Ortodoksinen etiketti

Sain hyvän juttuaiheen, kun kerroin työkaverilleni meneväni tapaamaan ystäviä Valamon luostariin. Ai sinulla on siellä ystäviä? Jonka jälkeen päädyin kertomaan, että ystävystyin työn kautta, kun työtehtävämme sivusivat toisiaan. 

Nykyiset työkaverini tiedustelivat aluksi olenko ortodoksi, kun tulin ortodoksisesta kirkkomuseosta. Museotyössä uskonnollisella vakaumuksella ei ollut väliä, mutta tärkeintä on ymmärrys ja kiinnostus ortodoksisuutta kohtaan. Ihan samalla tavalla kuin kiinnostus luontoa ja eläimiä kohtaan esimerkiksi luonnontieteellisessä museossa työskennellessä.

Ollessani aikoinaan museossa harjoittelussa, eräs arvostamani henkilö oli kysynyt minusta selkäni takana, että olenko ortodoksi. Kun hänelle oli vastattu, että "Ei, mutta Hennan mummo oli ortodoksi ja lähtöisin Salmista", niin henkilö oli kuulema huudahtanut, että "No sehän on sitten miltei sama asia!" Ja tästä sukutaustastani johtuen olen kokenut ortodoksisen kulttuurin itselleni tärkeäksi.

Luulen, että monet edelleen olettavat minun olevan ortodoksi. Ystäväni ovat kuulema myös saaneet oikoa tätä olettamusta. "Miten sitten voit tietää noin paljon?" -Kuuntelemalla, kysymällä ja opiskelemalla. Olen lähtökohtaisesti kiinnostunut kaikista uskonnoista, koska haluan ymmärtää sen avulla muita kulttuureja. Aika ei vain riitä kaiken opiskeluun, joten olen itse rajannut tutkimukseni luterilaiseen ja ortodoksiseen kirkkotaiteeseen. Minua kiinnostaisivat myös esimerkiksi katolilaisuus, buddhalaisuus, islam ja erilaiset kansanuskot.

Olen taidehistorioitsija, en teologi

Uskonnoista puhuminen tuntuu valitettavasti edelleen olevan tabu suomalaisessa yhteiskunnassa. Minut saa aina yllätettyä positiivisesti, jos uuden henkilön kanssa sivutaan uskonasioita ja aiheesta voi puhua ilman ennakkoasenteita ja aggressiota. Keskustella. Sari Kuusela on tiivistänyt keskustelun merkityksen näin: "Keskustelu luo yhteyden ihmisten välille ja ylläpitää suhdetta. Tutustuminen toisen ajatuksiin tuo esille vaihtoehtoisia tapoja tarkastella maailmaa ja muita ihmisiä. Keskustelu antaa myös mahdollisuuden tutustua siihen, mitä itse ajattelee. Kun puhuu toisen kanssa, kuulee samalla myös itsensä."

Helposti leimataan "jeesustelijaksi" tai jonkin sortin "hihhuliksi", minkä vuoksi välttelin joskus tuntemattomissa yhteyksissä mainitsemasta varsinaista työpaikkaa, jos se ei mielestäni ollut oleellista. Mutta keskustelut etenivät usein tällaisen kaavan mukaan [todellinen tilanne]:

• Uusi henkilö kysyy minulta esittelyn yhteydessä: Hei! Mitäs sinä teet työksesi?
• Minä: Olen töissä museossa.
• Uusi henkilö: No sepäs on mielenkiintoista! Oletko sinä siellä Kuopion museossa?
• Minä: En.
• Uusi henkilö: Ai sinä olet taidemuseossa! Minä kävin katsomassa siellä... [kertoo minkä näyttelyn on käynyt viimeksi katsomassa.]
• Minä: En ole töissä taidemuseossa.
• Uusi henkilö [miettii päänsä puhki mitä muita museoita Kuopiossa on]: No missäs sinä olet töissä?
• Minä: RIISAssa, Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa.

Tämä oli aina se hetki, kun toinen osapuoli jäätyi. Hän ei enää ollutkaan se iloisesti ja vapautuneesti höpöttelevä henkilö, vaan hymy katosi kasvoilta, eikä hän tiennyt mitä sanoa. Hänellä humahti tajuntaan ennakkoluuloja, oletuksia ja stereotypioita, joita rikkoakseni jouduin aina kaivamaan keskusteluun sen saman litanian ja toivomaan, että henkilö palautuisi entiselleen:

-Minä olen taidehistorioitsija, en teologi. Opiskelin Jyväskylän yliopistossa taidehistoriaa ja museologiaa. Me tehdään siellä ihan samanlaisia kokoelmiin ja näyttelyihin liittyviä asioita kuin muissakin museoissa. [Tämän jälkeen tunnelma joko vapautui, jolloin aiheesta kiinnostunut saattoi kysellä lisää, tai keskustelunaihetta vaihdettiin nopeasti.]

Olen edelleen ylpeä siitä, että olen saanut työskennellä niin ainutlaatuisessa museossa. Kokoelmat ovat häkellyttävän kauniit ja täynnä jännittäviä tarinoita. Koin olevani hyvä ja arvostettu työssäni. Haluan rikkoa ennakkoluuloja ja tämän vuoksi koen terveellisenä käsitellä ortodoksisuutta sivuavia aiheita myös blogissa. Huomautan tässä vaiheessa, että teksti perustuu omiin kokemuksiini, eikä teologiseen tietämykseen.

Voiko tänne tulla shortseissa?

Työkaverini kysyi, että onko ortodoksisuudessa jotain sääntöjä ja asioita, joita pitäisi etukäteen tietää? Että hän ei kuulema tietäisi kuinka pitäisi olla tai käyttäytyä missäkin tilanteessa. Aioin ensin vastata, että minä olen saanut olla juuri sellainen kuin olen, enkä osaa nimetä mitään sääntöjä. Kunnes aloin miettiä tilanteita ajassa taaksepäin. Se, että olen saanut työskennellä ei-ortodoksina ortodoksisen kulttuurin keskellä, on auttanut minua ymmärtämään paremmin myös niitä, jotka kesähelteellä museoon astuessaan kysyivät, että "Voiko tänne tulla shortseissa?" (kun olettivat tulevansa kirkkoon tai luostariin.)

Ole oma itsesi

Ortodoksisuudessa on etikettisääntöjä, joita ei tietenkään voi etukäteen tietää, jos kulttuuri on vieras. Ja silloin paras tapa lähestyä asiaa, on kysyä rohkeasti neuvoa. Tosin omakaan ensikosketukseni ortodoksiseen etikettiin ei mennyt ihan kuin Strömsössä...

Menin RIISAan ensimmäistä kertaa työssäoppimaan ja minua kierrätettiin esittäytymässä talon henkilökunnalle (mm. taloustoimisto, keskusrekisteri). Sanoin jännittäväni asiaa, ja minulle sanottiin rohkaisevasti, että "Olet vain oma itsesi." Talossa sijaitsi silloin muiden toimintojen lisäksi myös arkkipiispan residenssi ja kanslia. Minut ja eräs toinen henkilö vietiin arkkipiispan työhuoneen ovelle. Minun edelläni mennyt (ortodoksi) henkilö sanoi arkkipiispalle jotain ja teki käsillään jotain mitä en itse nähnyt. Arkkipiispa vastasi jotain ja teki käsillään jotain. Olin aivan kauhuissani. En tiennyt mitä minun pitäisi sanoa, en kuullut mitä edelläni ollut henkilö sanoi [en voinut toistaa tilannetta], joten jäädyin paikalleni.

Kun minun esittäytymisvuoroni tuli, en saanut sanaa suustani. Arkkipiispa huomasi hämmennykseni ja hän ojensi kätensä. Kätelläkseen. Tartuin käteen ja sanoin nimeni, jonka jälkeen pääsin takaisin raiteilleni. Uskon, että tällaisia tilanteita monet ei-ortodoksit saattavat kokea. Epävarmuus uusissa tilanteissa on normaalia, mutta tiedättekö mitä? Ortodoksit kyllä aistivat ja lukevat tilanteita hyvin ja osaavat ottaa kulttuurin ulkopuoliset henkilöt huomioon. Tärkeintä on se, että on itse oma itsensä. Ei esitä osaavansa, jos ei osaa. [Kiitän onneani, että en alkanut keksiä siinä kättelytilannetta edeltäneessä paniikissa mitään "teidän kuninkaallinen korkeutenne" -kumarrusta....]

Myöhemmin minulle selvisi, että edelläni ollut henkilö pyysi arkkipiispalta siunausta sanomalla "Esipaimen, siunaa". Tämä sanotaan piispoille, mutta papeille muoto on "Isä, siunaa". (Isäksi kutsumista käsittelen tuonnempana.)

Pääsiäinen

Ortodoksien Suurin juhla on pääsiäinen ja silloin ei voi välttyä kuulemasta tervehdystä "Kristus nousi kuolleista!", johon vastataan "Totisesti nousi!" Tähän on ystävällistä vastata Totisesti nousi! vaikket olisi ortodoksi. Ja mikäli ei tiedä kuinka vastataan, on ihan ok sanoa se ääneen. Tervehdystä käytetään koko pääsiäisaika eli ylösnousemusjuhlasta 50 päivää eteenpäin. Tämän vuoksi minä olen oppinut juhlimaan pääsiäistä ortodoksisen kaavan mukaan. Enää se ei ole minulle vain "pidennetty viikonloppu", vaan pidempää pääsiäisiloa.

Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu virpominen, mutta ei noidiksi pukeutuminen. Virpomisperinne ortodoksisessa kulttuurissa tarkoittaa siunauksen toivottamista, ja koristellut pajunoksat siunataan kirkossa palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina. Toisen maailmansodan ja sen myötä karjalaisten evakkojen asuttamisen jälkeen virpomisperinne levisi yleissuomalaiseksi tavaksi. Siihen kuitenkin sekoittui Keski- ja Länsi-Suomen kansankulttuurin tapa pukeutua pääsiäistrulleiksi. Kahden perinteen sekoittuminen elää edelleen, vaikka ne ovat historiallisesti täysin päinvastaisia. Länsisuomalainen trulliperinne liittyy noitien kiroamiseen ja karjalaisortodoksinen virpomisperinne läheisten siunaamiseen.

Minutkin on puettu lapsena pääsiäisaikaan noidaksi, mutta todennäköisesti siksi, että tätä historiallista taustaa ei ole tiedetty. Kävimme serkkujen kanssa virpomassa myös ilman naamioitumista (kai ajattelimme olevamme siihen liian vanhoja), ja silloin muistan, että osa meistä sai vanhemmalta naiselta kiitosta siitä, ettemme näyttäneet noidilta. Emme tosin tuolloin tienneet, että kommentti liittyi tähän historialliseen taustaan.

Nykyisin tiedän pääsiäiskulttuurien taustat, joten haluan pitää ne erillään. Minun pääsiäiseeni eivät kuulu noidat ja myönnän, että mieli on vahvasti ristiriitainen, jos palmusunnuntaina oven taakse ilmestyy pieniä noitia (tai nykyisin myös Hulkeja, zombeja tai vampyyreja). Ei se ole lasten vika, mutta en voi mitään sille, että hieman surettaa, että alkuperäinen virpomisperinteen ajatus hyvän toivottamisesta on muuttunut amerikkalaiseksi naamiaisjuhlaksi. Toisaalta olen saanut ortodoksien myötä ympärilleni myös aikuisia virpojia (virpoa voi iästä riippumatta!), joiden kautta ylläpidän alkuperäistä kulttuuria.

Ortodoksiseen pääsiäiseen liittyy vahvasti myös pääsiäismunien koristelu. Kirjoitin aiemmin RIISAn näyttelystä Pääsiäismuna - Ylösnousemisen symboli. Uteliaat voivat käydä lukemassa taustaa sille, miksi ortodoksit lahjoittavat toisilleen pääsiäismunia. Ja miksi pääsiäismuna on perinteisesti juuri punainen.

(Joulua toivotetaan ortodoksiseen tapaan "Kristus syntyy, kiittäkää!")

Nainen asettuu kirkkosalissa vasemmalle

Tuon aiemmin mainitun kättelytilanteen jälkeen seuraava epävarma tilanne syntyi siitä, että joulun alla talon henkilökunta kävi viemässä kynttilöitä edesmenneiden työntekijöiden haudoille. (Mielestäni ihana perinne!) Hautausmaakierroksen jälkeen minulle sanottiin, että "Hennakin olet tervetullut kirkkoon" (jossa pidettiin lyhyt rukouspalvelus?). Olin kiinnostunut näkemään palveluksen, mutta sanoin ääneen, että "En minä tiedä miten siellä ollaan." Sain osakseni lempeän naurahduksen ja vastauksen, että "Ei sinun tarvitse varsinaisesti olla siellä mitenkään erikoisesti, sen kun vain seisot muiden joukossa."

Niin. Ortodoksisessa kirkossa palveluksissa seisotaan (tuolit/penkit ovat niitä tarvitseville kirkkosalin reunoilla). Astuin kirkkosaliin viimeisten joukossa, jolloin huomasin, että naiset asettuivat tilan vasemmalle reunalle ja miehet oikealle. Tämä on etikettisääntö, jota minulle ei kerrottu, jonka huomasin itse (ja kuulin myöhemmin). En tiedä kuinka tarkasti tätä noudatetaan, mutta itse olen pyrkinyt osoittamaan kunnioitusta etikettiä kohtaan asettumalla kirkkosalissa aina vasemmalle.

Ja tämä "nainen vasemmalla" näkyy myös ikonostaasissa (alttarin edessä oleva kuvaseinä). Ikonostaasiin on aina kuvattu Jumalanäiti vasemmalle ja Kristus oikealle.

Titteliviidakko

Aluksi tuntui vaikealta puhutella pappeja isinä. Isä Timo, isä Harri, isä Iivo, isä Mikko jne. Tapa tuntui kummalliselta, sillä olin kuullut pappeja kutsuttavan isiksi (father) vain elokuvissa. Tämä tarttui sanavarastoon kuitenkin nopeasti, kun kaikki ympärillä puhuivat niin. Vaikein asia oli oppia eri arvonimet. Kun olin omaksunut eri henkilöiden yhteyteen sanat arkkipiispa, metropoliitta tai piispa, pääsee seuraavalle tasolle, jossa käytetään kokonaisuuksia "korkeasti pyhitetty" ja "korkeasti siunattu".

Harjoittelun vaikeusastetta sai nostettua uudelleen, kun erilaisten yhteistöiden ja vierailujen yhteydessä tutustuin Valamon luostarin veljestöön. Pelkäsin ensimmäistä Valamon vierailua todella paljon. En tuntenut veljestön jäseniä, en tiennyt heidän nimiään, tai jos tiesin nimiä, en yhdistänyt niitä kasvoihin. Ajattelin, että on paras aloittaa varmimmasta. Kun minulle oli etukäteen kerrottu, että igumeni tarkoittaa luostarin johtajaa, ja kyseisen henkilön arvo on arkkimandriitta ajattelin, että muuta minun ei tarvitse ihan heti muistaakaan. 

Arkkipiispan kohtaamisesta oppineena ojensin reippaasti igumenin tavatessani käteni, ja kaikki meni hyvin. Myöhemmin opettelin tittelit noviisi, munkki, munkkidiakoni ja pappismunkki. Nimien ja tittelien opettelu on vasta yksi vaihe. Minulle oli hyötyä siitä, että sain osallistua museossa tekstiilikonservaattorin kanssa mm. erilaisten liturgisten asujen valokuvaamiseen. Kun oli "kuivaharjoitellut" asujen osien nimet museotekstiileinä, ja tiesi mikä asu kuuluu millekin arvolle, sai harjoitella oppeja käytännössä. Erilaisissa kirkollisissa tilaisuuksissa diakonit, papit ja piispat tunnisti ja erotti toisistaan juuri asuista.

Lintulan ja Valamon luostareiden sisariston ja veljestön jäseniä oli vaikeampi opetella, kun he kaikki ovat pukeutuneet mustaan viittaan. Vaikka vuosia on ehtinyt vieriä, ja olen ystävystynyt yksittäisten henkilöiden kanssa, se ei ole poistanut kunnioitusta, jota koen heidän keskellään. Viimeisin epävarmuuden hetki syntyi äskettäin luostarin johtajan vaihtuessa. Koska en ollut varma, pitäisikö minun muuttaa tapaani puhutella häntä uuden tehtävän myötä, kysyin asiaa suoraan. Ja jokainen suoraan kysyminen on ollut oikea tapa, vaikka se etukäteen tuntuisi vaikealta tai kummalliselta.

Oma pukeutuminen

En ole koskaan saanut huomautuksia omasta pukeutumisestani museossa, kirkon kentällä tai luostareissa (tai sitten sana on pysynyt visusti selkäni takana). Olen saanut olla oma itseni koruineni ja rusetteineni. Mielestäni yleiseen työpukeutumisetikettiin on hyvä luottaa missä tahansa: siistit vaatteet, ei liian avonaista kaula-aukkoa tai liian lyhyttä helmaa, ei narutoppeja.

Tiedostin kyllä asiallisen pukeutumisen merkityksen siksi, että museo sijaitsee rakennuksessa, jossa sijaitsee myös Suomen ortodoksisen kirkon keskushallinto. Kirkollisiin arvovieraisiin tottui, mutta se ei estänyt minulta persoonallista pukeutumista.

On kuitenkin myönnettävä, että olen joskus joutunut kysymään etukäteen, että onko asiallista vierailla luostarissa tietynvärisessä mekossa. Luostari on oma maailmansa, eikä sinne mennä näyttäytymään. Koska oma pukeutumiseni poikkeaa värikkyydessään maltillisesta suomalaisesta pukeutumisesta, oli tässäkin tapauksessa suora kysymys tarpeen. Olisi tuntunut ristiriitaiselta muuttaa omaa pukeutumista. Toki olisin sen tehnyt, jos näin olisi toivottu, mutta nykyisin luostareissa tiedetään kuka ja millainen minä olen. Koska en työskentele tai asu luostarin alueella koen, että saan olla se Henna, joka olen muussakin maailmassa. Sen verran kuitenkin hillitsen tavallista pukeutumistani luostareissa, että jätän yleensä korvakorut pois, tai vaihdan ne tavallista pienempiin.

Sen sijaan olen kirjoittanut useamman tekstin pukeutumisen epävarmuudesta nykyiseen työhöni siirryttyäni. Mielestäni oli paljon vaikeampaa siirtää mekkopukeutuminen miesvaltaiseen kiinteistöhallintoon kuin patriarkaaliseen kirkolliseen kulttuuriin. Tiedättekö mistä se johtuu?

Rajat tuovat turvaa ja vapautta

Ortodoksinen kulttuuri ei sovi kaikille, mutta minä arvostan siinä pysyvyyttä ja yhdessä hyväksyttyjä arvoja ja rajoja. Asiat tehdään siten kuin ne on tehty jo vuosituhansia, ja kaikella on paikkansa. Tällä tarkoitan paitsi sitä, että esimerkiksi ikonit ovat aina ikonostaasissa tietyssä järjestyksessä, mutta myös sitä, että ihmiset asettuvat tiettyjen rajojen sisälle. Katsotaan osaanko avata ajatukseni teille oikein.

Rajojen ajatellaan usein rajoittavan, mutta esimerkiksi tässä pukeutumistapauksessa minä koen niiden tuovan turvaa ja vapautta. Minun ei ole tarvinnut naisena pohtia ortodoksisen kulttuurin sisällä kertaakaan sitä, mitä se ja se kirkollinen mieshenkilö mahtaa pukeutumisestani ajatella. (Enkä mielestäni ole missään elämäni vaiheessa pukeutunut provosoivasti.) Olen saanut olla oma itseni, koska kirkollisten miesten kanssa keskustellessa kaikella on paikkansa. Keskustelun ympärillä on rajat (esim. pappeus, luostarilupaus), jotka kadottavat keskustelusta perinteisenä pidetyn vastakkaisten sukupuolten asetelman naisen ja miehen väliltä. Se oli todella vapauttavaa ja huomasin pitäväni sitä jo itsestäänselvyytenä, kunnes huomasin, että sitä ei oikeastaan tapahdu muualla.

Jouduin miettimään paljon enemmän sitä, sovinko joukkoon, voinko pukeutua siten kun pukeudun, siirtyessäni miesvaltaiseen kiinteistöhallintoon. Kukaan ei tuntenut minua etukäteen ja pelkäsin sitä, että joku luulisi minun pukeutuvan naisellisesti ja värikkäästi miehiä varten. (Koska todellisuudessa kaapissani on taikamekkoja, joilla luon itselleni iloa arkeen.) Maallisissa työyhteisöissä ei ole samanlaisia (yhtä voimakkaita) rajoja miesten ja naisten kommunikointitapojen välillä.

Enkä tarkoita sitä, että automaattisesti kaikki keskustelut maallisessa työympäristössä olisivat sukupuolten värittämiä. Mutta luulen, että ymmärrätte mitä tarkoitan. Joihinkin tilanteisiin saattaa livahtaa harmitonta (kaksimielistä) piikittelyä, vitsejä tai kommentteja miesten ja naisten kesken. Eikä tämä ole mielestäni kiellettyä (jos tietää toinen toistensa rajat). Haluan tällä esimerkillä kuitenkin osoittaa, että minulle rajat ovat tuoneet ortodoksisen kulttuurin keskellä vapautta olla oma itseni ja keskustella vastakkaisen sukupuolen kanssa toisenlaisella tavalla ja tasolla. Tämä on minulle luonteva ja turvallinen ortodoksinen etiketti, tiedostaa toisten rajat ja samalla säilyttää omansa.

Ortodoksisuus on osa arkea

Ortodoksisuuden voi huomata arjesta, jos osaa katsoa. Kodeissa on ikoneita, lampukoita ja tuohuksia (tosin pelkkä ikonin omistaminen ei tee ortodoksiksi). Ortodoksit tekevät ristinmerkin mm. astuessaan kirkkoon tai siunatessaan ruoan ennen ateriointia. Voit huomata kaularistin tai rukousnauhan, painokuvaikonin lompakossa, kännykkäkotelossa tai autossa. Kaikki nämä näyttäytyvät minulle siten, että ortodoksit suhtautuvat arkeen kiitollisuudella.

Tämä on ollut minulle valaiseva huomio. Ortodoksisuus on osa arkea. Sitä ei tarvitse lähteä tietoisesti hakemaan mistään, vaan se kulkee koko ajan arjessa mukana. Sitä ei levitellä ympäriinsä, mutta se on sekä sisäistä (henkistä) että ulkoista (tavat). Toki kirkossa käyminen on toivottavaa, kuten kaikissa uskonnoissa, mutta usko ei jää kirkon ovien sisäpuolelle, vaan siirtyy ortodoksin mukana hänen arkeensa. Minulle ortodoksin tekemä ristinmerkki näyttäytyy yhtä luontevana ruokailun yhteydessä kuin esimerkiksi kenen tahansa käsien peseminen ennen ruokailua.

Paasto

Kirkkovuoteen kuuluu eri mittaisia paastoaikoja. Tuolloin pyritään luopumaan eläinkunnan tuotteista. Paastoaikoina pyrin huomioimaan ortodoksiset ystäväni siten, että mikäli menemme esimerkiksi lounaalle, on listalla myös kasvisvaihtoehto. Tämäkin saattaa tuntua nykyihmisestä rajoittavalta, mutta paastoon sisältyy myös toisenlainen näkökulma. Yle on tehnyt hyvän haastattelun ravintoloitsija Ilkka Lapista, joka sanoi että "paastoruokien valmistus voi olla oiva tapa siirtyä pois kulutushysteriasta, palata perusasioihin valmistaen ruoka hyvistä yksinkertaisista raaka-aineista, mutta silti maukkaasti."

Kristillisen paaston syvempi merkitys on minulle myös yleisinhimillinen: paaston aikaan pidättäydytään toisen ihmisen loukkaamisesta sanoin tai teoin. Asia, jota olisi jokaisen hyvä arjessaan aika ajoin huomioida ja tiedostaa.

Ortodoksisuus on opettanut minulle suvaitsevaisuutta

Ortodoksisuuteen liittyy monenlaista symboliikkaa, etikettejä ja tapoja, mutta ei niitä tarvitse ulkopuolisen etukäteen osata. Kysyvä ei tieltä eksy, ja tärkeintä on minusta kunnioittaa toista ihmistä uskonnosta, etnisyydestä, kansallisuudesta tai sukupuolesta riippumatta. Kunnioitukseen sisältyy minun ajatuksissani se, että jos ei tunne toisen kulttuuria, uskontoa tai mitä tahansa taustaa, ei pitäisi myöskään tuomita. Tutustumalla eri uskontoihin ja kulttuureihin, antaa myös itselleen mahdollisuuden näyttäytyä toiselle lähestymisen arvoisena ihmisenä. Sellainen minä ainakin tahtoisin olla: lähestymisen arvoinen ihminen juuri sellaisena kuin olen.

Koen ortodoksisuuden olevan osa minua sukujuurieni kautta. Olen eräällä tavalla "kotonani" ortodoksien keskellä, mutta en kuitenkaan voi sanoa olevani mestari, vaikka olen opiskellut kulttuuria töiden kautta 14 vuotta. Koen ammatillista osaamista etenkin ikonitaiteeseen liittyen, mutta siinä sivussa on opittu myös ortodoksisuutta. Minulle tämä ei ole sen kummallisempi asia kuin nykyinenkään työ. 

Olen taideasiantuntijana osa kiinteistöhallintoa. Vastaan sairaalataiteesta, mutta opin töiden ohessa rakentamiseen, tilojen toiminnalliseen suunnitteluun, kiinteistöjen hallintaan ja ylläpitoon liittyviä asioita, vaikka ne eivät suoranaisesti liity omaan työhöni. Mutta ei se silti tee minusta insinööriä. Tosin sellaisesta yleisinsinöörikoulutuksesta ei olisi haittaa? Sellaista ei kuulema kuitenkaan ole olemassa. Oppiminen ympäröivästä kulttuurista - oli se sitten ortodoksi- tai insinöörimaailma - rikastaa omaa elämääni ja auttaa ymmärtämään ihmisiä ympärilläni. Mikä parasta, siitä voi olla joskus tavalla tai toisella hyötyä myös minulle itselleni.

Tanssikielto

Tanssiteatteri Minimin, Kuopion kaupunginteatterin ja Tanssiteatteri Tsuumin yhteistuotanto Tanssikielto oli vaikuttava esitys.

"Sisäasiainministeriön päätöksellä Suomesta kiellettiin tanssiminen julkisissa tilaisuuksissa joulukuussa 1939. Tanssikielto oli voimassa Suomessa sotavuosina 1939–1944 ja lievennettynä sotien jälkeen vielä vuoteen 1948 saakka. Suomi oli ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut maa, jossa tanssikielto oli käytössä. Sen pelättiin rappeuttavan moraalia, laskevan taistelutahtoa ja lisäävän päihteiden käyttöä. Tanssimista ei kuitenkaan voitu estää ja parhaat juhlat painuivat maan alle, pois virkavallan silmistä.

Pimennettyjen ikkunoiden takana hikoiltiin musiikin pauhatessa, valmiina pakenemaan gramofoni kainalossa. Poliisilla oli tarvittaessa lupa turvautua voimakeinoihin. Historia tuntee kaksi tapausta, joissa luoti osui kuolettavasti pakenevaan tanssijaan. Tuhansia tanssijoita sakotettiin ja useat istuivat vankilassa, mutta enemmistö juhlijoista ei koskaan jäänyt kiinni laittomasta tanssimisesta. Suurin osa rangaistuksen saaneista oli naisia, joille ajan moraalikoodisto oli huomattavasti ankarampi."

Esityksessä eletään sotavuosissa ja tuntuu suorastaan naurettavalta, että tällainen täyskielto on ollut olemassa ainoastaan tanssimiselle, sillä samaan aikaan maata kiersivät erilaiset musiikkiorkesterit sekä teatteriesitykset ja elokuvissa esitettiin komedioita, jotta sota-aikaan olisi saatu jotain lohtua, iloa ja toivoa.

Esimerkkejä vuosien 1939–1944 elokuvista:

• Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa, 1939 (komedia, urheilu)
• Punahousut, 1939 (sotilasfarssi)
• Kersantilleko Emma nauroi?, 1940 (komedia, sotilasfarssi, vuoden 1940 menestyneimpiä kotimaisia elokuvia)
• SF-paraati, 1940 (komedia, musiikkielokuva)
• Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin, 1940 (komedia)
• Kulkurin valssi, 1941 (romantiikkaa, historiaa, Suomen siihenastisen elokuvahistorian menestynein elokuva)
• Ryhmy ja Romppainen, 1941 (komedia, sotilasfarssi)
• Varuskunnan "pikku" morsian, 1943 (komedia, sotilasfarssi)
• Nainen on valttia, 1944 (musiikki, komedia, Ansa Ikosen ainoa ohjaustyö, suomalaisessa elokuvahistoriassa järjestyksessään toinen naisohjaajan ohjaama pitkä elokuva)

Tanssikiellossa kansalaiset etsivät keinoja, kuinka tanssi voisi jatkua. Virkavalta vahtii, vaikka olisi varmasti tärkeämpääkin tekemistä. He joutuvat pohtimaan, kuinka määritellä tarkemmin termi julkinen tanssiminen? Onko marssiminen tanssimista? Ei, se on rytmissä kävelyä. Saako hääpari tanssia hääjuhlassa? Ei. Tai saa. Yhden tanssin.

Esityksessä kuultava musiikki on nostalgista ja koreografiat hienosti tilanteita tarinallistavia ja tunnelmaa vahvistavia. Kapeita ja korkeita "penkkejä" hyödynnettiin kekseliäästi osana koreografiaa istuinten lisäksi mm. seinäminä, tanssipareina ja tuomareiden pöytinä. Sotavuosista siirrytään lavatanssien kulta-aikaan ja lähemmäs nykyhetkeä: 

"Tanssikiellon aiheuttaman paineen purkauduttua Suomessa alkoi ennennäkemätön tanssi-innostus ja tanssilavojen kulta-aika. Juuri ennen teoksen ensi-iltaa maaliskuussa 2020, Suomessa todettiin poikkeusolot ja tanssimista rajoitettiin taas. Aluehallintovirasto ohjeisti ravintoloita hiljentämään musiikin heti, jos spontaania tanssimista havaitaan. Laiton juhliminen nosti taas päätään ympäri maailmaa. Joutomaat, hylätyt teollisuusrakennukset ja rantakalliot täyttyivät salaisista tanssijuhlista. Samaan aikaan useat ravintolat ja klubit sulkivat ovensa lopullisesti rajoitusten takia. Kun viimeisetkin pandemiasta aiheutuneet rajoitukset poistuivat, festivaalit rikkoivat taas yleisöennätyksiä ja ravintolat joutuivat palkkaamaan lisää henkilökuntaa juhlijoiden palatessa tanssilattioille."

Esityksen tiedotteessa otetaan myös oivaltavasti kantaa pääministerin tanssikohuun: "Kesällä 2022 vapautuneesta tanssimisesta tehtiin taas ongelma. Mistä johtuu että tanssiminen, läheisyys ja yhteisöllinen hurmioituminen saadaan edelleen käänneltyä absurdeihin mittasuhteisiin, jopa kansalliseksi uhaksi. Miten tällainen asenneilmapiiri on saatu rakennettua ja ketä se palvelee?"

Sota-aikainen tanssikielto tuntui nykysilmin naurettavalta, kun muunlainen viihdekulttuuri sai edelleen jatkua. Aivan yhtä naurettavalta tuntui kyllä sekin, että iltapäivälehdet vyöryttivät pääministerin tanssivideosta kansallisen uhkakuvan. Oli pääministerin käytöksestä mitä mieltä tahansa, minulla on kuitenkin vahva luotto siihen, että Suomessa on valmius poikkeustilanteisiin sellaisella tasolla, ettei siihen vaikuta se ovatko pääministeri - tai presidentti - tanssilattialla vaiko eivät. 

Ohjaaja Antti Lahti kommentoi esitystä näin: ”Esityksenä Tanssikielto koostuu fragmentaarisista kohtauksia, jotka pyrkivät tavoittamaan eri ilmaisukeinoja hyödyntäen jotain oleellista tanssinaiheuttamasta hurmioitumisesta, jota ei koskaan voi tyhjentävästi purkaasanoihin.”

Se on hyvin sanottu. Tanssin ja liikkeen voima on jännittävä. Vaikka meidät istutettiin esityksen ajaksi tuoleihin, ei musiikin ja rytmin vaikutuksille voinut mitään. Keho alkaa hapuilla liikettä musiikin tahtiin. Kuinka moni pystyy olemaan täysin liikkumatta, kun oma lempikappale tai muuten rytmisesti vetoava musiikki alkaa soida? Sille ei voi mitään, että jalka alkaa lyödä rytmiä, käsi tai sormet naputtavat reittä, pää alkaa liikkua. Eikä sitä tunnetta voi oikein pukea sanoiksi. Miksi tämä tunne valtaa kehon ja saa sen liikkumaan?

Esityksen ainoa ongelma kiteytyikin vieressäni istuneen ystäväni kuiskaukseen esityksen loppupuolella: Milloin yleisö saa liittyä mukaan tanssiin? 

Esityksen jälkeen mieli vaeltaa Haloo Helsingin kappaleeseen:

"Valot syttyy ja sammuu samaan aikaan
Aika monta miestä ilman paitaa
Ja sun käsi liikkuu kuin siipi kolibrilla
Seiskyt kertaa sekunnissa
On sulla tänään laaja linssi
Ja sun rinnassa roikkuu uv-pinssi
Ja sä huudat: "Hei beibi, ethän koskaan
Kadota sun sisäistä Goaa?"

Eat, sleep, rave, repeat
Eat, sleep, rave

Sä toit mut tänne reiviluolaan, mun taju katoaa
Laser lävistää rintaa
Maailman taakka pois putoaa
On hiukset täynnä merisuolaa ja psykedeliaa
On ympärillä vaan drum 'n bass
Kosketa mua, kosketa mua
Mun sydän sanoo seis
Mun sydän sanoo seis (---)"

Kuvat: Petra Tiihonen ja Uupi Tirronen.

Tanssikiellon viimeinen esitys nähtiin Kuopion kaupunginteatterissa 29.10.2022

Oma innostus jakoon

Minua pyydetään silloin tällöin puhumaan työstä, opinnoista ja taidehistoriasta. Nyt on yllättävän monta puhujavarausta lyhyellä aikavälillä, sillä olen viiden kuukauden sisällä puhumassa neljässä eri tilaisuudessa. Tämä on minulle paljon, sillä yleensä pyyntöjä tulee noin kerran vuodessa. 

Olen kertonut näistä puhujatilaisuuksista, ja useammalta henkilöltä on tullut kommentti, että "Ihan pahin painajainen mennä ryhmän eteen puhumaan!" tai "Miten saat ajan käytettyä?" Kyllä minäkin muistan sen yläasteajan, kun luokan eteen meneminen oli pahin painajainen. Yleisön edessä olemista on pitänyt (pakon edessä) opetella. Se on helpottunut kerta kerralta ja nykyisin oikeastaan pidän siitä, jos pääsen puhumaan itselleni tärkeästä aiheesta. Myönnettäköön, että yksi näistä neljästä puheenvuorosta kauhistuttaa etukäteen todella paljon, mutta siitä tarkemmin lisää kun aika koittaa.

Yleisön edessä puhuminen on minusta mukavaa silloin, kun aihe on itselleni tuttu ja tärkeä. Silloin ei tarvitse varsinaisesti jännittää sitä mitä puhuu, vaan voi keskittyä enemmän siihen, kuinka on yleisön edessä. Graduohjaajani tiivisti aikoinaan hyvin, että "Sinä olet oman alasi ammattilainen. Kukaan ei voi kertoa samasta aiheesta samalla tavalla." Tämä on kulkenut mukanani eräänlaisena voimalauseena, sillä se on totta. Vaikka kaksi henkilöä tutkisi ja esittelisi samaa aihetta, molemmat tekisivät sen kuitenkin eri tavalla. Ja kummankin tapa on oikea. 

Tämän vuoksi pidän erityisesti opiskelijoille puhumisesta. Omassa muistissa on vielä tuoreena kaikki opiskeluaikaiset haasteet, mutta oman polun löytäminen on rohkaissut minua niin, että haluan välittää onnistumisen tunnetta ja toivoa myös muille.

Kuva: Svetlana Larina.

Tällä viikolla pääsin puhumaan entisen kouluni, Ingmanedun, opiskelijoille paitsi omasta opintopolusta myös sairaalataiteesta ja taidehistoriasta käytännön työelämässä. Viimeinen (varsinainen) teema tuntui aluksi todella vaikealta esitellä, kunnes tajusin, että minä hyödynnän taidehistorian eri näkökulmia ja työvälineitä arjessa jatkuvasti.

Taidehistoria on sanana vähän vanhanaikainen (vaikka itse rakastan sitä), sillä visuaalisen kulttuurin tutkimus kuvaisi tutkimusalaa monipuolisemmin ja totuudenmukaisemmin. Taidehistoria voi tutkia myös vahvasti nykytaidetta ja tätä päivää. Tärkeintä on ymmärtää, miten taidetta ja kulttuuria vastaanotetaan ja tulkitaan. Opintojen aikana opitaan analysoimaan ja tulkitsemaan taiteen suuntauksia ja erilaisten taideilmiöiden ominaispiirteitä ja historiallisia yhteyksiä.

Tein luennolla muun muassa rinnastuksia taidehistoriallisten teosten ja nykytaiteen välille. Aktivoin opiskelijoita pohtimaan, kuinka he voivat hyödyntää taidehistoriaa omassa työssään kuvantekijöinä. Oli mukava huomata, että he ymmärsivät taidehistorian tuntemisen merkityksen taiteellisessa työssään. Paras palaute oli kuitenkin se kun kuulin, että minusta kuulema välittyi se, että pidän työstäni. Olen ollut onnekas, että olen saanut mielenkiintoisia työtehtäviä ja todella nauttinut niistä. Jos saan edes hitusen välitettyä omaa innostustani eteenpäin, olen onnistunut puhujana.

Kiitos, kun sain vierailla!

Kehyksissä kotona

Haluan saada vanhoja teoksia ja kuvia kehystettyä, vaikka tiedostan, että kaikki eivät koskaan tule mahtumaan kerralla esille. Yritän kehystyttää muutaman teoksen kerralla (jos budjetti antaa myöten), että teossommitelmia voi suunnitella paremmin. Minun tapauksessani kehystys tarkoittaa ammattiliikkeessä kehystystä, jolloin saan teoksille mm. happovapaat materiaalit ja heijastamattoman uv-lasin. 

Osa teistä tietääkin rakkauteni vanhoihin suomifilmeihin. Tämän Kulkurin valssi -julisteen ostin jo Jyväskylän vuosina, mutta se pääsi vasta nyt seinälle. Vaikka nuoruuteni sydän kuuluu Martti Katajistolle (1926-2000), niin kyllä Taunossa on aina sellaista karismaa, jota katselee mielellään.

Kulkurin valssi on hyvä vastapari eteisen Lentävälle kalakukolle. Kävin pelastamassa Esa Pakarisen tähdittämän elokuvajulisteen Turusta. Eihän sitä sopinut sinne jättää! Muistan vieläkin, kun kysyin torikauppiaalta, että "Käykö korttimaksu?", niin myyjä vastasi, että "Kyllä minä olen teidän savolaisten korttitemppuihin varautunut!" Olin siis kertonut hänelle hetkeä aiemmin, että olen Kuopiosta ja haluan viedä julisteen "takaisin kotiin". :D

Tämä ystäväni sekatekniikkateos vuodelta 2013 on nimeltään Korona, mutta sillä ei tietenkään viitata tähän viimeisimpään nimikaimaan, vaan tähtitieteelliseen termiin. Korona on Auringon ulompi kaasukehä ja se erottuu selkeästi auringonpimennyksen yhteydessä.

Minua kiehtoo teoksessa se, että siinä on tietynlaista ikonimaisuutta, viittauksia kristilliseen taiteeseen. Henkilö on kuvattu kohtisuoraan katsojaan ja hänellä on ristin sijaan kaulassaan kompassi. Pyhimyksen asun sijaan yllä on ulkoiluvaatteet ja pään ympärillä ei ole sädekehä, vaan poronsarvet, joiden keskeltä näkyy revontulten värinen avaruus tai maailmankaikkeus. Teos kommentoi minulle luontoa, luontosuhdetta, luonnon arvostamista ja kunnioittamista.

Tässä oli aiemmin valmiskehykset, mutta ne olivat liian leveät ja veivät huomiota piirrokselta. En löytänyt sille toistaiseksi muuta paikkaa kuin yläkertaan vievän portaikon, mutta kärsin siitä, ettei teos ei sovi yhtään valkoiselle seinälle....

Samassa portaikossa valkoisuutta yrittää lieventää suvusta tullut Kehrä-ryijy. Tämän kiinnittäminen tuon nelimetrisen seinän yläreunaan oli portaikossa melkoinen operaatio... (Tikkailla kiipeily ei ehkä täyttänyt kaikkia turvamääräyksiä...) Valkoisesta on joskus tarkoitus päästä eroon, mutta ihan lähitulevaisuudessa ei inspiroi haasteellisen tilan maalaaminen saatikka tapetointi.

Tämä pieni grafiikanvedos on tällä hetkellä ainut itse tekemäni taideteos, joka on päässyt esille. Kahta valokuvasuurennosta lukuun ottamatta. Tämä on vuodelta 2009, jolloin opiskelin erilaisia taidetekniikoita päästäkseni kuvaamataidonopettajaksi, joka vaihtuikin taidehistorian opintoihin.

En ole nimennyt teosta, mutta sain tähän inspiraatiota Leena Airikkalan taiteesta. Hän on kuvittanut paljon lastenkirjoja. Pidin tuolloin hänen tavastaan sisällyttää teoksiin erilaisia lapsuuden "aarteita": kiviä, linnunsulkia, simpukoita jne. Hän kuvasi teoksissaan myös renessanssinaisia.

Käytin vedostamisessa ruskeanoranssia väriä, sillä mustavalkoinen lopputulos näytti liian synkältä. Tunnelma on surumielinen nytkin, mutta kehystyksellä halusin herkkyyttä. Valkoiseksi patinoidun kehyksen reunassa kulkee eräänlainen "helminauha".

Teetättekö itse ottamia valokuvia tauluiksi tai onko kotona muuta itse tehtyä taidetta?

Taidetta Rovaniemellä

Rovaniemellä kulkiessa vastaan tuli yllättävän paljon erilaista taidetta pienelläkin alueella. Poroja oli paljon, mutta seinämaalauksetkin viehättivät.

Leena Pukki.

Poppamaija.

Viv Magia.

Ponzonia del 90.

Tom Engblom: Oonko mie tiellä?, 2008.

Teuvo Tuomivaara: Loikka, 2008.

Sauli Miettunen: Luonnon osa, 2008.

Ukri Merikanto: Sisääntulo, 1994.

Kari Huhtamo: Iso Aamaurinko & Iso Ilta-aurinko, 1999.

Kari Huhtamo: Iso Ilta-aurinko, 1999.

Kari Huhtamo: Iso Ilta-aurinko, 1999.

Heidi Hänninen: Kaatumaton - kommunismin ja kapitalismin muistomerkki, 2013.

Emil Karila & Kalle Lampela: Mr. Confectioner, 2007. 

Leena Luostarinen: Yöleopardi, 1982.

Jussi Valtakari: Astma, 2008.

Tanja Sanila & Tarja Sanila, 1994.

Andrea Wan: Inevitable Growth, 2017.

Hannele Kylänpää: Äiti-Lappi, 1989. 

Harry Kivijärvi: Fenix-lintu, 1990.

Seija Ulkuniemi: Vessaviisautta Valsalta, 2017.

Tapio Junno: Pelargonia, 1989.

Oksapojan veli. Pekka Kauhanen: Aurinkopoika I, 2010.

Tästä tuli hyvä mieli. K-supermarketin seinällä oli oppilaiden piirroksia Ukrainan tueksi.

Miten sitä aina toimiikin niin, että toisella paikkakunnalla kiinnittää enemmän huomiota ympäristöönsä kuin kotipaikkakunnalla. Pitäisi ottautua esittelemään joskus myös Kuopion kaduilla näkyvää taidetta enemmän. Ainut nähtävyys, joka Rovaniemellä jäi näkemättä ja se vähän harmittaa, on Lennart Segerstrålen Elämän lähde. Kirkon aukioloajat eivät sopineet omiin aikatauluihini.