Valamon ikonit

Lauantaina avautui Keski-Suomen museossa perinteinen pääsiäisaikaan sijoittuva ortodoksisuudesta kertova näyttely. Tällä kertaa näyttely oli viety alakerran salista neljännen kerroksen suureen taidehalliin. Sadan teoksen kokonaisuus pitää sisällään ikoneita 1700-luvulta 1930-luvulle, ikonien esipiirroksia ja vanhaa grafiikkaa Valamon luostarin kokoelmista. Näyttelykokonaisuus on esillä ensimmäistä kertaa ja teokset ovat suurelle yleisölle ennen näkemättömiä.

Jyväskylän ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Timo Mäkirinta toimitti tilaisuudessa rukouspalveluksen, arkkipiispa Leo avasi näyttelyn ja pääsiäisajan näyttelyperinnettä ylläpitänyt, Keski-Suomen museon intendentti, Erkki Fredrikson kertoi hieman näyttelyn teemoja ja taustoja.

Minusta on hienoa että Keski-Suomen museo on ylläpitänyt ortodoksisuudesta kertovaa näyttelyperinnettä, sillä ortodoksisuus kuuluu vahvasti myös suomalaisuuteen. Museoissa ikoneita on helppo lähestyä sellaisenkin joka tuntee aiheen vieraaksi, sillä ainakaan itse en tohtisi lampsia kirkkosaleihin kuin taidenäyttelyyn. Ja eiväthän ikonit ole vain taidetta vaan ensisijaisesti pyhiä kuvia, vaikka taidehistorioitsijana katson puulle maalattuja pyhiä myös kuvataidelasit silmilläni. Savossa pääsee helpommin lähestymään ikoneita Valamon ja Lintulan luostareissa sekä Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa. Museo on ollut rohkea nostaessaan ortodoksisuutta esille näyttelyissään, jotta Keski-Suomessakin suurempi yleisö pääsee aistimaan jotain pyhää tässä ortodokseille suurimassa juhlassa, pääsiäisessä.

Pyhittäjät Sergei ja Herman Valamolaiset, Kazanin Jumalanäiti ja Nikolaos, 1800-luku.

Vaikka kirkollinen taide ei olisikaan lähinnä sydäntä on hyvä muistaa, että se on luonut pohjan nykyisellekin taiteelle. Akateeminen ja länsimainen taide muutti kirkollista kuvastoa maallisemmaksi, minkä vuoksi itäisten ikonien lähes muuttumaton kuvakaanon tuntuu meidän silmiimme vieraalta. Ikoni on väreihin puettua teologiaa ja rukouksen väline. Siinä missä luterilaisten kirkkojen kuvat lähinnä koristavat ja kuvittavat kirkkosaleja, ortodoksikirkkojen ikonit tuovat tilaan jotain mystistä ja pyhää. Suhtautuminen kuvaan on erilainen.

Jumalanäiti valtaistuimella ja Kristus valtaistuimella, molemmat 1700-luvulta.

Avajaisvieraita oli paljon ja puheensorina oli soljuvaa. Oli ihastumista, ihmettelyä ja tulkintoja. Taidehallin seinät olivat saaneet pintaansa punaista ja sinistä tehosteväriä. Kristillisessä symboliikassa punainen kuvastaa elämää, evankeliumia ja jumalallista rakkautta ja sininen puolestaan taivasta, jumalallisuutta ja Neitsyt Mariaa. Vaikka puheensorina oli mukavaa kuunneltavaa, se esti rauhoittumisen ikonien äärelle. Minä tarvitsen ikonin kanssa "kahdenkeskistä" aikaa, jotta pääsen ikonin pintaa syvemmälle. Aina tämä ei onnistu ja se riippuu myös kuvatusta aiheesta ja pyhästä. Pyhä henkilö, josta ei ole aiemmin kuullutkaan ei vaikuta samalla tavoin kuin Kristus ja Jumalanäiti. Usein juuri ne kaanonisesti puulle maalatut ikonit ovat helpompia lähestyä arvokkaammin kuin länsimaisesti maalatut, sillä niissä on edelleen enemmän länsimaisen silmiin vierauden tuomaa mystisyyttä. Poikkeuksen näyttelyssä teki akateemisesti maalattu Vanhurskaat Joakim ja Anna, jossa Annan katse oli koskettava ja pysäyttävä. Kasvojen ohut iho ja aavistus juonteista tekivät vanhemman vaikutelman, vaikka käsien iho loi kuvan nuoremmasta naisesta.   

Vanhurskaat Joakim ja Anna, n.1938.

Yksityiskohta teoksesta Vanhurskaat Joakim ja Anna.

Siinä missä taidehallin toinen pää oli ikonien värittämä oli toisessa päässä mustavalkoinen yleisvaikutelma esipiirrosten ja grafiikanvedosten vuoksi. Esipiirroksia en ole juurikaan aiemmin nähnyt, joten oli mielenkiintoista nähdä miten tarkkoja piirrokset olivat. Tukena oli ruudukko, jonka sisään henkilöt ja tapahtumat oli piirretty todella tarkasti. Esipiirrokset, joissa on nähtävissä vielä maali- ja muita tahroja, ovat olleet mallina Vanhan Valamon pääkirkon ikonostaasin ikoneille. Valitettavasti esipiirrosten avulla maalattuja ikoneita ei näyttelyssä ole nähtävillä.

Kristus, lyijykynäpiirros.

Viimeinen ehtoollinen, 27, sarja 7/11, M.O.Balfin vedostama, kuparikaiverrus, 1872.

Grafiikantyöt olivat taidokkaita ja pikkutarkkoja. Viimeisessä ehtoollisessa oli havaittavissa Leonardon samaisen teoksen vaikutus. Lyijykynäpiirrokset pyhistä henkilöitä ja esimerkiksi rakennusmiehistä näyttivät siltä kuin niiden mallina olisi ollut veistos. Pukujen kankaat laskeutuivat kauniisti ja laskoksia oli paljon.

Rakennusmies, lyijykynäpiirros, 1800-luku.

Kaikki esillä olevat teokset on tehty Valamossa. Vanhimmat ikonit olivat ikänsä puolesta kaunista katseltavaa, mutta uudemmissa kankaalle maalatuissa kuvissa niiden koko ja länsimaisen taiteen vaikutus saivat tekemään rinnastuksia muihin teoksiin. Esimerkiksi Syntinen nainen pesee Kristuksen jalat nardusöljyllä ja kuivaa hiuksillaan -teoksen nainen muistutti paljon prerafaeliittitaiteilijan, Dante Gabriel Rossettin, naiskuvia.

Vasemmalla: Joka teistä on synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Oikealla: Syntinen nainen pesee Kristuksen jalat nardusöljyllä ja kuivaa hiuksillaan. Molemmat 1900-luvun alusta.

Yksityiskohta teoksesta Syntinen nainen pesee Kristuksen jalat nardusöljyllä ja kuivaa hiuksillaan.

Näyttelyssä voi nähdä myös hienon vuoropuhelun kahden vastakkaisen seinän kesken, jossa toisen musta seinä enkeleineen ja hautakuvieen kertoo pitkästäperjantaista, Kristuksen kuolemasta, ja toinen valkoinen seinä kuvaa ylösnoussutta Kristusta ja pääsiäistä.

Kristus, 1800-luku.

Näyttely on laaja ja monipuolinen, josta voi löytää paljon Raamatun teemoja ja pyhiä henkilöitä, mutta myös oivallinen oppitunti esimerkiksi taidehistoriasta kiinnostuneelle, jos haluaa tutkia kuinka länsimainen taide on vaikuttanut itäiseen kuvaperinteeseen. Upeita esimerkkejä myös grafiikasta ja lyijykynäpiirroksista kiinnostuneille.

Näyttely esillä Keski-Suomen museossa 14. huhtikuuta 2013 saakka.

Taiteen evoluutio

Jyväskylän taidemuseossa käynnistyi perjantaina luentosarja, joka liittyy museon vaihtuviin näyttelyihin Checkpoint Leonardo ja Uusikubismi. Taiteen evoluutiosta oli puhumassa kuvataiteilija Mikko Ijäs, joka oli luonut hämmästyttävän hienon PowerPoint-esityksen, jollaisia olisi mukava seurata yliopistonkin luennoilla.

Willendorfin Venus, n. 24 000 - 22 000 eaa., 11.1cm, kalkkikiveä. Veistosta säilytetään Wienin luonnonhistoriallisessa museossa. Kuva täältä.

Ijäs on kiinnostunut muun muassa neurologian mahdollisuuksista selvittää miksi ja miten taide vaikuttaa meihin. Luento oli melko pintapuolinen mikä on ymmärrettävää kun kyseessä oli kaikille avoin luento. Se kuitenkin sai ajattelemaan ja pohtimaan ihmisen roolia taiteen tekijänä. On ristiriitaista ja samalla hieman huvittavaa, että pisin taiteen historian osuus, esihistoriallinen taide, johon kuuluu esimerkiksi kalliomaalaukset, sivuutetaan taidehistoriassa usein vain taidekirjojen ensilehdillä siirryttäessä nuorempaan taiteeseen. 

Lascaux'n luolamaalauksia n. 17 000 - 15 000 eaa. Kuva täältä.

Miksi taide sitten aikoinaan syntyi? Tässä tulee muistaa, että taide sellaisena kuin me sen tunnemme ja käsitämme, on ollut olemassa vasta 1500-luvulta lähtien, jolloin renessanssi loi muun muassa mittausjärjestelmiä ja perspektiivisääntöjä. Ihmisen alkuperäinen kiinnostus taiteen tekemiseen liittyy suurempien ryhmien yhdessäoloon, monimutkaisten sosiaalisten rakenteiden ja toimintatapojen syntyyn, uskonnon, luonnonvoimien ja myyttien vaikutukseen sekä ennen kaikkea tietoisuuden eri tasoihin, kuten unitiloihin ja transseihin. Taiteen olemassaolo on todiste siitä, että ihminen haluaa olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. 

Leonardo da Vinci: Vitruviuksen mies, n. 1490, 34.4 × 25.5cm, kynä ja muste paperille. Kuva täältä.

Se miten koemme maailman vaikuttaa siihen miten teemme taidetta. Taide on kehittynyt koko ajan ihmisen rinnalla ja samalla on pyritty hakemaan ja löytämään uusia tapoja ilmaista itseä. Nykyihminen hallitsee taiteen säännöt ja tekniikat, joten hän voi keskittyä ilmaisemaan sekä näkyvää että näkymätöntä maailmaa rikkomalla rajoja ja kokeilemalla uutta. Todellisuuden näyttäminen on helppoa esimerkiksi valokuvauksen keinoin, mutta mielikuvien luominen näkyväksi on vaikeampaa, jolloin taiteella on suuri rooli. 1900-luvun taide toi mukanaan muun muassa abstraktismin, ei-esittävän taiteen. Teokset, joista ihminen ei voi hahmottaa kasvoja tai muutakaan esittävää, käänsi katseen sisäänpäin, tunteisiin. Ei-esittävä taide antoi esittävyyden sijasta tilaa väreille, jossa ne vaikuttivat mielikuviin ja mielipiteisiin kokonaisuudesta. Punaista energiaa, keltaista iloa, mustaa surua, vihreää eloa ja valkoista puhtautta. Värejä yhdistelemällä luotiin tunteiden vuoristoratoja. 

Mark Rothko: White Center (Yellow, Pink and Lavender on Rose), 1950. Kuva täältä.

Aikoinaan vihasin abstraktia taidetta, koska en ymmärtänyt sitä. Taidehistoria opetti puolestaan ymmärtämään sen, ettei sen tarkoituskaan ollut olla ymmärrettävää sanan varsinaisessa merkityksessä. Aloin katsoa teoksia toisella tavalla. Miltä värit tuntuvat, mitä ne tuovat mieleen, millainen olo teoksen edessä on. Abstrakti taide parhaimmillaan vaikuttaa syvemmälle kuin esittävä taide, koska siinä ei ole kysymys järjestä vaan tunteista. Nämä tunteet vaikuttavat aivojen eri alueilla, joita nykyaikaisen neurologian on mahdollista tutkia. Jään mielenkiinnolla odottamaan Mikko Ijäksen tulevaa väitöskirjaa. 

Taidemuseon tulevia luentoja voi käydä katsomassa täältä.

Jottei arki unohtuisi

Johanna K on paljastanut silloin tällöin blogissaan arkielämän "karuja totuuksia" esittelemällä kotinsa nurkkia sellaisina kuin ne arkipäivien lomassa välillä ovat. Tämän inspiroimana aion nyt tehdä jotain luonteelleni täysin epätyypillistä ja paljastaa parin kuvan muodossa miltä tässä kodissa tällä hetkellä näyttää. Rakastan siistiä kotia ja pidän siivoilusta ja asioiden järjestelystä, mutta kukaan ei voi väittää etteikö se fanaattisinkin siivoushullu välillä lipsuisi. Joten, tässäpä tulee muutama otos....
Olohuoneen pöytä näyttää tältä. Kyllä, se toimii erittäin hyvin monitoimipöytänä, jonka ansiosta siihen myös kasaantuu kaikenlaista. Tenttikirjallisuutta, sisustuslehtiä, askartelutarvikkeita, keskeneräinen käsityö, cd-levyjä, kaukosäätimiä, muistilappuja, paperisilppua, postikortteja ja monistenippuja. Vastikään tässä syntyi vanhemmalle kummipojalle nimpparikortti, joten pieni kaaos sallittakoon...

Nämä Chippendale-tuolit ovat makuuhuoneen ylpeys, mutta eihän niitä juurikaan erota kaikkien vaatekasojen alta. Alimpana pilkottaa muun muassa ruotsin sanakirja ja paksu nippu koulumonisteita (jotka odottavat kansioon pääsyä). Tutkimuksia tehdessä ja aiheisiin perehtyessä asunnon useimmat tasot peittyvät jos jonkinlaiseen taidehistorialliseen kirjallisuuteen, ja tässä tapauksessa levittäytyvät jopa lattialle.

Noniin, mitäpä tähän sanoisi. Tuo matkalaukku on töröttänyt seistä tuossa siitä saakka kun palasimme joululoman(!) jälkeen Savosta. Kyllä. Tyhjäksi sen olen onneksi aikaa sitten saanut, mutta se on odottanut siinä kärsivällisesti sitä hetkeä, että saisin vietyä sen ullakolle säilöön. Taitaa käydä kuitenkin niin että saa töröttää siinä vielä kuukauden tai kaksi, jolloin se täytyy pakata uudelleen Rooman reissua varten.

Terveisiä Hurmioituneen ei-niin-hurmioituneesta arjesta! Onneksi viikonloppuna on taas aikaa huitaista koti kuntoon :)

Luonnon helmassa

Galleria Beckerissä avautui Naistenpäivänä Kirsi Neuvosen näyttely Naistenpäivä – grafiikkaa ja käsitöitä. Keuruulla vuonna 1960 syntynyt Neuvonen on yksi Suomen tunnetuimmista taidegraafikoista, joka asuu ja työskentelee Jyväskylässä. Itse asiassa hän oli ensimmäinen taidegraafikko, jonka nimen ja kädenjäljen opin tunnistamaan töiden perusteella. Neuvonen on muun muassa Suomen Taidegraafikoiden ja Jyväskylän Taiteilijaseuran jäsen.

Galleria Beckerin näyttely koostuu mekoista. Suuret, vedostetut mekot on toteutettu etsauksen, akvatintan, kuivaneulan ja kopiosyövytyksen yhdistelmillä kun taas pienemmät mekkokuvat on tehty suurilta osin samoilla tekniikoilla, mutta paperileikkauksina kierrätetyistä grafiikan koevedoksista. Teoksia on esillä maltillisesti, niille on annettu tilaa hengittää ja suurten ja pienten teosten vaihtelu on toimiva ja virkistävä. Kaikkia näyttelyn mekkoja yhdisti pitkät ja leveät helmat, vaikka Neuvonen on tehnyt myös kapeahelmaisia kuvia.

Kirsi Neuvonen: Vintagepuku 4P, 32 x 20cm, 2012

Kirsi Neuvonen: Vintagepuku 10P, 32 x 20cm, 2012

Näyttely käynnistyy aulan kahdella pienellä Vintagepuvulla (4P ja 10P), joita katsellessa osasin kuvitella ylleni juuri tuollaiset mekot. Mallit ovat kauniit ja hihalliset mekot miellyttävät hihattomia enemmän. Olen aina ollut enemmän mekkotyttöjä kuin housutyttöjä. Tälläkin näyttelykäynnillä takin alta löytyi ruosteenruskea kellohelma. Neuvonen on osannut sommitella kuviot mekkoihin onnistuneesti, jolloin kukat ja muut luonnon elementit muodostavat pukuihin medaljonkimaisia ja köynnösmäisiä kuvia.

Kirsi Neuvonen: Vintagepuku 7E, 30 x 28cm, 2012

Ensimmäinen huone on valloillaan sinisiä ja kylmiäkin sävyjä. Vintagepuku 7E on saanut helmaansa kaksi joutsenta. Alareunassa on ylösalaisin kuvattu valkoinen joutsen kauniisti kimaltavan veden pinnalla. Peilikuvana sen yläpuolella on hämärän yön heinikossa uiva tumma joutsen. Yön ja päivän vastakohtaisuus sekä yön kääntäminen päivän yläpuolelle herättää mielenkiinnon ja ristiriidan. Kaikista meistä löytyy myös se pimeä puoli.

Kirsi Neuvonen: Kuusimetsä, Saarnilehto ja Aarnimetsä, (3x) 100 x 60 cm, 2013

Varsinaisina katseenvangitsijoina ensimmäisessä huoneessa toimivat kolme suurta vedosta. Kuusimetsä, Saarnilehto ja Aarnimetsä kuljettavat katsojaa luonnon keskellä vieden tunnelmasta toiseen. Kuusimetsä oli synkkä ja välitti ajatuksia kylmästä, tähtiyöstä, uteliaisuudesta, pelosta ja epätietoisuudesta. Saarnilehto otti vastaan lämpimämmin ja vei ajatukset aurinkoon, rauhaan, hyvään oloon, unelmiin ja toiveisiin. Aarnimetsä henki koskemattomuudesta, arkuudesta, vahvuudesta ja voimasta, jossa puiden oksat pitävät tunkeilijat loitolla. Näistä kuvista osasin kuvitella ihmisiä vain kutsuvaan Saarnilehtoon.

Kirsi Neuvonen: Vintagepuku 49K, 30 x 23 cm, 2012

Toisessa huoneessa värimaailma oli kirkkaampi ja puvuissa leikkivät marjat, kukat, perhoset ja lämpimät, murretut sävyt. Näiden kuvien myötä palasin mummolan lapsuusmaisemiin. Juoksemaan kesäisille pelloille, kuvittelemaan päivänkakkaroita hiuksiin ja kellohelmat heilumaan. Neuvosen mekoissa helmat on kirjailtu muun muassa ruusunnupuilla, mesimarjoilla ja piparmintuilla! Kuinka moni tyttö tahtoisikaan kietoutua luonnon helmaan!

Kirsi Neuvonen: Piparminttupuku, 100 x 60 cm, 2013

Näyttelyn mekot herättävät varmasti ajatuksia kaikissa naisissa. Mekkoihin liittyy voimakkaita tunteita ja mielestäni ne kiteyttävät ympärilleen myös paljon kulttuurihistoriaa. Mekot samaan aikaan peittävät ja korostavat naisellisuutta. Neuvonen on kertonut mekkotöidensä liittyvän elämänsä käännekohtiin, joissa hän on kaivannut kauneutta ja turvallisuutta. Neuvonen on ompelijan tytär, joka myös osaltaan vaikuttaa hänen mekkoihastukseensa. Hameen ja mekon helmat ovat tietynlaisia vertauksia turvallisuudesta, jota tukee esimerkiksi vertauskuva ”äidin helmoissa pyörivistä lapsista”. Joululaulukin kertoo kuinka ”helmassa äitinsä armahan, nukkuu lapsi viaton”. Toisaalta äiti ”karistaa lapset helmoistaan maailmalle”, jolloin lasten on kasvettava aikuisiksi, jätettävä turvallinen koti. Minulle Neuvosen mekkojen helmat ovat vertauskuva jostain aidosta, oli se sitten äidinrakkaus tai luonto. Neuvonen on onnistunut yhdistämään näyttelyssään molemmat. Äidinrakkaus ja luonto yhdistyvät mekoissa Äiti Luonnoksi. Naisten helmoihin mahtuu koko maailma.

Taidelainaamon lattialla sai vielä ihastella lisää myynnissä olevia teoksia!

Teoksista painettuja kortteja lähti muutama mukaan.

Siinä missä näyttely varmasti ihastuttaa naiskatsojia, olisi mielenkiintoista tietää kuinka mieskatsojat näyttelyyn suhtautuvat. Mitä ja mistä näyttely heille kertoo? Jäävätkö mekkokuvat pinnallisiksi tai irrallisiksi osiksi, joista ei saa kiinni? Tämä jäänee arvoitukseksi. 

Teokset ovat olleet haluttuja, sillä näyttelystä on myyty jo kahdeksan työtä ja vedoksiakin on tilattu.

Kirsi Neuvosen Naistenpäivä nähtävillä Galleria Beckerissä 3. huhtikuuta 2013 saakka.

Unelmat jotka kantavat

Jyväskylän yliopiston kirjaston aula oli täyttynyt unelmista. Sermit olivat täynnä pienille lapuille kirjoitettuja unelmia ja toiveita jotka kantavat eteenpäin. Post Our Dreams on 22-vuotiaan erityispedagogiikka- ja luokanopettajaopiskelija Olli Lukkarin projekti, jossa hän kerää unelmia postikorteille. Hänen tavoitteenaan on inspiroida ihmisiä pohtimaan omaa elämänsä ja unelmiaan, mutta ennen kaikkea tavoittelemaan merkityksellisempää elämää.

Ensimmäiset unelmat Lukkari keräsi kesällä 2012 Helsingin Tuomiokirkon portailla istuvilta turisteilta.

Nopealla tilannekatsauksella naiset unelmoivat pääasiassa Herra Oikeasta ja Onnellisista lopuista, kun taas miehet uskalsivat kirjoittaa värikkäämmistä unelmista. Yritin poimia joukosta mahdollisimman erilaisia unelmia.

Syntyisikö tästä vuosisadan rakkausarina? ♥

Jokaisen pitäisi kävellä päivittäin tällaisen unelmaseinän ohitse ja muistaa 

ravita myös omia unelmiaan.