sunnuntai 2. heinäkuuta 2023

Lahja Konstantinopolista

Kesäkuun 16. päivänä 1923 Suomesta lähti kohti Konstantinopolia matkaseurue, joka tuli muuttamaan ortodoksisen kirkon aseman Suomessa. Taustalla oli Suomen itsenäistyminen joulukuussa 1917, mikä käynnisti tapahtumaketjun, jonka seurauksena Suomen ortodoksisen kirkon historia osana Venäjän kirkkoa päättyi.

Professori Eemil Nestor Setälä, rovasti Sergei Solntsev, rovasti Herman Aav ja Viron kirkon arkkipiispa Aleksander matkasivat Konstantinopoliin anomaan Suomen ja Viron ortodoksisille kirkoille itsenäisyyttä.

Suomen ortodoksit lähtivät anomaan Ekumeenisesta patriarkaatista täydellistä itsenäisyyttä eli autokefaliaa. Anomusta Konstantinopolin patriarkaattiin lähtivät viemään valtiovallan edustajana professori Eemil Nestor Setälä sekä kirkon edustajana rovasti Sergei Solntsev. Heidän mukaansa määrättiin rovasti Herman Aav piispan vihkimystä varten. Kesäkuussa 1923 alkaneeseen matkaan liittyi Tallinnasta mukaan Viron kirkon arkkipiispa Aleksander, jonka asiana oli suomalaisten tapaan anoa Viron ortodoksiselle kirkolle itsenäisyyttä.

Rovasti Herman Aavin passi.

Matka kesti kaikkiaan 16 päivää. Seurue saapui Konstantinopoliin 2. heinäkuuta. Jo seuraavana päivänä heidät kutsuttiin patriarkka Meletios IV:n luo. Professori Setälä ja rovasti Solntsev esittivät asiansa, jonka jälkeen Viron arkkipiispa Aleksander piti puheenvuoronsa. Patriarkka Meletios päätti, ettei kummallekaan kirkolle voi myöntää autokefaliaa muun muassa niiden pienen väkimäärän ja vähäisen piispojen lukumäärän vuoksi. Sen sijaan patriarkka ehdotti, että kirkot ottaisivat vastaan autonomian sen laajimmassa muodossa. Valtuuskunta hyväksyi ehdotuksen sillä edellytyksellä, että rovasti Aav vihittäisiin piispaksi. Pyhä synodi teki päätöksensä autonomian myöntämisestä perjantaina 5.7.1923.

Tomos-asiakirja.

Suomen ortodoksisen kirkon kanoninen asema perustuu 6. heinäkuuta 1923 laadittuun kreikankieliseen Tomos-asiakirjaan. Sen on allekirjoittanut patriarkka Meletios IV ja Pyhän synodin piispat. Siinä todetaan, että Suomen ortodoksinen kirkko on otettu ekumeenisen istuimen kanoniseen yhteyteen. Lisäksi asiakirja sisältää määräyksiä ja selityksiä Suomen ortodoksien kirkollisesta asemasta ja järjestyksestä. 

Patriarkka Meletios IV. Kuva: Wikipedia.

Matkassa oli myös rutkasti onnea, sillä autonomian myöntäminen olisi voinut jäädä saamatta. Patriarkka Meletios IV (Emmanuel Metaxakis 1871-1935) oli saanut Turkin viranomaisilta määräyksen poistua maasta, kun Suomen ja Viron ortodoksien kanoninen asema vaati Pyhän synodin käsittelyä. Asian käsittely olisi kenties epäonnistunut, ellei Ruotsin lähetystö olisi viime hetkellä onnistunut neuvottelemaan Turkin hallitukselta muutaman päivän lykkäystä patriarkan karkotukseen. Meletios joutui jättämään patriarkaatin 10.7.1923.

Kansallisaate oli vahvistunut maan ortodoksien parissa jo 1800-luvulta lähtien, mutta ristiriidat kärjistyivät Suomen itsenäistymisen myötä. Kansallismieliset piirit ajoivat uuden, gregoriaanisen kalenterin käyttöönottoa, venäläismieliset vastustivat sitä. Vuoden 1921 ylimääräinen kirkolliskokous päätti, että kaikkien seurakuntien ja luostarien tuli siirtyä uuden kalenterin käyttöön.

Virolaissyntyinen Herman Aav (1878-1961) oli avioitunut vuonna 1904 lapsuudenystävänsä Ljubov Bobrovskajan kanssa. Perheeseen syntyi kuusi lasta, mutta valitettavasti Ljubov menehtyi lapsivuoteeseen 1921. Isä Herman jäi suurperheen yksinhuoltajaksi ja viittasi perhettään kohdanneeseen suruun puheessaan Pyhälle synodille Konstantinopolissa 7.7.1923: 
"En ole etsinyt piispan arvoa. Kaksi vuotta sitten on Jumala jyrkästi kääntänyt uuden sivun elämäni kirjassa. (---) Nähtävästi on Jumalalla omat tarkoituksensa minun ja lasteni suhteen."
Konstantinopolissa piispaksi vihitty Herman saapui Suomeen syyskuun 29. päivänä ja asettui virkaansa lokakuun 1. päivänä 1923. Kirkolliskokous valitsi hänet Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi 1925, missä tehtävässä hän palveli vuoteen 1960 saakka. Vuoden 1925 kirkolliskokous perusti "Kirkkokunnan ulkonaisten ilmaisumuotojen kansallistuttamiskomitean", jonka tavoitteena oli kirkollisen kulttuurin suomalaistaminen.
Arkkipiispojen aikakaudet: arkkipiispa Herman (1925-1960), arkkipiispa Paavali (1960-1987), arkkipiispa Johannes (1987-2001), arkkipiispa Leo (2001-).
Suomen ortodoksinen kirkko juhlii siis tänä vuonna 100-vuotista historiaansa autonomisena kirkkona. Tästä syystä myös Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartolomeos I saapuu Suomeen syyskuussa.
Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttely.
Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttely.
Vuonna 1923 ortodoksisen kirkon jäsenmäärä oli 68 246. Tällä hetkellä määrä on noin 56 500. RIISA - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo tallentaa kirkon historiaa ja kulttuuriperintöä. Museo on perustettu Kuopioon 1957 ja se jatkaa Laatokan Valamon luostariin 1912 perustetun Muinaismuistokokoelman toimintaa.
Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttely.
Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttely.
RIISAn näyttelyiden lisäksi samassa rakennuksessa voi vierailla myös Pyhän apostoli Johannes Teologin ja Karjalan Valistajien kirkossa.
Lahja Konstantinopolista 1923 -näyttely on esillä RIISAssa 4.1.2024 saakka.

Lähde: Lahja Konstantinopolista 1923 -näyttelytekstit.

lauantai 24. kesäkuuta 2023

Kannun henki

Olen seurannut graffititaidetta sivusilmällä 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Kiinnittänyt huomioni alikulkutunneleiden värikkäisiin teoksiin ja viimeisimpinä vuosina kaupunkien koko seinän peittäviin muraaleihin. Kuopion yliopistollisen sairaalan taidekokoelmaan kuuluu muuten myös graffiti, Jukka Hakasen toteuttama Kurkistus metsään.

Kirjoitin ensimmäisen graffititaidetta puoltavan tekstini lukion äidinkielentunnilla, jossa käsittelin ihmisen luontaista tarvetta jättää jälkeensä merkkejä (vrt. kallio- ja luolamaalaukset). Myöhemmin opiskellessani taidehistoriaa Jyväskylässä, kaupunkiin avattiin laillinen graffiteille ja katutaiteelle osoitettu alue, Katutaidetunneli (2014). Paikka näyttää olevan elinvoimainen edelleen. Katutaidetunneliin tutustuessani pääsin sattumalta haastattelemaan kahta grafftimaalaria, joiden vastauksista avautui itselleni uusia näkökulmia mm. maalarin identiteetistä ja toisen maalarin työn kunnioittamisesta.

Graffitit ja katutaide ovat onneksi kokeneet valtakunnallisesti arvonnoussua. Kauas on tultu Helsingin kaupunginvaltuuston 1998 lanseeraamasta hankkeesta Stop törhyille, jonka tarkoituksena oli poistaa graffitit, tägit, tarrat, julisteet ja muu niin sanottu katutaide Helsingin katukuvasta kokonaan. Nyt katutaide on vallannut museon.
Kuopion taidemuseon ja Katutaideyhdistys Urbaani ry:n yhteistyönä on koottu kahteen kerrokseen avautunut Kannun henki -näyttely:

"Kannun henki on ennennäkemätön kaupunkitaiteen moninaisuutta käsittelevä näyttely. Esillä on laaja kirjo teoksia taidemuseon seiniin maalatuista tekstipohjaisista graffiteista suuriin katutaideteoksiin ja veistoksiin, sekä Urbaanin tallentamaa, kuopiolaista graffitiskeneä avaavaa dokumentaarista aineistoa. (---) Näyttely esittelee kaupunkitaiteen eri tyylisuuntia edustavia eturivin taiteilijoita ympäri Suomea: Teoksia on esillä 14 eri taiteilijalta tai taiteilijaryhmältä. Kannun hengen taiteilijat ovat Anna Pekkala, Deos, Electro Future Kids (Tazer, Disco, Kemp, Thrower88), Jesse Pasanen, Jubilemus, Jukka Peltosaari, Jukka Silokunnas, JR, Kummitus, Maikki Rantala, Niina Mantsinen, Pallo, Rives ja Taneli Stenberg. Lisäksi Kuopion alueen graffiti- ja katutaideosaamista näyttelyssä edustaa Urbaani All Stars muuttuvalla kokonaisuudella."
Jukka Silokunnaksen töiden sisältö avautuu skannaamalla kuvat QR-koodin kautta. Teokset on animoitu maalaamalla jokainen liike erikseen.
Katutaideyhdistys Urbaani ry on kuopiolainen katutaiteen asiantuntijaorganisaatio, joka tukee, edistää, ylläpitää ja dokumentoi Kuopion alueen katutaidetta ja graffitia. Näyttelyn valokuvakokoelma pohjautuu Mikko Parviaisen laajamittaiseen dokumentaatiotyöhön useiden vuosien ajalta. Urbaani on järjestänyt Kuopiossa Lainit-katutaidefestivaalia vuodesta 2016 lähtien.
Näyttely on upea läpileikkaus katutaiteen monipuolisuudesta, vaikka edelleen koen, että se paras katutaide löytyy itselleni sattumalta eteen tulevista paikoista, kaupunkiympäristössä. Kuopion taidemuseo on heittäytynyt ennakkoluulottomasti yhteistyöhön Urbaani ry:n ja muiden graffitimaalareiden kanssa, kun on antanut maalauttaa teokset suoraan näyttelytilan seiniin. Näyttelyn yhteyteen sisältyy myös erilaisia tapahtumia mm. katutaidekävelystä ohjattuun tarra-, tägi- ja graffitimaalaustyöpajoihin sekä katutaideleiriin.
Pidän graffiti- ja katutaiteessa erityisesti siitä, että se on spontaania ilmaisua. Se ottaa rohkeasti kantaa ja kuvaustapa voi olla kaikkea röyhkeästä aggressiiviseen ja kauniista herkkään. Perinteisten tekstipohjaisten teosten rinnalle on tullut koko ajan uudenlaisia ilmaisukeinoja ottaa tila haltuun sekä ulkona että sisällä. Viime vuonna ilahduin esimerkiksi Purkutaiteen ja Helka hotellin tekemästä yhteistyöstä.
Kannun henki -näyttelyn ehdottomasti paras tila löytyy ensimmäisen kerroksen perältä. Koko tila on tehty oleskelua varten. Nurkassa on isot, pehmeät lattiatyynyt, mutta koko muu tila on rakennettu skeittirampiksi. Koin lapsenomaista riemua ja ylpeyttä siitä, että sain kerättyä melkoiset tätipisteet tuodessani kummipoikani näyttelyyn skuuttaamaan. How cool is that! Kummipojan koulukaverit olivat jälkikäteen kysyneet, että missä hän oli käynyt, kun olivat nähneet kuvia paikasta.
Näyttelystä lähdettiin tukka ja paita märkänä. Tuntui hyvältä saada ja antaa toisellekin erilainen tilallinen kokemus siitä, millaisena taidemuseot perinteisesti ymmärretään. Kun ei saa koskea. Nyt sai koskea ja kuluttaa tilaa tekemällä. Taiteentutkijan näkökulmasta oli kiva katsoa kuinka graffitit, tila ja nuori skuuttaaja loivat sen kokonaisuuden mitä katutaide parhaimmillaan on: toiminnallinen kokemus, jossa taide on varsinainen tekemisen hetki, ei välttämättä enää pelkkä lopputulos. Katutaide elää ja on läsnä, kun "haistaa tuoreen maalin, kuulee spraykannun suhinan ja skeittaamisen kolinan", kuten näyttelyn esittelytekstissä kerrotaan.
Kannun henki -näyttely avaa katutaiteen taustoja, mutta se ei ole historiantunti vaan katsaus siihen mitä kaikkea katutaide voi olla. Tekniikat ovat monipuolisia ja avaavat silmät tekijöiden taituruudelle. Minua on aina hämmästyttänyt se, kuinka valtavankokoisissa kuvissa saa pysymään mittasuhteet oikeanlaisina. Ja tuskin se spraykannun käyttäminenkään on niin yksinkertaista kuin kuvittelen. Se, kuinka saada maalattua tarkkaa ja terävää linjaa ja toisaalta maalauksellisen ohutta ja kevyttä.
Kannun henki -näyttely on esillä Kuopion taidemuseossa 27.8.2023 saakka.

tiistai 13. kesäkuuta 2023

Sinä olet koru - Kesän Siivekäs

Koronapandemia ja Ukrainan sota. Molemmat ovat vaikuttaneet usean vuoden ajan tavalla tai toisella meihin kaikkiin. Kannan huolta etenkin kotimaisista yrittäjistä, sillä tämä maa on täynnä osaamista ja taitoa, jonka toivoisin säilyvän. Jenni Rutonen on kuopiolainen muotoilija ja kultaseppä, joka luotsaa Jenni Rutonen Design sekä SAVU Design & Jewellery -korumerkkejä.
Tämä ei ole maksettu mainos, vaan vilpitön halu auttaa. Jenni ilmaisi loppuvuodesta 2022 hätähuutonsa omien yritystensä toiminnan säilymisen puolesta ja avasi mesenaattisivuston kautta kanavan, jolla kerätä rahaa toiminnan pelastamiseksi. Kannoin tuolloin oman korteni kekoon tilaamalla itselleni Kesän Siivekäs -sarjan cocktail-sormuksen. Sain sormuksen itselleni tällä viikolla.
Jennin koruilla on aina tarina. Tarinat ammentavat mm. mytologiasta, muistoista, perinteistä ja haaveista. Kaikesta mikä tekee meistä inhimillisiä. SAVU -yrityksen tuotteet ovat mystisiä ja maskuliinisia, korpiromantiikkaa henkiviä. JRD-korut ovat naisellisia ja siroja, joskin malleista löytyy myös miehille suunnattuja koruja. JRD-koruperheen tuotteet ovat kevyempiä ja ilmavampia muodoiltaan kuin SAVUn.
Minulla oli jo ennestään JRD -koruista Mummolan Pitsi -sarjan korvakorut, jotka sain läksiäislahjaksi edellisestä työpaikastani. Lahjan antajat tunsivat minut hyvin, sillä korun kuvailema tarina oli samaistuttava ja minulle tärkeä:
”Matka mummolaan tuntui aina liian pitkälle, mutta perillä tuoksui tuore pulla ja aurinko rauhallisesti sirosi säteensä pitsiverhojen raoista. Ikkunalla hehkui pelargonia ja ulkona näkyi kukkameri punamultaisen piharakennuksen edessä, perhoset leijailivat ympäriinsä. Vintti oli oikea aarrekammio kaikkine vanhoine tavaroineen ja sinne saattoi unohtua tuntikausiksi tutkimaan vanhoja vekottimia kunnes kuului kutsu. Voi kuinka lämmin pulla ja kylmä maito maistuivatkin hyvälle!”
Kesän Siivekäs -korusarja oli Vuoden koru 2021 finalisti. Kilpailussa etsittiin kotimaista korusarjaa, joka tekee säväyksen tunnistettavalla, omanlaisella muotoilullaan ja puhuttelee taidokkaalla muotokielellään. Jenni Rutonen kuvailee Kesän Siivekäs -korusarjaansa näin:
”Se syntyy munasta toukaksi, kasvaa ja koteloituu. Eräänä päivänä se on aikuinen ja kuoriutuu ulos kotelostaan paljastaen kauneutensa, herkkyytensä ja voimansa, nousten lentoon yhä ylemmäs, kohti taivaita.”

Perhonen on monissa kulttuureissa symboloinut muun muassa muutosvalmiutta, kauneutta, katoavaisuutta ja iloa. Perhonen on tulkittu lintujen tavoin myös sielun eläimeksi, joka kuljettaa ihmisen sielun tuonpuoleiseen. Sen leijaileva liikkuminen on tuonut mieleen myös keijukaiset, suojelushenget ja lemmenjumalat. Keijukaiset, unenhaltijat ja henkiolennot on usein varustettu perhosen siivin.
Minulle sormus on eräänlainen mukana kannettava taideteos. Siinä on sisällöltään samanlaista resilienssin ajatusta kuin omistamassani Antti Immosen veistoksessa. Päiväperhosilla on hennot ja hauraan oloiset siivet, mutta ulkonäkö pettää. Edesmennyt hyönteistutkija Kauri Mikkonen (1938–2014) on kirjoittanut, kuinka perhosten ”lujat siipisuonet pingottavat siipikalvon levälleen, ja etusiiven etureunassa on erityisen vahvat tuet”. Perhoset voivat myös menettää palasia siipiensä ulkoreunoista ja selvitä saalistajien iskiessä, jos pääsevät siten pyristelemään vapaiksi.

Perhoset on asetettu sormuksessa toistensa päälle siten, että isommat kannattelevat pienempäänsä. Jokainen on kaunis, jokaisella on siivet ja jokainen osaa lentää, mutta alkuun saattamiseksi tarvitaan apua ja esimerkkiä. Pieni ja herkkä voi olla myös vahva ja sitkeä. Tässä on minulle myös sukupolvien välisen ketjun symboliikkaa.
JRD ja SAVU -korumerkit tarvitsevat edelleen tukea, jotta toiminta voi jatkua. Parhaiten voit osoittaa tukesi ostamalla koruja verkkokaupasta, Jennin pajalta tai tekemällä oman korutilauksen. Jennin käsissä vanhatkin korut voivat saada uudenlaisen elämän. Äitienpäiväksi 2023 suunniteltuja Valkovuokko -koruja ei ole enää myynnissä verkkokaupassa, mutta muutamia on vielä jäljellä pajamyymälässä.
Kultaseppä, joka kuvailee toimintansa perustan näin, 
ansaitsee saada intohimosta syntyneelle toiminnalleen jatkoa:
Kiitos Jenni, Kesän Siivekäs on minulle enemmän kuin koru.