Grönbärjit kehystettynä

Kehystyksellä on väliä, kuten jo aiemmin syksyllä kirjoitin. Nyt kävin kehystyttämässä lisää Herman Grönbärjin (1875-1958) taidetta. Te, ketkä ette ole vielä lukeneet tarinaani huikeasta kirpputorilta löytyneestä luonnoskansiosta josta nämäkin teokset ovat, suosittelen lukemaan Herman Grönbärj ja Herman Grönbärj osa 2 tekstit. Taiteilija ja luonnoskansion sisältö on edelleen tutkimuksen alla, mutta etenee hitaasti. Tiedonmuruja löytyy lisää silloin tällöin, mutta enemmän tämän asian selvittäminen on eräänlainen harrastus vailla aikatauluja.

Mielestäni mielenkiintoisimpia ja kauneimpia luonnoksia olen kehystänyt pikku hiljaa sillä uskon, että uv-suojatun lasin alla teokset säilyvät paremmin ja pidempään kuin päällekkäin yhdessä pinkassa. Olen tosin hankkinut happovapaata paperia, jonka väliin luonnokset kansiossa laitan, jotta värit ja paperit eivät hankaudu toisiaan vasten. (Entisen museoammattilaisen persoona elää minussa myös kotioloissa.)

Se on iso muutos, kun näkee teoksen ensin pelkkänä paperin palasena, kunnes se muuttuu kehysten myötä toisella tavalla taiteeksi. Olen tarkka kehysten suhteen, sillä haluan niiden sopivan teokseen. En ikinä mieti sitä, että kuinka eri kehykset sopivat toisiinsa, vaikka välillä ihailenkin yhtenäisesti kehystettyjä tauluseiniä sisustuslehdissä.

Tässä pienessä pastellivärein toteutetussa asetelmamaalauksessa idea kehyksiin syntyi pöydällä näkyvästä metalliastiasta. Mallailimme kehystäjän kanssa muutamaa eri vaihtoehtoa samasta sävymaailmasta, mutta pidin tästä eniten. Pidän siitä, että kehystäjä tekee omia ehdotuksiaan, luotan heidän ammattitaitoonsa, mutta uskallan sanoa rohkeasti mielipiteeni jos olen eri mieltä. Tässä kehysten ulkoreunan patina ja sisäreunan kiilto tuovat mieleeni pöydällä olevan astian.

Pastellimaalaus on kiinnitetty hieman kellertävälle pohjapahville ja sitä jätettiin tarkoituksella näkyviin, jotta se korostaa teoksen sävyjä. Vihreä passepartout toistaa puolestaan teoksen vihreitä värejä.

Toinen kehystetty teos on paperille tehty öljymaalaus. Tässä on käytetty samanväristä passepartout'ta kuin aiemmassa työssä, mutta alla oleva keltainen pohjapahvi on kirkkaamman keltainen (mikä ei kuvasta valitettavasti juurikaa erotu).

Öljymaali kiiltää paperin pinnassa melko paljon jo itsestään, jolloin korostuu entisestään heijastamattoman uv-lasin tärkeys. Käytän kehysten kanssa nykyisin vain heijastamatonta uv-lasia, sillä teokset näyttävät siltä kuin niissä ei olisi lasia lainkaan. Jos näissä olisi ns. peruslasi, kuvissa näkyisi minun kasvoni ja kameran heijastus. Nyt lasin voi unohtaa kokonaan ja teos saa olla pääosassa. Inhoan eniten sitä, jos jossain pitää seilata taideteoksen edessä edestakaisin sen vuoksi, että heijastukset estävät näkymän. Hyvät ammattikehystäjät osaavat tarjota asiakkaalle sen tavallisen lasin vaihtoehdoksi heijastamatonta lasia. Vaihtoehtoesimerkit näkemällä jokainen voi itse päättää kumpaanko lasiin päätyy. Myönnän, että näissä on jonkinmoinen hintaero, mutta olen itse ajatellut asian niin, että jos haluan panostaa kehystykseen valmiskehyksistä poiketen, se kannattaa tehdä kunnolla. Enkä ole katunut ainuttakaan kehystystyötä.

Tähän kukkamaalaukseen valikoitui tällaiset antiikkipatinoidut kehykset, joissa patina on vihertävää. Sopii mielestäni erinomaisesti maalauksen värimaailmaan. Vaikka molemmat teokset ovat signeerattuja, uskon näiden siitä huolimatta olevan luonnoksia. Herman Grönbärjin kansiosta nimittäin löytyy muitakin pieniä ja signeerattuja teoksia, joiden tiedän olleen luonnoksia suurempiin, varsinaisiin maalauksiin. 

Se tunne, kun pääsee hakemaan teoksia kehystäjältä ja näkee lopputuloksen, tuntuu kuin antaisi itselleen joulu- tai syntymäpäivälahjan. On samaan aikaan jännittynyt ja innoissaan.

Baskervillen koira

 *kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Ville-Veikko Valtanen, Jukka-Pekka Löhönen, Pekka Johansson ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Englannin lounaiskärjessä sijaitsevassa Devonissa eletään 1800-luvun loppua. Devonin nummialueella Dartmoorin kylässä sijaitsevan Baskervillen kartanon isäntä sir Charles Baskerville on kuollut. Baskervillen suvun ystävä tohtori Mortimer saapuu tapaamaan salapoliisi Sherlock Holmesia tämän asuntoon Baker Streetille. Mortimer uskoo, että Charles Baskerville murhattiin ja kertoo Holmesille Baskervillen suvun kirouksesta. Suvun esi-isän Hugo Baskervillen tappoi 1700-luvulla uskomusten mukaan Dartmoorin nummilla elävä paholaiskoira. Kyläläiset pelkäävät nummea, sillä uskovat hirviökoiran edelleen elävän siellä. Tohtori Mortimer uskoo koiran hyökänneen sir Charlesin kimppuun kartanon pihassa, sillä ruumiista löytyi koiran jälkiä. Mortimer pyytää Holmesia selvittämään tapausta.

Tästä käynnistyy Varkauden Teatterin näytelmä Baskervillen koira. Näytelmä perustuu yhdysvaltalaisen näytelmäkirjailija Ken Ludwigin (1950-) sovitukseen alkuperäisestä brittiläisen kirjailija Sir Arthur Conan Doylen (1859-1930) Sherlock Holmes -jatkokertomusromaanista The Hound of the Baskervilles (1901-1902). Ken Ludwig on sovittanut romaanin dekkarikomediaksi, jonka on Varkauden Teatterissa ohjannut näyttämölle teatterinjohtaja Juha Vuorinen:

”Baskervillen koira lukeutui poikavuosieni suosikkeihin. Olin pitänyt lyhyistä Sherlock Holmes -tarinoista, mutta tässä romaanissa oli jotain vielä kiehtovampaa. Teatterialalle tultuani olen monesti miettinyt tämän teoksen tuomista näyttämölle. Mutta toimiiko ensisijaisesti jännitykseen perustuva tarina teatterin lavalla, se epäilytti. Kun sitten Ludwigin komediallinen sovitus ilmestyi, innostuin taas. Tässä on se versio, komediajännäri, jonka haluaisin itsekin nähdä! Ja kun Varkauteen aloin miettiä ensimmäistä ohjaustani, sai ehdotukseni henkilökunnankin varauksettoman kannatuksen”, Vuorinen kertoo.

Itselleni Sherlock Holmesin tarinat ovat tuttuja vain pintapuolisesti. Olen nähnyt jonkin vanhan mustavalkoisen elokuvasovituksen alkuperäisestä Baskervillen koirasta, mutta en muistanut tarinan juonta enää kovin vahvasti, enkä tiennyt dekkarikomediasovituksesta. Näytelmä noudattaa alkuperäisen kirjan juonta, jonka alussa Holmesin ystävä ja luottomies tohtori Watson arvailee, kuka on unohtanut kävelykeppinsä vastaanotolle. Watson tietää vastauksen, mutta tahtoo Sherlock Holmesin ottavan osaa arvailuun. Tämän vuoksi näytelmän alku tuntui sekavalta. Paljon englanninkielisiä nimiä, henkilöitä, paikkoja ja tilanteita, kun samalla yritin saada juonesta kiinni.

Tämän alkuosion ”ylimääräisen” arvuuttelun jälkeen, kun tohtori Mortimer kertoo epäilynsä Charles Baskervillen kuolemasta Sherlock Holmesille, tarina varsinaisesti vasta alkaa. Tässä vaiheessa pääsen katsojana mukaan tarinan juoneen. Holmes lähettää omien työkiireidensä vuoksi ystävänsä Watsonin suojelemaan Baskervillen suvun uutta isäntää sir Henryä, joka on perinyt mittavan 740 000 punnan omaisuuden. Watson pitää Holmesin ajan tasalla postittamalla tälle tasaisin väliajoin raportteja tilanteesta. Dartmoorissa Watson tutustuu paitsi Baskervillen kartanon palvelusväkeen myös kylän asukkaisiin. Tohtori Watson toimii myös näytelmän kertojana.

Jukka-Pekka Löhönen, Pietari Pentikäinen, Ville-Veikko Valtanen ja Saara Saastamoinen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Toimiiko dekkari komediana?

Tarinan edetessä katsoja tutustuu tarkemmin kyläläisiin ja epäiltyihin, joilla saattaisi olla yhteyksiä Charles Baskervillen oletettuun murhaan. Aika ajoin nummilta kuuluu uhkaavaa koiran ulvontaa. Katsojaa pidetään jännityksessä, onko hirviökoira todella olemassa ja kuka murhasi sir Charles Baskervillen.

Itselläni meni jonkin aikaa, että lämpenin dekkarikomedian luonteelle. Alun epävarmuus siitä mitä on tulossa ja missä tässä nyt mennään katosi hyvien näyttelijäsuoritusten myötä. Hämmästyttävintä tässä on se, että kokonaisuus on luotu vain viiden näyttelijän voimin. Pekka Johanssonin (Sherlock Holmes) ja Jukka-Pekka Löhösen (Tohtori Watson) lisäksi varsinaisen maratonsuorituksen tekevät Pietari Pentikäinen, Saara Saastamoinen ja Ville-Veikko Valtanen, jotka juoksuttavat lavalle lähes 40 eri henkilöhahmoa. Näissä tilanteissa katsoja ei voi olla miettimättä taustavoimia, jotka ovat tehneet tästä kaikesta mahdollista. Runsaan henkilökaartin ja nopeiden juonenkäänteiden vuoksi lavasteet (Jani Jeulonen) on pidetty minimissä, mutta muunneltavina ja nopeasti liikuteltavina. 1800-luvun puvustuksesta ja sen valmistuksesta ovat vastanneet Sari Kirjavainen (pukusuunnittelija-puvustonhoitaja) ja Sari Vepsä. Kampaukset ja maskin on toteuttanut Miia Immonen, tarpeiston on valmistanut Mirja Ryytty.

Katsojalle näytelmä soljuu eteenpäin koko ajan tunnelmaa tiivistäen, mutta lavan takana käy kuhina. Nopeat asujen ja hahmojen vaihdot käyvät välillä niin nopeasti, että käsikirjoituksessa siitäkin on tehty huumoria. Kun ensimmäinen puoliaika meni itselläni tutustuessa hahmoihin ja opetellessa dekkarikomedian genreä, olin toisen puoliajan tullessa jo vapautuneempi ja vangittuna tunnelmaan. Jännitystä pidetään yllä valaistuksella (Marko Etelärinne) ja äänimaailmalla (Jussi Heiskanen). Usvaiset nummet ja pimeä yö luodaan hienosti muun muassa runsaalla näyttämösavulla.

En ole helpoin katsoja komedian suhteen, sillä harvemmin huomaan nauravani ääneen. Nyt näyttelijäsuoritusten lisäksi muun muassa asu-, tarpeisto- ja äänitehosteilla on luotu oivaltavia yksityiskohtia tarinan sisälle, jotka saavat nauramaan. Dekkari toimii myös komediana, kun se osataan tehdä oikein. Nyt useamman Varkauden Teatterin näytelmän nähneenä voin sanoa, että Ville-Veikko Valtanen on noussut omaksi näyttelijäsuosikikseni komedian suhteen. Baskervillen koirassa hän vakuuttaa ja samalla hauskuuttaa katsojaa hyönteistutkijana ja perhosten keräilijänä.

Sherlock Holmes ratkaisee lopulta tarinan arvoituksen ja onnistuu huijaamaan jopa ystäväänsä Watsonia. Holmes-tarinoista pitävät viihtyvät näytelmän mukana varmasti, mutta uskon että itseni kaltaiset dekkarikomedian genreä epäilevät, tai genren uudet katsojat, yllättyvät Baskervillen koiran toteutuksesta positiivisesti.

Jukka-Pekka Löhönen, Pekka Johansson ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Baskervillen koiran esityspäivät löydät täältä.

Tampereen ortodoksinen kirkko

Kirkkovierailujen sarja jatkuu. Kesälomalla vierailin Lohjalla Pyhän Laurin kirkossa, mutta aiemmin keväällä vierailin Pyhän Aleksanteri Nevskin ja Pyhän Nikolaoksen kirkossa Tampereella. Uusbysanttilainen ortodoksinen kirkko rakennettiin vuosina 1896-99 ja sen suunnitteli venäläinen insinööriupseeri T. U. Jazukov. Tontin kirkkoa varten lahjoitti kaupunki. Kirkko rakennettiin lahjoitusvaroin ja se sijaitsee nykyisen Sorin aukion itälaidalla. Huomattava yksityiskohta on se, että muun muassa Finlaysonin tehtaan patruuna Wilhelm von Nottbeck lahjoitti kirkon rakennushankkeeseen 1000 markkaa ja 15 000 tiiltä. Kirkko on suojeltu ja se kuuluu Tampereen rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti merkittävien rakennusten joukkoon.

Sisällissodassa 1918 kirkko kärsi pahoja vaurioita. Kirkkoon hyökättiin, sen sisälle surmattiin ihmisiä, esineistöä ryöstettiin ja alttari häväistiin. Suurin osa irtaimistosta katosi sodan, Tampereen valtauksen ja valtion takavarikoinnin seurauksena. Kirkko oli sodan jälkeen tyhjillään, kunnes kaupunki luovutti sen luterilaiselle seurakunnalle. Eräs seurakuntalainen kuitenkin löysi arkistosta dokumentin, jolla kirkon osoitettiin kuuluvan Hämeenlinnan ortodoksisen seurakunnan omaisuudeksi. Rakennus luovutettiin takaisin Suomen ortodoksiselle kirkolle 1919 ja sitä alettiin korjata yksityisin varoin. Talvisodan pommituksissa 1939 kirkko sai vaurioita eteläsiipeensä, mutta säilyi muuten lähes ehjänä. Tosin vuotava katto aiheutti koristemaalauksille tuhoja. Sotien jälkeen 1950 Tampereesta tuli oma seurakuntansa. Kirkko restauroitiin vuosina 1958-61, peruskorjattiin 1997 ja ikonit konservoitiin vuosina 1988-1999.

Kellotornissa, joka sijaitsee pääsisäänkäynnin yläpuolella kirkon länsipäädyssä, on yhdeksän kelloa, joista suurin on Suomen kolmanneksi suurin kirkonkello. Suurin sijaitsee Suomenlinnan kirkossa (ent. Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko) ja toiseksi suurin kello Uspenskin katedraalissa Helsingissä.

Ikonostaasin ikonit on maalattu öljyväreillä metallilevylle Pietarissa 1800-luvulla ja ne edustavat länsimaalaista maalaustyyliä. Ikonit lahjoitti kirkkoon moskovalainen kauppias. Keskellä ikonostaasia ovat kuninkaanovet (Pyhä portti), johon on kuvattu neljä evankelistaa: Matteus, Johannes, Markus ja Luukas. Nämä ikonit ovat peräisin Hämeenlinnan varuskuntakirkosta, sillä alkuperäiset katosivat vuonna 1918, kuten myös Neitsyt Marian ilmestys -ikoni evankelistojen yläpuolelta.

Tampereen ortodoksinen kirkko on todella kaunis kokonaisuus, johon suosittelen tutustumaan. Katsottavaa riittää kirjaimellisesti lattiasta kattoon, sillä se on täynnä upeita yksityiskohtia. Kirkon temppelijuhlia vietetään 23. marraskuuta Pyhän Aleksanteri Nevskin ja 6. joulukuuta Pyhän Nikolaoksen kunniaksi.

Lähteet: 

Tampereen ortodoksinen kirkko, Tampereen ortodoksisen seurakunnan esite.

Temppelin vuosisata - Tampereen ortodoksinen kirkko 100 vuotta, Tampereen ortodoksisen seurakunnan julkaisu. Gummerus 1999.

Jalkoihin sopivat

Uusimmat kierrätysostokset ovat sattumalta kaikki jalkoihin sopivia. Olen haaveillut näistä Arabia & Novita yhteistyön ja Lumi Karmitsan suunnittelemista Pastoraali II sukista alusta alkaen (2021). Alkuperäisen Pastoraali-kuvion on suunnitellut Esteri Tomula 1960-luvun lopulla. Verrattuna siihen käsityön määrään mikä näihin on mennyt, ei 50 euron hinta tuntunut lainkaan pahalta.

Arkisempien eli tasapohjaisten talvikenkien rinnalle olen kaivannut lämpimiä korollisia kenkiä, joita voisi käyttää mekkojen kanssa. Nykyinen kenkämuoti on omaan makuuni tällä hetkellä liian massiivista ja paksupohjaista. Tämän vuoksi ilahduin löytämistäni, käyttämättömistä Riekereistä, joiden hinta oli 30 euroa.  Näissä on lämmin karvavuori sekä sopivan maltillinen ja käveltävä korko. Tykkäsin erityisesti siitä, että väri on jokin muu kuin musta. Nauhojen väriä vaihtamalla näihin saa tarvittaessa vähän kontrastia.

Juuri kun oli puhetta jostain muusta kuin mustista kengistä.... Minulla oli tarve saada nahkaiset mekkokengät entisten keinonahkaisten mekkokenkien tilalle. Tykkäsin edellisistä ruskeista kengistä paljon, mutta pinta alkoi olla kulunut. Toiveena oli saada samanlaiset naiselliset "Pikku Myyn" kengät aidosta nahasta, mutta kuten mainitsin, kivijalkakaupoista ei tämän tyylisiä tällä hetkellä tunnu löytyvän. Nämä lähes käyttämättömät Lola Ramonat löytyivät SPR Kontin myymälästä (35 euroa). Malli oli juuri sellainen kuin toivoin, joten suostuin joustamaan siitä, että kenkien täytyisi olla ruskeat. Näissä oli ostettaessa valkoiset nauhat, mutta vaihdoin ne ruskeisiin. Valkoiset nauhat näyttivät mielestäni liian tennarimaisilta. Näissä ei ole lämmintä vuorta, mutta on pitävät kumiset pohjat, joten toimivat kenties myös talvella paksumpien sukkien kanssa.

Kyllä kelpaa nyt tepastella, sisällä ja ulkona.

Martta Wendelin

*Näyttelyssä valokuvaaminen on kielletty ilman erillislupaa

Martta Wendelin: (teokset vasemmalta oikealle) Kaivolla, 1927,öljy kankaalle, yksityiskokoelma; Suihkukaivo Pinciolla, 1927, öljy kankaalle, yksityiskokoelma; Maisema, 1919, öljy kankaalle, yksityiskokoelma. 

Kuvittaja ja taidemaalari Martta Wendelinin (1893-1986) syntymästä tulee marraskuussa kuluneeksi 130 vuotta. Maaliskuussa 2023 avautunut Martta Wendelin - Kultahiekkaa ihmisten poluille -näyttely Valamon luostarin näyttelytilassa Heinävedellä on juhlavuoden päänäyttely.

Martta Wendelin Annivaarassa 1977. Kuva: Toivo Lumme/Tuusulan taidemuseo.

Itselleni Martta Wendelin on tutuin nimenomaan kuvittajana, mutta näyttely esittelee hänet myös taidemaalarina. Näyttely jakaantuu itsenäisiin teemoihin kuten Kukat, Valamo & Karjala, Maisemat, Muotokuvat ja Kuvitukset. Kukat ja puutarhanhoito tulivat vanhemmiten Wendelinille tärkeiksi, ja rakkaus kukkiin välittyy hänen maalauksistaan.

Martta Wendelin: Kukkia, 1930-40-luku, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Järnefeltin opissa

Wendelinin aloittaessa Helsingin yliopiston piirustussalissa ja Eero Järnefeltin (1863-1937) opissa hän oli vasta 16-vuotias. Järnefelt oli tuolloin jo tunnettu ja tunnustettu taiteilija. Hänen tunnuslauseensa oli "Vain tosi on pysyväistä", ja realistinen kuvaustapa näkyi myös hänen opetuksessaan. Järnefelt tuki oppilaitaan säilyttämään henkilökohtaisen ilmaisutapansa ja puhui piirustuksen merkityksestä kaiken taiteen pohjana. Vuoden 1910 paikkeilla taiteessa alkoi kuitenkin tapahtua voimakasta uudistumista. Uusien taidemuotojen myötä piirustus menetti merkitystään maalauksen runkona, kun väriä alettiin arvostaa itsenäisenä taiteen keinona.

Taideopiskelijat jakautuivat kahteen leiriin. Toiset halusivat vapauttaa taiteen kaikista kahleista. Toiset jatkoivat perinteisessä, tuolloin hieman vanhanaikaiselta tuntuvassa akateemisen taiteen perinteessä. Martta pysytteli akateemisen taiteen perinteessä ja ansaitsi piirustusstipendin samana vuonna, kun valmistui Helsingin yliopistosta 1914. Martan saavuttama piirustusstipendi oli erittäin arvostettu ja tavoiteltu tunnustus, jonka turvin hän saattoi jatkaa yliopistolla vielä kahden vuoden ajan.

Opiskeluaika yliopistolla alkoi kulua loppuun ja Eero Järnefelt tiedusteli Wendeliniltä tämän tulevaisuuden suunnitelmista. Martta oli kertonut aikovansa piirustuksen opettajaksi. Järnefelt oli pudistanut päätään ja vastannut, että "Ei". Järnefelt oli jo aiemmin varoittanut Marttaa lähtemästä Pariisiin opiskelemaan. Hän oli perustellut kantaansa sillä, että hän itse tunsi Pariisin, eikä pitänyt sitä Martalle sopivana paikkana. Järnefelt kehotti Wendeliniä suuntaamaan Kööpenhaminaan, jos mieli lähteä ulkomaille. Matka jäi tuolloin tekemättä.

Martta Wendelin: Punapukuinen nainen, 1932, öljy kankaalle, yksityiskokoelma; Seuroissa kävijä, 1955, öljy kankaalle, Tuusulan taidemuseo.

Järnefeltin kanta piirustuksenopettajan ammattia kohtaan sai Martan ajattelemaan taiteilijuutta uudella tavalla. Wendelin ei koskaan ollut ajatellut ryhtyä taiteilijaksi: "Minusta taide oli vakavasti otettava asia, enkä olisi suonut taiteilijan nimeä muille kuin ansioituneille mestareille. Se oli arvonimi, ei ammattinimitys. (---) Mielestäni taiteilijalle oli tärkeää vapaus, vapaus olla oma itsensä, vapaus olla erilainen. Siihen aikaan halveksittiin piirustusta, muotokuvista puhumattakaan. Ei todellakaan haluttanut taiteilijaksi...", Wendelin kuvaili.

Martta yhdisti voimansa veljensä Oiva Wendelinin (1892-1919) kanssa, joka opiskeli yliopistossa kieliä. Heillä syntyi ajatus yhteisestä lastenkirjasta, jossa Martta toimisi kuvittajana. WSOY vastasi kirjaluonnokseen myöntävästi ja kutsui Martan vakituiseksi kuvittajaksi. Luonnoksena lähetetty kirja ilmestyi vuonna 1921 nimellä Kultaisilta päiviltä. Piirrokset on signeerattu vuosina 1917-1918. Kirjan kuvat ovat syntyneet aikana, jolloin maailma oli sotien myötä täynnä hätää ja kärsimystä. Kuvitukset ovat kuitenkin ammentaneet tunnelmansa Wendelinin lapsuuden maisemista: lehdoista, purjeveneistä, puutarhan hoidosta ja pihapiirin toimista.

Martta Wendelin: Maisema, 1919, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Työ auttaa suruun

Kuolema vei Wendelinien perheestä lyhyen ajan sisällä monta perheenjäsentä. Keväällä 1919 Martan kaksi veljeä (Oiva 1892-1919; Eino 1903-1919) sairastuivat Suomessa riehuneeseen espanjantautiin ja kuolivat lyhyen sairauden jälkeen. Irma-sisko oli kuollut jo 1915 kurkkumätään, isä vuonna 1918. Merimiehenä toiminut Yrjö-veli (1891-1918) oli sairastunut ulkomailla ja menehtyi 1918. Vain vanhin veli Axel (1888-1971) jäi Martan lisäksi eloon ja perusti myöhemmin perheen. Perheeseen jäi enää Martta ja Ida-äiti, joka muutti tyttärensä luo Porvooseen.

Työpaikalla suuressa kirjankustannusliikkeessä riitti Martalle työtehtäviä. Hän huomasi pian, että piirtäjän tuli omaksua nopea mukautumiskyky, sillä tehtävät vaihtelivat aiheiltaan ja tekniikoiltaan. Yhteistyö eri ammattialojen edustajien kanssa oli tärkeää. Hän oppi ottamaan huomioon toisten näkökohdat ja toisten vaatimukset.

Wendelin oli saavuttanut työssään varmuutta ja tottumusta. WSOY:n taiteelliseksi johtajaksi 1921 palkattu Akseli Gallen-Kallela (1865-1931) arvosti Wendelinin työtä ja oli korottanut hänen palkkaansa. Korostus oli tuntuva, sillä silloinen kuukausipalkka kaksinkertaistettiin. Kuvittajan työ ei kuitenkaan antanut hänelle kaikkea mitä hän nuorena taiteilijana olisi halunnut tehdä. Hänessä eli kaksi taiteilijaa: piirtäjä, joka teki päivätyötä kuvittajana kustantajan antamissa rajoissa sekä taiteilija, joka pyrki esiin omissa maalauksissa.

Kotilieden kansikuvat

WSOY päätti vuoden 1922 lopulla perustaa uudenlaisen perhelehden, josta syntyi Kotiliesi. Lehti saavutti muutamassa vuodessa eniten levinneen aikakausjulkaisun menekin. Sen pyrkimys oli saada lehdelle hyvän sisällön edellyttämä edustava ulkonäkö. Kotilieden kansikuvat olivat aluksi ulkomailta ostettuja tai tunnettujen taideteosten väripainojäljennöksiä. Martta Wendelin kuvitti ensimmäisen Kotilieden kannen vuoden 1924 toukokuun vappunumeroon. Vähitellen hänen piirtämänsä kansikuvat yleistyivät.

Wendelin suunnitteli jokaisen piirroksensa nimenomaista lehden numeroa varten. Hän otti huomioon vuodenajan ja elämän erilaiset tilanteet. Kuvamaailmaan vaikutti vahvasti myös tilaajan eli lehden arvomaailma: kodin, perheen ja maaseudun työtehtävien korostaminen. Kun kuvat suunniteltiin suoraan kansikuviksi, ei niihin tarvinnut tehdä jälkikäteen vääristeleviä koon muutoksia. Kuvien taiteellinen taso on korkea ja niissä näkyy taiteilijan vahva piirustustaito sekä hyvä värisilmä. Värit ovat puhtaita ja ilmavia, mikä johtuu akvarelli- ja guassitekniikasta.

Kukaan tuskin tuolloin aavisti, että Wendelinin kuvitukset sata vuotta myöhemmin ovat saavuttaneet oman keräilyarvonsa. Kotilieden kuvitukset kertovat usein kodinhoidon tai maatalouden töistä. Ihminen ja työ muodostavat luonnollisen yhteyden, jossa koneellistunut maatalous oli vielä tuntemattomassa tulevaisuudessa. Perinteiset perhearvot näkyvät vahvana samoin kuin kolmen sukupolven yhteys. Nainen on kuvattu päähenkilönä, terveenä ja voimakkaana, josta kauneus syntyy.

Wendelinin kuvituksissa tai muussakaan taiteessa sota ei näy. Kotiliesi oli tuolloin vahvasti perhelehti. Sen levikkipiiriin kuuluivat lähinnä kodit ja kotirintama, kuten silloin sanottiin. Kotirintamalla oli tarkoituksenmukaistakin pitää yllä elämäntoivoa ja uskoa siihen, että elämä palaa rauhallisiin uomiinsa. Sotavuosien kansikuvissa Wendelin kuvasi aiempaa useammin naisen miehen tehtävissä tai niissä rakennettiin uutta kotia.

Siirtyminen taiteilijaksi

Martta Wendelin irtisanoutui WSOY:n palveluksesta 1925, jotta sai aikaa vapaaseen maalaamiseen. Hän teki edelleen kuvitustöitä useammalle toimijalle, mutta pystyi nyt itse määrittelemään, milloin piirsi ja milloin maalasi. Kuvitustöitä jatkui vuoteen 1960 saakka, jolloin hän antautui kokonaan maalaustyölle.

Martta Wendelin: Suojelusenkeli, 1959, öljy kankaalle, Martta Wendelin Seura/Tuusulan taidemuseo.

Koti merkitsi Martalle turvallista elämän keskipistettä ja sen sisältöä. Häntä ei houkutellut sellainen taiteilijan vapaus, joka pakotti kokemaan ja kuvaamaan ihmisen henkistä ja fyysistä pimeää puolta. Hän kuvasi töissään elämäniloa, puhdasta luontoa ja perheiden tavallisia toimia. Wendelinin koti sijaitsi 1930-luvulla Helsingissä, josta oli hyötyä työasioiden hoitamisen kannalta. Samalla hän tunsi siitä myös haittaa, sillä kaupunkiympäristö tuntui Wendelinistä vieraalta. Hän kaipasi maaseudulle, peltomaisemien ja metsien tuntumaan.

Martta Wendelin: Luostarin pelto, 1934, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Yhteys Valamon luostariin

Martta vietti 1930-luvulla kolmena kesänä lomansa rauhallisessa Valamon luostarissa Laatokan saarella. Levottoman maailman vastapainona luostarisaarilla vietetty loma oli varmasti monille matkailijoille tärkeä kokemus. Martta on kertonut kerran olleensa Valamon luostarin pääkirkossa yksin piirtämässä, kun kirkkosali täyttyi kauniista laulusta. Luostarin poikakuoro harjoitteli jossain kirkkosalin alapuolella olevassa huoneessa. Heitä ei näkynyt, mutta laulu kantautui kirkkosaliin saakka.

Martta Wendelin: Laulajapoika Valamossa, 1935, lyijykynä paperille, yksityiskokoelma.

Valamon luostariin oli perustettu 1930-luvun alussa poikakoti, josta vähävaraisten perheiden pojilla oli mahdollisuus saada majoitus ja opetusta. Pojat saivat vartuttuaan ja ammatin opeteltuaan palata normaaliin elämään, mutta monet myös jäivät luostariin. Näistä pojista on muutamia luonnospiirroksia Martan lehtiöissä.

Martta Wendelinin Valamoa kuvaavat vesivärityöt ovat tulleet tutuiksi korttisarjana, joka syntyi alun perin kiitoksena luostarissa vietetyistä lomamatkoista. Korttisarjalla oli tarkoitus tukea luostarin kesäsiirtolaa ja koulukotitoimintaa. Kortit ehdittiin saada valmiiksi ja osa jo myytiin, kun toinen maailmansota ja talvisota syttyivät. Kortit jäivät Laatokan Valamoon, mutta originaalit alkuperäispiirustukset oli ehditty onneksi palauttaa taiteilijalle.

Kun Heinäveden Valamoon rakennettiin kirkkoa 1975-76, tehtiin Wendelinin korteista uudet painokset ja myynnistä saadut tulot tukivat kirkon rakennusrahastoa. Arkkipiispa Paavali vihki Kristuksen kirkastumisen muistolle pyhitetyn kirkon käyttöön kesäkuussa 1977.

Martta Wendelin: Valamo, "Vesper", 1930-luku, öljy kankaalle, yksityiskokoelma. 

Rauhan ja lohdun kuvia

Valamon luostariin toteutetuilta matkoilta on säilynyt paljon Wendelinin piirustuksia. Niillä on nyt runsaasti dokumenttiarvoa, koska ne ovat autenttisia kuvauksia paikoista ja henkilöistä, joita ei enää ole. Näyttelyn avajaisissa pääsin näkemään, kuinka nykyinen Valamon luostarin veljestö katseli Wendelinin kuvia Laatokan Valamon luostarista. Näky sykähdytti. Tuntui kuin historia ja nykyhetki olisivat kietoutuneet konkreettisesti toisiinsa.

Martta Wendelinin kuvia Laatokan Valamon luostarista muun muassa postikorttisarjaa varten.

Vaikka Laatokan Valamon luostari fyysisenä paikkana toisen maailmansodan myötä menetettiin, se elää edelleen Heinävedellä Valamon luostarissa. Ortodoksinen kulttuuri elää samanlaisena kuin Martta Wendelin sitä ensimmäisen vierailunsa jälkeen vuonna 1934 kuvaili: ”Niin olen ollut Valamossa. Ja miten ihana oli olo Siellä. Olen vieläkin sen lumoissa, ja vaikea on taas tottua tähän länsimaiseen kulttuuriin (…) kaiken sen rauhan, hartauden, ihanan luonnon ja ihmisten yksinkertaisen ystävällisyyden jälkeen.”

Martta Wendelin: Jumalanpalvelus kirkossa, 1938, peiteväri, Valamo-korttisarja, Tuusulan taidemuseo. 

Martta Wendelinin maalaamissa ja piirtämissä kuvissa kaikki on häkellyttävän kaunista. Nykymaailmassa pelkän kauneuden ja autuuden kuvaaminen tuntuu paikoin utopialta. Mutta ehkä se on juuri se syy, miksi Wendelinin kuvat ovat niin rakastettuja vuosikymmen toisensa jälkeen? Kun maailmalla tai omassa elämässä myllertää niin, ettei tahdo löytää rauhaa, Wendelinin kuvat tuovat lohtua. Ne ovat muistutus siitä mikä on tärkeää: ihmiset, luonto ja välittäminen; luonnosta ja toisista ihmisistä. Onni löytyy yksinkertaisista ja pienistä asioista suuren mammonan ja maineen sijaan. Ja mikä olisi parempi paikka esitellä rauhan ja lohdun kuvia nykyisessä maailmantilanteessa kuin Valamon luostari.

Martta Wendelin: Madonna ja mantelinkukka, 1938, guassi, yksityiskokoelma.

Martta Wendelin - Kultahiekkaa ihmisten poluille -näyttely

on esillä Valamon luostarin kulttuurikeskuksessa 7.4.2024 saakka.

Näyttely on toteutettu yhteistyössä Martta Wendelin Seuran, Valamon luostarin sekä Tuusulan taidemuseon kanssa.

Martta Wendelinin elämäkerta ilmestyy loppuvuodesta 2023 ja sitä on saatavilla ennakkoon Valamon luostarista. Kirjakauppoihin elämäkerta ilmestyy heti vuodenvaihteessa 2024.

Lähteet: Näyttelytekstit ja Jatta von Konowin teos: Martta Wendelin piirtäjä ja maalari, 1980, Kirjapaja.