"Ajattelu on muutakin kuin sanoilla ajattelua"

Kari Juutilainen: (vasemmalla taustalla) Aistin työkalu, yksityiskohta, 1988; (keskellä) Byc, Ser, Byt, 2020; (oikeassa reunassa) Lilo, Biti, Izan, Vara, 2020.

Välillä tuntuu, että annan lukijoille väärän kuvan taidenäyttelyistä. Että ajatukset juoksevat teosten edessä välittömästi. Ikään kuin osaisin lukea niissä olevia viestejä automaattisesti. Vanhemman maalaustaiteen osalta se onkin niin, että tulee osata tiettyjä symboleita sekä taide- ja kulttuurihistoriallisia elementtejä, että teosten tarinat alkavat avautua. Ja kun puhun vanhemmasta taiteesta, tarkoitan taidetta ennen 1900-lukua. 

Nykytaiteessa ei ole enää samanlaista opittua kuvakerrontaa, jolloin vastuu tulkinnasta jätetään täysin katsojalle itselleen. Eikä se aina ole helppoa. Tavallisesti ajatukset teoksiin avautuvat vasta kotona tietokoneen ääressä, kun olen kypsytellyt näkemääni tarpeeksi. Rakastan nykytaiteessa taidehistoriallisia viittauksia osittain siksi, että ne ovat taiteilijan suoria avaimia teosten tulkintaan. Mutta sitten on täysin abstrakteja teoksia, jotka eivät esitä mitään. Kuten Kari Juutilaisen Presence -näyttely Kuopion taidemuseossa.

Kari Juutilainen: (vas. seinä) Kia (yläreuna), 2022; Bhi (alareuna), 2022; (oikea seinä yläreuna) Jadilah, Bheith, Kasance, 2016-2017; (oikea seinä alareuna) Ginn, Esti, Esse, Menjadi, 2016-2017.

Ei ole taiteen kanssa ammatikseen työskentelevällekään helppoa heittäytyä ei-esittävän taiteen äärelle ja "alkaa tarinoida". Yhteiskunta on nykyisin niin kiireinen ja järkiperäinen, että tästä maailmasta irrottautuminen vie aikaa. Tämän vuoksi yritän varata mihin tahansa museo- tai galleriakäyntiin vähintään tunnin. Se hurahtaa yllättävän nopeasti, kun antaa itselleen aikaa heittäytyä.

Kari Juutilainen: Avea, 2016-2017.

Kari Juutilaisen Prensence on vahva näyttelykokonaisuus. Vahva jo siinä määrin, että ensikatselulta teokset tuntuvat jopa päällekäyviltä, ripustus on suurikokoisine maalauksineen runsas ja erittäin värikäs. Se, että jokin ei näytä esittävän mitään on suhteellista. Juutilaisen näyttely nostaa tekstin mukaan "esille läsnäolon tärkeyden taideteoksen luomisessa". Läsnäoloon taiteilija vetää myös katsojan, sillä yksittäisistä teoksista ei anneta juuri muuta tietoa kuin oleminen, sillä teoksista valtaosa on nimetty erikielisillä Olla-verbeillä: Sein, Essere, Eínai, Menjadi, Avea, Kasance, Vara, Be, Wees....

Kari Juutilainen: Vara, 2020.

Teoksissa on niin paljon yksityiskohtia, että oleminen tuntuu aluksi vaikealta ja epämukavalta. Mihin keskityn? Mistä aloitan? Aloittaminen tuntui helpoimmalta etsimällä kokonaisuudesta ensimmäiseksi teos, joka viehättää minua eniten. Syventyminen Presence -näyttelyn sisältöön alkoi siis Vara -teoksesta. Tässä maalauksessa pohjalla näkyvät värit olivat ohuita ja hengittäviä. Keveiden väripintojen päälle oli maalattu säännönmukaisia suorakaiteita ja viivoja, jotka toivat teokseen rytmiä ja kolmiulotteisuutta. Nämä kuljettivat katsetta tasaisesti pitkin kangasta. Mukana oli paljon puhtaita ja kirkkaita värejä, jotka pitävät teoksen tunnelman iloisena. 

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Vara.

Kari Juutilainen: (yläreuna) Jadilah, Bheith, 2016-2017; (alareuna) Ginn, Esti, 2016-2017. 

Vara -teoksen jälkeen oli helpompaa lähestyä myös teoksia, joissa ei ollut mitään säännönmukaisuuksia. Poimin suurelta seinältä teokset, jotka tuntuivat ja näyttivät omimmalta. Edelleen mukana oli pientä epämukavuuden tunnetta valtavasta runsaudesta johtuen, mutta yritin keskittyä pieneen osioon kerrallaan, että näkisin yksittäiset teokset kokonaisuuden lomasta. Huomasin etsiväni teoksia värien ja niiden hengittävyyden avulla. Viereisellä seinällä oli kuuden teoksen sarja, joissa oli juuri sellaisia värejä, joista viehätyn arkielämässäkin, mutta maalipinnat olivat paksumpia ja peittävämpiä. Tunnelma oli raskaampi ja tukkoisempi, jonka vuoksi niistä oli vaikeampi saada kiinni. 

Jadilah, Bheith, Ginn ja Esti -teokset puhuttelivat ison seinän teoksista eniten. Musta-keltainen Esti oli rauhallinen, mutta värit toivat toisilleen vahvan kontrastin. Katse löytää keltaisen maalin alta mustalla maalatun kukan terälehdet tai hyönteisen siiveniskut.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Esti.

Hieman samanlaista kontrastia ja rytmiä on teoksessa Ginn. Tässä mustavalkoinen yleistunnelma tuo mieleen arkimaailman ja rytmin, kun ylemmät maalaukset tuovat tuulahduksen mielikuvituksesta ja vapaudesta. Ginn -teoksessa katse hakeutuu valkoisen maalin alta näkyviin kapeisiin värikerroksiin ja niiden sekoitukseen. Juutilainen on hyvä luomaan tunnelmia juuri tällä: mitä peitetään, kuinka paksusti ja mitä jätetään näkyviin ja kuinka paljon.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Jadilah.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Bheith.

Yläreunan Jadilah ja Bheith -teoksista tunsin löytäväni paljon itseäni. Värimaailmat olivat sellaisia, joihin voisin pukeutua. Raikkaat vihreän, keltaisen ja vaaleanpunaisen sävyt olivat kutsuvia, mutta mukana oli juuri sopivasti mustaa, etteivät kokonaisuudet menneet liian imeliksi. Maalikerroksia oli paljon, mutta kaikki tuntuivat hengittävän toistensa läpi. Värien erilaiset levitystekniikat olivat oleellisessa osassa, muun muassa sivellin, tela ja spray.

Kari Juutilainen: Dadi, 2016-2017.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Dadi.

Juutilainen on taitava käyttämään värejä. Presence -näyttelyssä ensitunnelma vaikuttaa siltä kuin taiteilija olisi vain spontaanisti levittänyt värejä kankaalle. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että Juutilainen tuntuu ikään kuin keskustelevan maalaustensa kanssa niitä tehdessään. Näyttelytekstissä kerrotaankin, kuinka "Taiteen tekeminen lähtee liikkeelle ajatuksesta, joka alkaa itää, kasvaa ja kehittyy taideteokseksi. Kun kuvataan näkymätöntä, vaikeasti kuvailtavaa maailmaa, visuaalisella ajattelulla päästään alueelle, jota sanat eivät välttämättä tavoita. Taiteen tekemisessä pohdinta ja ajattelu yhdistyy intuitioon, assosiaatioihin ja tunteisiin. Maalatessa myös alitajunta ja hiljainen tieto vaikuttavat lopputulokseen, joka parhaimmillaan yllättää myös tekijän, toteaa Juutilainen."

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Mehoni, 2016-2017.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Olmaq.

Näyttelyssä on Kari Juutilaisen haastattelu, joka vahvistaa ajatukseni taiteilijan ja teoksen välisestä keskustelusta. Juutilainen kertoo, kuinka "Minulle tulee tunne, että teos ehdottaa, mitä sille pitää tehdä. Vaikka kaikki tapahtuu tietysti minun päässä, mutta se katse käy teoksessa. (---) Kyllähän se kuvataide parhaimmillaan voi kummuta hyvinkin syvältä ihmisyydestä. Sitä yrittää sitä ihmisyyttä tuoda esiin ja ihmisyyden ja ihmisen monipuolisuutta. Sanat, vaikka ne ovat abstraktioita, ne jotenkin sitovat ja kahlitsevat sitten kokonaisihmisyyden kokemiseen ja tuntemiseen. Meillä on paljon sellaista sisällä, jota ei voi sanoin kuvata. (---) Ajattelu on muutakin kuin sanoilla ajattelua."

Kari Juutilainen: Aistin työkalu, 1988.

"Sekavuuden" jälkeen mieli alkaa etsiä ja kaivata teoksista enemmän järjestystä.  Näyttelytilan perällä oleva sali ja sen valtavankokoinen maalauskokonaisuus rauhoittivat mielen yltäkylläisen väritykityksen ja yksityiskohtien jälkeen. Selkeät linjat ja järjestys toivan tunteen kuin kirkkotilaan astumisesta. Katsoja tuntee itsensä pieneksi värialueiden edessä. Katse liukuu muodosta ja väristä toiseen kun teoksen ääressä kulkee edestakaisin.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Aistin työkalu.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Aistin työkalu.

Kultaisilta pinnoilta näkyy kauniisti puun pohjakuviot. Nurkan yli asemoitu yksityiskohta on erinomainen idea. Teos ottaa tilan haltuun vahvemmin kuin vain olemalla seinällä. Nurkan kultaiset kohdat heijastavat ja peilaavat hennosti valoa. 

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Aistin työkalu.

Kari Juutilainen on lainannut näyttelytekstissä taiteilija EJ Hauserin lausetta:

"One of the coolest things about any artwork is 

that there was someone behind it who was alive. 

Artwork shares some of the 'aliveness' of the human being."

Kari Juutilainen on onnistunut kuvittamaan jotain näkymätöntä. En saa katsojana sanallistettua näyttelystä kokonaistarinaa, tai edes sen osia (mikä ärsytti aluksi todella paljon), sillä ajatukset ovat enemmän tunnetiloja kuin sanoja. Tunnetilat vaihtuivat rauhattomuudesta ja epämukavuuden hyväksymisestä mielihyvän kokemukseen. Tässä oli elementtejä katharsismaisista piirteistä omien tunneskaalojen sisällä. Presence - olemassaolo, läsnäolo - tuntui aluksi pinnalliselta yleiskäsitteeltä, mutta näyttelyn lopuksi olin sitä mieltä, että parempaa nimeä näyttelylle ei olisi voinut antaa. Liikuin ja kipuilin vahvasti koko näyttelyn ajan omassa läsnäolon ja olemassaolon kuplassani. Jäin miettimään, että muuttuisivatko tunteeni lemppariteoksia kohtaan ajan myötä? Eihän tunne ole koskaan muuttumaton, vaan muovautuu ajan myötä. Toiset tunteet vahvistuvat, toiset laimenevat. Tärkein näyttelykokemuksen kriteeri on kuitenkin pyrkiä välttämään mitäänsanomattomuuden tunnetta. Taiteen tehtävä on saada minut tuntemaan.

Kari Juutilaisen Presence -näyttely on esillä Kuopion taidemuseossa 16.4.2023 saakka.

Maasta käsin -keramiikkanäyttely

Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Plumeria (kaukokaipuu); Quercus (kunnia); Rosa (rakkaus); Prunus (odotus), 2023, valusavi, alilasite, engobe, lasite, oksidit.

Keramiikkataiteilijoita on mielestäni tullut taidekentälle aiempaa enemmän ja isommalla näkyvyydellä. Somella on varmasti osansa asiassa. Muistan nähneeni ensimmäisen kerran Ville Heimalan keramiikkateoksen vuonna 2019 Suomen käsityön museossa Jyväskylässä. Siitä lähtien olen seuraillut hänen tekemisiään. Huomasin Heimalan mainostavan somessaan ryhmänäyttelyä, jossa hänelläkin olisi teoksia mukana. Kerrankin sattui sopivasti matka Helsingin suunnalle, että ehdin käydä katsomassa Itäkeskuksessa, kulttuurikeskus Stoassa ryhmänäyttelyn Maasta käsin.

Kaikkiaan 16 Studio Savean keramiikkastudiolla työskentelevää taiteilijaa on koonnut näyttelyn, jossa käsitellään tavalla tai toisella luontoa. Ajattelen näyttelyn teeman kertovan laajemmin myös maasta saatavasta savesta materiaalina, jota taiteilijat ovat eri tavoin työstäneet. Esillä on laaja kirjo eri tekniikoilla toteutettuja teoksia, kuten esimerkiksi käsin rakennus, erilaiset muottitekniikat ja sekatekniikka. Keramiikan materiaalit ovat laajasti edustettuna aina matalapolttoisesta punasavesta korkeapolttoiseen posliiniin. Tämä teki näyttelykokonaisuudesta monipuolisen.

Aino Eeronheimo: Huhtasienisarvekas ja Torvijäkäläsarvekas, 2021, kivitavarakeramiikka, tervaleppä, vaneri, pellavakuitu, akryyli. Taustalla Arni Aromaa: Low Resolution, 2021, muottiin prässätty kivitavarasavi ja värillinen kierrätyslasi.

Kati Hämäläinen (veistosmuoto), Raine Hämäläinen (hahmot): Loppumaton kiertokulku, 2023, käsinrakennettu kivitavara, paperiposliini, lasite, oksidi.

Ensivilkaisu näyttelyyn antaa tunnelman kuin satukirjaan astumisesta. Vähän sellainen Liisa ihmemaassa olotila. Pienen pienistä hyönteisistä on tehty suuria ja ikkunan edessä seisoo kaksi sarvekasta oliota. Kati Hämäläisen ja Raine Hämäläisen yhteisveistokset kuvaavat alkukantaisia eliöitä. Loppumaton kiertokulku ja Kosmoksen kuninkaat kertovat minulle siitä, kuinka pienikin voi olla sitkeä ja hyvin elinvoimainen riippumatta siitä, millaisia muutoksia maailmassa tapahtuu, ja on tapahtunut. Sokeritoukat kuuluvat noin 300 miljoonaa vuotta vanhaan Thysanura-hyönteislahkoon. Pullealta makuupussilta näyttävät karhukaiset elävät sammalissa ja maaperässä, jopa alle 200:n asteen pakkasessa. Niitä elää myös kuumissa lähteissä. Taiteilijat eivät turhaan ole nimenneet niitä Kosmoksen kuninkaiksi.

Kati Hämäläinen (veistosmuoto), Raine Hämäläinen (hahmot): Kosmoksen kuninkaat, 2023, käsinrakennettu kivitavara, paperiposliini, lasite, oksidi. Taustalla oikealla Niko Mankisen veistokset. 

Pauliina Purhonen: Lammen pohjassa on tulppa, 2022, puupoltettu kivitavara, ruosteinen metallilenkki ja vaijeri.

Pauliina Purhosen teos sai mielikuvituksen liikkeelle. Lammen pohjassa on tulppa -teos sai kaksoismerkityksen. Satumaailman ajatus siitä, että kaikissa vesistöissä olisi tulppa kuin ammeessa, jolla voitaiisin määritellä veden määrää, sai toisaalta myös kantaaottavan näkökulman; vetämällä tulpat irti vesistöt kuivuvat. Vesi valuisi johonkin "viemäriin", ja vettä ei enää ole. Ihmisellä on valtaa siihen kuinka vesistöjä kohdellaan ja käytetään. Vesistöjen hallinta on myös vallankäyttöä.

Jaea Chang: Composition 23-1, 2023, nerikomi-tekniikka, paperiposliini ja puu.

Puhtaammin materiaalitutkimukselta näyttivät muun muassa seinällä oleva Jaea Changin Composition -triptyykki. Vihreän, valkoisen ja ruskean eri sävyissä toteutetut raidalliset teokset toivat taulumaisella muotokielellään mieleen konstruktivistisen maalaustaiteen. Samankokoiset ohuet keramiikkalastut oli sommiteltu yhteen siten, että katse liikkuu paitsi kolmiulotteisella pinnalla myös maalatun raidoituksen mukana. Abstrakti tulkinta toi mukavan lisän näyttelyn muuten hyvin esittävään kokonaisuuteen.

Jaea Chang: Composition 23-1, Composition 23-2; Composition 23-3; 2023, nerikomi-tekniikka, paperiposliini ja puu.

Sevde Leila Altunluoglu: In Bloom 2, 2021, kultalysteri posliinille.

Taulumaisista teoksista haluan nostaa esille myös Sevde Leila Altunluoglun keramiikkalautaset. Ajatuksena keramiikkalautaset jakavat vahvasti mielipiteitä puolesta ja vastaan. Monelle suomalaiselle tulevat mieleen Arabian erilaiset seinälautaset, joihin suhtaudutaan sisustuselementteinä vaihtelevasti. Toiset keräävät ja toiset eivät voi sietää. Tämä ristiriita minua Altunluoglun teoksissa kiehtoo. Hän on omasta mielestäni herättänyt seinälautasperinteen uudelleen eloon. Minua viehättää myös se, että lautasen pinnalla näkyy puhdas piirrosjälki yhdistettynä reliefimäiseen koristeluun. Rakastan Kupittaan Saven keramiikkaa kuvittanutta Laila Zinkiä sekä muun muassa Rosenthalille piirtänyttä tanskalaista Björn Wiinbladia (1918-2006). Sevde Leila Altunluoglu tekee persoonallisella tavalla kunniaa näille taiteilijoille. Siinä missä Zink ja Wiinblad piirsivät satukirjamaisesti kuvittamalla, Altunluoglu yhdistää realistisen piirrostyylin valkoisella posliinipohjalla mielikuvaan antiikin naispatsaista kaksiulotteisella pinnalla. Vaikka naiset voisivat alastomina olla miltä ajalta tahansa.

Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Plumeria (kaukokaipuu); Quercus (kunnia); Rosa (rakkaus); Prunus (odotus), 2023, valusavi, alilasite, engobe, lasite, oksidit.

Ville Heimala oli taiteilija, joka sai teoksillaan vedettyä minut näyttelyyn. Teossarja poikkesi aiemmin näkemistäni teoksista, sillä eläinkunnan edustajat olivatkin vaihtuneet ihmishahmoihin. Alkuperäiskansojen veistospäitä muistuttavat hahmot olivat saaneet päähänsä lasitetut seppeleet. Jokainen seppele symboloi yhtä ajatusta: kaukokaipuu, kunnia, rakkaus ja odotus.

Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Rosa (rakkaus), 2023.

Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Quercus (kunnia), 2023.

Heimalan teoksissa minua viehättää eniten hänen pikkutarkka ja realistinen tapansa kuvata kasveja. Niin tässäkin sarjassa. Hän hyödyntää kuvanveistäjän lisäksi toista ammattiaan (biologi) oivaltavalla tavalla. Näissä veistoksissa ei ollut niin paljon yksityiskohtia kuin aiemmin näkemissäni, joissa hän luo todella kauniita korumaisia korkokuvamosaiikkipintoja. Teoksissa oli kuitenkin samantapaista vetovoimaa, joka saa tarkastelemaan teoksia läheltä. Tekisi mieli koskettaa (en koskenut). Lisäksi mieleni valtasi pakkomielle tuosta veistosjalustan huumaavaan turkoosista väristä - mikä on sen värikoodi!? Teokset nousevat väristä todella kauniisti esille.

Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät I, Talvi, Kevät II, 2023 (2018), posliini, kivitavarasavi, serigrafia, puupoltettu.

Näyttelyn suosikiksi nousivat hieman yllättäen pienet, mutta ryhmänä puhuttelevan Pieni puutarhan ystävät -sarjan teokset. Satu Turunen oli koonnut seinälle kauempaa katsottuna vähän laimean näköisen, mutta läheltä tarkasteltuna hurmaavan teossarjan. Juju on eri tekniikoiden yhdistämisessä. Mukana on mattapintaista ja kiiltävää, värillistä ja valkoista, sileää ja pyöreää, käsinmuotoiltua ja piirrettyä. Kaiken kruunaavat korkeuserot seinäpinnasta, jotka erottuvat vasta kun sarjaa katselee myös sivusta.

Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät I.

Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät II.

Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Talvi.

Sarja olisi toiminut mielestäni paremmin jollain muulla kuin valkoisella seinällä, sillä nyt vaaleat teokset tuntuivat hukkuvan taustaan. Siitä huolimatta huomasin kiertelyn lomassa palaavani useamman kerran katselemaan juuri näiden teosten yksityiskohtia. Välillä katse jähmettyi mattapintaisiin osioihin ja osien muotoihin, välillä se etsi sävyjä liukuvista väreistä. Välillä keskityin vain piirrettyihin yksityiskohtiin. Ensin teoksia piti katsella suoraan edestä, sen jälkeen etsiä uusia yksityiskohtia sivusta, jolloin korkoerot olivat parhaimmillaan.

Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät I.

Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Talvi.

Myönnän. Olen pitänyt keramiikkaa pitkään enemmän käyttöhyödykkeenä (kauniina sellaisena) kuin taiteena sanan varsinaisessa merkityksessä. Maasta käsin -näyttely sai huomaamaan kuinka paljon keramiikassa on mahdollisuuksia ja annettavaa myös taiteena. Ja kuinka monipuolisia keramiikkataiteilijoita Suomessa on. 

Maasta käsin -näyttely on esillä Stoassa 9.4.2023 saakka.

Savonmuan piätön historia

*kaupallinen yhteistyö

Varkauden Teatteri juhlii 110-vuotista historiaansa revyy-tunnelmissa näytelmällä Savonmuan piätön historia. Käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja lavastuksesta vastaa Seppo Honkonen. Kirkkonummella asuva Honkonen kertoi saaneensa idean näytelmään Varkauden Teatterin aiemmalta teatterinjohtajalta Kari Suhoselta:

”Minulle ehdotettiin, että tekisin teatterin 110-vuosijuhlan kunniaksi musiikkia sisältävän Monty Python -tyyppisen pläjäyksen, joka saisi olla maailman hauskin. Totta kai suostuin. Myöhemmin minulle tarkennettiin, että esityksen pitäisi kertoa savolaisista. Mielestäni on hyvin savolaista palkata hommaan henkilö, joka ei tiedä aiheesta mitään!”, Honkonen kertoo. Hän jatkaa pilke silmäkulmassa, että ”Henkilökohtaisesti minulla ei ollut alun perin mitään savolaisia vastaan, mutta nyt joudun ehkä turvautumaan terapiaan.”

Miten Savo on syntynyt ja mitä sen eri historian vaiheisiin on sisältynyt? Näihin kaikkiin saadaan vastaus, niin mytologinen, kulttuurihistoriallinen kuin tieteellinenkin näkökulma, mutta vastuu kuullusta ja nähdystä jää savolaiseen tapaan katsojalle itselleen. Esityksessä käsitellään muun muassa käytyjä sotia, Savon rajojen muodostumista, savolaisten perimää ja sairauksia, sillä missään ei Seppo Honkosen mukaan olla näin hyviä sairastamaan.

Ja miten muuten katsoja ymmärtäisi savolaisia syvällisesti kuin muistelemalla merkittäviä savolaispersoonia. Lavalle marssitetaan niin historian, taiteen, politiikan kuin urheilunkin merkkihenkilöitä, tavallisia paikallisia (mm. savolainen isäntä ja emäntä, mielenterveyspotilas) unohtamatta. Missään muualla ei ole mahdollista nähdä saman illan aikana esimerkiksi Minna Canth, Järnefeltin taiteilijasuku, Juhani Aho, Edvin Laine, Ahti Karjalainen, Urho Kekkonen, Kari Tapio, Jaakko Kolmonen, Esa Pakarinen, Veijo Pasanen (Sirkuspelle Hermanni), Eija Ahvo, Spede Pasanen ja Juice Leskinen.

Käsikirjoituksessa on saatu todella hauskasti yhdistettyä faktaa ja fiktiota siten, että savolaiset hahmot elävöittävät revyytä omalla persoonallaan. Näyttelijät ovat onnistuneet vangitsemaan esikuviensa luonteet ja piirteet. Taidehistorioitsijana ilahduin siitä, kuinka pari taidehistorian klassikkomaalaustakin oli saatu ujutettua tarinan joukkoon (miltei historiallisesti). Voi olla, että tämän esityksen jälkeen katselet Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä aivan uusin silmin.

Ei tarvitse tuntea Savon historiaa nauttiakseen esityksestä. Se kerrotaan revyyn edetessä (osittain ihan tekstityksen kera) ja siinä osataan väännellä perinteisiä stereotypioita savolaisista siten, ettei katsoja voi olla nauramatta. Ensi-illan täpötäydessä esityksessä kävi ilmi, että savolaiset osaavat nauraa itselleen. Sekarotuisista (hämäläisten ja karjalaisten yhdistelmästä) savupirttien asukeista kasvoi lopulta sitkeä ja eri tavoin taitava heimo, jonka saavutuksista saamme nauttia vielä tänäkin päivänä.

Huumoria, tanssia, livemusiikkia ja yhteislaulua tarinankerronnan lomassa. Kaksi ja puoli tuntia hurahti nopeasti ja sai toivomaan lisää. Ohjaaja-käsikirjoittaja Seppo Honkonen sanoikin haastattelussa, että ”Materiaalia on ollut niin valtavasti, että esityksestä saisi trilogian. Henkilöitä on joutunut karsimaan kovalla kädellä. Kaikki esimerkiksi tuntevat Hannes Kolehmaisen, joten häntä emme turhaan esittele. Sen sijaan kaikki muut savolaiset olympiavoittajat pääsevätkin lavalle!”

Yksittäisistä näyttelijäsuorituksista pitää mainita omat suosikkini: Saara Saastamoisen esittämä Juice Leskinen (nauratti jo pelkkä maskeeraus), Jussi Immosen esittämät Veijo Pasanen/Sirkuspelle Hermanni, Jukka-Pekka Löhösen esittämä Jaakko Kolmonen, Pietari Pentikäisen esittämät Irwin Goodman ja Ruotsin hovimies, Markku Ryytyn esittämä Kohuvalmentaja (pelottavan hyvä Jouko Turkka -omaksuminen), Maria Sundgrénin esittämä Spede Pasanen ja Ville-Veikko Valtanen, joka onnistui naurattamaan kaikilla hahmoillaan. Upein heittäytyminen oli kuitenkin Veikko Sinisalon rooliin, jossa Valtanen esitti Sinisaloa esittämässä Sven Tuuvan roolia samannimisessä elokuvassa.

Savonmuan piätön historia on hyvänmielen huvittava kokonaisuus, josta näkyy, että työryhmällä on ollut hauskaa revyytä tehdessään. Siksi katsojakin on helppo nauttia esityksestä. Esityspäivät ja -ajat löydät täältä.

Miten valo näyttäytyy?

Nitta Heimonen: sarjasta Lupaathan..., 2023, pigmenttivedokset, kapa fix levylle.

Näyttelykutsuja ja -tiedotteita sataa sähköpostiin melkoisia määriä ympäri Suomea, mutta kaikkiin ei millään ehdi tai ole mahdollista tutustua vaikka kuinka tahtoisi. Silti olen iloinen, että edes tiedän mitä kaikkea taidekentällä tapahtuu. Päivätyöni on kiireistä, joten tarvitsen välillä sen vastapainoksi näyttelyitä joihin pysähtyä. Keskustella omien ajatusteni kanssa. Pitkästä aikaa tutustuin näyttelyyn, jonka ovat suunnitelleet ja toteuttaneet kulttuurialan opiskelijat.

Ingo -näyttelytila Kuopion keskustan Sektori-kauppakeskuksessa on Ingmanedu oppilaitoksen oppimisympäristö. Valon pisaroita -yhteisnäyttely avautui 21.3.2023. Opiskelijat valitsivat näyttelylle nimeksi Valon pisaroita, koska se kuvastaa näyttelyn teemaa valon ja sen kauneuden esittämisestä. Valo on myös tärkeä osa taiteilijan työskentelyä. Valon pisarat symboloivat heidän mukaansa myös ilon, toiveiden, haaveiden ja fantasioiden merkitystä.

Nuo kaikki heijastuvat myös katsojalle. Se nuoruuden, uskalluksen ja epävarmuuden, toiveiden ja pelkojen tunnemaailma muistuu mieleeni näyttelyssä kierrellessä. Yllätyin kuinka valmiita ja varmoja osa opiskelijoista teostensa kautta olivat. Ilmaisun rohkeus ja herkkyys tekivät monen kohdalla  vaikutuksen.

Nitta Heimonen: Nimeämätön 1, sarjasta Lupaathan..., 2023, pigmenttivedos kapa fix levyllä.

Kiersin näyttelyn ensin ilman teosluetteloa, jotta sain keskittyä pelkästään näkemääni. Toisella kerralla pysähdyin teosten äärelle lukemaan opiskelijoiden ajatuksia teoksistaan. Nitta Heimonen oli tuonut näyttelyyn valokuvasarjan "Lupaathan..." Valokuvia ennen oli runomuotoon kirjoitettu teksti:

Lupaathan...

Olla vapaa,

olla oma itsesi,

olla rohkea,

olla aina kanssani,

luottaa itseesi.

Lupaathan...

että kerrot ajatuksistasi,

että kerrot tunteistasi,

että kerrot haaveistasi,

ettet katoa.

Valokuvasarja oli kaunis ja puhutteleva. Kokonaisuus synnytti ajatuksen sekä vanhemman näkökulmasta ja toiveesta lastaan kohtaan, että nuoren itsensä toiveesta itseään kohtaan; että pysyisin omana itsenäni, olisin rohkea ja uskaltaisin kertoa haaveistani. Kuvien kerroksellisuus oli vaikuttavaa. Kasvoille kerrostuvat oksat, ajankulu, heijastukset ja katseiden suunnat. Valo näyttäytyi kuvissa pehmeänä ja unenomaisena.

Joanna Jäntti: Lumi, sarjasta Talven ihmemaa, 2023, puu, pahvi, Das-massa, paperi, akryyli.

Joanna Jäntti oli valmistanut sekatekniikoilla näyttelyyn triptyykin talven eri olomuodoista: kauniisti  kimaltelevasta pakkaslumesta, märästä ja likaisesta loskasta sekä mustasta jäästä. Vaikutuin etenkin kimaltavasta pakkaslumesta, joka näytti läheltä katsottuna yhtä kevyeltä ja puuteriselta kuin luonnossa. Valo tarttui kimaltaviin yksityiskohtiin, jonka olisi saanut voimakkaammalla valolla vielä paremmin esiin.

Joanna Jäntti: Lumi, yksityiskohta, sarjasta Talven ihmemaa, 2023.

Mustaa jäätä kuvaava teos osoitti todellisuudesta irrotettuna myös kauneutensa, kuten Jäntti teossarjastaan kertoo: "Millaisella kuvastolla Suomea ja meidän talveamme usein markkinoidaan? Usein tällaisissa kuvissa mainostetaan kauniin, puhtaan lumentäyteistä Suomea, vaikka talvi täällä on myös usein märkää, likaista ja synkkää. Tutkiessa erilaista kuvastoa Suomen talvesta voi huomata, kuinka sen molemmissa puolissa on oma tietynlainen kauneutensa ja taiteellisuutensa."

Joanna Jäntti: Musta jää, sarjasta Talven ihmemaa, 2023, puu, Das-massa, paperi, akryyli.

Musta, jäinen ja märkä asfaltti on todellisuudessa vaarallinen, mutta jos yrittää unohtaa todellisuuden ja keskittyä vain materiaaliin ja valoon, voi löytää tästäkin kaunista. Jäntti on onnistunut erinomaisesti materiaalitulkinnoissaan ja luo rumastakin kaunista.

Sebastian Silfvenius: Revontulien syke, sarjasta Pienet ja suuret spiraalit, 2022-2023, pigmenttivedos alumiinikehyksissä.

Luonto on keskiössä myös Sebastian Silfveniuksen valokuvasarjassa Pienet ja suuret spiraalit. Revontuli- ja avaruustaivaan rinnalle on tuotu yllätyksellisesti kuva viemäriin valuvasta sinisestä nestespriaalista. Kaukaa katsoen kuva leikki esittävän ja ei-esittävän rajapinnoilla, mutta sopii kuvasarjaansa. Kaikissa kuvissa valo hehkuu tavalla tai toisella sisältäpäin.

Sebastian Silfvenius: Maan vetovoima, sarjasta Pienet ja suuret spiraalit, 2023, pigmenttivedos alumiinikehyksissä.

Sonja Pekkonen: Kanssasi, sarjasta Ilta, 2023, pigmenttivedos, kapa fix levyllä.

Dokumenttimaiset valokuvat ovat minulle välillä vaikeasti lähestyttäviä. Jos kuvat ovat liian toteavia ja sen vuoksi itselleni "mykkiä", ne eivät puhuttele. Tämän vuoksi yllätyin, että pidin Sonja Pekkosen kuvasarjasta Ilta. Niissä ei varsinaisesti tapahtu mitään, mutta kuvissa on mielestäni totuudenmukaisesti nuorten arkea. Valon ja varjon kontrastit tekevät kuvista mielenkiintoisia. Lisäksi näissä on elokuvamainen tunnelma ja rajaus, menettämättä silti totuudenmukaisuuttaan. Erinomaisia tallennuksia omanlaisestaan nykykulttuurista.

Sonja Pekkonen: Aina, sarjasta Ilta, 2023, pigmenttivedos, kapa fix levyllä.

Sonja Pekkonen: Mikään ei ole ikuista, sarjasta Ilta, 2023, pigmenttivedos, kapa fix levyllä.

Tuntui vapauttavalta kierrellä näyttelyssä. Opiskelijoina heillä on kaikki ovet avoinna ja he voivat ilmaista vielä itseään vapaasti ilman, että pitää miettiä toimeentuloa (vaikka toivottavasti he miettivät pidemmällä tähtäimellä myös sitä). Opiskelu antaa mahdollisuuden kokeilla ja etsiä, onnistua ja epäonnistua. Turvallisesti. Toivon, että kaikki näyttelyyn osallistuneet löytävät oman äänensä ja polkunsa valitsemallaan alalla, mikä se sitten lopulta onkaan.

Tuntui pitkästä aikaa katsojana hyvältä, että olin näyttelyssä kaikin puolin "puhtaalla pöydällä". En tiennyt tekijöitä etukäteen, en heidän taustojaan, tekniikoitaan tai mitään muutakaan. Ammattitaiteilijoiden näyttelyissä minulla on jollain lailla aina "painolastina" tekijän aiempi tuotanto, johon olemassa olevaa näkemäänsä vertaa. Vaikka aina ei pitäisi. Miksei antaisi jokaiselle näyttelylle mahdollisuuden olla oma kokonaisuutensa? Taiteilijuuden ajatellaan kuitenkin kasvavan kertyneiden näyttelyiden, meriittien ja  muiden ansioiden myötä, joten harva kulttuurikentän ammattitoimija pääsee enää uudelleen "täyteen tyhjyyteen".

Kiitos Valon pisaroita -näyttelyn tekijöille virkistävästä näyttelykokemuksesta! 

Ps. Ainut asia mikä näyttelyssä häiritsi oli se, että tekijöiden ajatuksia esittelevässä tekstikansiossa ei ollut kaikkien kohdalla selkeästi nimeä ensimmäiseksi nähtävillä. Tämän vuoksi kansiota joutui selailemaan edes takaisin, että osasi tulkita kenen teokset ja teksti yhdistyvät toisiinsa. Vinkkinä tulevien ryhmänäyttelyiden järjestämiseksi.