiseen Paahtimo Papuun.

Tällaiset paikat ovat aina kuin eräänlaisia karkkikauppoja. Käsitöitä, värejä, taidetta ja koruja.