Sisäisiä säätiloja

Jyväskylän taidemuseossa on esillä yksi kokonaisuus keskisuomalaisen kuvataiteen 70. juhlavuoden kunniaksi järjestetyistä näyttelyistä Matkalla maan keskipisteeseen. Perjantaina taiteestaan ja tekemisestään kertoivat Kyllikki Rämänen, Arja Karppinen-Rekola, Päivi Meriläinen ja Tuomo Blomqvist.

Kyllikki Rämänen: Arki I - Kantava, 2011, öljyväri mdf-levylle.

Näyttelykierros alkoi poikkeuksellisesti museon 3. kerroksesta. Kyllikki Rämänen (s. 1947) on itseoppinut kuvataiteilija, joka ammentaa aiheita teoksiinsa mm. lapsuudestaan ja lähiympäristöstään. Näyttelyssä olevat teokset oli maalattu öljyväreillä mdf-levyille. Rämänen maalaa paljon ulkona ja hän kertoi tarkkailevansa ahkerasti sääennusteita työskentelyn mahdollistamiseksi. Hän kuvaa töissään arkisia ja tärkeitä ajatuksia päivistään. Teosten nimeäminen on Rämäselle haastavaa; kuinka tiivistää maalaukseen sisällytetyt ajatukset lyhyeen otsakkeeseen.

Kyllikki Rämänen: Arki III - Lähestyy, 2011, öljyväri mdf-levylle.

Rämänen kertoi työskentelevänsä parhaiten paineen alla ja nopealla tahdilla. Kunhan yksi maalikerros on kuivunut, hän siirtyy seuraavaan. Lisäksi hän maalaa useampia teoksia samanaikaisesti. Kysyessäni, maalaako hän samanaikaisesti eri tunnetilojen teoksia, Rämänen kertoi, että yksi ajatus synnyttää "poikasia", jotka jatkuvat toisissa teoksissa. Tästä näyttelyssä oli esimerkkeinä kaksi teosta arjesta. Hän pyrkii kaivamaan asiasta kuin asiasta esiin positiivisen näkökulman, joka näkyy esimerkiksi siinä, että kaikissa teoksissa on aina mukana jonkinlaista valoa ja hehkua. Valo ja elämän valo merkitsevät hänelle mahdollisuuksia. Rämänen sanoi, että hän näkee teokset mielessään hyvin voimakkaina, mutta ei ole vielä koskaan saanut tehtyä täysin mielikuvansa kaltaista työtä.

Teosten sisäinen hehkui jatkui hienosti Arja Karppinen-Rekolan (s. 1957) maalauksissa. Hän kertoi maalaavansa ikonimaalaustekniikalla, jossa hyödynnetään liitupohjaa ja munatemperamaalausta. Karppinen-Rekola ei käytä töissään voimakkaita valo-varjosuhteita, vaan ilmaisumuoto syntyy nimenomaan värien käytöstä ja niiden kerroksellisuudesta. Alla olevat värit hehkuvat päällimmäisten kerrosten alta.

Arja Karppinen-Rekola: Muistan...puun kukan Siipien havinan 1-3, 2014, temperamaalaus kankaalle.

Muistan...puun kukan Siipien havinan 1-3 triptyykissä Karppinen-Rekola kertoi käsitelleensä mm. lapsuuttaan. Hän on ladannut sarjaan erilaisia muistoja ja kerroksellisia aikajatkumoita. Lisäksi luonto on taiteilijalle merkittävä inspiraation lähde. Karppinen-Rekola on myös ikonimaalari, joten viittaukset ortodoksisuuteen kulkevat mukana myös maalaustaiteessa.

Yksityiskohta teoksesta Muistan...puun kukan Siipien havinan 1-3.

Yksityiskohta teoksesta Muistan...puun kukan Siipien havinan 1-3.

Yksityiskohta teoksesta Muistan...puun kukan Siipien havinan 1-3.

Vaikka taiteilija välttää voimakkaita valo- ja varjosuhteita maalaamisessaan, hänen mielestään valo ja varjo ihmisessä itsessään ovat tärkeitä. Maalaussarjan keskimmäisessä kuvassa tyttö tanssii oman varjonsa kanssa. Karppinen-Rekolan mukaan ihminen on tasapainossa silloin, kun hänellä on yhteys omaan varjoonsa. Taiteilija kertoi kulkevansa rennon tekemisen tietä: hän maalaa silloin, kun hänellä on hyvä sisäinen säätila.

Paavi Päivi I - Reliikit, 2015, puu, lasikuitu, laveeraus, hile.

Kerrosta alempana tutustuimme paavi Päivi I:n eli Päivi Meriläisen (s. 1959) installaatioon. Hän kertoi kohottaneensa itsensä ensimmäiseksi naispaaviksi. Tarina juontaa juurensa hänen henkilökohtaisista kokemuksista, jolloin hänellä oli elämässään paljon sairautta ja muuta riesaa. Meriläinen ajatteli olevansa kirottu. Hän muisti, että katolinen kirkko poistaa kirouksia, mutta kohottautumalla itse paavin asemaan, hän pääsisi suoraan kaikkien kirousten yläpuolelle.

Yksityiskohta installaatiosta Paavi Päivi I - Reliikit.

Yksityiskohta installaatiosta Paavi Päivi I - Reliikit.

Kysyessäni, mistä ideat taiteeseen nousevat, hän vastasi että "keljutuksestahan sitä lähdetään ja toivotaan että paranee". Hänen taiteensa keskiössä ovat selviytymistarinat, elämän kipupisteet ja arjen sankarittaret. Kuoleman teemaa koristellaan kimallehileillä, mutta samalla osoitetaan että arki on pyhää. Hän haluaa töillään nostaa myös esille naisten ja uskonnon välisen suhteen ja kritisoi taiteellaan miehistä kristinuskoa.

Tuomo Blomqvist esittelee teostaan Itiöt, 2015, kääpä, kynät.

Alagalleriassa kierros päättyi Tuomo Blomqvistin (s. 1955) teosten äärelle. Taiteilija myöntää Kyllikki Rämäsen tavoin aikataulujen ja paineen olevan paras motivaattori. Hän pitää suorasta tekemisestä ja pyrkii omien sanojensa mukaan "välttämään sössötystä", jolloin tiukan aikataulun myötä lopputulosta ei ehdi pilata ylityöstämisellä. Luonto ja ympäröivä arki ovat Blomqvistille voimakkaita inspiraation lähteitä, mikä näkyy myös näyttelyssä. Lattialla makaava pitkä koivunrunko on tuotu näyttelyyn hänen kotipihastaan ja Itiöt-teoksen kääpä on irrotettu kyseisen lahonneen koivun rungosta. 

Tuomo Blomqvist: yksityiskohta teoksesta Jatkuvasti, 2015, puu, metalli.

Kaatuneella koivulla on Blomqvistille erityinen merkitys, sillä se on muistuttanut kotipihassa olemassaolostaan aina 60-luvulta lähtien. Hän on tallentanut yksilöä vuosien varrella useisiin maalauksiinsa. Iältään itse koivu on vielä paljon vanhempi. Blomqvist kertoo aina pitäneensä asioiden korjaamisesta. Ensiajatus oli veistää kaatuneesta puusta jotain, mutta ajatus pelkistyi siten, että runko on sahattu 66 cm:n mittaisiksi kappaleiksi, jotka on kiinnitetty metallilaatoilla takaisin yhteen. Huumoriakaan taiteilijalta ei puuttunut, kun hän kertoi selityksen juuri 66 cm:n mitalle: kun mitan pistää puoliksi, puupala mahtuu vielä hellaan lämmikkeeksi mikäli teos ei mene kaupaksi!

Tuomo Blomqvist: Sama juttu, 2013-2015, betoni, puu.

Pelkistetty tapa kertoa asioista oli läsnä kaikissa teoksissa. Sama juttu yhdisti kuluneen katukiveyksen reunan sileäksi hiottuun puuhun. Blomqvistin mukaan kärsinyt ja rujo betonipala saa arvonsa toisesta, vieressä olevasta puusta. Tässä oli havaittavissa samaa tematiikkaa kuin Arja Karppinen-Rekolan valon ja varjon vuorovaikutuksessa. Vastakohdat täydentävät toisiaan. Taiteilija pyrkii pelkistämään ilmaisua "niin pitkälle kuin se hajoamatta kestää".

Yksityiskohta teoksesta Sama juttu.

Blomqvist käsittelee dualismin aiheita teoksissaan usein. Hän kertoi asuvansa maaseudun ja kaupungin rajalla, metsän reunassa, josta on hyvä katsella molempiin suuntiin. 

Tuomo Blomqvist: Koivunmaltokuoriais-kaiverrus, 2015, puu ja lyijykynä paperille.

Arkisten asioiden keskeltä on tehty oivalluksia, kuten tässä Koivunmaltokuoriais-kaiverrus teoksessa. Miksi tehdä jotain minkä luonto on jo huomaamatta tehnyt? Blomqvist kopioi koivunmaltokuoriaisten tekemän struktuurin puun kuoresta värittämällä sen lyijykynällä silkkipaperille. Puunpala ehti olla taiteilijan varastossa 15 vuotta ja Blomqvist vitsailikin, että hänen on vaikeaa saada polttopuita, kun kaikki päätyvät taiteelliseen varastoon.

Pitkästä aikaa oli mukava kiertää näyttelyä taiteilijoiden opastuksella. Poikkeuksellisesti ylhäältä alaspäin kuljettu kierros oli onnistunut, sillä uskontojen maailmoista päädyttiin lopulta maalliseen, arkiseen ja jokaisen elämässä konkreettisesti läsnä oleviin asioihin. Karppinen-Rekolan ja Meriläisen teokset istuivat hyvin omaan tutkimusalueeseeni, mutta loppujen lopuksi huomasin ihastuvani Blomqvistin teoksiin eniten. Tähän vaikutti kenties osaltaan se, että olin jo aiemmin käynyt kiertämässä näyttelyn ja kiertänyt sen juuri alhaalta ylöspäin. Blomqvistin teokset unohtuivat tuolloin Karppisen-Rekolan ja Meriläisen teosten taakse, kun niille ei suostunut antamaan tarpeeksi aikaa.

Tällä kertaa kierroksen päättyminen alagalleriaan antoi ajatusten kulkea teoksesta toiseen. Korjattu koivunrunko metallipaloineen toi voimakkaan tunnereaktion. Kuolleesta ei saa elävää vaikka kuinka korjaisi, mutta metallipalat kestävät usein orgaanista ainesta pidempään. Samoin elämää nähneen betonipalan sisältä paljastunut rauta kertoi minulle jotain aivan muuta, kuin olevansa vain pala vanhaa betonia. Teosten käsittelemättömät pinnat ajoivat myös siihen, että niiden pintaa olisi tehnyt mieli koskettaa. Karkeaa betonia, sileää ja nakerrettua puuta tai vanhaa kaarnaa. 

Matkalla maan keskipisteeseen Jyväskylän taidemuseossa 10. tammikuuta 2016 saakka.