Julkinen puhe ja pohdinta seurakunnallisten rakennusten tulevaisuudesta ja käytöstä on tärkeämpää kuin koskaan. Kirkosta eroaminen ja seurakuntalaisten vähentyminen on ongelma sekä luterilaisen että ortodoksisen kirkon sisällä. Seurakuntalaisten katoaminen heijastuu suoraan verotuloihin ja sitä kautta seurakuntien talouteen ja kiinteistöjen ylläpitoon. Syrjäseuduilla olevat pyhäköt ja seurakuntien toimitilat jäävät vaille käyttötarkoitusta, joten pitäisikö niistä luopua?
Tästä kysymyksestä herää välitön arvokeskustelu. Jokainen ymmärtää järkiperäisen taloudellisen näkökulman ja paineen "tuottamattomista" kiinteistöistä luopumiseen. Mutta kirkollisia rakennuksia ei ole luotu tuottavuusmielessä, niillä ei pyritä tekemään rahaa, vaan vastaamaan hengelliseen ja henkiseen tarpeeseen. Ne ovat arvoja, joille on vaikea lyödä hintalappua. Mutta mitä aineelliselle kulttuuriperinnölle tapahtuu, kun seurakunnalla loppuu taloudellinen kantokyky?
Seurakuntien on vielä suhteellisen helppoa luoda kiinteistöstrategia, jossa visioidaan ja suunnitellaan. Mutta todellisuus iskee vasten kasvoja, kun pitäisi tehdä konkreettinen päätös yksittäisestä rakennuksesta: luovutaanko vai puretaanko? Tässä vaiheessa astuu kuvaan ns. "joulukirkkosyndrooma". Sellaisetkin henkilöt, jotka eivät kuulu kirkkoon tai käy kirkossa kuin jouluna, ottavat voimakkaasti kantaa oman rippi- tai vihkikirkkonsa puolesta ns. viimeisellä hetkellä.
Tieto, ymmärrys ja tahto omasta kulttuuriperinnöstä
Kirkkohallituksen kulttuuriperintöasiantuntija Saana Tammisto esitteli webinaarissa luterilaisen kirkon laatimaa kulttuuriperintöstrategiaa. Strategiassa on nostettu keskiöön henkinen (arvot, asenteet, tavat) ja hengellinen (pyhä, pyhyys, rituaalit) kulttuuriperintö, jotka luovat yhdessä aineettoman kulttuuriperinnön. Aineeton (henkinen, hengellinen, elävä perinne) ja aineellinen (esineistö, rakennukset, ympäristö) kulttuuriperintö muodostavat puolestaan koko kirkon kulttuuriperinnön. Strategiassa on tuotu vahvasti esille tiedon, ymmärryksen ja tahdon merkitystä. Päätökset rakennusten säilyttämisestä, korjaamisesta tai purkamisesta tulee tehdä tiedon, ymmärryksen ja tahdon yhteisvaikutuksessa. Ne toimivat kestävänä pohjana tulevaisuuden kulttuuriperinnön rakentamisessa; että tunnistetaan, määritellään ja tunnustetaan, ennen kuin tehdään mitään peruuttamatonta.
Vastuu koko Suomen yhteisestä kulttuuriperinnöstä
Jyväskylän yliopiston taidehistorian professori Heikki Hanka puhui teemalla "Kirkollinen kulttuuriperintö monien merkitysten kantajana". Hänellä on vuosikymmenten kokemus sekä luterilaisen että ortodoksisen kirkon kulttuuriperinnön parissa. Hanka toi esille tosiasian, jonka mukaan uskonnon asemaa ja kulttuuriperinnön merkitystä on vaikea käsitellä kirkollisten toimijoiden ulkopuolella esim. valtakunnallisesti. Saana Tammiston esiin tuomia arvoja tiedosta, ymmärryksestä ja tahdosta pitäisi jalkauttaa laajemmin myös valtakunnalliselle tasolle, kirkkokunnasta tai elämänkatsomuksesta riippumatta. Suomen juuret, historia ja perinteet ovat vahvasti kristillisessä kulttuuriperinnössä tiedosti asian tai ei.
Seurakunnissa taloudellisen kantokyvyn loppuminen on todellinen ongelma, sillä kirkosta erotaan yhden prosentin vuosivauhtia. Hanka korosti vastuuta yhteisen kulttuuriperinnön huoltamisesta. Luterilaisen kirkon kulttuuriperintöstrategiassa vastuu kulttuuriperinnöstä on nostettu toiminnan keskiöön. Vastuu on kaikilla seurakunnilla. Valitettavasti ortodoksisen kirkon parissa vastuu kulttuuriperinnön säilyttämisestä on työnnetty marginaaliin ja sysätty ortodoksisen kirkkomuseon vastuulle. Mikä tuntuu erittäin hämmentävältä, kun ottaa huomioon esimerkiksi ortodoksisen kirkon kirkollisten esineiden ja tekstiilien määrän verrattuna luterilaisen kirkon esineistöön. Ja esineistön merkityksen osana jumalanpalvelusta! Voimakkain ääni annetaan talouspuheelle, mutta unohdetaan, että kyseessä on itse asiassa arvokeskustelu, joka piilotetaan talousnäkökulman taakse. Hanka toivoo avoimuutta uusien ratkaisujen keksimiselle, mutta samalla myös osallistamista ja yhteisen vastuun ottamista rakennetusta ja aineellisesta kulttuuriperinnöstä.
Itse olen (Heikki Hangan tavoin) seurannut ortodoksisen kirkon kulttuuriperintöasioita läheltä ja ymmärrän täysin kipuilun taloudellisesta näkökulmasta. En silti hyväksy kirkon välinpitämättömältä tuntuvaa suhtautumista kulttuuriperintöönsä. Samalla tiedostan, että luterilaisen kirkon keskellä puhe kirkollisten rakennusten käytön mahdollisista muutoksista ei tule ortodoksisen kirkon ja sen kanonien mukaan kysymykseen: kun kirkko on kerran vihitty kirkoksi, se on kirkko. Piste. Toivoisin silti, että päätöksissä (ja suunnitelmissa!) kuultaisiin voimakkaammin (ja entistä aiemmin) myös kulttuuriperinnön ammattilaisia. Jotta ei tehdä peruuttamattomia päätöksiä, joita 50 vuoden päästä kadutaan.
Arvoluokituksista
Oulun yliopiston FT Petri Vuojala piti mielenkiintoisen puheenvuoron rakennussuojelun arvofilosofiasta. Hän herätteli kuulijoita kysymyksellä, voidaanko arvoja luokitella kuin sieniä? Käyttötarkoituksen, sijainnin, luokituksen tai pisteytyksen mukaan? Tosiasia on, että kiinteistöille annetaan erilaisia arvoluokituksia.
Kommenttikenttään tuli viesti, jossa kommentoitiin, että taloudellisista arvoista keskustellessa seurakunnissa on vähintään kahden tason rakennuksia. Esimerkiksi leirikeskusten kohdalla kysytään usein "mitä ne tuottavat?" eli peräänkuulutetaan konkreettista rahaa. Tätä kysymystä harvemmin heitetään esille kirkkorakennuksen kohdalla. Joidenkin rakennusten odotetaan tuottavan, toisten ei niinkään. Käyttötarkoitus ratkaisee paljon, mutta toiminnalliset rakennukset eivät ole kaikki samalla viivalla.
Paneelikeskustelussa Hollolan seurakunnan kirkkoherra Timo Huttunen kertoi esimerkkinä, että seurakunnan hallinnassa ja vastuulla on 4 leirikeskusta, kun käytännössä tarvetta olisi vain yhdelle. Lahden seurakuntayhtymän kiinteistöpäällikkö Jukka-Pekka Penttinen ja Lahden seurakuntayhtymän kirkkovaltuuston puheenjohtaja Esko Taipale kertoivat suoraan, että helpot päätökset rakennusten luopumisista on jo tehty (esimerkiksi entisistä kaupparakennuksista on luovuttu). Nyt tulee tehdä vaikeita päätöksiä, sillä kymmenien tuhansien säästöt eivät riitä, kun tarve on tehdä satojen tuhansien säästöjä: seurakuntatilojen ja kirkkojen tilanne on asia, joka tulee kohdata.
Purkaa vai korjata?
Lahden rakennusvalvonnan TkT Juhani Pirinen esitteli kylmiä faktoja (yleisestä rakennuskorjaamisesta/uudisrakentamisesta) puheenvuorossaan "Purkaa vai korjata?" Rakennustarkastajat näkevät riskirakenteet usein jo ulkoa ja tietävät mitä sisäpuolella odottaa. Vanhat rakenteet ovat riskialttiita: valesokkelit, muottilautoja rakenteissa, betonia märkää maata vasten, epäpuhtaita korvausilmareittejä...
Pohtiessa vaihtoehtoja korjaamisen ja purkamisen välimaastossa, tehdään elinkaarikustannuslaskelma. Siinä määritetään kiinteistön elinkaari- ja käyttökustannukset eri vaihtoehdoille esimerkiksi: tilapäinen korjaus, laaja korjaus, uudisrakennus. Uudisrakennus valitaan yleensä siinä tilanteessa, että vanha rakennus ei toiminnallisesti sovellu uuteen käyttöön, jos vanha rakennus on väärässä paikassa tai jos vanhan rakennuksen korjaaminen maksaa yli 70% uuden hinnasta. Vanhaa korjataan, jos rakennus taipuu uuteen käyttötarkoitukseen tai -tapaan kohtuudella. Jos vanhan rakennuksen riskirakenteet ovat helpohkosti ja varmasti korjattavissa, ja mikäli rakennus on kulttuurihistoriallisesti tärkeä ja arvokas.
Juhani Pirinen nosti korjausprojekteissa tärkeäksi näkökulmaksi luottamuksen: luottamus korjaamisen onnistumiseen tulee säilyttää. Suomessa on liian paljon esimerkkejä siitä, kuinka rahaa on tuhlattu vääränlaiseen korjaamiseen. Kommenttikentässä rakennusten korjausasia herätti paljon keskustelua. Yksi kommentoi, että jokainen rakennus on erilainen eikä yleispäteviä rohtoja ole olemassa - sisäilmaongelmatkin voivat olla hyvin erilaisia. Toinen kommentoi, että "kerralla kuntoon" -korjaukseen tulisi kiinnittää entistä voimakkaammin huomiota ja sitä tulisi valvoa aiempaa tarkemmin.
Heikki Hanka nosti puheenvuorossaan esille, kuinka kirkollisen kulttuuriperinnön hoito kaipaa asiantuntijoita, "joilla on jalat maassa". Kun asiantuntijuus kasvaa, katsantokulma saattaa kaventua. Hän käytti esimerkkinä, että kun vahtimestareista luovutaan, sisäilmaongelmat rakennuksissa alkavat kasvaa. Tätä puheenvuoroa jatkoi keskustelupalstalla kommentti, jossa todettiin, että "Rakennuksen asianmukaiseen hoitamiseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Esimerkiksi tasakatto vaatii satulakattoa enemmän viitseliäisyyttä ja aikaa huollossaan." Hanka peräänkuulutti monialaisuutta kirkollisen kulttuuriperinnön asiantuntijuudessa.
Paneelikeskustelussa Esko Taipale ja Jukka-Pekka Penttinen sanoivat, että Juhani Pirisen puheenvuoron perusteella olisi "helppoa" luopua 1960-70-lukujen rakennuksista loputtomiin riskirakenteisiin vedoten. Mutta heidän mukaansa näin ei voi olla. Tulee ymmärtää, että jokainen aikakausi tarvitsee esimerkkinsä, jolloin kulttuuriperinnön näkökulmasta tulee pohtia, mitkä ovat niitä säilytettäviä ja arvokkaita rakennuksia, jotka ansaitsevat elinkaaren jatkumisen myös tuleville sukupolville.
Aihe oli ajankohtainen ja tunteita herättävä. Moni peräänkuulutti avoimen keskustelukulttuurin lisäksi uudenlaisten yhteistöiden, verkostojen ja synergiaetujen etsimistä. Seurakunnat ovat joissain kaupungeissa siirtyneet kauppakeskuksiin, ihmisten keskelle. Kauppakeskusten neliövuokrat ovat usein kalliita, joten tämäkään ratkaisu ei välttämättä ole taloudellisesti kestävä.
Lopuksi
Webinaarin aihe kiinnosti, sillä tilaisuudessa oli kuulolla lähes läpi tapahtuman yli 150 kuulijaa. Päivän oivallukset tiivistyvät mielestäni näihin:
- Tunteet, tieto ja ymmärrys on tärkeää huomioida keskusteluissa ja päätöksissä, jotka vaativat aikaa, motivaatiota ja perusteellisuutta.
- Tieto ja ymmärrys kulttuuriperinnöstä ja sen arvosta tulee jalkauttaa sekä korkeammille toimihenkilöille että seurakuntalaisille. Kulttuuriperinnön tulee olla osa toimintaa ja keskiössä, ei marginaalissa.
- Seurakunnat eivät voi kauaa ylläpitää tilannetta yksin (valtion tuki kulttuuriperinnön säilyttämiselle).
- Osallistaminen ja yhteisen vastuun ottaminen/kantaminen aineellisesta kulttuuriperinnöstä.
- Avoimuutta uusien ratkaisujen keksimiselle.
- Kulttuuriomaisuuden käyttö, hoito ja muutokset pohjautuvat kattavaan tietoon. Tiedon tuottaminen ja jakaminen kaikille.
