Kiitos!

Joukossa on voimaa! 

Kirjallisuuden pääaine säilyy Jyväskylän yliopistossa! 

Kiitos kaikille, jotka kävitte allekirjoittamassa adressin.

Kuva.

Lahjoja

Valmistumisjuhlat olivat ja menivät huhtikuun puolivälissä, mutta niin sitä vain lahjoja on tipahdellut vielä sen jälkeenkin. Kielsimme ostamasta meille mitään, kun kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta on kotona jo yllin kyllin. Kyllä nämä silti ovat lämmittäneet mieltä:

Valkoiset marmorinorsut Intiasta. Näissä on käytetty samaa upotuskivikoristelua kuin Taj Mahalissa.

Maisterille ametistisormus, korvakorut ja kaulakoru, Modo Mio nostalgia-korusetti ja puinen korurasia. Kaikki olleet jo ahkerassa käytössä.

Villeroy&Bochin hiekkapuhalletut Old Luxembourg-kuohuviinilasit. Näillä kippisteltiin Valamon Hipun kera viime viikonloppuna kulttuurille!

Kummitätini jakaa intohimon vanhoihin esineisiin. Hänellä ei ollut kuulema enää käyttöä näille aterimille. Minä otin kiitollisena vastaan 6 x haarukka/veitsisetin.

Robert Wallace Co:n Floral-koristeiset aterimet vuodelta 1902. Jokaiseen on kaiverrettu P-kirjain.

Otin ihan rohkeasti aterimet puhdistuksen/kiillotuksen jälkeen heti käyttöön. Mitä sitä toimivia ja kauniita aterimia laatikon pohjalle säilömään, vaikka olisivatkin vähän krumeluureja.

Antamisen ilo on paras ilo, mutta kyllä tämä lahjojen saaminenkin tuntuu välillä oikein hyvältä. ;)

PS. Taiteentuntijan puolella:

• Havainnoimisen taide
• Tunnelmia Koru5 -näyttelystä Kuopion taidemuseossa

Karjalainen rukoushuone

Pohjois-Savossa, Pielaveden Taipaleen kylässä peltomaiseman keskellä, kohoaa kauniisti harmaantuva rakennus. Arkkipiispa Leo rakennutti tsasounan eli karjalaisen rukoushuoneen vuonna 2008 kiitollisuudesta vanhempiaan ja kunnioituksesta karjalaisia siirtolaisia kohtaan. Vierailupäivä osui sattumalta tsasounan 8-vuotispäivälle. Hirsinen rakennus kunnioittaa olemassaolollaan myös perinteistä käsityötaitoa.

Kupolin haapapaanut olivat rakennettaessa uudet, mutta muuten katto on Tyrvään Pyhän Olavin kirkon ylijäämää. Eräänlaista ekumeniaa tämäkin.

Kesäkuun helteet olivat juuri vaihtuneet viimaiseen säähän, mutta tunnelma oli lämmin. Vierailin tsasounalla ensimmäisen kerran vuonna 2009, ja sen jälkeen aika on patinoinut vaaleita hirsiä hiljalleen. Siinä missä ortodoksiset kirkot ovat usein täynnä sakraaliesineiden ja kirkkotekstiilien kimallusta, rukoushuoneissa tunnelma on toinen.  

Tsasounat ovat nimensä mukaisesti pienehköjä rukoushuoneita hetkipalveluksia varten. Alun perin rukoushuoneissa ei ollut tarkoitus järjestää liturgioita, mutta näin kuitenkin tapahtuu, mikäli tsasouna on esimerkiksi syrjäkylän ainoa kirkollinen rakennus. 

Samoin kuin kirkot, myös tsasounat pyhitetään pyhien henkilöiden muistolle. Taipaleen tsasouna on pyhitetty pyhälle pappismarttyyri Blasios Sebastialaiselle, pyhille marttyyreille Florokselle ja Laurokselle sekä kaikille Karjalan pyhille.

Tsasounan ulkokuori näyttää jo ikääntyneen, mutta sisällä tuntee edelleen tuoreen puun tuoksun. Katseen vangitsevat heti ovella Harri Stefaniuksen maalaamat ikonit. Ikonien tausta hehkuu punaisena ja pyhien nimet ja tekstit on kirjoitettu karjalaksi, kenties ainoana maailmassa.   

Arkkipiispa Leo on yksi näkyvimmistä karjalan kielen ja kulttuurin puolestapuhujista. Hän toimii myös Karjalan Kielen Seuran puheenjohtajana. Nykyään tavallisessa arkielämässä harva kuulee karjalan kieltä, vaikka kielen säilyttämiseksi on tehty paljon. Kieli on kuitenkin edelleen uhanalainen. Tämän vuoksi oli mukava kuulla Leon lausumana ikonien tekstejä, kuinka sanat heräsivät eloon. Paljon tuttua, mutta myös vierasta. Välillä oli helpompi tunnistaa ikonin pyhä attribuuteista kuin teksteistä.

Ajatus omasta tsasounasta syntyi Leolle hänen ollessaan vasta 6-vuotias. Sota oli ohi, jälleenrakennuskausi käynnissä ja kirkkoja harvakseltaan. Hänen Salmista kotoisin olleet vanhempansa kokivat oman kirkon ja kotipitäjän tsasounan kaipuuta. Leo on sanonut, ettei tsasouna ole vain häntä ja hänen haaveitaan varten, vaan se edustaa kaikkea sitä mitä maaseudulla on vuosikymmenten aikana tapahtunut. Tsasouna symboloi muun muassa pysähtymistä, uutta alkua ja elämänmuutosta.

Romanian lehtikuusesta tehdyn lattian ruuvien kolot on täytetty pienillä puunapeilla.

Hymyilevää tsasounan rakennuttajaa oli lempeä katsella. Tämä ei ole pelkästään kunnianosoitus karjalaiselle kulttuurille vaan esimerkki myös siitä, kuinka haaveita kannattaa tavoitella läpi elämän. Olivatpa ne sitten pieniä tai suuria. Haaveillessani itse taidehistoriasta, luulin tieni katkeavan koepelkoon. En luottanut täysillä siihen, että yliopiston ovet aukeaisivat, vaikka yritystä riitti. Tärkeintä on kuitenkin yrittää tavoitella unelmiaan, vaikka usko välillä horjuisi. Pienin askelin on joka tapauksessa lähempänä haaveita kuin olemalla tekemättä mitään. Pienin askelin näkee myös edistystä, jonka myötä rohkaistuu uskomaan päämäärän toteutumiseen uudelleen. 

Päällimmäisenä vierailusta jäi mieleen luonto ja rauha. Ikoneja oli ilmestynyt seinille enemmän sitten vuoden 2009, ja monessa on kuvattu kasveja tai eläimiä. Hirsisalvosten päätyihin oli kiinnitetty kuin pieniä kasvioita. Niihin on kuvattu kukkia ja kasveja tsasounaa ympäröivästä luonnosta. Harri Stefanius maalaa ikoneja tsasounaan edelleen, joten seinäpinnat värittyvät pyhillä kuvilla pikku hiljaa.

Tsasouna sijaitsee osoitteessa Pielavesi, Säviäntaipale, Karttulantie 645. 

Yhteystiedot löytyvät ovenpielestä mikäli tsasounaan haluaa kurkistaa sisälle.

Tsasounan valmistumista seuraavan dokumentin on ohjannut 

Satu Väätäinen ja se on katsottavissa Yle Areenasta.

Kulttuurin puolesta!

Olen yrittänyt säilyttää malttini täällä blogin puolella aina, kun kulttuurista on kuulunut uusia leikkausuutisia. Ärsytys nousi jo toukokuussa, kun Jyväskylän yliopistossa latinan opiskelu pääaineena päätettiin lopettaa. Siis voitteko kuvitella? Länsimaisen kulttuurimme perustus! Yhdyn täydellisesti adressin esipuheeseen:

"Latinan tarvitsijoita löytyy filosofian opiskelijoista historian tutkijoihin ja kuoroista yliopiston viestintään, eikä tarve rajoitu yliopiston sisälle. Latinan asema kulttuurihistoriassamme tekee siitä välttämättömän työkalun maailmamme ymmärtämiseen. Latina ei ole yliopistolle taloudellinen taakka vaan pikemminkin sijoitus, sillä monen alan tutkimuksessa käytetään latinaa."

Tieteellisessä, menneisyyteen kurkottavassa tutkimuksessa törmää nopeasti latinankielisiin lähteisiin. Kuvassa yksityiskohta 1300-luvun messukirjan pergamenttisivusta. Kuva: Kansalliskirjasto.

Noh, nyt suorastaan raivostuin, kun kuulin että Jyväskylän yliopiston (oman yliopistoni!) johto on innostunut lakkauttamaan kirjallisuudenkin oppiaineen! On huhuttu jopa johdon kulttuurivihamielisyydestä.

Kuva täältä.

"Jyväskylän yliopisto suunnittelee kirjallisuuden oppiaineen koulutusvastuusta ja pääainestatuksesta luopumista. Tieto ehdotuksesta annettiin henkilökunnalle puolitoista vuorokautta ennen infotilaisuutta, eikä sille ole esitetty selkeitä perusteita.(---)

Jyväskylä tunnetaan kirjallisuuskaupunkina, joka on tuottanut näkyviä kirjallisuudentutkijoita, kirjailijoita, kriitikoita, kääntäjiä ja kirjallisuuslehtien toimittajia. Kirjallisuudesta ei valmistu pelkästään opettajia, vaan aineen opiskelijat ja alumnit työllistyvät laajasti ja hyvin, kansallisesti ja kansainvälisesti. (---)

Jyväskylän yliopiston eettisissä periaatteissa linjataan toimintakulttuurin perusarvot: avoimuus, tasa-arvo ja luottamus. Näitä arvoja on rikottu, kun pääaineen lakkauttamista on valmisteltu näin pitkälle salassa. Yliopistojen tilanne ei ole missään helppo, mutta päätöksenteon tavoilla voi vaikuttaa yhteisöllisyyden ja tuloksellisuuden rakentamiseen tai murtamiseen.

Jos päätös toteutetaan, se aiheuttaa Jyväskylän yliopiston ja koko kaupungin maineeseen tahran, jonka kulttuurikenttä muistaa vielä pitkään. Samalla tutkimuksen ja taiteen rahoitus valuu muihin kaupunkeihin, kun tutkijat ja kirjailijat lähtevät pois Jyväskylästä."

Nämä ovat kulttuurialan ihmiselle surullista luettavaa:

• Yliopistojen rakennemuutos rokottaa humanistisia aloja

Ei niin paljon pahaa ettei joukossa olisi jotain toivoakin:

• Akavan Erityisalat paheksuu humanistikoulutuksen leikkauksia
• Olemme huolissamme suomalaisen yliopiston humanististen tieteiden ahdingosta (TAKU)
• Atena Kustannuksen avoin kirje Jyväskylän yliopiston rehtorille 

("Atena Kustannus Oy on perustettu Jyväskylään 1986, ja taistelemme jatkuvasti suomenkielisen kirjallisuuden puolesta ja sitä vastaan, että kaikki kirjallisuuden ammattitaitoinen osaaminen ja työpaikat valuvat pääkaupunkiseudulle. Peräänkuulutamme samaa taisteluhenkeä ja avarakatseisuutta myös kotiyliopistoltamme.")

• Kirjallisuus: Mihin valmsituneet ovat sijoittuneet?

Vetoan teihin kulttuurin ystävät! 

Käykää allekirjoittamassa adressi 

(hallitus päättää asiasta 14.6., joten kannanottoja tarvitaan kiireesti), 

jotta tällainen hullutus saadaan loppumaan.

Eugène Delacroix: Vapaus [kulttuuri!] johtaa kansaa, 1830, Louvre. Kuva täältä.

 Kulttuurin puolesta on käytävä hurjaan taistoon!

Tietokirja riippukeinuun?

Katveita-blogista tuli pyyntö tehdä muutama tietokirjanosto. Hänellä on riippukeinuhaaste, jossa etsitään tietokirjoja, joissa yhdistyy sekä tieto että hyvä lukukokemus. 

Pyhät kuvat kalliossa (Otava 2007). 

Ehdottomasti yksi parhaista lukemistani tieto(?)kirjoista. Kirjan takakannessa sanotaan: Elämyksellinen luku- ja katseluteos vie ainutlaatuiselle matkalle niihin fyysisiin ja henkisiin maisemiin, joissa Suomen kivikautinen kalliotaide on syntynyt.  Parasta kirjassa on se, että teksti on kirjoitettu minä-muodossa. Heikki Willamon upeita kuvia tarinallistaa Timo Miettisen kuvaileva ja tilanteisiin eläytyvä teksti. Joidenkin makuun teksti on kenties jopa liian romanttista luontokuvailua, mutta minusta tyyli sopii aiheeseen, kalliomaalausten mystiikkaan. Lukija pääsee mukaan elämyksiin, eikä tietoa kaadeta lukijan niskaan, vaan se ui tajuntaan huomaamatta. Kuten esimerkiksi se, että ihminen on kalliomaalausten yleisin kuva-aihe Suomessa, sen jälkeen hirvi ja vene.

Auringon laskettua alkaa vedestä nousta usvaa, josta kasvaa vähitellen ikään kuin pää painuksissa vaeltavia varjomaisia olentoja, vedenhenkiä. Aavistuksenomaisessa yötuulessa niistä muodostuu lahdelle majesteettisen hitaasti liikkuvia pyörteitä kuin kosmisten kierteissumujen heijastumia. (---) Olinko kokenut yön tunteina aavistuksen siitä henkisestä maailmasta, jossa kivikautinen väestömme eli? Näkivätkö he sen, mitä me emme enää näe? Kun olemme ryöstäneet luonnolta sielun, olemmeko hävittäneet sen samalla itseltämme? Olemmeko samalla kadottaneet alkuperäisen yhteyden elämämme luojaan ja perustaan, maaemoon? Kaikkien luontokulttuurien uskomusmaailman yhteisenä nimittäjänä on ollut elämän pyhyyden ja kaiken olevaisen ykseyden kokemus. Meidän kulttuurimme on etääntynyt pelottavan pitkälle tästä suuresta ja koko kulttuurievoluutiota hallitsevasta perinteestä.

Myöhäiset ikonit - Venäläisen ikonin historiaa 1600-luvun lopulta 1900-luvun alkuun (Kopijyvä 2001).

Tätä teosta olen hyödyntänyt sekä taidehistorian opinnoissani että nyt työpaikalla ahkerasti. Julkaisu perustuu Valamon luostarissa 1993 pidetyn myöhäisten ikonien ajoitussymposiumin esitelmiin. Artikkelit tuovat esiin venäläisen ikonitaiteen monimuotoisuuden. Kirjoittajat käsittelevät mm. vanhauskoisten ikoni- ja metallitaidetta, myöhäisten ikonien ajoitus- ja attribuointikysymyksiä taidehistorian, paleografian ja restauroinnin näkökulmista. Venäjän viime vuosisatojen rikas ikonitaide on vaikuttanut myös Suomen kirkolliseen taiteeseen. Teksti on helppolukuista ja kokonaisuus hahmottuu hyvin, sillä mukana kuljetetaan läpi teoksen historiallisia ja yhteiskunnallisia syitä ja seurauksia ikonitaiteen kehitykseen liittyen.

Akateemisella taiteella käsitetään eurooppalaisten taideakatemioiden yhteydessä syntynyttä taidetta, jonka ihanteet löytyvät klassisen antiikin ja renessanssin tarjoamista esikuvista, sekä niistä johdetuista normijärjestelmistä.

(---) Luterilaisten kirkkomaalausten kartoituksessa on havaittu 1800-luvun osalta huomattavan yhteneväisiä piirteitä ajan ortodoksisen materiaalin kanssa. Silloin, kun kyse on ns. akateemiseen traditioon perustuvasta taiteesta, ei eri kristillisten kirkkokuntien välillä ole ollut oleellisia eroja. Tyyli ja tekninen toteutustapa ovat yhdenmukaista, samoin kuin Raamatun tapahtumiin perustuvien kuvaesitysten ikonografia. Siten tulokset, jotka syntyvät akateemisen taiteen uskonnollisen kuvamaailman tutkimuksesta, ovat käyttökelpoisia yli tunnustusrajojen.  

Jumalainen nainen - Neitsyt Mariaa etsimässä (Otava 2010).

Luterilaisessa kirkossa pieneen rooliin jäänyt Neitsyt Maria on kiehtonut minua pitkään. Tätä Elina Vuolan teosta käytin pohjana myös tässä artikkelissa. Mielenkiintoinen aihe, jota tarkastellaan monesta näkökulmasta. Kirja tuo esiin mm. roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon oppien erot Mariasta, islamin Marian, Marian vertaukset esikristillisiin jumalattariin, Marian sukupuolisuuden ja ruumiillisuuden, neitsyyden kritiikin, Neitsyt Marian merkityksen Latinalaisessa Amerikassa sekä vertauksen karjalaisen kansaperinteen Maariaan.

Maria edustaa myös kirkkoa suhteessa Jumalaan ja Kristukseen. Mariaa saatetaan kutsua nimityksellä persona ecclesiae, kirkon henkilöitymä. Hän on paitsi uskovien esikuva ja edelläkävijä, myös kirkko itse, äitikirkko, ihmiskunta alkuperäisessä ja lopullisessa merkityksessään. Koska kirkko ja koko ihmiskunta suhteessa Luojaansa mielletään avioliiton vertauskuvan kautta naisellisina, on ymmärrettävää, että puhtaimmasta ja parhaimmasta naisesta tulee kirkon täydellisin edustaja ja symboli.

Tilan, erityisesti pyhän tilan, mieltäminen naiselliseksi on vanhaa perua. Marian kohdalla tämä näkyy parhaiten nk. kaappi- tai suojaviittamadonnan kuvissa ja veistoksissa, jotka reformaatio kielsi. Niissä Maria esitetään visuaalisesti jumaluuteen viittaavin ominaisuuksin: kaiken alkutilana ja luojana ja suojelijana. Marian viitan kätköissä tai jopa Marian itsensä sisällä ovat kirkko ja koko ihmiskunta paaveineen ja piispoineen kaikkineen. 

Kaaoksesta kokoelmaksi - Sodan ja evakuoinnin seurauksena syntynyt Suomen ortodoksinen kirkkomuseo (Gummerus 2008).

Tässä viedään nyt hieman kotiinpäin, mutta ihastuin kirjaan jo kauan ennen kuin tulin museoon varsinaisesti töihin. Kirja kertoo nimensä mukaan kirkkomuseon (nyk. RIISA) synnystä ja kokoelmien sekä esineiden historiasta, selviytymisestä. Tässäkin on annettu tilaa nimenomaan tarinoille. 

Useimmiten kirkkojen esineistön ja arkistojen evakuoinnin suoritti seurakunnan pappi, mutta myös sotaviranomaiset ja yksityiset henkilöt osallistuivat kirkkojen esineistön pelastustöihin. Evakuointikertomuksista käy ilmi, ettei esineitä useinkaan ehditty pakata kunnolla, vaan samankokoisia ikoneita naulattiin kiireessä kuvapuolet vastakkain ja kankaalle maalattuja teoksia viillettiin teräasein kehyksistä ja käärittiin rullalle, jotta ne mahtuivat pieneen tilaan.

(---) Ylikersantti  Yrjö Kohonen pelasti rintamalinjojen välissä olleen Valamon luostarin Syskysalmen skiitan kirkon esineistöä 20.1.1940: "Kiertelimme varovasti pakkasessa narisevin kengin kirkkoa, odottaen käsikranaatin lentävän vastaamme mistä nurkasta tahansa. Mutta ei, kirkko oli autio, hiljainen ja hyytävän kylmä. Katosta oli pudonnut rappausta ja särkyneistä ikkunoista tuiskunnut lunta sisälle. Kirkollisia esineitä oli hujan hajan lattialla. Tutkittuamme tarkasti aution kirkon lähdimme oitis paluumatkalle. Saalimme oli seuraava: kirjailtuja taidekudontaliinoja, arvokkaita kirjoja ja kalliita ehtoollisvälineitä."

Taiteen henkisestä sisällöstä (Gummerus 1988).

Ei maailman selkeäkielisin tietokirja, mutta tämän avulla opin itse ymmärtämään vähän paremmin abstraktia taidetta. Ei muuten ole visuaalisestikaan mikään maailman kaunein kirja, kummallista kyllä, vaikka kertookin musiikista ja kuvataiteesta. Ainoat kuvat löytyvät kirjan lopussa olevasta kuvaliitteestä. Alun perin kirja ilmestyi saksankielisenä (Über das Geistige in der Kunst) 1952 ja vielä suomenkielisenäkin vuonna 1988 kieli on vanhahtavaa, pysyen tietysti uskollisena Kandinskyn alkuperäiselle teokselle. Tämä vaatii aikaa ja sulattelua, mutta avaa ajauksia ei-esittävän taiteen tarkasteluun yhdestä näkökulmasta. Siitä kuinka värit ja muodot esimerkiksi "liikkuvat" kankaalla herättäen joko mielenkiintoa tai vastenmielisyyttä. Kandinskyn esimerkeillä ei-esittävästäkin teoksesta voi löytää jotain elävää johon tarttua tulkitakseen taidetta. Tosin lukiessa tulee muistaa julkaisun ajankohta. Paljon ollaan jo menty eteenpäin tuosta ajasta, jolloin abstrakti taide oli ihmetyksen aihe.

(---) Katsoja on liiankin tottunut etsimään sellaisissa tapauksissa 'mieltä', toisin sanoen kuvan osien ulkonaista yhteyttä. Taas on sama materialistinen aikakausi kouluttanut koko elämässä ja siis myös taiteessa katsojan, joka ei voi asettua yksinkertaisesti kuvan kanssa vastatusten, vaan joka yrittää löytää kuvasta kaikkea mahdollista (luonnon jäljittelyä, luontoa taitelijan temperamentin läpi nähtynä, maalausta, anatomiaa, perspektiiviä, ulkonaista tunnelmaa jne.jne.), mutta joka ei yritä tuntea kuvan sisäistä elämää, ei antaa vaikuttaa kuvan suoraan itseensä. Ulkonaisten keinojen sokaisemana ei hänen silmänsä etsi sitä, mikä elää näiden keinojen avulla. Kun käymme kiinnostavaa keskustelua jonkun ihmisen kanssa, yritämme syventyä hänen sieluunsa, etsimme sisäistä hahmoa, hänen ajatuksiaan ja tunteitaan emmekä ajattele, että hän käyttää apunaan äänteistä muodostuvia sanoja. (---) Tiedämme, että kaikki nämä ovat keskustelussamme hyvin yhdentekeviä, puhtaasti sattumanvaraisia, että niitä täytyy käyttää hetkellisesti tärkeinä ulkonaisina keinoina ja että olennaista keskustelussa on ajatusten ja tunteiden ilmaisu. Samoin olisi asennoiduttava taideteokseen ja tavoitettava teoksen suora, abstrakti vaikutus.

Vinkatkaapa ihmeessä omia tietokirjasuosikkejanne!