Viime viikolla herkuteltiin useampaan otteeseen. Magia-laivalla istuttiin niinkin ahkerasti, että onnistuin polttamaan auringossa kaulan, niskan ja nenänpään. Uskokaa tai älkää, sekin näköjään näillä keleillä onnistuu. Sai pari päivää laittaa vähän paksummin meikkivoidetta nenälle.... Muikkukori oli hyvä, samoin kuulema bbq-ribsit, mutta ehdoton lemppari on edelleen Art Cateringin jäätelö. Testissä oli kirsikka-jugurtti, mansikka ja minttusuklaa-crisp sekä villinä korttina mansikkajäätelö yhdistettynä viski-salmiakin makuiseen jäätelöön! Toimii! Suolainen ja makea yhdessä. Melkoisista ennakko-oletuksista huolimatta. Ei se viski siellä juurikaan maistu. Hieman samanlainen makuelämys kuin aikoinaan kotipaikkakunnan edesmenneestä karkkikaupasta ostettu turkinpippurijäätelö.
Muikkujen dippi oli todella hyvää. Tässäkin pieni suolainen-makea yhdistelmä.
Mansikka ja minttusuklaa-crisp.
Mutta tiedättekö mikä oli parasta? Muistin keittiön kaapin perukoilla olevan raclette-grillin! Kerrostaloasujana ei pääse pihalle grillaamaan samalla tavalla kuin omakotitalossa, eikä ole ollut niin mahtavia grillaussäitäkään. Vaikka niinhän sitä sanotaan ettei tosigrillaaja säätä katso.
Kerran olen todistanut, kun joku grillasi alapuolella olevan asunnon parvekkeella ja toivon, ettei kukaan grillaa parvekkeella. Kyseinen päivä oli vielä todella helteinen, ja vaikka se grillihiilien ja sytytysnesteen tuoksu (+savu) on ulkona ihan kiva ja tunnelmaa luova ilmiö, niin se ei todellakaan ole sitä kerrostaloympäristössä. Rasvainen grillaussavu tunki ovesta ja ikkunoista, ja vaikka ehdittiin vetää luukut kiinni suht nopeasti, se haju tarttui melko tiukasti tekstiileihin. En ollut kyseisenä hetkenä kovin iloinen naapuri... Joten raclette on ihan toimiva "köyhän miehen" ja "naapurisovun säilyttävä" grillauspaketti.
Turun museokeskuksella on meneillään Unelmien museo -hanke, jossa kysellään kaupunkilaisilta toiveita, ideoita ja mielipiteitä museotoiminnan kehittämiseen. Taustalla on pitkäaikainen suunnitelma saada Turkuun uusi historian museo.
Videolla nousivat esiin mm.:
"Sellanen vähän nuorekkaampi paikka kuin mitä nuo kaikki muut museot on."
Laittoi oikeasti miettimään, että milloin kyseinen henkilö on viimeksi käynyt museossa. Esimerkiksi Turussa vierailemani AboaVetus&ArsNova oli varsin nuorekas ja monipuolinen. Ja kahvilakin on! Jossa näytti viihtyvän kaikenikäiset.
"Museosta on tullu ehkä vähän liian vanhanaikainen. Nuoret ihmiset ainaki oudoksuu sitä."
Pitäisikö museoiden markkinointia tosiaan tehostaa? "Museosta on TULLU vanhanaikainen"?!? Minusta se ON OLLU vanhanaikainen.
"Se on hyvän museon merkki, että se kiinnostaa kaikenikäisiä. Kaikki ovat siellä yhtä aikaa, että näyttelyt ovat tarpeeksi monipuolisia."
Kyllä, samaa mieltä. Tämä on varmasti jokaisen museon tavoite.
"Hyvin organisoitu, helppo mennä, helppo liikkua. Sijaitsee hyvässä paikassa."
Unelmieni museo olisi paitsi esteetön, se sijaitsisi kauniilla paikalla esim. järven rannalla.
"Siellä olisi kahvila ja taustamusiikkia."
Kahvila tuntuu olevan suomalaisille tärkeä. Toisaalta se on ihan perusteltua, että kauempaa matkaavat voivat museokäynnillä tankata välipalaa ennen siirtymistä seuraavaan kohteeseen. Musiikista en ole vielä täysin varma, että haluaisinko sitä kahvilan yhteyteen. Riippuu tosin siitä kuinka kahvila ja näyttelytila ovat sijoitettu suhteessa toisiinsa. Ja millaista musiikki on.
"Viheralue niin kuin talvipuutarha. Ja taitelija! Mikä maalaa. Näkis miten taulut syntyy."
Kyllä! Luonto ja museo on aina hyvä, rentouttava ja rauhallinen yhdistelmä. Unelmien museossani voisi yhdistyä Givernyn kaltainen Monet'n puutarha, kenties taiteilijaresidenssi ja historia. Solisevaa vettä täytyisi myös olla.
"Sais koskee ja mennä sisään. Ei vain minun edessä vaan minun ympärillä."
Kannatetaan! Tila, jossa aikuinenkin voi tuntea olevansa lapsi tai pienikokoinen. Mittakaavan suurentaminen. Toisaalta hyvin suunniteltu ulkopuutarhakin voi tuoda tällaisen kokonaisvaltaisen "mennä sisään" elämyksen.
"Sellainen museo, joka kertoisi tuosta 50-, 60-70-luvusta."
Ihmiset! Käykää kulttuurihistoriallisissa museoissa! Tuota aikakautta esitellään monessa museossa ja monessa muodossa.
"Turkuun ja Suomeen tarvittaisiin Kakolan tiloihin oikein kunnollinen, asianmukainen vankilamuseo."
Kyllä! Joko mennään? Itse vierailisin erittäin mielelläni. Pala paitsi Turun, myös koko Suomen vankilahistoriaa. Hämeenlinnasta löytyy ainakin Vankilamuseo, mutta ei näitä liikaa liene?
Poden aika ajoin lemmikkikuumetta, mutta nykyisin saa olla eläinten läheisyydessä suht usein, koska ystäviltä ja sukulaisilta löytyy niin kissoja kuin koiria. Saimme olla kissahoitolana puoli viikkoa kesäkuun lopussa, kun kaksi tassuttelijaa saapui kylään.
Harmaa neiti oli todella ujo ja annoimme hänen olla omissa oloissaan. Musta kaveri sen sijaan heittäytyi uteliaaksi jo alkumetreillä, kiipesi pöydille, löysi lankavarastoni, kehräsi ja puski rapsuteltavaksi.
Koiraihminen minussa on alkanut kääntyä kissaihmiseksi, mutta tällä hetkellä karvaisia otuksia ei ole ajatuksissa hankkia, sillä oma meneminen ja tuleminen rajoittuisi kuitenkin liikaa. Kivahan näiden kanssa on muuten olla. Katsokaa nyt tuotakin köllöttelijää.
Pysähdytään hetkeksi kulttuuririentojen parista omaan elämään. Edelliset kaksi viikkoa olivat miltei yhtä hurlumheitä, eikä käynyt kuulkaa mielessäkään ottaa aikaa gradulle missään vaiheessa. Nyt ollaan onneksi pikkuhiljaa palattu ruotuun ja homma näyttää ihan kivalle. Liikaa jos hehkuttaa, sitä helposti tuudittautuu siihen liikaan hyvänolontunteeseen eikä hommat etene.
Sitä hyvää oloa on kuitenkin pitkästä aikaa jäänyt ihan makustelemaan. Viime yönä en saanut unta ja tuijottelin vieressä olevaa kirjahyllyä. Jotain iltalukemista. Katse löysi pienen Tove Janssonin kirjasen, Näkymätön lapsi. Kirppariostos, joka oli jäänyt lukematta kauan aikaa sitten. Muumeja. No sehän olisi ihan kevyttä iltalukemista.
Avasin kirjan ja hymyilin. Ensimmäisen sivun jälkeen tiesin, että tähän jää koukkuun:
"Kulkeminen oli ollut kevyttä, sillä selkäreppu oli melkein tyhjä eikä ollut huolta mistään. Nuuskamuikkunen oli tyytyväinen metsään ja ilmaan ja itseensä. Huominen ja eilinen olivat yhtä kaukana, mutta juuri tällä hetkellä aurinko helotti koivujen välissä kirkkaan punaisena ja ilma oli vilpoinen ja leuto."
Joskus voi käydä ilmeisesti niin, että kirjassa kuvattu hetki on samanlainen kuin omasi. Aurinko ei tosin helottanut koivujen välistä, mutta huolta ei ollut mistään ja ilma oli vilpoinen ja leuto. Oleminen tuntui kevyeltä ja olin tyytyväinen itseeni. Mietin miksen ollut aiemmin lukenut Muumeja. Osaan ulkoa jokaisen tv-sarjan jakson, mutta Janssonin kieli on juuri sellaista josta nautin ja jota olen pitkään kaivannut. Kuvailevaa ja kaunista:
"Hän laskeutui selälleen sammalikkoon ja katsoi kevättaivaalle. Sen laki oli kirkkaan sininen ja rannat puiden latvojen yläpuolella merenvihreät. Ja hänen kevätsävelensä alkoi liikehtiä jossain hatun alla. Siinä oli yksi osa odotusta ja kaksi osaa kevätkaihoa ja loput hillitöntä yksinolon hurmaa."
Vaikka Muikkunen on kirjassa kärttyisämpi kuin sarjassa, hänestä on silti tunnistettavissa se elämästä ja hetkistä nauttiminen:
"Nuuskamuikkunen seisoi märässä sammalikossa ja kuunteli. Puron täytyy tulla mukaan minun lauluuni, hän ajatteli. Kertosäkeeksi ehkä.
Samassa kivi irtosi padosta ja muutti veden säveltä oktaavin verran.
-Tuo ei ollut hullumpaa, sanoi Nuuskamuikkunen ihaillen. Juuri tuollaiselta sen pitää kuulostaa.
Uusi sävelkorkeus kesken kaiken - noin vain. Eiköhän minun pidä tehdä purosta aivan oma laulunsa."
Huomasin, että valvominen sai aikaan nälän tunteen, joten hain näkkileipää ja siirryin kirjan kanssa parvekkeelle. Luin kappaleen, makustelin sitä mielessäni ja samalla murustelin syliini näkkileivän palasia. Jäin tuijottamaan risteyksen liikennevaloja. Ennakoivat valot laskivat sujuvasti ohitseen satunnaisesti risteystä lähestyvät autot. Tuijotin maisemaa ihan tuijottamisen ilosta. Ilma oli kirjan kuvailun mukaisesti leuto ja viileä, nyt jo sen verran hämärä, että jonkin järven rannalta olisi varmasti saanut hyviä kuvia. Mietin tarttuvani hetkeen ja lähteväni kameran kanssa pyöräilemään. Olen nimittäin osittain luvannut itselleni käydä kuvaamassa ulkona kesän aikana joko todella aikaisin tai todella myöhään. Nyt olisi ollut se todella myöhä. Tunsin olevani pienen hetken oman elämäni Nuuskamuikkunen. Kunnes parvekelasia vasten alkoi kopsahdella muutama suurikokoinen hyönteinen, yksi näytti kimalaiselta ja toisella oli perässään sen verran pitkä pistin, että ajatus jäi toteuttamatta.
Naureskelin mielessäni: miksi jotkin asiat vain kuulostavat paremmilta kirjan sivuilla kuin oikeassa elämässä? Janssonin sanoin: huominen ja eilinen tuntuivat olevan yhtä kaukana toisistaan, mutta päädyin kuitenkin odottamaan huomista peiton alle.
Reaktio Festivaalin ohjelmistoon kuului Roi Vaaran performanssi As It Stands. Tätä ennen taiteilija esitteli paikka- ja tilannesidonnaisia performanssejaan Jyväskylän taidemuseossa.
Roi Vaara: Snow Business.
Muistan uutisoinnin ja hälinän siitä, kuinka Vaara kärräsi rekalla lunta Kuopion torille, pyöritteli siitä palloja ja alkoi myydä niitä. En vain harmikseni itse sattunut tuolloin paikalle. Kyseisestä lumipallokaupasta on kirjoittanut myös Pois työpöydältäblogi. Reijo Valta pohti blogissaan muun muassa:
"Snow business herätti monenlaisia kaupallisia kysymyksiä. Jos joku oikeasti alkaisi lumipalloja kaupitella, saisiko kauppias kerätä myytävän lumen mistä tahansa? Millaisia vaatimuksia terveystarkastajat kaupalle asettaisivat? Paljonko myytävältä lumelta perittäisiin arvonlisäveroa? (---) Snow business herätti myös kysymyksen, että kuinka moni meille myytävä ja ostamamme tuote jo on lumen kaltainen?"
Roi Vaara: Wet paint handshakes.
Kultaisesta kädenpuristuksestaan (kirjoittanut mm. Alaston kriitikko ja Oi mutsi mutsi) tunnettu taiteilija varioi teoksensa myöhemmin muotoon Wet paint handshakes, jossa näyttelyn avajaisissa sai kätellä Vaaran valkoisesta maalista valuvaa kättä. Avajaisvieras joutuu pohtimaan kohteliaisuuden rajoja: onko kohteliaampaa kätellä kätensä ojentavaa, vaikka saisi maaliroiskeita päälleen vai jättää kättelemättä ja pitää asu tilaisuuteen sopivana (puhtaana)? Moni uskaltautui kättelemään, osa empien, osa innoissaan. Kättelyn jälkeen vierailla oli mahdollisuus huuhdella kätensä vesiämpärissä.
Roi Vaara: As It Stands.
Vaara osaa pienillä ja oivaltavilla elementeillä luoda performasseistaan vuorovaikutteisia ja vangitsevia. Jyväskylän Kompassilla As It Stands performanssissaan Vaara seisoi puolitoista tuntia lasikopissa. Ajattelin etukäteen, että seisominen tapahtuisi ihan keskellä Kompassia, mutta Vaara oli sijoittanut lasikopin harmaan kiviseinän viereen ja pukeutunut harmaaseen pukuun, jonka ansiosta maastoutuminen tapahtui suht tehokkaasti. Tosin ympärillä tuijottavat katsojat paljastivat jonkin olevan hassusti. Osa käveli rohkeasti ohi, osa kiersi kaukaa ja osa reagoi tuijottamalla. Osa hymyili ja osa kommentoi jotain pientä.
Roi Vaara sanoi Jyväskylän taidemuseon tapaamisessa välttelevänsä performansseissaan kameroiden mukanaoloa. Kameroiden läsnäolo rikkoo sen autenttisuuden minkä performanssi luo ja antaa monelle suoraan väärän reaktion tilanteeseen.
Aloin miettiä tuota kameran tuomaa väärää reaktiota. On totta, että jos näkee arjen keskellä jotain outoa ja tilanteeseen liittyy (valokuva- tai video)kamera, tilanteen kuin tilanteen voi selittää itselleen sillä, että tässä tehdään nyt jotain ohjelmaa tai taidetta.
Performanssit herättävät katsojan reagoimaan tavallisessa ympäristössä uudella tavalla. Kun länsimaalaiseen mentaliteettiin on koodattu kohteliaisuussääntö olla tuijottamatta oli näky sitten kuinka outo ja omituinen tahansa, performanssit pakottavat tuijottamaan ja reagoimaan outoon näkyyn. Moni nostaa tässä vaiheessa eteensä älypuhelimen tai muun kameran ja taltioi tilannetta. Näin teen itsekin, jonka myötä näyt siirtyvät esimerkiksi tänne blogiin.
Aloin kuitenkin pohtia omaa suhtautumistani performansseihin ja niiden valokuvaamiseen. Aivan samalla tavalla kuin performanssien kuvaaminen rikkoo taiteilijalta osittain tilanteen autenttisuuden, kameralla kuvaaminen rikkoo omassa tapauksessani myös oman autenttisen reaktioni. Kun eteen tulee tilanne, jossa ei tiedä miten reagoida, on turvallisempaa tarttua kameraan ja katsella tilannetta "ulkopuolisin silmin" kameran linssin läpi. Näin omaa ristiriitaisuuksien kanssa painiskelevaa reaktiota ei tarvitse pohtia, kun tilanne nollaantuu ja selittyy kuvaamisella: kuvaan koska haluan tallentaa tämän outouden/erikoisuuden. Samalla tavoin toiselle katsojalle performanssi selityy taiteeksi, kun tässä ilmeisesti jotain kuvataan.
Oman ujouden voi siis nokkelasti piilottaa kameran taakse. Toisaalta performanssi olisi mahtava tilaisuus käyttäytyä ihan miten tahansa. Mutta kun ei kehtaa. Kaikki ympärillä tuijottavat, jolloin kynnys tehdä itse jotain tyhmää kasvaa. Jos olisin uskaltanut, olisin tehnyt jotain tällaista:
Kirsi Pitkänen: Kupla, 2011.
Olisin koskenut kädellä kirkkaaseen lasiin ja katsonut saisinko Vaarassa aikaan vastareaktiota. Siinä missä ennen olin se henkilö, joka kiertää tällaiset tilanteet kaukaa, olen rohkaistunut vuosien mittaan kuitenkin jäämään tilanteisiin, koska näitä saa ja pitää tuijottaa. Onneksi kaikki eivät ole yhtä estyneitä vaan reagoivat ja ottavat osaa teoksiin. Näin tapahtui As It Stands teoksenkin kohdalla:
Tämän vuoksi Jyväskylässä järjestettävää esittävän taiteen festivaalia kutsutaan Reaktioksi.
