Blogiini on alkanut virrata enemmän seuraajia, vaikkei heistä usein jää muuta tietoa kuin numero sivulataushistoriaan. Samoin huomaan vierailijoiden määrän nousseen myös työprofiilin puolella. Suhtaudun tähän huomioon edelleen kaksijakoisesti. Koen ammatillisesti hyvänä, että saan levitettyä tietoa sairaalataiteen merkityksestä ja omasta osaamisestani sekä kiinnostuksestani kulttuuria kohtaan.
Samalla mietin sitä, kuinka paljon uskallan itsestäni kertoa, että säilytän turvallisen yksityisyyden kodin, perheen, ystävien ja työkavereiden kesken. Tämän saman aiheen kanssa kipuilin aika tarkalleen jo vuosi sitten tekstissä "Kyllä minä Hennan tiedän". Lukijamäärien kasvaessa olen joutunut miettimään sitä, kuinka paljon tuon esiin kotijuttuja (kuvia kodista) ja esimerkiksi työkavereita, että molemmissa tapauksissa tarvittava (kaikkien osapuolten) yksityisyys säilyy.
Blogin kirjoittaminen on kuitenkin pysynyt hengissä juuri sillä, että taide- ja kulttuurijuttujen lomassa saan kirjoittaa myös arkisemmista aiheista. Arki antaa loputtomasti mielenkiintoisia aiheita pohdittavaksi taidejuttujen lomaan. Ja kuten kävijätilastot ovat osoittaneet, esimerkiksi humanisti- ja insinöörimaailman "yhteentörmäykset" kiinnostavat lukijoita.
En minä tavallisesti osaa ajatella sitä, ketkä kaikki blogiani mahdollisesti lukevat. Kirjoitan edelleen lähtökohtaisesti itselleni ja itseäni varten, koska haluan tallentaa jonkin hetken ja ajatuksen. Tehdä siitä itselleni muistijäljen. Nyt kun blogin kävijätilaston numerot ovat alkaneet saada yhä useammin kasvoja, ja minua tullaan tervehtimään siviilimaailmassa, tilanteet vähän ujostuttavat. (Jolloin haluaisi piilotella pimeässä.)
Koen olevani helposti lähestyttävä ja hyvä sosiaalisissa tilanteissa, mutta onhan se myönnettävä, että asetelma on outo. Että joku täysin tuntematon henkilö tunnistaa ja tietää minusta jotain ilman, että minä tiedän hänestä yhtikäs mitään. Tiedostan, että aika-ajoin minua tuijotetaan missä nyt milloinkin liikun. Mutta en tiedä johtuuko tuijottaminen värikkäästä pukeutumisesta vai siitä, että joku tunnistaa minut blogin takaa.
Tuijottaminen tuntuu välillä epämukavalta (riippuu mielialasta), jonka vuoksi pidän siitä, että seuraajat ovat aiempaa enemmän uskaltaneet tulla tervehtimään. Vaikka se tuntuu oudolta ja vähän ujostuttaa, se tuntuu kuitenkin mukavammalta kuin tuijottaminen, koska silloin siitä väliltä rikkoutuu sellainen epämääräisyyden kupla. Voidaan molemmat tervehtiä reilusti ja kysyä, että mistä tunnemme/tunnet minut. Ja kaikki tähänastiset tilanteet ovat olleet onneksi positiivisia.
Minua on pysäytelty kaupoissa, parkkipaikalla, näyttelyissä ja kirppareilla. Tänään oli itse asiassa jopa kaksi eri tilannetta, joissa juttelin henkilöiden kanssa, jotka tunnistivat minut somesta/blogista. (Terveisiä, jos tunnistatte itsenne!) Vaikka se tuntuu kummalliselta, se tekee tilanteesta myös tasa-arvoisemman, koska toinenkin "paljastaa samalla itsensä". Näyttää kasvonsa. Hän ei ole enää pelkkä "numero kävijätilastossa".
Välillä mietin myös sitä, että millaisen kuvan blogi antaa minusta niille, jotka tuntevat minut henkilökohtaisesti. Kuinka paljon blogi kuvastaa sitä mitä todellisuudessa olen? Koen olevani kirjoittaessani aito, mutta jokainen ymmärtänee, että blogi on vain yksi osa minua. Silti ajattelen itsekin, että jollain lailla tunnen muita blogikollegoja, vaikka emme olisi koskaan tavanneet. Vuosien seuraaminen ja toisen "äänen kuunteleminen" tutustuttaa lukijan kirjoittajan sisäiseen maailmaan.
Siellä on iso joukko seuraajia, jotka olette lukeneet Hurmioitunutta monta vuotta.
Luulen, että olette aika hyvin tutustuneet minun sisäiseen maailmaani.