tiistai 29. marraskuuta 2022

Taide osana hoitoympäristöä

Mari Arvisen seinämaalaus.

Suomen munuaistautialan sairaanhoitohenkilöstö ry (Musa ry) pyysi minut koulutuspäivilleen (24.-25.11.2022) puhumaan aiheesta Taide osana hoitoympäristöä. Tämä näkökulma istui itselleni paremmin, sillä voin työni kautta kertoa nimenomaan hoitoympäristöstä, en taiteesta osana hoitoa, koska minulla ei ole hoitoalan koulutusta. Olin iloinen, että he halusivat ottaa tämän näkökulman osaksi koulutuspäivien ohjelmaa.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin puhumassa suoraan hoitohenkilökunnalle, mikä jännitti etukäteen melkoisesti. Olen aiemmin ollut puhumassa työstäni ja sairaalataiteesta kulttuuripuolen opiskelijoille ja ammattilaisille, eli olen ollut omalla mukavuusalueellani. Nyt pääsin puhumaan oman alansa ammattilaisten joukkoon, jossa käsiteltiin mm. elinluovutusta, kotihoitoihin valmennusta sekä hemodialyysipotilaan vaivoja.

Jorma Hautala: Lämmin horisontti, 1983, seinämaalaus. Yasushi Koyama: Karhun kalaonni, 2022, puuveistos.
Yasushi Koyama: Karhun kalaonni, 2022. Kuva: Sakari Partanen/KYS.

Kerroin muun muassa Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Sosiaali- ja terveysministeriön suosituksesta, jossa maakuntia ja kuntia velvoitetaan parantamaan taiteen ja kulttuurin saatavuutta ja saavutettavuutta sosiaali- ja terveydenhuollossa. Taiteen tuomisella sairaalaympäristöön on siis vahva yhteiskunnallinen suositus. Kuulijat nyökyttelivät myös toteamukselleni, että jokainen meistä ymmärtää taiteen ja kulttuurin vaikutuksen omassa elämässään: taide, musiikki, kirjallisuus jne. Taiteella tutkitusti parannetaan paitsi tilojen viihtyvyyttä, sillä on myös terveyttä edistäviä vaikutuksia (Fancourt, Daisy & Finn, Saoirse. 2019‎. What is the evidence on the role of the arts in improving health and well-being?)

En väitä, että taide parantaa lääketieteellisessä merkityksessä, mutta väitän, että taiteella pystytään vaikuttamaan mentaalisiin paranemisprosesseihin, joissa ympäristöllä on oma vaikutuksensa. Taide tukee hoitoa, kun ihminen nähdään kokonaisuutena.

Pentti Otsamo: yksi osa teossarjasta Järvellä.
Kaisu Sirviö: yksi osa teossarjasta Valo, puunlehdet, linnut ja kukat - luonnon lohdutus.
Mirva Liimatta: yksi osa teossarjasta Lempipaikka.

Esittelin puheenvuoroni yhteydessä KYSissä olevaa taidetta ja sen eri muotoja. Ilahtunut kommentti tuli etenkin vaihtuvista käytävänäyttelyistä. Tämä onkin se puoli taiteesta, joka näyttäytyy varmasti useimmille KYSissä asioiville, vaikka pääasiassa taideasiantuntijan työni on "melko näkymätöntä".

Vaihtuva näyttely G1-käytävägalleriassa. Marlena Luukkonen.
Musa ry:n koulutuspäivillä oli sairaanhoitohenkilöstöä ympäri Suomea. Kun kuulijoita pyydettiin lopuksi nostamaan kätensä: "Kuinka monen sairaalassa on taidetta?", nousi ilahduttavan monta kättä ilmaan.
Kuva: Merja Eikkula.
Kerroin tilaisuuden jälkeen olleeni "kristallikruunujen alla puhumassa otsikolla Taide osana hoitoympäristöä", jonka jälkeen työkaverilta tuli kommentti, että "Ai että kun saisin oman substanssini noin viehättäväksi." ;D

Kiitos Musa ry, kun kutsuitte minut mukaan!

maanantai 28. marraskuuta 2022

Hurmioitunut somessa ja siviilissä

Blogiini on alkanut virrata enemmän seuraajia, vaikkei heistä usein jää muuta tietoa kuin numero sivulataushistoriaan. Samoin huomaan vierailijoiden määrän nousseen myös työprofiilin puolella. Suhtaudun tähän huomioon edelleen kaksijakoisesti. Koen ammatillisesti hyvänä, että saan levitettyä tietoa sairaalataiteen merkityksestä ja omasta osaamisestani sekä kiinnostuksestani kulttuuria kohtaan.

Samalla mietin sitä, kuinka paljon uskallan itsestäni kertoa, että säilytän turvallisen yksityisyyden kodin, perheen, ystävien ja työkavereiden kesken. Tämän saman aiheen kanssa kipuilin aika tarkalleen jo vuosi sitten tekstissä "Kyllä minä Hennan tiedän". Lukijamäärien kasvaessa olen joutunut miettimään sitä, kuinka paljon tuon esiin kotijuttuja (kuvia kodista) ja esimerkiksi työkavereita, että molemmissa tapauksissa tarvittava (kaikkien osapuolten) yksityisyys säilyy.

Blogin kirjoittaminen on kuitenkin pysynyt hengissä juuri sillä, että taide- ja kulttuurijuttujen lomassa saan kirjoittaa myös arkisemmista aiheista. Arki antaa loputtomasti mielenkiintoisia aiheita pohdittavaksi taidejuttujen lomaan. Ja kuten kävijätilastot ovat osoittaneet, esimerkiksi humanisti- ja insinöörimaailman "yhteentörmäykset" kiinnostavat lukijoita.

En minä tavallisesti osaa ajatella sitä, ketkä kaikki blogiani mahdollisesti lukevat. Kirjoitan edelleen lähtökohtaisesti itselleni ja itseäni varten, koska haluan tallentaa jonkin hetken ja ajatuksen. Tehdä siitä itselleni muistijäljen. Nyt kun blogin kävijätilaston numerot ovat alkaneet saada yhä useammin kasvoja, ja minua tullaan tervehtimään siviilimaailmassa, tilanteet vähän ujostuttavat. (Jolloin haluaisi piilotella pimeässä.)

Koen olevani helposti lähestyttävä ja hyvä sosiaalisissa tilanteissa, mutta onhan se myönnettävä, että asetelma on outo. Että joku täysin tuntematon henkilö tunnistaa ja tietää minusta jotain ilman, että minä tiedän hänestä yhtikäs mitään. Tiedostan, että aika-ajoin minua tuijotetaan missä nyt milloinkin liikun. Mutta en tiedä johtuuko tuijottaminen värikkäästä pukeutumisesta vai siitä, että joku tunnistaa minut blogin takaa.

Tuijottaminen tuntuu välillä epämukavalta (riippuu mielialasta), jonka vuoksi pidän siitä, että seuraajat ovat aiempaa enemmän uskaltaneet tulla tervehtimään. Vaikka se tuntuu oudolta ja vähän ujostuttaa, se tuntuu kuitenkin mukavammalta kuin tuijottaminen, koska silloin siitä väliltä rikkoutuu sellainen epämääräisyyden kupla. Voidaan molemmat tervehtiä reilusti ja kysyä, että mistä tunnemme/tunnet minut. Ja kaikki tähänastiset tilanteet ovat olleet onneksi positiivisia.

Minua on pysäytelty kaupoissa, parkkipaikalla, näyttelyissä ja kirppareilla. Tänään oli itse asiassa jopa kaksi eri tilannetta, joissa juttelin henkilöiden kanssa, jotka tunnistivat minut somesta/blogista. (Terveisiä, jos tunnistatte itsenne!) Vaikka se tuntuu kummalliselta, se tekee tilanteesta myös tasa-arvoisemman, koska toinenkin "paljastaa samalla itsensä". Näyttää kasvonsa. Hän ei ole enää pelkkä "numero kävijätilastossa".

Välillä mietin myös sitä, että millaisen kuvan blogi antaa minusta niille, jotka tuntevat minut henkilökohtaisesti. Kuinka paljon blogi kuvastaa sitä mitä todellisuudessa olen? Koen olevani kirjoittaessani aito, mutta jokainen ymmärtänee, että blogi on vain yksi osa minua. Silti ajattelen itsekin, että jollain lailla tunnen muita blogikollegoja, vaikka emme olisi koskaan tavanneet. Vuosien seuraaminen ja toisen "äänen kuunteleminen" tutustuttaa lukijan kirjoittajan sisäiseen maailmaan.

Siellä on iso joukko seuraajia, jotka olette lukeneet Hurmioitunutta monta vuotta. 
Luulen, että olette aika hyvin tutustuneet minun sisäiseen maailmaani.

sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Nuoren naisen muotokuva

Kuva täältä.

Olen odottanut näkeväni tämän uudelleen siitä saakka, kun näin sen elokuvissa. Céline Sciamman vuonna 2019 ohjaama Nuoren naisen muotokuva (Portrait de la jeune fille un feu) herätti vahvoja tunteita ja on noussut yhdeksi viime vuosien elokuvasuosikeistani. Jo alkutekstien aikaan lumouduin hiilen piirtoäänestä huokoisen paperin pinnalla.

Tarina alkaa 1700-luvun Ranskasta, kun taiteilija Marianne palkataan maalaamaan salaa muotokuvaa Bretagnen rannikolla asuvasta nuoresta Héloïsesta tämän häitä varten. Héloïse ei tahdo naimisiin, jonka vuoksi hän on kieltäytynyt istumasta aiempien taiteilijoiden mallina. Marianne esittää hänen seuraneitiään ja maalaa öisin salaa hänen muotokuvaansa.

Kuva täältä.
Kuva täältä.

Kuvakulmat, maisemat, interiöörit ja rajaukset ovat kuin maalauksia. Mariannen terrakotan värinen mekko vaaleansinisiä seiniä vasten on upea näky. Pehmeän kynttilänvalon tai takkatulen ääressä olevat kohtaukset ovat kuin liikkuvia kuvia Jan Vermeerin (1632-1675) maalauksista. Elokuva on nautinto jo pelkkien leikkausten ansiosta. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin rauhallisesti, muttei tylsästi. Céline Sciamma antaa aikaa tunnelmien ja juonen kehittymiselle.  

Elokuvassa ei esiinny käytännössä kuin neljä naista: taiteilija Marianne, maalauksen kohde Héloïse, tämän italialaissyntyinen äiti - kreivitär - sekä palvelustyttö Sophie. Näin pienellä näyttelijäjoukolla on saatu aikaan vahva draaman kaari, joka kestää elokuvan viimeisille sekunneille saakka.

Rembrandt van Rijn: Yövartio (Kapteeni Cocqin ja hänen seurueensa ryhmämuotokuva), 1642. Rijksmuseum, Amsterdam. Kuva täältä

Minua viehättää elokuvassa myös se, että tässä rikotaan sitä taidehistoriallista tosiasiaa, että nainen on vuosisatoja ollut miehisen katseen kohde. Nainen on kuvattu miehen katseen ja ajatusmaailman kautta. Aihetta sivutaan myös elokuvassa, jossa käydään keskustelua siitä, millaisia odotuksia ja oletuksia muotokuvamaalauksen genreen sisältyy. Millainen muotokuvan tulisi oikeaoppisesti olla? Miehet määrittelivät taiteen genrejä ja esimerkiksi historialliset aiheet olivat naisilta kiellettyjä. Kyseisistä aiheista maksettiin hyvin: mitä enemmän ihmisiä oli maalaukseen kuvattu, sitä enemmän niistä usein maksettiin. Naisten annettiin maalata asetelmia ja kukkamaalauksia.

Rachel Ruysch: Kukkavaasi, 1700. Mauritshuis, Alankomaat. Kuva täältä

Epätasa-arvoon vaikutti etenkin se, että taideakatemiat olivat pitkään naisilta kiellettyjä. Akatemiassa opeteltiin elävän (alaston)mallin piirtämistä ja anatomiaa, joka mahdollisti miestaiteilijoille sekä miesten että naisten anatomian tutkimisen. Naisilla ei ollut tällaista mahdollisuutta, joka rajasi ammatillista osaamista aiheiden suhteen. Naisilla taiteellinen ura saattoi kehittyä usein vain siten, että naisen isä tuki tyttärensä taiteellisuutta. Näin myös elokuvassa Nuoren naisen muotokuva. Mariannen isä on kuuluisa muotokuvamaalari, joka on avannut hänelle mahdollisuuden taiteelliselle uralle. Marianne pääsee lopulta myös opettamaan muita naistaiteilijoita.

Kuva täältä.

Elokuvassa taiteilija on nainen, joka tutkii katseellaan toista naista ja kuvaa tämän olemuksen kankaalle oman kokemuksensa kautta. He ymmärtävät toisiaan yhteiskunnassa, jossa naisella on valinnanvaraa tulevaisuutensa suhteen todella vähän. Vaihtoehtoina on usein vain avioliitto tai luostari. Jokaisella on tarve tulla rakastetuksi ja rakastaa. Henkistä ravintoa antavat elokuvassa musiikki ja kirjallisuus. 

Kuva täältä.
Musiikilla on vahvin rooli elokuvan lopussa, mutta keskivaiheilla Marianne, Héloïse ja Sophie lukevat antiikin mytologiaa Orfeuksesta ja Eurydikesta. Orfeuksen rakastama Eurydike kuoli, mutta Orfeus päätti hakea rakastettunsa takaisin manalasta. Manalan hallitsijat Hades ja Persefone suostuivat päästämään Eurydiken pois, jos Orfeus ei katsoisi Eurydikeen ennen kuin tämä oli astunut maan pinnalle. Orfeus ei kuitenkaan voinut olla katsomatta rakastettuaan, ja niin Eurydike jäi ikuisesti Orfeuksen ulottumattomiin.

Elokuvassa on todella voimakas tunnelataus. Katsojana pyrin tutkimaan Héloïsen kasvoja ja ääriviivoja yhtä intensiivisesti kuin Marianne, joka maalaa häntä salaa. Elävää mallia piirtäessä ja maalatessa katsotaan kohdetta herkeämättä: ääriviivoja sekä valon ja varjon muuttumista iholla. Mariannen tulee tallentaa mallinsa ääriviivat ja piirteet kuitenkin mieleensä, kun he kulkevat luonnossa tai istuvat juttelemassa. Ohjaaja on onnistunut vangitsemaan äärettömän hienosti sen tunteen, kun taiteilija yrittää painaa mieleensä korvan kaaren, silmien muodon, solisluut, huulten pyöreyden tai käsien yksityiskohdat. Otot sisältävät erikoislähikuvia, jolloin katsojana tallennan mieleeni samoja yksityiskohtia. Ajan myötä kasvoilta pystyy lukemaan myös toisen tunnetilat, vaikka niitä yrittäisi peitellä.

Nuoren naisen muotokuva on katsottavissa Yle Areenassa 15.2.2023 saakka.

keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Näkyvästi värikäs vai pimeässä piilotteleva?

Värikästä pukeutumista on käsitelty täällä useasti eri yhteyksissä. Eräs keskustelu puolitutun henkilön kanssa lähti siitä, että hän kommentoi keltaista pitsimekkoani. Hän piti mekosta ja siitä, että uskallan käyttää värejä, mutta hänen jatkokommenttinsa laittoi ajattelemaan. Hän kertoi itsekin pukeutuvansa värikkäämmin esimerkiksi syksyllä, mutta mitä pimeämmäksi vuodenaika käy, sitä tummemmaksi hänen pukeutumisensa muuttuu.

En ollut osannut ajatella asiaa näin. Koen itse tarvitsevani värikästä pukeutumista nimenomaan pimeään vuodenaikaan, ettei mieli mustuisi vaatteiden ja valon vähenemisen myötä. Keskustelukumppanin kommentti: "Minulle tuollainen olisi tähän vuodenaikaan liian räikeä", laittoi miettimään, että pimeään vuodenaikaan tummiin asuihin pukeutuminen tuo kai jonkinlaista turvallisuuden tunnetta? Sitä kääriytyy johonkin kuin talviunille, ettei herätä liikaa huomiota? Tiedostan olevani aika-ajoin "räikeä", etenkin tähän vuodenaikaan. Mutta ajatus oli kiehtova: pimeys ei olekaan aina masentava, vaan kenties myös kodikas ja turvallinen?

Jäin miettimään pimeyden tuomaa turvaa ja huomasin saavani ajatuksesta kiinni. Niin oudolta kuin tämä kenties kuulostaa, minusta on ihan mukavaa lenkkeillä pimeään vuodenaikaan. Jos olen arjessa värikäs, nautin vapaa-ajalla myös siitä, että saan olla välillä täysin anonyymi ja näkymätön. Pimeään aikaan lenkkeillessä se onnistuu; autoilijat ja vastaantulijat harvemmin kiinnittävät toisiin kulkijoihin suuremmin huomiota. Kokonaan näkymättömäksi en sentään uskalla heittäytyä, etten jää auton alle. Ja heijastinnauhat tekevät myös hyvän piilotusefektin, kun autojen valot heijastuvat hehkuen heijastimista. Sitä saa lenkkeillä miltei kasvottomasti.

Tänä aamuna työkaveri kommentoi pilke silmäkulmassaan nähdessään takkini: "Aika kirkas tuo sinun takki... Väri on kirkkaampi, kun noissa meidän turvaliiveissä." Väriä on hankala tallentaa luonnollisesti kuviin, mutta tykkään värikuvauksesta, joka hintalapun yhteydessä luki: vesimeloni.

Näistä tarjolla olevista vaatteiden värivalikoimista olemme puhuneet useammankin työkaverin kanssa. Tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että syksyn saapuessa vaatekaupoista katoaa värivalikoima. Tarjolla on yleensä (esimerkiksi ulkoilutakeissa) vain mustaa, harmaata ja ruskeaa. Siinä on vaikea heittäytyä värikkääksi, kun tarjonta on rajallinen.

Myönnän, että joudun tekemään kenties enemmän töitä sen eteen, että löydän itselleni värikkäitä vaatteita. Olen miltei koko ajan aistit avoinna, jos näen ja löydän jotain värikästä ja sellaista mikä miellyttää. En varsinaisesti siis etsi vaatteita aktiivisesti, sillä olen tyytyväinen tämänhetkiseen vaatekaappini sisältöön, jonka mekkovalikoima on koko ajan tasaisesti käytössä. Mutta juuri tämä vaatekauppojen ja kirppareiden vuodenkierto värityksen mukaan vaikuttaa siihen, että on hyvä olla valppaana silloin, kun sitä väriä on kenties tarjolla.

Kuinkas siellä? Piiloudutteko pimeän tullen mustaan
vai piristättekö itseänne (ja samalla muita) värikkäillä asuilla?

sunnuntai 20. marraskuuta 2022

Kotona

Etelä-Suomen hotelliyö laittoi miettimään omaa kotia. Heräsin keskellä yötä siihen, että oli kuuma. Nousin ja näpyttelin huoneen lämpötilaa alhaisemmaksi. Siellä minä keskellä yötä hymyilin itsekseni ja mietin, että kuinka moni hotellivieras laskee tähän aikaan vuodesta huoneensa lämpötilaa? Se oli arkihuomio siitä, että oman kodin viileyteen on taas tottunut. Kotona ollaan villasukissa 24/7 ja se on mukavaa.

Vanhan talon ja pihan ylläpitäminen rytmittävät arkea vuoden ympäri. Lämmityskautta ennen oli tähänastisen asumishistorian isoin luumuhilloprojekti, kun hedelmiä tuli miltei 25kg. Laatu ei ollut yhtä hyvä kuin aiempina vuosina, mutta hilloamiseen kelpasivat hyvin, vaikka osa luumuista olikin tavallista muhkuraisempia. Myönnän, että kahden viikon ajan töiden jälkeen hilloaminen alkoi viime metreillä tuntua puuduttavalta, mutta sen jaksoi lopputulosta ajatellessa. Tein hilloa noin kolmen litran erissä, sillä poistan hillotessa sekä kivet että kuoret. Kun luumut ovat tarpeeksi kypsiä, hedelmäliha irtoaa hyvin kuorestaan puristamalla. Työlästä, mutta hillo maistuu paremmalta ilman kuoria.

Tyrnimarjoja tuli myös tänä vuonna aiempaa enemmän (noin 5 litraa), mikä johtui siitä, että nyt pensaan päälle ehdittiin viritellä lintuverkko. Harakat ovat ärsyttävän nopeita popsimaan marjoja, ja viime vuonna meni yli puolet sadosta linnuille. Turha oli ilman verkkoa ajatella, että "annan niiden kypsyä vielä yhden päivän." Virhe, sillä linnut eivät odottele. Tyrnit säilön mehuksi tällä ohjeella. Omenoita ei tullut tänä vuonna lähes lainkaan, mikä johtui ilmeisesti pihlajanmarjakoista. Ei kyllä sinänsä harmittanut, sillä tehtävää oli puutarhassa kyllä muutenkin.

Pitkin kesää tehtävän sadonkorjuun väleissä on parasta, jos malttaa jättää kaiken tekemisen hetkeksi. Silloin siirrän itseni alapihan (rinnetontilla puhumme ala- ja yläpihasta) mongolianvaahteran alle lukemaan. Testattu; tämä on parasta rentoutumisterapiaa. Pidän siitä, että vanhassa pihassa on myös vanhoja puita, jotka varjostavat muuten hyvin aurinkoista ja paahteistakin tonttia.

Välillä joku muistaa kysellä, että mitäs hyötykasveja siellä pihalla on? Vapaaehtoisesti istutettavien perunoiden, porkkanoiden ja amppelimansikoiden lisäksi pihassa on ollut jo valmiina:

  • 2 punakaneli omenapuuta (nämä ovat alkuperäisiä 1950-luvulta)
  • 2 luumupuuta (nämä on istutettu 2000-luvulla)
  • 4 mustaviinimarjapensasta (alkuperäisiä)
  • 2 karviaismarjapensasta (alkuperäisiä)
  • 2 pientä marja-aroniapensasta
  • 1 tyrnipuu
  • raparperiä
  • lipstikkaa

Haravointikauden jälkeen pihalla vietetään vähemmän aikaa ja tekeekin jo mieli oleilla sisällä. Sen hetken, kunnes alkaa talvi ja lumityöt. Itsekseen puulla lämmittäminen ja lumityöt arkitöiden päälle olisi melkoinen työleiri. Tein tätä ensimmäisen talven maanantaista perjantaihin, kun kodin toinen asukas oleili vielä arkipäivät osittain Jyväskylässä. Siinä meni oma mukavuusrajani. Tehtäviä jakamalla tämä on mukavaa, ja vanhan talon arjesta osaa nauttia, mutta vaihtaisin todennäköisesti helpompaan asumismuotoon, jos olisin yksin.
Tarvitsen kuitenkin töiden vastapainoksi tätä fyysistä tekemistä ja kaipaan vanhan talon tunnelmaa. Tykkään työstäni todella paljon, mutta se tarkoittaa valtaosan ajasta viettämistä tietokoneen äärellä. Etenkin nykyinen työni on todella hektistä ja ajoittain mieltä kuormittavaa, mutta kotiin tullessa mieli rauhoittuu. Olen ympäröinyt kodin vanhoilla tavaroilla ja huonekaluilla, jotka ovat olleet olemassa jo ennen minua. Ne kuuluvat ajallisesti talon aikakauteen, mutta liittyvät samalla sukujemme historiaan. Vaikka minulla olisi arjessa miten kiire tahansa, kotona koen pysähtyväni. Tiedostan olevani osa historian ketjua, eikä aika kulu sen nopeammin, vaikka kuinka hötkyilisin. Jotta tästä ajasta jää minulle muistikuvia, pitää osata pysähtyä. Onneksi tähän auttaa koti. Ja ystävät, joiden kanssa "pysäytetään maailma" jakamalla hetkiä arjesta.

Ymmärrän toisaalta hyvin myös heitä, jotka toivovat kodilta helppoutta ja huolettomuutta. On etuoikeus, jos pystyy valitsemaan oman asumismuotonsa, kodin ja sen asukkaat. Loppujen lopuksi on tärkeintä, että kotona viihtyy, sillä uskon sen hyvänolon tunteen heijastuvan myös muualle.

Mukavia kotihetkiä marraskuun hämärään!

lauantai 19. marraskuuta 2022

What does anything mean? Basically

Ville Kylätasku: Nocturnal, 2019-22, öljy kankaalle; When the Doves Cry, 2022, öljy ja hiekka kankaalle; Unknown Species, 2020-22, öljy ja hiekka kankaalle; Say Forever, 2022, öljy ja hiekka kankaalle.

Siinä missä Helena Blomqvistin näyttely toi surullisen yleistunnelman, Galerie Forsblomin viereisessä tilassa oleva Ville Kylätaskun näyttely oli lohdullinen. What does anything mean? Basically käsitteli inhimillisyyttä ja tunteita:

"Ville Kylätasku on uudessa näyttelyssä kääntänyt huomion inhimillisyyden sisäisiin ja intiimeihin aspekteihin. Henki ja aine, tietoisuus ja ruumis, ajattelu ja elämys, minuus ja toiseus, halu ja halun kohde, läsnäolo ja poissaolo, näkyvä ja näkymätön - nämä ja monet muut elämää määrittävät vastinparit kohtaavat toisensa niin Kylätaskun teosten muodoissa kuin sisällöissä."

Ville Kylätasku: How to Disappear Completely, 2022, öljy ja hiekka kankaalle.

Näyttelyssä vetosi ensinäkemältä ristiriita hempeiden pastellivärien ja sivellintyöskentelyn rujouden välillä. Esillä on eräänlaisia muotokuvia, mutta kasvot ovat tunnistamattomia, sillä ne on revitty tai niiden pinnasta kuoriutuu maalia. Teoksissa ei kuvata näkyviä ja todellisia kasvoja.

Ville Kylätasku: How to Disappear Completely, yksityiskohta, 2022, öljy ja hiekka kankaalle.

Ilmaisutapa on herkkää, vaikka teosten pinnan alla kuplii raskaan tuntuisia aiheita. Teoksia on turvallista lähestyä, koska värimaailma ja kukka-aiheet vetävät puoleensa.

Ville Kylätasku: Leave a Trace (Lace), 2022, öljy kankaalle.
Katse hamuaa siveltimenvedoista iloa ja valoa, jotka sisältyvät paksuihin maalikerroksiin ja kirkkaisiin väreihin. Se, että teokset elävät esittävän ja ei-esittävän rajamailla, ohjaa ajatukset mielensisäisiin maisemiin. Värit luovat tunnetiloja ja vahvistavat tunnetta.
Ville Kylätasku: Leave a Trace (Lace), yksityiskohta, 2022, öljy kankaalle.
Näyttelyesitteessä kerrotaan: "Maalausten aistillisessa ja ajattomassa estetiikassa erilaiset tunnetilat syntyvät filosofisen pohdinnan ja materian, aineellisuuden ja aineettoman kohtaamisessa. Kuten esimerkiksi koskettamisen kokemus ei ole aineellinen ilmiö, mutta ilman aineellisuutta kosketusta olisi mahdotonta kokea. Teokset vihjaavat myös vastavuoroisuuden etiikasta: maailma vastaa, kuten sille huudamme, tekojemme seuraukset palaavat itseemme. Kylätaskun mukaan ihminen ei ole koskaan irrallinen yksinäinen itsensä vaan ihmiseen kuuluu myös hänen ympärillään oleva."
Ville Kylätasku: I have died a thousand times, 2020-22, öljy ja hiekka kankaalle.
Maalausten äärellä mietin ihmisten herkkyyttä ja haavoittuvuutta. Sitä kuinka oma rikkonaisuus, tai terävät kulmat, voivat satuttaa myös ympärillä olevia, vaikkei sitä tahtoisi. Kaunis mieli voi kätkeä sisälleen rumaa ja päinvastoin. Meistä itsestämme on paljon kiinni, kuinka tuomme sisäistä maisemaamme esille - vai tuommeko. Ehkä toista ihmistä olisi kuitenkin helpompi ymmärtää, jos tietäisi jonkin olevan rikki. Mielestäni on inhimillistä, että silloin ympärillä syntyy halu auttaa, ja olla läsnä.
Ville Kylätasku: I have died a thousand times, yksityiskohta, 2020-22, öljy ja hiekka kankaalle.
Näyttely resonoi minussa katsojana voimakkaasti. Minun on paljon helpompi heittäytyä vähän kummallisten, rujojen ja rumienkin teosten vietäväksi kuin seisoa kuvankauniiden teosten edessä, jotka eivät sano mitään. Allekirjoitan näyttelyn sanoman:

"Töissä yhdistyvä vastakohtaisuuksien rytmi tuntuu samaan aikaan epämukavalta ja puoleensavetävältä. Tunteiden intiimi, armollinen ja haavoittuvainen kohtaaminen toimii ohjenuorana teosten tulkinnalle."
Ville Kylätasku: Le Temps de l'Amour, 2020-21, öljy kankaalle.
"(---) Koskettamisen kokemus ei ole aineellinen ilmiö, mutta ilman aineellisuutta kosketusta olisi mahdotonta kokea." Yksinäinen ihminen voi tietää miltä halaus tuntuu, mutta ilman fyysistä halausta ei synny sitä kokonaisvaltaista kehollista kokemusta, jonka toinen voi kosketuksellaan antaa. Toisaalta ajattelen myös, että ihminen voi kokea kehossaan aineellisia ilmiöitä myös ilman kosketusta, pelkin sanoin. Valitettavasti sanoilla satutetaan, mutta onneksi osaamme käyttää niitä myös parantamiseen.
Ville Kylätasku: Misericordia, 2022, öljy kankaalle.
Ville Kylätasku: I have died a thousand times, 2020-22, öljy ja hiekka kankaalle; Autonomia, 2020-22, öljy kankaalle.
Tämä oli pitkästä aikaa kokemus, jossa astuin hurmioitumisen äärelle. Ville Kylätasku oli minulle uusi nimi, mutta näyttely jätti taiteilijasta vahvan muistijäljen.

Ville Kylätaskun näyttely on esillä Galerie Forsbomissa vielä 20.11.2022 saakka.

Taidetta ambulansseissa

Hämeenlinnan taidemuseo ja Kanta-Hämeen pelastuslaitos ovat toteuttaneet yhteistyössä Taidelanssi -projektin: 

"Ensihoitajien kanssa käydyissä keskusteluissa on pohdittu potilaiden kokemuksia ja asioita, jotka voisivat auttaa potilasta ensihoitotilanteessa. Esiin on noussut erityisesti keskusteluyhteyden ja kohtaamisen merkitys, ja taiteen tuominen ambulansseihin nähdään mahdollisena väylänä keskusteluyhteyden löytämiseen. Lisäksi taideteokset voivat auttaa ajatuksen viemisessä pois pelottavasta tilanteesta. Ensihoitajat ovat myös olleet suunnittelemassa teosten mahdollisia sijoittelupaikkoja ambulanssissa."
Maija Albrecht: Aihe, 2009.
Elin Danielson-Gambogi: Iltakävelyllä, 1900.
Hämeenlinnan taidemuseon henkilökunnasta koostuva työryhmä on valinnut 33 teosta pohjautuen ensihoitajien kanssa käytyihin keskusteluihin. Valittujen teosten joukosta on avattu julkinen äänestys. Voittajateokset tuodaan tarratoisintoina kaikkiin Kanta-Hämeen kuuteentoista ambulanssiin. Valinnassa on painotettu esimerkiksi Kanta-Hämeen maisemia kuvaavia teoksia, paikallisia taiteilijoita ja teoksista välittyvää levollista tunnelmaa. Mukana on teoksia 1800-luvun lopulta nykypäiviin saakka.
Carl Gustaf Hellqvist: Tyttö kukkivalla niityllä, 1883.
Raimo Kanerva: Kukkapenkki, 1974.
Hjalmar Munsterhjelm: Maisema Tuuloksesta, 1900-luku. 
Yleisöäänestyksen kanssa samaan aikaan alueen pelastuslaitoksen ensihoitajat valitsevat suosikkinsa. Nämä kaksi erillistä äänestystä määrittävät lopulta ambulansseihin toteutettavat teokset.
Pertti Summa: Majakan valo, 1979.
Maija Isola: Keskustelu, 1988.
Berndt Lindholm: Ilta metsässä, 1892-93.
Juhani Linnovaara: Tervehdys Leonardolle, 1965.
Yksi teos on valittu jo työskentelyn aikana: Oskar Saxelinin Maisema Tuuloksesta, 1899. Se on noussut monien suosikiksi jo nyt, koska kyseessä on hämeenlinnalaissyntyisen taiteilijan maalaus paikallismaisemasta. Teos Maisema Tuuloksesta toteutetaan ambulanssiin pilottina vielä tämän vuoden puolella.
Matti Savolainen: Vanhaa Hämeenlinnaa, 1960.
Matti Savolainen: Asetelma (kukkia kannussa), 1944.
Julkinen äänestys on auki 18.–30.11.2022, ja osallistua voi sekä paikan päällä Hämeenlinnan taidemuseossa että verkossa. Valmiit Taidelanssit esitellään valtakunnallisena 112-päivänä 11.2.2023.