"Kyllä minä Hennan tiedän"

Olen vajaan vuoden aikana pohtinut paljon erilaisia pelkoja ja omaa suhdettani niihin. Uusi työ toi mukanaan epävarmuuksia, joista olen kirjoittanut tännekin (Peloista, jännityksestä ja rohkeudesta; Uskallatko olla aito itsesi töissä?). Tiedostin, että uusi työ tuo mukanaan uusia lukijoita myös blogille, mutta en ollut varautunut siihen, kuinka ison tunnemyllerryksen se saisi aikaan. Kirjoitin aiemmassa postauksessa, että "Pelot ja jännitys kuuluvat elämään, kunhan ne eivät rajoita toimintakykyä. (---) Olen miettinyt, että onko se heikkouden osoittamista, jos kertoo pelkäävänsä tai jännittävänsä? Siinä asettaa itsensä haavoittuvaksi maailmassa, jossa pitäisi pärjätä mahdollisimman rohkeasti. Vai pitääkö? Itse koen, että sanoittamalla pelot ja jännitykset, teen niistä konkreettisia haasteita, jotka voin selättää."

Näin ajattelen edelleen, minkä vuoksi koen, että on hyvä avata tämäkin ajatus julkisesti, sillä huomaan, että olen kehittänyt itselleni ramppikuumetta blogin kirjoittamisen suhteen. Tiedostan, etten ole koskaan voinut valita tai rajata henkilöitä, jotka blogiani lukevat. Se on ollut aina julkinen ja avoin kaikille, ketkä ovat olleet tavalla tai toisella sisällöstä kiinnostuneita. Toisia lukijoita kiinnostaa taide, toisia arkisemmat kotijutut ja toiset haluavat nähdä mitä minulle kuuluu. Kaikki sisältö on kuitenkin minua itseäni.

Paul Signac: Rotterdam, The Meuse, 1906, öljy kankaalle. Kunsthaus Zürich.

Suomalaisessa blogimaailmassa osuuteni on häviävän pieni, mutta taide- ja kulttuurikentällä meitä bloggaajia on edelleen liian vähän. Taiteesta kirjoittaminen on marginaalissa kaikkialla. Tämän vuoksi tiedostan, että Hurmioituneella on merkitystä. On ihana saada taiteilijoilta kiitoksia ja vastapalautetta siitä, että kirjoitan taiteesta. En kuitenkaan halua, että päälleni asetetaan mitään supersankarin viittaa. Haluan edelleen olla se sama Henna, joka etsii kulttuurikokemuksia ja innostuu vilpittömästi taiteen äärellä. Uteliaisuus on kantanut pitkälle.

Edellisessä työssäni kuvittelin naiivisti, että "tiedostan keitä lukijani ovat". Ajattelin onnellisesti olevani lukijoideni kanssa "yhteisessä kulttuurikuplassa". Ja eihän se niin ole. Koskaan en voi olla varma mikä postaus kerää "ennätysyleisön", enkä voi sanoa tietäväni kovin montaa prosenttia blogini seuraajista. Näin kävi esimerkiksi hyvin arkista tekstiä kirjoittaessani: Kun kysyt savolaiselta otatko kahvia?, mitä on käyty lukemassa jo yli 37 000 kertaa. Tämän kokoiselle blogille se on aivan järisyttävä määrä.

Todellisuudessa pystyn eri kanavien kautta seuraamaan vain hyvin pientä osaa lukijoista, sillä suurin osa on vain numeroita. Enkä suoraan sanoen seuraa kävijätilastoja kovin ahkerasti, mikä saattaa jonkun mielestä olla tyhmää. Voisin varmasti saada enemmän hyötyä irti blogista, jos niin tahtoisin. Mutta en ole halunnut tehdä blogistani kaupallista, sillä haluan tehdä tätä itseäni varten, omilla ehdoillani, oman kiinnostukseni mukaan. Jos kulttuurikenttä hyötyy teksteistäni siinä sivussa, se on vain hyvä asia. Blogi on kuitenkin minulle edelleen ensisijaisesti harrastus (elämäntapa lienee osuvampi ilmaisu), sillä saan elantoni päivätyöstä taideasiantuntijana. Tästäkin olen äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut valmistumiseni jälkeen olla koko ajan töissä taiteen ja kulttuurin parissa. Ei ole itsestäänselvää työllistyä kulttuurikentälle. Kilpailu on kovaa ja paikkoja on asuinpaikasta riippuen rajoitetusti.

Blogin kävijämäärien ja seuraajien kasvaessa ramppikuume julkaisemiseen on noussut. Mitä ja kuinka paljon haluan itsestäni kertoa? Henkilökohtaisten ajatusten ja kotijuttujen jakaminen on tuntunut aiempaa haasteellisemmalta. Annan vapaaehtoisesti kasvot blogille, mutta tein tietoisen valinnan, että annan kasvot myös KYSin taideasiantuntijalle. Rakastan työtäni taiteen ja kulttuurin parissa, enkä ole koskaan osannut kokonaan irrottaa blogia töistä. Työt (ja aiemmat opinnot) ja blogi ovat aina kulkeneet käsi kädessä. Olen ollut onnellisessa asemassa, että kaikki työnantajat ovat hyväksyneet myös työjuttujen tuomisen blogin puolelle. Aiemmassa työssäni eräs henkilö tituleerasi minut ensimmäisen kerran tavatessaan nimellä "Ai sinä olet se kirkkokunnan kuuluisin Henna", jolla hän viittasi ottamiini valokuviin ortodoksisen kulttuurin parissa. Uutta työtä hakiessani toin ilmi jo työhaastattelussa, että toiveeni on tuoda KYSin taideasioita esille myös blogissa. Taide on osa minua niin töissä kuin vapaa-ajalla, ja haluan jakaa sitä myös teille.

Haluan kuitenkin edelleen korostaa, että blogi on yksityinen ja näkökulmani aiheisiin ovat henkilökohtaisia. Arki, työt ja harrastukset limittyvät blogissa keskenään, mutta olen tehnyt tietoisen valinnan, että vedän rajan blogiminän, työminän ja yksityisen minän välille. Välillä rajat ovat veteen piirrettyjä viivoja, mutta haluan näin kunnioittaa paitsi omaani myös muiden yksityisyyttä. Ympärilläni olevat ihmiset tosin saattavat joutua tavalla tai toisella blogitekstien rivien väliin, mutta aikeeni ovat hyväntahtoiset. Ja kysyn luvan etukäteen jos koen, että aihe sitä vaatii. Uudet työkaverini ovat esimerkiksi joutuneet eräänlaiseen "psykologiseen tutkimusprojektiin", kun insinöörit ottivat humanistin joukkoonsa.

Bloggaamisessa pelko johtuu hallinnan menettämisen pelosta. Aiheet joista kirjoitan, tulevat minusta ja kokemuksistani, mutta sen jälkeen minulla ei ole enää valtaa siihen, ketkä tekstejä lukevat tai kuinka he (te) niitä tulkitsevat. Kenties taiteilijoilla tunne on samanlainen? He luovat itsestään näkyville jotain hyvin henkilökohtaista ja antavat lopputuloksen muiden tulkittavaksi ja arvosteltavaksi.

Tällaiset tunteet ovat blogivuosien varrella tulleet ja menneet. Mutta uuden työn myötä on tullut tasaisin väliajoin aiempaa useammin tilanteita, joissa on konkretisoitunut se, että joku tietää minut, mutta minulla ei ole kohdehenkilöstä mitään tietoa. Joku tietää minusta paljon ilman, että minä tiedän toisesta yhtikäs mitään. Ajatus on pelottava ja saa olon haavoittuvaksi, vaikka kaikki tilanteet ovat olleet hyväntahtoisia. Olen onnekseni (toistaiseksi) säästynyt somehyökkäyksiltä.

Ensimmäinen hämmentävä kohtaaminen sattui, kun olin ollut uudessa työssäni kenties noin kuukauden. En ollut julkaissut somessa vielä työnpaikanvaihdosta mitään, mutta naapuri pysäytti kotimatkalla kysyen, että olenko siirtynyt KYSille töihin. Kävi ilmi, että eräs henkilö oli jakanut somessa minusta (luvallisesti) näyttelynripustuskuvan, mistä naapurini oli minut bongannut. Vähän tämän jälkeen KYSin sisäisille nettisivuille tehtiin minusta uutena taideasiantuntijana pieni esittelyjuttu. En tullut ymmärtäneeksi kuinka monta henkilöä juttu kenties tavoittaa. Ajattelin, että koska se on sisäiseen tiedotukseen, tuskin kovin montaa... Myöhemmin minulle sanottiin, että sairaalassa työskentelee tosiaan useita tuhansia henkilöitä... Tämän ymmärsin viimeistään siinä vaiheessa, kun perheenjäseniltäni alkoi tulla kommentteja, että heille oli tultu eri yhteyksissä kertomaan minun toimivan nykyisin KYSin taideasiantuntijana. Viimeisin esimerkki tuli oman yksikköni ulkopuoliselta työkaverilta, jolle oli kerrottu Jyväskylässä(!) että "juu, kyllä minä Hennan tiedän". Olen alkanut saada myös useampia yhteydenottoja sähköpostitse ja yksityisviestein, joissa kiitellään jonkin tekstin sisällöstä.

Reijo Kärkkäisen maalausten keskellä Galleria Ars Liberassa.

Kuten sanoin, tällaiset tilanteet saavat olon hetkellisesti haavoittuvaiseksi, mutta samalla olen iloinen teistä jokaisesta! Blogin mukana kulkee edelleen myös pitkäaikaisia lukijoita, jotka ovat olleet matkalla sieltä taidehistorian opinnoista alkaen. Te olette nähneet minun kasvamiseni opiskelijasta ammattilaiseksi, ja toivottavasti olen saanut välitettyä teille samanlaista uteliaisuutta taidetta kohtaan kuin silloin alkuvuosina. Uudet lukijat ja seuraajat toivotan myös lämpimästi tervetulleiksi! Hurmioitunut tulee jatkossakin olemaan sekametelisoppa taidetta, kotijuttuja ja arkisia pohdintoja. Tällä yhdistelmällä olen jaksanut kirjoittaa blogia yli 10 vuotta kyllästymättä. Pidän blogistani tällaisena, enkä haluaisi pelkojen muuttavan sisältöä. Hurmioitunut on minä, tai iso osa minua.