"Puskou eloksen ilos"

Ostin jokin aika sitten arkkipiispa Leon kirjoittaman runokokoelman Metsätähti ja mies joka metsään lähti - Meččütiähti da mies kudai meččäh lähti. Kyseessä on arkkipiispan viides kirja ja tämä pitää sisällään muun muassa luontoaiheisia runoja. Erikoinen teos on siksi, että runot on kirjoitettu sekä suomeksi että karjalaksi.

Bongailen aika ajoin runoja ja erilaisia runoteoksia (kirpparit ovat näissä hyviä), sillä osuvia sanoja voi hyödyntää esimerkiksi nimi- tai syntymäpäiväkorteissa. Olen jo monen monta vuotta jakanut ajatuksiani onnittelukorteissa muiden sanoja lainaamalla. Viimeksi äitienpäivänä poimin Metsätähdestä sanoja äideille.

Satamassa kuljeskellessani harmauden välistä puski voikukka, joka palautti mieleeni tämän:

Talon graniittinen kivijalka

asvalttia vasten keväällä

imee auringosta lämpöä

ja asvaltti, vasta jään peitossa

pinnassansa mustassa

huokuu kylmän jälkeen lämmintä.

Nyt voikukka näyttää voimansa

kun kivijalan ja kadun puristuksesta

murtautuu esiin vahvana

ensin vihreät lehtensä

sitten aurinkoisen kukkansa

puskee elämän ilosta.

- Arkkipiispa Leo -

Taloin graniittukivijalgu

asfal´tua vaste keviäl 

imöü päiväzes lämbüö

i asfal´tu, vaste vai jiän peitos

mustas pinnas

huoguu lämbüö külmän jälgeh.

Nügöi voikukku väin ozuttau

gu kivijallan i uuličan ahtistukses

murdavuu iäre vägevännü

enzimäzikse vihandat lehtet

jälgeh sen päivüpastozen kukan

puskou eloksen ilos.

- Arhijepiskoppu Leo -

Luonto on aina teemana ja vertauskuvana onnistunut. Sen sisälle saa piilotettua monia merkityksiä.

Aurinkoista kevättä!

Äideille

Elisabeth Vigée Le Brun: Omakuva tyttären kanssa, 1789. Kuva täältä.

Hyvää äitienpäivää!

Kevätongella

Ainakin meille Pohjois-Savossa kasvaneille muksuille Maaningan Korkeakoski on erittäin tuttu paikka. Siinä kivenheiton päässä koskesta, Pielaveden puolella, on toinen suosittu lapsiperheiden ajanviettopaikka Löytynlohi. Täällä tuli lapsena ongittua lohia useana kesänä, mutta teini-iän jälkeen en ole paikassa vieraillut. Päätimme siirtää perinnettä eteenpäin ja kävimme onkiretkellä kummipojan kanssa. 

Kolme ja puolivuotias pikkumies olisi heti tarttunut siihen pisimpään ja "terävimpään" onkeen, mutta sain toppuuteltua pojalle kevyimmän version. Kaikki olisi pitänyt tehdä tietenkin itse, pitkän ongen, sangon ja haavin kantaminen. Lammen rannalle päästyä opeteltiin pitämään onkea veden pinnalla ja kroppa kuivalla maalla. Yllättävän pitkään poika jaksoi ongen varressa seisoa, vaikka innostus lopulta lopahti ja onki vaihtui haaviin ja rantavedessä kyykkimiseen. (Yritettiin myös opetella olemaan säikyttämättä kaloja pois.) Niinhän siinä kävi, että kummitäti joutui (pääsi?) lopulta ongen/virvelin varteen. Odotuksen ja pienen avustuksen jälkeen lammesta nousi 1,9 kiloinen kirjolohi. 

Kala vietiin savustettavaksi eikä poikaa meinannut saada savustuspisteen tiskiltä mihinkään. Mikä tuo [vaaka] on? Mitä sinä teet? [kysymys osoitettiin savustajalle] Minulla on tämmöinen lippis! Minulla on sininen [musta] lippis! Me saatiin iso kala! Missä se meidän kala on? Milloin se kala tulee? Saanko sitten syyä kalan? Ja monen monta muuta kysymystä myöhemmin sain pojan vedettyä hetkeksi syömään eväitä ennen kalan valmistumista.

Päivä oli ilmeisen onnistunut, vaikka etukäteen jännitin, että mitenhän muksu suhtautuu siihen, että elävä kala kopautetaan pulikalla kuoliaaksi. Poika ei ollut lopulta moksiskaan ja kala näytti maistuvan. Etukäteen kyllä kysyi, että onko siinä lihassa verta. Ja ruokapöydässä ihmeteltiin mikä on kalanruoto ja miksi sitä ei saa syödä. Illalla oli ihana kuulla "Minulla oli kiva päivä" ja "Minä tykkään sinusta", kun kysyin, että mitenkä päivä oli mennyt. Niin sitä vain opittiin paljon uutta ravinnosta ja sen hankkimisesta.

Mahtava kokemus pienille ja isommillekin kalastajille. Pienten kanssa tosin joutuu hankkimaan tavallista enemmän silmäpareja, että muksujen tarkkailu ja itse kalan nappaaminen onnistuvat. ;)

Aarreaitta

Kristillisestä taiteesta kiinnostuneet huomio! Kaksi nuorta naista on lyönyt hynttyyt yhteen ja luonut kristillistä kuvataidetta sen laajassa kirjossa esittelevän Aarreaitta-sivuston.

Naiset Aarreaitan takana: Pauliina Sassali, Turun yliopiston taidehistorian oppiaineesta valmistunut filosofian maisteri ja Saara Santala, Graafisen suunnittelun opiskelija Lahden muotoiluinstituutissa.

"Esit­te­lemme kris­til­listä kuva­tai­detta ja visu­aa­lista kult­tuu­ria sekä nii­den teki­jöitä ja tut­ki­joita. Toi­vomme, että Aar­re­aitta olisi kes­kus­te­lun ja jaka­mi­sen paikka eri­tyi­sesti tai­teen ja muo­toi­lun aloilla työs­ken­te­le­ville kris­ti­tyille sekä kai­kille näistä tee­moista kiin­nos­tu­neille.

Aar­re­ai­tassa käsi­tämme kris­ti­nus­kon ja kuva­tai­teen laa­jassa mer­ki­tyk­sessä. Pyrimme eku­mee­ni­suu­teen ja ennak­ko­luu­lot­to­muu­teen ja esit­te­lemme yhtä lailla gal­le­ria­tai­detta kuin kaik­kea visu­aa­lista kult­tuu­ria. Kris­til­listä kuva­tai­detta ja visu­aa­lista kult­tuu­ria ovat tässä tapauk­sessa työt, jotka voi­daan aiheensa tai sisäl­tönsä puo­lesta tul­kita kris­til­li­siksi, jotka on tehty kris­til­li­seen käyt­tö­tar­koi­tuk­seen tai joi­den tekijä on vakau­muk­sel­taan kris­titty." 

Sivusto on jaettu Kohtaamisiin, Keskusteluihin, Hetkiin ja Lainauksiin. Ensiksi mainittuun osioon pääsin kynäilemään RIISAn Faces of Christ -näyttelystä.

"Kristillinen taide ei millään muotoa ole aina uskonnollista, 

siis uskonnollisia aiheita käsittelevää taidetta. 

-- Tämä ajatus perustuu oivallukseen, 

ettei kristinusko koske vain 'pelastusta', 

vaan koko ihmistä kokonaisessa maailmassa."

 

- Francis Schaeffer: Taide ja Raamattu -

Mikäli mieleenne tulee juttuaiheita, näyttelyitä tai muita ideoita sivustoon liittyen, 

aarreaittalaiset ottavat varmasti mielellään vinkkejä vastaan. :)

Töissä

Terveisiä töistä! Nyt alkaa olla jo itsevarmuuttakin, vaikka jonkin verran oli tuttua jo entuudestaan. Uusia ja haasteellisiakin tilanteita tulee eteen lähes viikottain, joihin on vain hypättävä oppimisen ja kehittymisen kannalta. Se kai tässä onkin kiehtovaa, että pienessä työyhteisössä pääsee tekemään ihan kaikenlaista. Kuukausi sitten sain inventoitavakseni ensimmäisen "oman" kokoelman. Olihan se sellainen hetki, johon piti ihan pysähtyä. Ikonin taakse ensimmäisen numeron lisääminen ja diaarikirjassa käsialan vaihtuminen tarkoittivat minulle yhdenlaista vastuun ottamista.

Museoalaa tuntemattomille joutuu usein selittämään, että mitä se inventoiminen oikein tarkoittaa. Yksinkertaistettuna se on siis sitä, että kun museoon tulee uusi esine, se dokumentoidaan ja inventoidaan niin hyvin, että jos se vaikka yksi päivä katoaisi tai tuhoutuisi, siitä voisi tehdä toisinnon. Tällaista tuskin tullaan koskaan tekemään, mutta esine on valokuvattava, mitattava, kuvailtava, asiasanoitettava ja tutkittava niin hyvin kuin mahdollista, jotta esineestä saa parhaan mahdollisen hyödyn. Taustatiedoton esine on museolle hyödytön, sillä historia ja tarinat ovat ne mitkä merkitsevät. Niitä me säilytämme esineiden ohessa tuleville sukupolville. Niistä te saatte museoissa kuulla. On ihan eri asia säilyttää tavallista rautanaulaa kuin esimerkiksi sellaista käsin taottua naulaa, joka saattaa olla ainut muisto esimerkiksi tuhoutuneesta kirkosta. Tähän liittyen oli suoranainen ihme, että 1600-luvun messukasukka pelastui Ylivieskan kirkon tulipalosta! Eihän se toki enää ole entisensä, mutta ylipäänsä tekstiilin pelastuminen moisesta koettelemuksesta tuntuu aivan uskomattomalta. 

Kahvihuoneen ikkunasta voi aika ajoin seurata pupujen talviturkin vaihtoa.

Yksikään työpäivä ei ole ollut samanlainen ja aina ei voi ennustaa mitä päivä tuo tullessaan. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Järjestelmälliselle henkilölle oli melkoinen haaste hyväksyä se tosiasia, että kaikkea ei voi aina tehdä siinä järjestyksessä kuin se itsestä tuntuisi hyvältä. Yhden asian joutuu välillä keskeyttämään mikäli sen rinnalle tulee kiireellisempi tehtävä ja joskus on vain sanottava, että tänään en ehdi. Toki ihan inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta opettelua se on vaatinut. 

Arjesta poikkeavia hetkiä: Tarja Halonen (Jukka Laaksonen) vierailulla RIISAssa.

Museon lisäksi rakennuksessa on useampia toimijoita ja palveluksia tehdään välillä puolin ja toisin. Saatan viedä kirkkoslaavinkielisen tekstin tulkittavaksi talon toiseen toimistosiipeen ja vastapalvelukseksi valokuvaan esimerkiksi toisen asiakkaalle jonkin arkistosivun. Näin ei ole vielä kertaakaan tullut sellaista tilannetta, jossa jotain asiaa ei olisi saanut hoidettua/selvitettyä. 

Ratsain museossa.

Tavallisen museotyön rinnalla olen pitänyt myös joitain opastuksia. Viimeisimpänä seuranani oli ihana "opiskelijaseurue", joka oli valmistunut opinahjostaan vuonna 1956. Siellä minä kiertelin yli 80-vuotiaiden herrasmiesten joukossa ja vastailin kysymyksiin. Toisenlaista, mutta yhtä vilpitöntä iloa oli havaittavissa, kun kaksi tyttöä ratsastivat näyttelitiloihin keppihevosillaan.  

Kristuksen Ylösnousemus, 1900-luvun alku, maalaus helmiäislevylle.

Museoissa esineet, ihmiset, historia ja tarinat kietoutuvat niin mielenkiintoisesti yhteen, 

että tuntuu etuoikeutetulta olla osa kaikkea tätä. 

Kulttuuriperintöä.