tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kulttuuriohjelmia

Jälleen hemmotellaan kulttuurinnälkäisiä! Yle Teema ja Yle Fem yhdistyivät, ja löytyvät nyt kanavapaikalta 5, Yle Teema Fem. Nimestä viis, Teema on edelleen pullollaan ihania ohjelmia.

Tänään tiistaina 25.4. klo 20 alkaa 10-osainen Taideteosten salaisuudet-sarja (Smart Secrets of Great Paintings), jossa pohditaan mitä kuuluisat taulut kertovat niiden syntyajasta tai taiteilijan omista asenteista. Ensimmäisessä jaksossa ollaan 1800-luvun Pariisissa, joka säkenöi huolettomuutta ja vaurautta, mutta pinnan alla kuohui. Gustave Courbet'n taideteos taiteilijan ateljeesta on täynnä poliittisia vihjeitä ja kritiikkiä Napoleon III:n kautta kohtaan. 
Tulee katsottavaksi Yle Areenaan (valitettavasti vain Suomessa).
Kuva: Medici Masters of Florence.
Huomenna keskiviikkona 26.4. klo 20.00 alkaa uusi 8-osainen sarja: Medicit, Firenzen valtiaat (Medici - the Masters of Florence). Historiallinen draamasarja renessanssiajan Italian mahtisuvusta. Medicin pankkiirisuku vaikutti 1400-luvulla syvästi yhteiskuntaan ja politiikkaan Firenzessä, Roomassa ja laajemminkin Toscanan maakunnassa. Sarja perustuu todellisuuteen, mutta ottaa juonellisia vapauksia, joiden avulla luodaan kiintoisa taustatarina Medicien vastoinkäymisille ja menestykselle. Pääosissa: Richard Madden, Annabel Scholey, Stuart Martin, Guido Caprino ja Dustin Hoffman.
Kaikki jaksot nähtävissä jo nyt Yle Areenassa.
Lastenvaunumuseo Mukelo: Silvercrossit rivissä. Kuva: Yle/Juha Suomalainen.
Keskiviikkona klo 21.00 alkaa myös kotimainen 10-osainen Salatut museot-sarja. Kussakin 15 minuutin jaksossa toimii oppaana kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi, museoiden ystävä. Katsoja pääsee kurkistamaan outoihinkin itse tehtyihin museoihin ja tapaamaan intohimoisia keräilijöitä niiden takana.
Kuva: Yle Areena.
Loppuun vielä vinkki, että mikäli joltain sattui menemään pääsiäispyhien aikaan ohi Tihvinän ihmeet -dokumentti, se on nähtävissä Yle Areenassa (valitettavasti vain Suomessa). Lisa Hovinheimon 2016 valmistunut dokumentti kertoo Tihvinän luostarin ihmeitätekevän Jumalanäidin ikonin tarinan. Perimätiedon mukaan ikonin maalasi 2 000 vuotta sitten apostoli Luukas Jerusalemissa, ja että ikoni itse lensi Tihvinään Bysantin Konstantinopolista 1300-luvun lopulla. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset veivät ikonin Latviaan, josta se päätyi Yhdysvaltojen Chicagoon ja viimein 2004 takaisin Tihvinään, 180 kilometriä Pietarista itään. 
Dokumentissa nähdään myös RIISAn kokoelmissa olevia Tihvinän Jumalanäidin ikoneja

Mitäs vielä? Mikäli olette bonganneet hyviä kulttuuriohjelmia, 
jotka minulta ovat menneet ohi, saa vinkata!

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kohti Roomaa

Nyt kun passi on vihdoin hankittu, voidaan keskittyä itse matkakohteisiin. Vajaan kahden viikon opintomatkalla 2013 tuli käytyä ihan kaikissa paikoissa, jotka olivat olleet omalla haavelistallani (ja paljon enemmän). Tämän vuoksi ilmoitin matkakumppaneille jo hyvissä ajoin, että minulle riittää Pantheon (ja Santa Maria in Trastevere). Jokainen sai valita oman must see-kohteensa ja lista näyttää tältä:
  • Pantheon
  • Vatikaanin museo
  • Pietarinkirkko
  • Colosseum
  • Sant'Ignazio di Loyola -kirkko
Näiden lisäksi aion viedä retkueen Gianicolo-kukkulalle, mutta muuten toivon, että matka pysyisi suht rentona. Kävelyä, istumista, katselua, ruokaa, juomaa ja jäätelöä - tunnelmointia ilman suorittamista. Vatikaani vie kohteista eniten energiaa, ja se onkin buukattu matkan alkupäähän. Toivon myös, että saisin kaivettua muistini perukoilta muutaman sanan italiaa.
Hyvät kengät ovat oleellinen osa onnistunutta reissua, joten hankin Rooman kaduille pitkään haaveilemani appelsiinipuun väriset Kujeet Nook Kollektiivista.
Blogin päivitystahti on käytännön syistä hidastunut, 
mutta ajankohtaisia tunnelmia päivittyy tasaisesti Instagramin puolelle.

Muksu(t) museossa 2

Viime kerralla lainasin kummipoikaani Kuopion museon Eläinlapset-näyttelyyn, joka olikin mahtava kokemus. Tällä kertaa halusin esitellä pojalle oman työpaikkani, sillä hän kyllä tietää, että täti on töissä museossa. Uumoilin etukäteen, että mikään perinteinen museokierros ei tekisi vaikutusta, joten päätin viedä vieraat eläinsafarille. 
Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttelyyn astellaan nimensä mukaisesti portaita pitkin. Pienemmän museovieraan oli helpompi kömpiä portaat ylös. 
Eläinsafarissa etsitään siis museon esineistä, ikoneista ja tekstiileistä eläimiä. (Eläinsafari-peliä voi pyytää kuka tahansa museon kassalta. Peli on suomeksi, englanniksi ja venäjäksi). Lapset saavat listan eläimistä, jotka näyttelystä tulisi löytää, mutta mukana on myös ylimääräisiä eläimiä. Kristillistä taidetta miettessä ensimmäisenä tulee mieleen kenties evankelistojen attribuutit (Markus=leijona, Luukas=härkä, Johannes=kotka), mutta näyttelystä voi löytää mm. lampaan, hevosen, lohikäärmeen, kukon, riikinkukon, käärmeen, aasin ja kyyhkysen. Tarkkasilmäiset voivat löytää myös lumileopardin.
Yksityiskohta alusstikarista, käsinkirjottua kiinalaista atlassilkkiä 1700-luvulta. RIISA / Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.
Pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisen muistoarkku eli kenotafi oli hieman pelottava.
Etsiminen meni ihan sujuvasti ensimmäiset 10-15 minuuttia, mutta sen jälkeen kummipoika ei meinannut jaksaa keskittyä esineiden tutkimiseen. Nuorempi muksu viipotti innoissaan kokolattiamatolla puolelta toiselle, kun kerrankin oli tilaa mennä "vapaasti".  Tämä innosti tietenkin vanhempaakin poikaa juoksentelemaan ympäriinsä. Kun meno näytti siltä, että nyt ollaan muksujen mielestä nähty kaikki, siirryttiin monitoimitila Mosaiikkiin, jonne olin valinnut pienen väritystehtävän. Väritystehtävä vaikutti kuitenkin tylsältä, kun kummipoika huomasi rintanappikoneen. Tiesin, että kaikenlaisista vempeleistä kiinnostunut poika ihastuisi myös tähän, ja teimme yhdessä Tyrannosaurux Rex-rintanapin. 
Karjalaisen rukoushuoneen eli tsasounan pienoismalli.
Kyselin kierroksen jälkeen, että oliko kivaa ja mistä poika tykkäsi eniten. Tyrannosaurus-rintanappi oli tietenkin dinofanille paras juttu, mutta yllättäen hän ihastui karjalaisen rukoushuoneen pienoismalliin. Tätä tuijoteltiin pitkään. Syy ihastukseen selvsi, kun hän kertoi, että "Rölli voi asua tuolla". Niinpä niin. :D Edellisen kerran Röllin asumuksia ihasteltiin Pöljällä. Hämärät näyttelytilat olivat paitsi kiehtovia (hyvä mahdollisuus kuulema piilosilla-leikkiin), mutta toisaalta myös hieman jännittäviä ja ehkä pelottaviakin. Eli hyvä mahdollisuus tulla uudelleen, sillä pienestä jännityksestä jää aina kutkuttava muistijälki.

Ps. Meillä ei tarvitse ottaa näyttelytiloissa kenkiä pois, mutta tässä tapauksessa se tuntui lasten kanssa rennommalta.

Pps. Nyt ikonitaidetta esittelevästä salista voi löytää myös työmaalta remontin yhteydessä löytyneen ikonin.

Hyvää pääsiäistä!

torstai 6. huhtikuuta 2017

Voi poijaat!

Edellisellä Joensuun työmatkalla ehdin pistäytyä Onnissa katsomassa Oscar Parviaisen piirroksia Pohjois-Afrikasta (edelleen esillä!). Tällä kertaa käytin aikani hyödyksi tutustumalla Reetta Gröhn-Soinisen näyttelyyn Voi poijaat!. En muista että taiteilijan nimi olisi ollut entuudestaan tuttu, mutta näyttelytilaan astuessa tiesin nähneeni tämän pikku-Batmanin jonkin museon tai näyttelyn mainoksessa aiemmin:
Reetta Gröhn-Soininen: Mom, hurry!, 2013, koivu, lateksi- ja lakkamaali, pellavaöljy.
Reetta Gröhn-Soininen (s. 1969) on joensuulainen taiteilija, joka toteuttaa veistoksensa moottorisahalla, kirveellä ja puukolla. Hänen mukaansa työskentely on vuoropuhelua materiaalin kanssa. Puuveistosten teko vaatii aikansa, sillä Gröhn-Soininen kuivattaa ja työstää puupölkkyjä vuosien ajan. Omien sanojensa mukaan hän näkee edessään olevassa puupölkyssä jonkin hahmon, jota hän lähtee tavoittelemaan ottamalla pois ylimääräistä puuta. Sama taito oli myös veistotaiteen mestarilla Michelangelolla, joka perimätiedon mukaan näki marmorilohkareissa hahmon, jonka hän "vapautti" marmoria veistämällä. Työskentelynsä aikana Gröhn-Soininen keksii hahmoilleen tarinoita, jotka ohjaavat niiden väritystä - tai toisinpäin.
Reetta Gröhn-Soininen: vasemmalla Mom, it's not enough!, 2016, koivu, lateksimaali, lakka, pellavaöljy; oikealla Poika ajatuksissaan, 2016, koivu, lateksimaali, pellavaöljy;
Reetta Gröhn-Soininen: yksityiskohta teoksista Mom, it's not enough! ja Poika ajatuksissaan.
Veistokset on jätetty hieman rujoiksi, sillä taiteilija työstää veistoksia sahalla niin pitkälle kuin mahdollista. Jokainen teos on ilmeikäs ja värikkäästi maalattu. Sahojen ja puukkojen jättämät jäljet tuovat veistoksiin uuden kerroksen, mikä muistuttaa grafiikan lino- tai puupiirroksia. Lopputulos on aika ajoin kuin kolmiulotteista grafiikkaa. Gröhn-Soininen kertookin ihastuneensa Turun piirustuskoulussa juuri kyseiseen tekniikkaan: "Aikoinaan tykkäsin opiskeluaikoina paljon puupiirroksesta. Olen löytänyt veistokseen viivan. Se toimii tekniikkana erityisesti koivussa." (Karjalainen 4.12.2016)
Reetta Gröhn-Soininen: vasemmalla Iskän hanskat, 2016, kuusi, lateksimaali, lyijykynä, lakka; oikealla Keltaisessa puvussa, 2016, koivu, lateksimaali, lakka.
Reetta Gröhn-Soininen: Osaanpas!, koivu, lateksimaali, lakka.
Näyttelyssä ei ollut ainuttakaan niin sanottua söpöä poikaa, vaan kaikki olivat tavalla tai toisella viikareita, itsepäisiä, ilveileviä, mahtailevia tai kujeilevia. Söpöys olisi ollut tässä näyttelyssä yhtä tylsää kuin jos veistokset olisivat olleet sileän sliipattuja. Rouheus, rohkeat värit ja kontrastit, liioitellut asennot ja muodot tekivät hahmoista reheviä, ilmeikkäitä ja eläviä. Reetta Gröhn-Soininen on saanut kaivettua puusta esiin jokaisen hahmon luonteen ja persoonan. Taiteilijan mukaan pojissa on hahmoina tyttöjä enemmän aitoutta ja vilpittömyyttä: "Pojissa minua kiehtoo kaiken helppous ja suorasukaisuus, vaikka poikia on vaikka kuinka monta niin aina kaikki mahtuvat mukaan." 
Reetta Gröhn-Soininen: Enkä!, 2016, koivu, lateksi- ja lakkamaali, pellavaöljy.
Henkilökohtaisesti minuun vetosivat eniten veistokset joissa oli surua. Siniseen paitaan sonnustautunut poika on työntänyt kätensä syvälle taskuihin, käsivarret tiukasti kiinni vartalossa kuin suojellakseen itseään. Pää on painunut ja venynyt alaspäin kohti rintaa, ja näyttää siltä kuin se olisi putoamaisillaan. Suru painaa maahan ja kääntää katseen sisäänpäin. Voimakas teos.
Reetta Gröhn-Soininen: Suru, 2016, hopeapaju, puunsuoja- ja lateksimaali, pellavaöljy.
Reetta Gröhn-Soininen: yksityiskohta veistoksesta Suru.
Reetta Gröhn-Soininen: Tuo oli!, 2016, koivu, lateksimaali, lakka.
Toinen itselleni vetovoimainen teos oli kalpea ja rujokasvoinen Tuo oli!, joka paidattomana ja punaisissa housuissa osoittaa viereensä. Tarkempi katselu näyttää kasvojen yksityiskohdat. Toisesta silmästä valuu kyynel. Upea yksityiskohta.
Reetta Gröhn-Soininen: yksityiskohta veistoksesta
Yksi näyttelysali on sommiteltu hienosti, sillä katsoja pääsee erilaisten pojankoltiaisten keskelle peilaamaan tunteitaan. Kuinka vastata esimerkiksi tähän katseeseen ja kehonkieleen, joka huutaa: Nooh? Äänen voi välittömästi kuvitella mielessään. Ympyrämuodostelman keskellä on jälleen kuin koulun välitunnilla. Pojat ovat eri porukoiden ilmentymiä: nahistelevia, kinastelevia, pelaajia, uhmakkaita, ujoja, itsepäisiä, rohkeita. Kaikki muotokieleltään huvittavan herttaisia.
Reetta Gröhn-Soininen: Nooh?, 2016, koivu, lateksimaali.
Uudet taiteilijatuttavuudet ovat aina kivoja. Ja Reetta Gröhn-Soinisen kädenjäljen tunnistaa tämän jälkeen välittömästi.

Voi poijaat! esillä Joensuun taidemuseossa 30.4.2017 saakka.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Vilpitön mieli

*Yhteistyössä Tammi 
Tammi otti yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko minua tutustua Jouni Rannan ja Marko Erolan teokseen Vilpitön mieli - Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta (2017). Aihe on ajankohtainen ja olen seurannut sitä sivusta vuodenvaihteesta lähtien. Sinä, joka olet tavalla tai toisella välttynyt kuulemasta sanan väärennetty taide tai nimet Jouni Ranta ja Veli Seppä, teen nopean tiivistelmän. 

Jouni Ranta on entinen taidekauppias, joka iski niin sanotusti kultasuoneen tutustuttuaan Taiteilijaan (Veli Seppä) Forssassa 1982. Taiteilijan käsien kautta ja mm. Jouni Rannan välittämänä Suomeen alkoi 1980-luvun alusta lähtien syntyä uusia Schjerfbeckejä, Edelfeltejä, Järnefeltejä, Gallen-Kalleloita ja käytännössä ihan mitä tahansa. Vuonna 2006 Ranta tuomittiin noin kahdeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen väärennetyn taiteen myynnistä, vaikka hän oli ollut poliisin kanssa tekemisissä aiemminkin. Kirjallaan Ranta haluaa kohdistaa kritiikkinsä suomalaisen taidekaupan muihin osapuoliin: huutokauppoihin, gallerioihin, taidemuseoihin ja kulttuuripersooniin. Koko taidekenttä on ollut osallisena väärennösten levittämisessä ja sen mahdollistamisessa. Kirjan ilmestymisen jälkeen Taiteilija Veli Seppä oli syytettynä törkeästä väärennyksestä ja sai lähes kahden vuoden ehdollisen vankeusrangaistuksen. Hän tunnusti väärentäneensä 104 teosta vuosina 2008-2014, ja tunnustaminen alensi tuomiota yli vuodella. Seppä tuomittiin korvaamaan valtiolle saamansa 40 000 euron rikoshyöty. 

VAROITUS: Teksti sisältää juonipaljastuksia.

Palataanpa Vilpittömään mieleen. Jouni Ranta aloittaa muistelmansa lapsuudesta ja lainaa ranskalaisen filosofin Denis Diderot'n sanoja: 
 "Jokainen lapsi on pohjimmiltaan rikollinen. (---) Diderot on oikeassa. Rikollinen on kuin lapsi, niin omien halujensa ja tarpeidensa vietävissä, että muiden halut ja tarpeet unohtuvat joskus kokonaan eikä omatunto pahemmin soimaa. Kyky huomioida toiset kehittyy luultavasti jo lapsuudessa, jos kehittyy." 

Rantaa alkoi vaivata jo nuorena ajatus siitä, että hänestä tulisi "vain" duunari:
"Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia saavuttaa mitään erityistä. Minua odottaa jossain samanlainen kultakello, jonka vanhempani saivat yhtiöltä palkinnoksi neljänkymmenen vuoden uskollisesta palveluksesta. Ahkeruus kiitettävä, huolellisuus kiitettävä, palkka välttävä. Kun mietin tulevaisuuttani, en keksinyt pienintäkään mahdollisuutta nähdä rahaa."

Ranta kirjoittaa olleensa nuorena ujo ja epävarma. Jonkinlainen katkeruus vanhempia kohtaan näkyy muun muassa siinä, etteivät he kannustaneet Rantaa koulunkäyntiin, vaikka matematiikka oli kuulema hänen vahvuutensa. "Olisin pärjännyt koulussa kuin koulussa, jos yhtään olisi siihen suuntaan kannustettu." Tästä huolimatta Ranta näyttää saaneen elämältä kaikenlaista, kunnes jotain taas sattuu. Kirja luo mielikuvan epävarmasta miehestä, joka yrittää kaikin keinoin menestyä ja saavuttaa jotain todistaakseen itselleen ja muille, että hänestä on siihen. Valitettavasti samalla syntyy myös mielikuva kehuskelevasta elostelijasta, jonka kanssa ei haluaisi olla missään tekemisissä. Samasta syystä myös hänen väittämiinsä suhtautuu varauksella.

Ranta rakastuu Maailman Kauneimpaan Naiseen, jota muut eivät olleet saaneet valloitetuksi. Nainen oli "sielukas, sympaattinen ja 180-senttinen. Hänellä oli hieno, suojattu sukunimi, jota en enää muista." Ranta pyysi naista tanssiaisiin, ja tämä suostui, mutta Ranta teki oharit juotuaan liikaa ja löydettyään muuta naisseuraa. Lopulta Ranta rakastui tosissaan Maailman Kauneimpaan Naiseen, mutta joutui jättämään tämän siksi, että hänen silloinen tyttöystävänsä oli raskaana. Päädytään naimisiin vastoin tahtoa, perustetaan perhe, ollaan näennäisesti tyytyväisiä elämään ja päästään tavallisiin duunarin töihin. Kunnes Ranta löysi korttipelit, joka oli helppo keino hankkia nopeasti paljon rahaa. Jossain vaiheessa hänen setänsä maanitteli hänet myymään kanssaan sisustustauluja, jolloin Ranta sai ensimmäisen kosketuksen taulumyyntiin, ja lopulta hänestä tuli kiertelevä taulukauppias. 
"En tiennyt taiteesta mitään. En ollut koskaan katsonutkaan tauluun päin. Nyt yhtäkkiä päähäni pälkähti, että oli hienoa myydä taidetta. Taide oli hienoa. Aloin lueskella taidekirjoja ja taiteilijoiden elämäkertoja. (---) Minulle on ollut kaksi paikkaa, joista tulee yhtä hieno olo: kasino ja taidemuseo."

Ranta käyttää kirjassa Veli Sepästä salanimeä Taiteilija, kunnes henkilöllisyys lopussa paljastuu. Hän sopi ensimmäisen tapaamisen Taiteilijan kanssa Forssan Cumulus-hotellin parkkipaikalle 1982. Taiteilija kaivoi auton peräkontista 1800-luvun naistaiteilijan akvarellin, jonka Ranta sai pikaisesti myytyä. Tästä alkoi kaksikon yhteistyö: Taiteilija toimitti Rannalle suomalaisia mestariteoksia ja Ranta myi ne eteenpäin. Aluksi Ranta ei epäillyt mitään, kunnes huomasi 1800-luvulle signeeraattujen teosten maalin olevan vielä märkää. 

Kirjan nimi on mainio. Ranta myöntää taidekaupan kentällä olleen sekä oikeasti vilpittömiä mieliä että niitä, jotka uskottelivat toimivansa vilpittömästi. Ranta kuuluu jälkimmäiseen ja heihin, jotka huijasivat aidosti vilpittömiä. Hänelle selvisi syy Taiteilijan "ehtymättömään taidevarastoon", mutta ei paljastanut sitä, sillä se olisi tiennyt rahahanojen sulkeutumista.

Ranta syyttää kovin sanoin suomalaisia (osin jo eläköityneitä) taidekentän ammattilaisia siitä, etteivät he(kään) puuttuneet väärennösten ilmiantamiseen, vaikka olisivat olleet siitä tietoisia. Uskon siihen, ettei suomalainen taidekenttä ja -kauppa ole säästynyt epärehellisyydeltä, sillä rahan valta on voimakas. Mutta toisaalta tiedostan myös sen, että 1980-90-luvuilla ei ollut vielä käytössä sellaisia laitteita, joilla olisi saanut erehtymättömästi todistettua jonkin teoksen olevan väärennös. Kirjassa on mukana kuvaliite joistain Taiteilijan tekemistä väärennöksistä, jotka ovat nyt Keskusrikospoliisin omaisuutta ja kuvat on julkaistu poliisin luvalla. Liitteessä on esimerkiksi kuva Ellen Thesleffin maalauksesta, ja täytyy kyllä rehellisyyden nimissä tunnustaa, että vaikka olen tuijotellut Thesleffin teoksia sekä taidemuseoissa että taidekirjoissa todella paljon, en olisi osannut tulkita sitä väärennökseksi pelkästään katsomalla. Nykyisin ei onneksi enää tarvitsekaan, sillä taideteoksen aitouden todentaminen koostuu useamman ammattilaisen yhteistyöstä: tieteen, taiteen ja teknologian yhdistelmästä. Mutta kuvaliite todistaa Veli Sepän olevan taiteellisesti todella lahjakas. Harmi vain, ettei hän malttanut keskittyä luomaan omaa taiteellista uraansa, vaan valitsi nopeamman keinon saada rahaa ratsastamalla mm. kultakauden mestareiden nimillä.   

En pidä Rannan retostelevasta kirjoitustyylistä, mutta mielestäni kirjan ansio on siinä, että asia on nyt nostettu esille. Huutokauppojen, poliisin ja väärennösten tutkijoiden ongelmana ovat olleet kentällä pyörineet väärennökset. Tämän myöntää myös Ranta: "Tuomioitakin tärkeämpää olisi saada pois markkinoilta työt, jotka ovat kiertäneet siellä vuosikausia ja palaavat aina uudelleen myyntiin. (---) Jos aitoudesta on yhtään epäselvyyttä, teoksen myynnistä pitäisi kieltäytyä.(---) Olen toivonut, että Suomeen saataisiin riippumaton komitea tai vastaava, joka tutkisi epävarmoja tapauksia. (---) Jos kyse olisi väärennöksestä, taulu otettaisiin saman tien lopullisesti pois markkinoilta. Yhtään epäilyttävää teosta ei päästettäisi julkisiin tiloihin, huutokauppoihin eikä museoihin. Näin loputon kierre saataisiin katkaistua ja alaa edes vähän puhdistettua."

Rantaa kertoo ymmärtävänsä, ettei ole helppoa toimia auktoriteettinä tällaisessa kokonaisuudessa, eikä tarvittavan tiedon kerääminen tapahdu hetkessä. Hänellä on kuitenkin ratkaisu ongelmaan: "Minä. Olen katsellut kolmekymmentä vuotta Taiteilijan töitä. Erotan hänen maalauksensa yhtä helposti kuin erotan suomen kielen maailman kielten joukosta. Tunnistan heti hänen kädenjälkensä. (---) Logiikka on sama kuin tietoturvallisuusalalla. Kiinni jääneet hakkerit ovat arvokkaita apureita muiden hakkereiden jahtaamisessa. Samalla tavalla minussa on käyttämätöntä potentiaalia väärennösten putsaamiseen pois markkinoilta. Muutama sata taulua saataisiin heti pois markkinoilta, jos ihmiset toisivat niitä minulle katsottaviksi. Eri asia on, tuovatko ihmiset. Suuri osa väärennöksiä ostaneista luultavasti uskottelee itselleen tämän kirjan luettuaankin, että omalla seinällä roikkuva teos on kyllä aito. Kannattaa tieysti uskotellakin, mikäli haluaa jättää lapsilleen arvokkaan perinnön. Kahdenkymmenen vuoden päästä kukaan ei ehkä kyseenalaista taulun alkuperää."

Niinpä, vaikea paikka. Pitäytyäkö vilpittömässä mielessä vai selvittää totuus?  

Keskusrikospoliisin näkökulma taideväärennöksiin.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Lunta ja aurinkoa

Tänään on ollut ihan ihmeellinen sää. Lunta, räntää ja vettä, välillä auringonpaistetta, välillä pilvisen harmaata. Ja tilanteet muuttuivat todella nopeasti. Kaikki huipentui alkuillasta, kun parvekemaiseman vasemmassa reunassa satoi lunta ja räntää, ja samaan aikaan oikeassa reunassa oli kirkaansininen auringonlasku.
Klikkaa suuremmaksi.
Jälleen kerran, en koskaan kyllästy tähän näkymään. ♥

Askeleen lähempänä Roomaa

...sillä sain käsiini passin! Olen iloinen, että sain uusia passini juuri tänä vuonna, sillä kyseessä on Suomi100-passi. Juhlavuoden passissa on 18 aukeamaa, joihin on kuvattu Lapin luontoa. Sivujen oikeassa alareunassa lentää laulujoutsen, joka räpyttää siipiään kun sivuja plärää. Etukannen toiselle puolelle on myös kuvattu joutsenet ja niiden yhteyteen ote Eino Leinon runosta Lapin kesä. Kauniin passin ovat viranomaiset tehneet juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea!

Arjen huomionosoituksia

Yllättävän pitkälle selvisin ilman sairastelua, mutta niin se flunssa vain lopulta iski. Inkivääri, hunaja, tiikeribalsami, nenäkannu, nessut ja vitamiinit ovat olleet tämän viikon teema. Olo on muuten ok, kunhan hengitystiet pysyvät avoinna. 
Torstain olin varmuudeksi kotosalla. Heräsin viideltä ja klo 10 olin jo mökkihöperöitymässä. Ulkona oli ihanan aurinkoinen päivä, mutta piti ottaa rauhassa. Hieman teki kipeää katsoa Instagramista muiden ulkoilukuvia... Onni onnettomuudessa oli se, että ystävä jolla oli myös lievä flunssa tuli kyläilemään, joten sain juttuseuraa ja päivä meni nopeammin. Toisena kaverina oli Anna Kortelaisen uutuusromaani Siemen. Perjantaina palasin töihin, sillä olo oli jo parempi. Kahden tunnin palaveri ja sitä myötä puhuminen eivät kuitenkaan tehneet hyvää ja ääni alkoi kadota. Työkaveri oli ihana ja oli jättänyt termariin kahvia, sillä en ehtinyt kahvitauolle. Lisäksi hän oli jemmannut minulle kahvihuoneesta ylijääneet hedelmät bussieväiksi. ♥      

Tämä muistutti taas kuinka ihana on saada pieniä huomionosoituksia arjessa, jotka tuntuvat pitkään. Tällä viikolla sain itse asiassa huomionosoituksen myös tuntemattomalta. Olin aamulla kävelemässä bussipysäkille ja levitin kävellessäni kuiviin käsiin kookosvoidetta. Kuulin kuinka auto hidastaa takaa kohdalleni. Autossa oleva nainen avasi ikkunan ja kysyi mihin olen menossa, että tarvitsenko kyydin. Sanoin meneväni lähimmälle bussipysäkille, että pääsen siitä suoraan töihin, mutta kiitos kuitenkin. Nainen ilmeisesti luuli, että olin viluissani, kun hieroin käsiäni (kookosvoidetta) yhteen ja tarjoutui antamaan lämpimän autokyydin. En voi muuta kuin todeta, että savolainen lähimmäisenrakkaus ♥.

Kolmas ihana teko oli erään nopean valokuvaustehtävän jälkeen, kun henkilö katsoi suoraan silmiin ja sanoi kiitos Henna. Meillä kiitellään töissä toki puolin ja toisin, mutta tuossa oli jotain erilaista, joka meni ihon alle. Voimakkaammin kohdistettua. 

Flunssa pitäisi saada nujerrettua, sillä alkuviikosta on tiedossa kahden päivän valokuvauskeikka, josta ei voi oikein kieltäytyä. Toivotaan parasta. Ja toivotaan, että ruudun sillä puolen pysytte terveinä! :)

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Käytännöllisiä unelmia lentämisestä

Nuorempi siskonpoikani täytti vuoden. Ostin hänen isoveljelleen jo ristiäislahjaksi grafiikkaa, ja päätin jatkaa samalla linjalla. Isoveli sai viisi vuotta sitten Piia Lehden Suojelusenkelin, tämä pienempi poika nyt Asta Caplanin vedoksen. Käytännöllisiä unelmia lentämisestä oli ihanan hyväntuulinen.
Asta Caplan: Käytännöllisiä unelmia lentämisestä, 2013, viivasyövytys ja akvatinta, 14.8 x 9.9cm, vedos 15/30.
Se toivottavasti muistuttaa olemassaolollaan poikaa siitä, että unelmat voivat toteutua, kun niiden eteen tekee töitä. Ja käyttää hieman mielikuvitusta. ;)

torstai 9. maaliskuuta 2017

Museoarkea

Pitäkää hatuistanne kiinni, nyt olisi tulossa pitkästä aikaa höpöttelypostaus. Saan tuotua nykyisin niin harvoin arkea blogin puolelle, että se täytynee tehdä tällaisissa höpöttelyryöpyissä. Tuntuu ihan uskomattomalta, että nyt ollaan "vasta" torstaissa, sillä olen saanut tehtyä tällä viikolla joka päivä enemmän asioita kuin yleensä viikossa. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Tunnelma johtunee lähinnä siitä, että työtehtävät ovat olleet niin kirjavia. Uusi viikko alkoi ihanassa auringonpaisteessa, kun ajeltiin Valamoon. Siellä viriteltiin yhden sun toisen toimijan kanssa yhteistyökuvioita ja sain samalla pistäytyä myös Konservointilaitoksella. Minulle on aina yhtä taianomaista päästä kurkistamaan niiden ovien taakse, jossa taide tehdään jälleen eläväksi: puhdistetaan, korjataan, liimataan tai maalataan. Joskus haaveilin salaa konservaattorinkin urasta. Yliopistoaikoina ajatus nosti päätään kun kuulin, että kurssikavereissa oli rakennuskonservaattoreita. Minua on kuitenkin aina kiehtonut nimenomaan taidekonservointi. Siinä taide tulee konkreettisesti iholle. Yritin hillitä innostustani, mutta kun näin seinällä herkullisen värisiä pigmenttiputkia, olin kuin lapsi karkkikaupassa. Että se siitä ammatillisuudesta...
Toisaalta muistin jälleen miksi rakastan myös taidehistorioitsijan alaani ja työtäni museossa. Olen maininnut aiemminkin, että yleisin esineryhmä mistä saan asiakaskyselyjä ovat metalli-ikonit. Ne alkavat olla hieman sellaista tuttua "peruskauraa". Minulla on tallennettuna vastauspohjaluonnos, jota tarvittaessa muokkaan ikonin aiheen mukaan, jotta ei aina tarvitse kirjoittaa samoja asioita alusta alkaen. Huvittavaa tässä on se, että viikon sisällä olen törmännyt sekä huonoimpaan näkemääni valujälkeen että kenties parhaimpaan. Ne mitkä saavat sydämeni sykkimään ovat kuitenkin riisat. Ja tarkemmin ottaen niiden leimat. Saan päästää sisäisen salapoliisini valloilleen selvittäessäni kultaseppämestareita, tarkastusmestareita ja kaupunkileimoja. Riisoissa yhdistyy parhaimmillaan monipuolinen käsityöosaaminen ja materiaalit.
Hiihtolomaviikot näkyvät myös meillä. Ilahduin siitä, että Veera uskalsi kysäistä työvuoroistani hänen vieraillessaan RIISAssa. Olen maininnut aiemminkin, että minua saa kysyä kassalla joko nimellä Henna tai Hurmioitunut - molemmilla saa viestin perille. Jos olen töissä, tulen mielelläni moikkaamaan ja vaihtamaan muutaman sanan. Ja kertomaan museon tärpeistä. Tänään itse asiassa bongasin tutun perheen näyttelytiloista ja poikkesin kokoelmanhallinnasta hetkeksi asiakaspalvelun puolelle.
Kokoelmanhallinta onkin ollut jonkin aikaa pieni stressin aihe. Pienellä henkilökunnalla saa ja joutuu tekemään paljon muutakin kuin mihin sitä etukäteen ajattelisi ryhtyvänsä. Sähköposti ja puhelin tuntuvat välillä olevan se pahin vihollinen. Tämän vuoksi kokoelmalahjoitukset ja talletukset ovat olleet jäissä. Tai itse asiassa ainut mikä on ollut jäissä on oma rajallinen työaikani. Talletuksia ja lahjoituksia otetaan kyllä vastaan (kokoelmapolitiikkaan nojautuen), mutta se haltuunotto luetteloinnin ja inventoinnin eteenpäin viemiseksi on ollut hidasta. Mikä on tietysti stressannut takaraivossa tekemättöminä asioina aina, kun pöydälleni ilmestyy seuraava lahjoitettu esine tai paperi lahjoituksesta. Tällä viikolla tunnen kuitenkin olevani jälleen paremmin kartalla omasta vastuualueestani (esineet). 
Uutena ja vähän jännittävänäkin asiana tuli muutto. Esittelin täällä ja täällä työhuonettani, jonka sain järjestettyä ja lopullisesti haltuuni viime syksynä. Nyt kävi kuitenkin niin, että meillä Karjalankadulla tanssittiin huonekalurumbaa (jälleen kerran), jonka ansiosta sain isomman työpöydän ja hieman isomman huoneen. Asiakaspalvelutilanteissa asiakkaiden tulee mahtua huoneeseen sisälle, ja plussaa olisi tietysti sekin, että he pääsisivät myös istumaan. Entiseen huoneeseen ei oikein mahtunut asiakastuolia, vaikka siitä muuten tykkäsinkin. Nyt tämäkin asia on korjattu.
Niin ahkerasti kuin olen yrittänytkin työni hoitaa, sitä laiskempi olen ollut henkilökohtaisten asioiden hoitamisessa. (Jotain kertoo myös se, että poistin joululiinat pöydiltä vasta viikko sitten...) Keväinen Rooman matka häämöttää kuukauden päässä ja passini meni jo syksyllä vanhaksi. Olen lykännyt ja lykännyt hakuprosessia lähinnä sen vuoksi, etten ole saanut aikaiseksi mentyä valokuvaamoon. Tämä superviikko sysäsi minut vihdoin sinnekin, kun huomasin, että passikuvan ottamisen jälkeen kaiken muun voi tehdä sähköisesti. Sinne pompsahti sähköiset allekirjoitukset, sormenjäljet ja passikuva, joka lähetettiin poliisin järjestelmään suoraan valokuvaamosta. Miten helppoa! Tosin olen aivan varma, että jokin tässä vielä voi mennä pieleen, joten ei nuolaista ennen kuin fyysinen passini on ajoissa kourassa ja istun lentokoneessa nokka kohti Fiumincinon lentokenttää.
Roomaan liittyen pidimme matkakumppaneiden kanssa palaverin alustavista matkakohteista, mutta palataan niihin myöhemmin. Ikuinen kaupunki vaatii katselun lisäksi myös kävelyä, ja löysin tähän tarkoitukseen itselleni täydelliset kaupunkikengät. Haluan omistaa niillekin oman hetkensä.
 Tiedossa kiireinen kevät, mutta mielenkiintoisissa merkeissä!