Mitä jos?

Ave Fenix-tulishow, Late Nights - Valon kaupunki, Jyväskylän kirkkopuisto, 2015.

Aloitetaanko uusi vuosi ajattelemalla rohkeammin? Maailma tuntuu entistä helpommin jakautuvan vastakkaisiin mielipiteisiin lähestulkoon kaikessa, enkä haluaisi tällaisen ajattelutavan olevan meidän tulevaisuus.

Kansallisbaletti kiertueella Jyväskylän Lounaispuistossa 2015.

Uudenlainen tapa ajatella vaatii rohkeutta katsoa "vastakkaiseen leiriin" ja yrittää ymmärtää heitä, etsiä vastauksia siihen, miksi he ajattelevat ja toimivat siten kuin toimivat. Se vaatii samalla rohkeutta tarkastella myös omaa toimintaa ja ajatuksia kriittisesti.

Suomen Kulttuurirahasto järjesti Kuopion Kuvakukossa (11.11.2025) Tiede & Taide -illan Mitä jos? -teemalla. Mitä jos urheilun ja kulttuurin toimijat tekisivät enemmän yhteistyötä? Aihepiiri tuntuu edelleen olevan haastava keskustelunaihe urheilun ja kulttuurin parissa. Miksi? Siitä halusin tehdä selkoa myös itselleni.

Those Guys Lighting: Divine Geometry, 2025, Kuopion Satamatori.

Ylpeästi taiteen, mutta nolostellen urheilun puolella

Koen olevani ensisijaisesti ja ylpeästi taide- ja kulttuurikentän kannattaja (kuvataide, teatterit, tanssi, musiikki, museot). Sen lisäksi joudun vähän nolostellen myöntämään, että olen hurahtanut jääkiekkokulttuuriin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Kirjoitin taideasiantuntijan näkökulmasta jääkiekkokulttuuriin aiemmin täällä.

Nolostellen, miksi? Siksi, että minäkin olen aiemmin tietämättäni ylläpitänyt sitä vääristynyttä kulttuuri vastaan urheilu näkökulmaa. Minä olen ollut se kulttuurikentän työntekijä, joka on vähän närkästyneenä miettinyt, että millaisia rahoja urheilumaailmassa ja urheilijoilla pyörii samalla, kun taidekentän ammattilaiset elävät niin sanotusti kädestä suuhun, ilman kunnollisia työtiloja ja maksamalla itse kaikesta, näyttelymahdollisuuksista alkaen.

Olin pitänyt itseni tietoisesti kaukana urheilusta, koska sen kaupallisuus ja arvomaailmat tuntuivat vierailta. Kunnes ystäväni vei minut katsomaan jääkiekkoa ja pääsin kuulemaan jääkiekkomaailmasta pintaa syvemmältä heiltä, jotka siitä tietävät. Ajatukseni, ennakkoluuloni ja mielipiteeni urheilusta myös kyseenalaistettiin positiivisella tavalla, jonka myötä maailmankuvani avartui:

• - Minusta on väärin, että yhdestä kiekon kuljettelusta maksetaan pelaajalle kymmeniä ja jopa satoja tuhansia euroja vuodessa.
• Oletko ajatellut, että ammattilaistasolla pelaavan urheilijan aktiiviura kestää vain noin 20 vuotta, jolloin he tekevät elämäntyönsä ja ansaitsevat elantonsa siinä ajassa, kun me muut käydään ja tehdään töitä todennäköisesti yli 40 vuotta?
• - [mielensisäistä mutinaa] No en.... 

Niin. Olin asettanut vastakkain vain pelkän rahan kulttuuri- ja urheilumaailman kesken, enkä ollut pysähtynyt miettimään, että mistä mikäkin asia johtuu. Mieleni muuttui suopeammaksi myös siksi, että keväällä 2025 Suomen mestaruuden voittanut KalPa-hyökkääjä ja kapteeni Tuomas Kiiskinen jäi eläkkeelle 40-vuotiaana. Jälkikäteen hänen haastattelujaan lukeneena ja kuunnelleena lienee suoranainen ihme, että Kiiskinen pystyi kaikkien loukkaantumisten jälkeen pelaamaan niinkin pitkään. Niin, mikä on lopulta se hinta ja rahan todellinen arvo, kun pääset omaan unelma-ammattiisi, mutta riskeeraat siinä samalla oman terveyden.

Tämä ei kuitenkaan poistanut sitä tosiasiaa, että urheilumaailmassa liikkuu isoja sponsorirahoja, jotka huutavat lähes kokonaan poissaolollaan taidemaailmassa. Mutta tästäkin aiheesta keskusteltiin Tiede & Taide-illassa.

Rakkaudesta lajiin

Kuopiossa urheilun ja kulttuurin suhteita pohtivat VTT, dosentti Riie Heikkilä, ANTI-festivaalin toiminnanjohtaja Elisa Itkonen, tanssitaiteen tohtori, dosentti Hanna Pohjola, 3D-talon toimitusjohtaja ja entinen SM-tason lentopalloilija Tatu Säisä sekä Kuopion kaupungin liikuntapalvelusuunnittelija, entinen ammattijalkapalloilija Ilja Venäläinen. Tilaisuuden juonsi toimittaja Riku Rantala ja alustuspuheen piti Suomen Kulttuurirahaston kehitysjohtaja Johanna Ruohonen.

Johanna Ruohonen tiivisti puheessaan sen, minkä itsekin olin jo tiedostanut. Urheilun ja kulttuurin ympärillä käytävä keskustelukulttuuri on usein vastakkainasettelua, mutta molempia yhdistävät muun muassa rakkaus omaan lajiin, suurten tunteiden herättäminen, ihmisten liikuttaminen (fyysisesti ja henkisesti), elämysteollisuus, business ja toimeentulon haasteet. 

Kulttuurivihamielisyyden juurisyitä etsimässä

Riie Heikkilä kertoi, että tutkimukset ovat osoittaneet, kuinka 1980-luvulla alkanut yhteiskunnan eriarvoistuminen johtuu muun muassa lukemattomuudesta. Elinkeinoelämän keskusliitto julkaisi jo vuonna 2019 opetusneuvos Minna Harmasen tekstin: Sujuva lukutaito on kaiken oppimisen perusta - ja vaarassa rapautua. Tästä samasta syystä myös kulttuurivihamielisyys kasvaa. Se näkyy populismin* ja elitismin* kasvuna, puhetavoissa sekä siinä, että kulttuuria ei tulisi kulttuurivihamielisten kannattajien mielestä tukea julkisilla varoilla.

*Populismi: poliittinen ideologia, joka vetoaa "tavalliseen kansaan" vastustamalla poliittista eliittiä ja perustamalla kannatuksensa yksinkertaistetuille, usein tunteita herättäville ratkaisuille, jakaen maailman selkeästi "meihin" (kansaan) ja "heihin" (eliittiin/ulkopuolisiin), ja leimaamalla vastustajia eliitin edustajiksi. Se pyrkii saamaan suosiota kansan keskuudessa "halpamaisilla" väitteillä ja ohittaa monimutkaiset perustelut yksinkertaistamalla asioita.

*Elitismi: valittu joukko ihmisiä, jotka pystyvät vaikuttamaan asioihin asemansa, valtansa, erityisominaisuuksiensa tai saavutustensa ansiosta.

Silvia Gribaudi: Graces.

Onko taidemaku mitattavissa oleva asia? Miten määritellä korkea- ja matalakulttuuri? Onko köyhällä varaa kulttuuriin?

Itselleni oli uutta tietoa se, että kulttuuri- ja taidemakua voidaan mitata niin sanotun legitiimiyskertoimen mukaan. Legitiimiysmittari ei ole yhtenäinen työkalu, vaan se viittaa erilaisiin mittareihin ja menetelmiin, joilla arvioidaan esimerkiksi instituutioiden, päätösten tai vallan hyväksyttävyyttä ja oikeutusta kansalaisten tai muiden sidosryhmien silmissä, usein tekemällä kyselyitä.

Paul Signac: Rotterdam, La Meuse, 1908, öljymaalaus kankaalle. Kunsthaus, Zürich.

Riie Heikkilä kertoi, että taidemakua mitataan legitiimiydellä siten, onko jollain taidesuunnalla tai tyylillä korkea vai matala legitiimiys. Legitiimiyteen vaikuttaa ihmisten koulutustausta: onko kohdehenkilö korkeasti koulutettu vai peruskoulun käynyt. Heikkilä antoi esimerkiksi impressionismin*, jolla on tutkimusten mukaan korkea legitiimiys eli korkeasti koulutetut pitävät taidesuuntaa helpommin lähestyttävämpänä kuin peruskoulun käyneet.

*Impressionismi on 1800-luvun lopun taidesuuntaus, joka pyrki vangitsemaan hetkellisen vaikutelman (impression) valosta, väreistä, liikkeestä ja tunnelmasta sen sijaan, että olisi kuvannut yksityiskohtia tarkasti.

Matala legitiimiys on puolestaan populaarikulttuurilla eli kansantajuista ja viihdeteollisuuden tuottamaa sisältöä. Heikkilän mukaan jazz ja sarjakuvat ovat nousseet legitiimiyteen, jolloin niiden ajatellaan olevan "vaikeasti lähestyttäviä ja ymmärrettäviä tavallisille ihmisille".

Arppa, Ohjelmaravintola Maxim, Kuopio, 16.12.2023.

Kulttuurikiinnostukseen ei siis lähtökohtaisesti vaikuta lippujen hinnat, vaan pohjasyy on usein koulutuksessa. Tästä syntyy ajatusmalli, ettei jokin kulttuurin osa-alue muka kuuluisi tai kiinnostaisi tiettyä ihmisryhmää. On toki totta, että köyhä joutuu miettimään tarkemmin kuinka käyttää rahansa, mutta Suomessa on myös paljon keinoja, joilla vähavaraisetkin voivat päästä kulttuurin pariin.  Yksi tällainen on muun muassa Kaikukortti. Lippujen hintoja tärkeämpää olisikin madaltaa kynnyksiä symbolisesti eli osoittaa, että tämä on tarkoitettu kaikille, eikä mitään tarvitse tietää etukäteen.

Yllättävää oli itselleni myös Heikkilän kertoma tutkimustieto, jonka mukaan kulttuurin ja urheilun harrastajat ja kannattajat suhtautuvat lähtökohtaisesti positiivisemmin näihin molempiin kulttuurin osa-alueisiin kuin ne ihmiset, jotka eivät kuluta kumpaakaan kulttuurin muotoa. Urheilun ja kulttuurin harrastajia yhdistää korkeampi legitiimiys, sillä koulutetumpi väki käy museoissa, teattereissa ja urheilutapahtumissa useammin kuin vähemmän koulutettu väki. Mikäli urheilun ja kulttuurin kannattajakunta on lähtökohtaisesti avarakatseista ja hyväksyvää, mistä vastakkainasettelu sitten kulttuuri- ja urheilualojen kesken kumpuaa? 

Anni Laukka: From the series Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetyt esineet, valo. Galleria Kuva-Tila, Helsinki, Kuvataideakatemia. 

Vastustus syntyy tunteesta, ettei ymmärretä näkemäänsä ja kokemaansa

Elisa Itkonen jatkoi Riie Heikkilän puheenvuoroa sanomalla, että vastustus syntyy usein tunteesta, ettei näkemää tai koettua "ymmärretä". Vähemmän koulutetun ihmisryhmän on näin ollen helpompi heittäytyä naureskelemaan ja vähättelemään kulttuuritapahtumia: "Lapsikin osaisi tehdä tämän, eihän tämä esitä mitään, tekotaiteellista paskaa".

Elisa Itkosen luotsaamalla ANTI-festivaalilla on yhteiskunnallinen ulottuvuus, sillä se tuo vuosittain paikkasidonnaisen nykyataiteen Kuopioon ja levittää sitä ympäri kaupunkia kaupunkilaisten kohdattavaksi. Taiteeseen siis törmää usein sattumalta, jolloin sitä ei välttämättä tarvitse mennä tietoisesti katsomaan ja kokemaan.

L. Puska: Urgent - Residenssi taideteoksille. Kuopion yliopistollinen sairaala, 2024.

Välillä tuntuu, että suomalaiseen perusluonteeseen istuu paremmin negatiivinen suhtautuminen asioihin, kuin ujon varovainen positiivisuus. On helpompi vähätellä kaikkea uutta ja vierasta kuin heittäytyä sen vietäväksi. Tunnistan tämän tietämättömyyden ja siitä syntyvän pelon myös itsessäni. Kun aloin kirjoittaa blogia vuonna 2010 halusin kirjoittaa taiteesta, mutta minua pelotti sanoittaa sitä mitä ajattelen. Opiskelin taidehistoriaa, joten minulle oli kyllä kertynyt keinoja sanoittaa ajatuksiani, mutta silti ajattelin, että entä jos en ymmärrä maalausta, valokuvaa, veistosta tai videota siten kuin taiteilija on halunnut sen esittää? Kuinka noloa kertoa julkisesti mitä ajattelee taiteilijan työstä ja samalla arvostella sitä...

Tämä on mielestäni edelleen iso haaste kulttuurikentän näkyvyydelle ja sen kasvulle. Juuri tällaista puhetta tunteista ja ajatuksista taiteen ja kulttuurin äärellä tarvittaisiin! Ei ole oikeita tai vääriä vastauksia tai ajatuksia kulttuurin äärellä, kun osaa perustella ajatuksensa. Kyky perustella ajatuksensa ja väitteensä auttavat ymmärtämään tätä yhteiskuntaa ja maailmaa muutenkin, joten tämän harjoittelu pitäisi kuulua jokaisen ihmisen perusluonteeseen ja hyviin tapoihin. Siinä missä urheilukulttuurin kannattaminen näkyy ihmisistä ulospäin fanituotteina, ja someen julkaistaan materiaalia urheilijoista ja urheilutilaisuuksista, taide- ja kulttuurikenttä on hiljaisempi ja ulospäin näkymättömämpi. 

Mitä kulttuurikenttä voi oppia urheilukulttuurista? Luottamus on kaiken perusta

Ilja Venäläinen tokaisi keskustelussa hyvin, että Suomeen tarvitaan kulttuurikentälle enemmän samanlaista talkoohenkisyyttä mitä urheilukulttuurissa on alusta alkaen: "Sellaista mokkapalakultturia". Myös Elisa Itkonen piti tärkeänä lastenkulttuuriin panostamista, sillä lapsista kasvaa kulttuuri- ja urheilumyönteisiä aikuisia, jos heille annetaan mahdollisuus kokea ja kasvaa noihin maailmoihin jo pieninä. Riie Heikkilä jatkoi, että mikä tahansa harrastaminen tukee yhteisöllisyyttä ja sen kasvua.

Tatu Säisä nosti esille kenties illan tärkeimmän lauseen: Molemminpuolinen [kulttuuri- ja urheilukentän] luottamus on kaiken yhteistyön perusta. Verkostojen merkitys on tärkeää, jotta urheilun ja kulttuurin toimijat tuntevat toisensa ja on näin ollen helpompi ottaa yhteyttä, jos tietää ne hyvät tyypit. "Hyvillä tyypeillä" tarkoitan sitä, että tietää tai tuntee ihmisiä edes sen verran, että osaa olla oikeisiin henkilöihin yhteydessä. Löytää kentältä sellaiset tyypit, joiden kanssa haluaa tehdä yhteistyötä. Ilja Venäläinen lisäsi, että toimijoiden tulee tuntea olevansa "samalla tasolla". Tämä liittyy muun muassa puhetyyliin ja siihen, että osataanko omasta toimintakuplasta tulla sen verran ulos, että puhutaan yleistajuisesti ja näin toista kunnioittaen.

Itsekin myönnän, että olen ollut ajatuksineni stereotypisesti värittynyt muun muassa siten, että "jääkiekkoilijat on kusipäitä", ja kasvanut kuulemaan huuteluja siitä, kuinka "taiteilijat on taivaanrannan maalareita" tai "ne välttelee oikeiden töiden tekemistä". Jep. Tällaisten ajatusmallien pohjalta on varmasti todella hedelmällistä lähteä tekemään yhtään mitään....

Tatu Säisä on ollut omassa yritystoiminnassaan ihailtavan ennakkoluuloton ja kokeilunhaluinen. Hän kertoi muun muassa Sunsets Kuopio -festivaalitapahtuman järjestämisestä, jonka yhteydessä on myyty firmoille kesä- ja tyhypäivätoimintaa muun muassa joogan ja maalauskurssien muodossa. Yhteistyötä on ollut (tulee olemaan?) myös sirkus- ja valotaiteilijoiden kanssa. He ovat halunneet tietoisesti tukea myös junioriseura- ja kulttuuritoimintaa.

Rahaa pilaa taiteen vapauden? Sponsoritoiminnan mahdollisuudet?

Tatu Säisän puheenvuoron yhteydessä keskusteltiin myös taiteen vapaudesta ja siitä pinttyneestä ajatuksesta, kuinka "raha pilaa taiteen". Tämä on usein myös syy, minkä vuoksi taidekentän on vaikea puhua rahasta. Tai rahan puutteesta kyllä puhutaan, mutta rahaan myös suhtaudutaan ristiriitaisesti. Erilaiset tilaustyöt tai julkisen taiteen projektit ovat taiteilijoille tärkeitä tulonlähteitä, mutta niissä on usein myös se haaste, että tilaaja määrittelee rajat tai toiveet taiteelliselle ilmaisulle. Tällöin taide ei lähtökohtaisesti ole "taidetta taiteen vuoksi", mikä on vapaan taiteen päämäärä.

Timo Kokko: Momentary Appearance -installaatio, 2016. 7 jättiläistä -näyttely, Kuopion taidemuseo.

Olen vuosien varrella istunut kuuntelemassa lukuisia kulttuuri- ja taidekentän tilaisuuksia, joissa olen välillä ollut myös itse puhumassa. Olen sitä mieltä, että taidekentän tulisi rohkaistua puhumaan rahasta ennakkoluulottomammin. Samoja haasteita käsitellään kaikissa kulttuurialan keskustelutilaisuuksissa ja usein tuntuu, että se vika on meissä kulttuurikentän edustajissa itsessämme, ettemme saa vietyä asioita eteenpäin tai muutettua tilannetta. 

Sponsorointi on urheilumaailmassa arkipäivää. Firmojen ja yritysten logoja on painettuina kaikkiin urheiluvarusteisiin. Tämä tuntuu taidekentän edustajista vieraalta: että taideteoksen yhteyteen painettaisiin maksettu mainos? Mutta sponsorointia ei tulisi ajatella liian mustavalkoisesti.

Tatu Säisä sanoi, että urheilussa ja yritystoiminnassa yhteistyökumppanuudet ovat muuttuneet. Yhteistyön tulee olla vastavuoroista. Samasta asiasta puhui myös KalPa Hockey Oy:n toimitusjohtaja Toni Saksman Kuopion Kulttuurifoorumissa (3.6.2025). Saksmanin mukaan yhteistyökumppanuuksien tulee nykyisin ulottua myös arvoihin: toimijoiden tulee jakaa toistensa arvot. Ja nyt olemme saaneet avattua hedelmällisemmän maaperän myös kulttuuriyhteistöille.

Reijo Kela: Hiljainen kansa, 2025. Kuopion kaupunginteatteri, Amfiteatteri. 

Erinomaisena esimerkkinä urheilutoiminnasta lainattuun sponsoritoimintaan ja vapaaehtoistoimintaan on mielestäni viime kesän Kuopio Tanssii ja soi -festivaalin yhteydessä julkistettu Reijo Kelan performanssi- ja ympäristötaideteos Hiljainen kansa. Ymmärtääkseni Hiljaisen kansan kannattelemat turvepäät saatiin teoskokonaisuuteen sponsoritoiminnan myötä.

Näin ollen taidekentän tulisikin ajatella sponsoritoimintaa uhkakuvien sijaan mahdollisuuksina: etsiä niitä omaan toimintaan ja arvoihin liittyviä toimijoita ja ottaa rohkeasti yhteyttä. Mitään yhteistyötä ei koskaan synny, jos ei edes uskalla kokeilla. Tällaisista kulttuurikentän sponsoroinneista ja yhteistöistä tulisi myös puhua kuuluvammin. Kertoa onnistuneista yhteistyökumppanuuksista.

Onnistuneita yhteistyöavauksia 

Urheilun ja kulttuurin vaikuttajilla on paljon valtaa seuraajiinsa. Tatu Säisä ehdottikin, että nämä eri vaikuttajakenttien toimijat pitäisi törmäyttää keskenään, jolloin he omalla avarakatseisella asenteellaan levittävät urheilu- ja kulttuurimyönteisyyttä omille ja toistensa seuraajille. Jokainen voi ottaa tästä kopin myös ihan arkisessa elämässään: käydä kokemassa jotain sellaista kulttuurimuotoa, mitä ei ole vielä kokeillut ja kertoa siitä kavereilleen. Opetella samalla sanallistamaan näkemäänsä ja kokemaansa, eikä vain tyydytä siihen kuluneeseen vähättelyyn, kun "ei muka ymmärretä". Minäkään en ymmärtänyt aluksi mitään jääkiekosta, mutta kysyvä ei tieltä eksy ja nyt osaan jo vähän enemmän.

Ars Liberan Flow-näyttely Kuopion jäähallissa, 2025.

Itse pidin raikkaana yhteistyönä myös viime kesän KalPa Hockey Oy:n ja Kuopio Tanssii & Soi tapahtuman Tanssia ja taidetta jäähallilla. Kesällä jäähallilla ei ole otteluita, joten sinne vietiin tanssiesityksiä ja taidenäyttely!

Mitä urheilukenttä voi oppia kulttuurimaailmasta?

Tiede & Taide -illan keskustelut ovat resonoineet usein mielessäni. Askelia urheilun ja kulttuurin yhteistyölle tehdään kaikkialla, mutta niistä pitäisi pitää kovempaa ääntä. Tiedottaa asioista ristiin. Nyt kun olen itse alkanut sivusilmällä seurata kulttuurikentän lisäksi jääkiekkokulttuuria, löydän sieltä orastavaa ymmärrystä myös pehmeämpiä kultturiarvoja kohtaan.

Tommy Lindgren luotsaa jääkiekkomaailmasta kertovaa Meidän peli -podcastia, jossa puhutaan jääkiekkokulttuurista ja sen arvoista. Satuin näkemään otteen jaksosta, jossa Sami Kapanen ja Aleksi Elorinne (molemmilla KalPa-tausta) puhuivat herkkyydestä:

Tommy Lindgren: "Lätkässä ei välttämättä kauhean usein puhuta herkkyydestä. Puhutaan ehkä herkistä käsistä, mutta ei välttämättä herkästä mielestä samalla tavalla kuin vaikka taiteiden puolella tai muunlaisessa ilmaisussa. Onko se herkälle ihmiselle sopiva laji tuo jääkiekko?"

Sami Kapanen: "Tietyllä tavalla semmoinen herkempi sielu tai erilainen mieli hyvin helpolla leimataan meillä niin kuin taiteilijaksi, sen sijaan, että me puhuttaisiin vain erilaisista persoonista ja annettaisiin ymmärrystä enemmän. Mitä enemmän tässä tulee itsellekin kokemusta ja ikää, ja on oppinut näkemään itsensä kautta sen, miten erilaisia tunnetiloja voi olla ja niitä pitäisi ymmärtää. Iso asia olisi, että kopissa pystyy olemaan mahdollisimman oma itsensä, koska se, että sä laitat jonkun roolisuorituksen päälle, niin sä et pysty millään tavalla antamaan omaa potentiaalia joukkueenkaan käyttöön, koska aina, kun on jotain päälle liimattua, niin se jättää vajaaksi."

Aleksi Elorinne: "Mun mielestä [jääkiekko] sopii mainiosti herkille ihmisille ihan samalla tavalla, kun kaikille muillekin. Ehkä siitä pitää vain olla tietoinen ja niitä omia rajoja pystyä vetämään. Kyllä mä kannustan kaikkia olemaan hyvin voimakkaasti sitä mitä on."

Terve uteliaisuus toisia kohtaan

Ehkä tärkein oppi tästä kaikesta on yrittää ylläpitää sellaista tervettä uteliaisuutta kaikkea kohtaan. Ettei leimata toisiamme "me ja ne muut" -leireihin, koska siitä ei ole tässä maailmassa koskaan seurannut mitään hyvää. Tämän vuoksi ilahduin myös yllättävästä tiedosta, että entinen jääkiekkoilija ja jääkiekkovalmentaja Alpo Suhonen tunnetaan leikillisesti myös jonkinlaisena "taidekoutsina". 

Apu-lehti haastatteli Suhosta, jossa otsikkona oli "Rakkauteni ovat taide, nainen ja jääkiekko". Artikkelissa esitellään Alpo Suhosen Forssassa sijaitseva koti: Villafors. Tällaisia hyvänmielen ja raja-aitoja ylittäviä artikkeleita, haastatteluja ja uutisia tarvittaisiin lisää. Ja toisaalta, voimme jakaa tällaista asennetta myös itse ympärillemme.

Kiitos Suomen Kulttuurirahasto mielenkiintoisesta 

ja valtavasti ajatuksia herättäneestä keskusteluillasta!

Onnistumisista

Kuva: Rakennusliike Lapti Oy. 

Tämä vuosi on ollut töiden ja oman jaksamiseni osalta raskas. Tunnelmaa ovat painaneet myös negatiiviset uutiset hyvinvointialueelta siitäkin huolimatta, että paljon hyvääkin on tapahtunut. Usein ne hyvät uutiset eivät kuitenkaan ylitä uutiskynnystä, kun ihmiset tuntuvat syttyvän vain ikävistä asioista. Ja juuri siksi olisi tärkeää nostaa esiin myös hyviä asioita.

Tämän vuoksi ilahduin, että työyksikköni hallinnoima ja koordinoima Kuopion yliopistollisen sairaalan Uusi Sydän rakennushankkeen 3. vaihe palkittiin vuoden yhteistyöhankkeena Itä-Suomessa! 

"Tunnustuksen vuosittain myöntävä palkintoraati koostuu rakennusalan tilaajista, suunnittelijoista, konsulteista, viranomaisista ja urakoitsijoista. KYSin projektin lisäksi ehdokkaiden joukossa tänä vuonna olivat muun muassa K-Citymarket Haapaniemen, Kuopion kaupungin Minna Canthin koulun sekä Niiralan Kulman Kumoni Oy:n urakoimat 'Käkikellotalojen' hankkeet.

Valitsijaraati korostaa perusteluissaan hankkeen poikkeuksellista vaativuutta, innovatiivista toteutustapaa ja sen merkitystä sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisessä. Laaja peruskorjaus toteutettiin allianssimallilla keskellä toimivaa sairaalaa, mikä edellytti tiivistä yhteistyötä, nopeaa reagointia ja häiriöttömän sairaalatoiminnan varmistamista.

Hankkeessa yhdistettiin perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito samaan kokonaisuuteen, tuoden merkittäviä toiminnallisia ja taloudellisia hyötyjä Pohjois-Savon hyvinvointialueelle ja alueen asukkaille."

Allianssimallilla* toteutettavan rakennushankkeen tilaajana on Pohjois-Savon hyvinvointialue ja päätoteuttajana toimii Rakennusliike Lapti. Muut allianssikumppanit ovat A-Insinöörit, Arkkitehdit Kontukoski, Granlund, Raami Arkkitehdit, Rakennussuunnittelutoimisto Turunen & Räisänen sekä aliallianssikumppanit Are, Caverion ja Siemens.

*Allianssihankkeen osapuolet ovat yhteisesti vastuussa hankkeesta jälkivastuuvaiheen loppuun asti. 

Hoitaja-aseman taideteos Veera Launonen: Awakening Plants.

Jaettu ilo on isompi ilo

Minä olen sanonut töissä ääneen, että aion ottaa osakseni kaikkien työkavereideni jakaman kunnian onnistumisista, vaikkei ne omaan työnkuvaani liittyisivätkään. Jos kiinteistöhallinto jossain onnistuu, koen onnistuneeni itsekin saadessani olla osa työyhteisöä. Tai ainakin saan olla vilpittömästi iloinen työkavereideni saavutuksista ilman, että se on minulta itseltäni yhtään pois.

Hoitaja-aseman taideteos Pentti Otsamo: Järvellä.

Uudemmille seuraajille muistuteltakoon, että mitä kaikkea työyksikköni tekeekään:

Kiinteistöhallinnon kautta hallinnoidaan ja ohjataan mm.

• tilankäyttöä koko HVA:lla (omistetut ja vuokrakohteet – mitä toimintoja on missäkin ja millaisessa käytössä)
• HVA:n omaan käyttöön tulevia rakennushankkeita (suunnittelu, rakennuttaminen, työmaan valvonta, aikataulu- ja kustannusseuranta)
• kiinteistöjen ylläpitoon liittyviä asioita (huolto, sisäilma, sähkö, LVI, opasteet)
• muuttojen ja tilamuutosten koordinointi
• tilojen toiminnallisuuden mahdollistaminen kullekin asiakasryhmälle toimivaksi organisaation strategian ja linjausten mukaisesti.

Uusi Sydän -rakennushankkeen onnistuminen ja palkitseminen tuntuu hienolta ja ansaitulta. Meidät laitettiin myös yhdessä pohtimaan yleisesti kiinteistöhallinnon onnistumisia kuluvalta vuodelta 2025. Välillä sitä tuntuu hukkuvan siihen työhön siten, ettei huomaa pysähtyä pohtimaan pieniäkin onnistumisia, joiden merkitys on lopulta todella suurta. Koska olen nähnyt sen työmäärän, mitä jokainen työkaverini on kuluneen vuoden aikana tehnyt, haluan nostaa kiitokset onnistumisista myös tänne blogiin.

Potilashuoneen wc-oven taideteos on sarjakuvataiteilija Petteri Tikkasen käsialaa.

Kiinteistöhallinnon onnistumiset 2025 ovat olleet mm:

• Yhtenäisten toimintamallien toimeenpano vie aikaa, mutta on edistytty ja onnistuttu mm. palvelupyynnöissä, sisäilmaprosesseissa ja yhteyshenkilöiden saavuttamisessa.
• Huonokuntoisista ja huonosti toimintaa palvelevista tiloista on pystytty luopumaan, kun toiminnot on saatu siirrettyä terveellisiin tiloihin. 
• Sisäilmaongelmista johtuvat yhteydenotot työterveyshuoltoon ovat vähentyneet.
• Yhteistyöt ovat vahvistuneet sekä organisaation sisällä että kumppaneiden kanssa (mm. tilojen käyttäjät, työsuojelu, työterveyshuolto, viranomaiset, maakuntien kiinteistöhuollot, laitehallinta, kunnat ja kaupungit). 
• Yhteistyöverkostoja on rakennettu ja vahvistettu myös valtakunnallisesti sekä hyvinvointialueiden kesken että eri asiantuntijaverkostojen kanssa.
• Yhteistyö kuntien kanssa vuokrattaviin kiinteistöihin ja tiloihin liittyen on toiminut hyvin, koska keskustelu ja viestintä on ollut alusta alkaen avointa.
• Kiinteistöhallinnon hyvä yhteishenki näkyy asiakkaille hyvänä asiakaspalveluhenkisyytenä.
• Aikataulupaineista ja tiukoista henkilöresursseista huolimatta työt on saatu hoidettua.

Potilashuoneen wc-oven taideteos on sarjakuvataiteilija Petteri Tikkasen käsialaa.

Taideonnistumiset 2025

Se, että taideasiantuntijana työskentelen kiinteistöhallinnon alaisuudessa tuntuu edelleen hämmentävän uusia ihmisiä, joille kerron työstäni. Mutta näin se on itse asiassa myös Helsingin HUSissa, jossa työskentelee kaltaiseni taideasiantuntijakollega (tilakeskuksen alaisuudessa, joka vastaa toiminnoiltaan meidän kiinteistöhallintoa).

Taidekokoelmatyö ja kaikki taiteeseen liittyvät hallinnolliset asiat liittyvät omasta näkökulmastani kiinteistöhallinnon tehtäväkenttään erittäin oleellisesti, koska se on juuri kiinteistöhallinto, joka hallinnoi tiloja, joissa taidetta on esillä. Minä saan suoraan työkavereiltani tiedon, voiko jotain tilaa tai seinää käyttää taiteelle ja mitä reunaehtoja siihen mahdollisesti liittyy. Perustyöhöni kuuluu kommunikoida juuri kiinteistöhallinnon muiden asiantuntijoiden kanssa. Samoin rakennushankkeisiin, tilamuuttoihin ja -muutoksiin sisältyvät taideasiat koordinoidaan myös kiinteistöhallinnon kautta.

Uutis-Jousi 20.11.2025.

Samalla tavoin kuin itse otan ilon irti työkavereideni onnistumisista olen sanonut, että he saavat olla välillisesti taideasiantuntijoita niin halutessaan. Koen onnistuneeni omassa työssäni tänä vuonna erityisesti siksi, että leikatusta työajastani huolimatta olen saavuttanut hyvinvointialueelle positiivista julkisuutta taideasioissa muun muassa näin:

• 2 radiohaastattelua
• 1 tv-uutinen
• 3 lehtijuttua
• HVA:n omassa viestinnässä julkaistu uratarina
• HVA:n kokoelmataideteoksia on sijoitettu Kuopion lisäksi myös muualle maakuntaan

Yhtenä onnistumisena pidän myös taideasiantuntijuuteni 5-vuotissynttäreitä, joita juhlittiin kiinteistöhallinnossa joulukuun alussa asiaankuuluvasti prinsessateemaisilla mehukesteillä. Vuodet ovat menneet todella nopeasti. Matkan sisältö on ollut kuten elämä yleensä: innostava, haastava, kuoppainen, palkitseva, surullinen, sisuunnuttava ja taistelun arvoinen.

Toivottavasti sinäkin osaat nimetä itsellesi onnistumisia kuluneelle vuodelle,

 vaikka ne tuntuisivat pieniltä ja arkisilta.

Graces

 *Lippu saatu

Kuva: Matteo Maffesanti.

Valkoiselle näyttämölle astuu mies, jolla on yllään vain mustat sukat ja tiukat shortsit. Katse kiertää vartalossa ja pysähdyn tuijottamaan hänen pohkeitaan. Lavalle astuu toinen mies samanlaisessa asussa, ja vielä kolmaskin. Tunnen hieman punastuvani; onko tällainen tuijottaminen edes sopivaa?

Ja juuri tuosta tunteesta tässä on kysymys. Lavalle astuu lopuksi myös esityksen koreografi ja idean äiti: Silvia Gribaudi (s.1974). Teos on syntynyt yhteistyössä ohjaaja ja visuaalisen teatterin tekijä Matteo Maffesantin kanssa. Gribaudi on sonnustautunut mustien sukkien lisäksi uimapukumaiseen asuun. Ryhmä aloittaa dynaamisen, ikään kuin paikallaan tehtävän juoksuliikkeen, joka jatkuu ja jatkuu. Gribaudi osoittaa ensimmäisenä hengästymisen merkkejä ja pysähtyy. Kohta yksi miehistä pysähtyy, kun toinen ja kolmas mies tuntuvat jaksavan miltei hengästymättä liikkeen parissa. Tällä viitataan kestävyyteen ja voimaan, ripauksella huumoria, mikä kasvaa esityksen edetessä. Tunnen punastuvani uudelleen, kun huomaan kuinka vartaloille alkaa kehittyä hien tuomaa kosteutta. Älä tuijota, älä tuijota.

Antonio Canova: Kolme sulotarta, 1813-1816, marmori. Victoria and Albert Museum & Scottish National Gallery. Kuva: Wikipedia. 

Miesvartaloiden tuijottaminen on kuitenkin tuotu esityksessä tarkoituksella keskiöön. Graces pohjautuu italialaisen kuvanveistäjä Antonio Canovan (1757-1822) Kolme sulotarta (The Three Graces, 1813-1816) veistokseen, johon on kuvattu kolme alastonta naista. Nainen on vuosisatoja ollut taidehistoriassa miehisen ja häpeilemättömän katseen kohde, jonka Gribaudi kääntää esityksessään päälaelleen.

Kuva: Matteo Maffesanti.

"Graces on veistoksellinen pop-teos, joka tutkii kauneusihanteita, kehon vapautta ja ihmisyyttä – virtuoottisesti, leikillisesti ja koskettavasti. (---) Silvia Gribaudi tuo esiin epätäydellisyyden kauneuden, ja hänen taiteensa liikkuu suoraan, empaattisesti ja koomisesti ihmisenä olemisen ytimeen.

Graces-teoksessa Zeuksen kolme tytärtä – Euphrosyne, Aglaea ja Thalia – heräävät henkiin nykypäivän kehoissa, sukupuolen ja kauneusnormien rajoja rikkoen. Näyttämölle rakentuu tila, jossa mies ja nainen kohtaavat ilman rooleja, luonnon rytmissä."

Tanssissa on muiden elementtien joukossa myös balettimaisia ja taistelukohtauksia imitoivia osuuksia, jossa etsitään tulkintoja feminiinisen ja maskuliisen liikkeen välillä. Leikittelevyys ja huumori kukkii kirjaimellisesti, kun tanssijoiden vartaloihin oli kiinnitetty kukkia. Flirttaileva osuus huipentuu miestanssijoiden riisuessa kaiken. Tämä oli kuitenkin tehty hyvän maun rajoissa, jolloin katsojille näytetään vartalon kiertymistä ja lihaksistoa ennemmin kuin sitä kriittistä aluetta. (Ja tämän vuoksi esitystä lienee markkinoitu myös pikkujoulukaudelle....) Kiertyneet vartalon asennot veivät muistikuvat elävänmallin piirustuskursseille.

Kuva: Giovanni Chiarot.

Toisen osion alkaessa Gribaudi tuo tanssijoille kultaiset "uimahousut", jonka jälkeen lattialle ripotellaan vettä ja tanssijat liukuvat lattian pinnalla. Esitykseen sisältyy myös yleisöä osallistava osuus, jossa kysytään "What is grace?" Mio Dio davvero....Certamente.... Tietenkin he puhuvat englantia italialaisella aksentilla, ja huomaan hymyn nousevan kasvoilleni. Gribaudi esittelee "sulottaria" yleisölle ja kysyy, mihin katseemme kiinnittyy: kasvoihin, käsivarsiin, hauiksiin, keskivartaloon, hartialinjaan, vai alemmas....? Kuopiolainen yleisö ei valitettavasti lähde niin lennokkaasti mukaan mitä esiintyjät odottivat. Varovaisen rohkeaa osallistumista kuitenkin.

Silvia Gribaudi asettaa ylpeästi 50-vuotiaan naisen vartalonsa tiukkojen miesvartaloiden joukkoon. Hän nostaa pehmeän vatsansa, heiluvat reitensä ja käsivartensa keskiöön lempeästi (yrittää etsiä itseltään myös heiluvaa kaksoisleukaa; "kyllä se sieltä vielä tulee"), jolloin yleisö ei naura hänelle vaan hänen kanssaan. Sellaisia me kaikki olemme: epävarmoja omien vartaloidemme kanssa siitä, mikä on kaunista ja suloista, kun jokaisen tulisi saada olla juuri sellainen ja sellaisessa vartalossa kuin itse haluaa.

Kuva: Riccardo Panozzo.

Yleisö osallistuu lopulta kommentoimalla kaikkea sitä, mikä on pelkän kauniin ulkokuoren alla tärkeää. Mikä tuo elämään vaurautta ulkonäön sijaan? Rakkaus, ystävyys, ystävällisyys, rauha, raha, koti, turva.

Graces oli kaiken ylistyksensä arvoinen. Esitys on palkittu kansainvälisesti ja esitetty ympäri maailmaa yli 200 kertaa. Se nauratti, punastutti, rohkaisi, oli lempeä ja kaunis niin koreografialtaan, valaistukseltaan kuin sanomaltaankin. Kiitokset Tanssiteatteri Minimin taiteelliselle johtajalle Taneli Törmälle, joka päätti tuoda esityksen Kuopioon nähtyään sen itse aiemmin.

Blind Eyes Sea

*Lippu saatu

Blind Eyes Sea. Kuva: Risto Takala.

Kolmetuhatta kiloa hiekkaa, Datsun 100A ja kaksi tanssijaa. Erikoinen yhdistelmä, mutta päätin kokeilla miltä teos tuntuu.

"Blind Eyes Sea on nykytanssia ja teatteria yhdistelevä teos, joka on inspiroitunut viimeisen vuosikymmenen hiekkakriisistä. Hiekka on maailman toiseksi käytetyin luonnonvara veden jälkeen. Hiekkaa käytetään muun muassa kaupunkien ja teiden rakentamisessa sekä betonin, asfaltin ja lasin valmistuksessa. Jo vuonna 2014 YK:n ympäristöohjelmassa on todettu, että hiekkaa ja soraa kaivetaan nopeammin kuin niitä syntyy ja siksi ihmisen toimiin käyttökelpoinen hiekka uhkaa loppua."

Koko näyttämö on peitetty hiekalla, jonka kulmassa seisoi runnottu ja ruosteinen Datsun. Eletään 1970-lukua ja sileä hiekka saa pintaansa esityksen ensimmäiset jäljet, kun nuori pariskunta hyppää autoon ajaakseen illan hämärässä hiekkarannalle. Liikkumaton auto sai liikettä tanssijoiden liikkeiden myötä. Oli inspiroivaa katsoa, kuinka romuttamokuntoinen kulkupeli sai vielä kerran arvonnousun tanssiesityksen oleellisena osana.

Hiekkarannalla ilakoidaan uima-asuissa huumoria unohtamatta ja siirrytään parhaaseen auringonläikkään sitä mukaa, kun aurinko siirtyy tai menee pilveen. Aika kuluu ja vapaa-aikaa symboloiva hiekkaranta vaihtuu kuvaamaan hiekkaa kuivuuteena, janona ja epätoivona. Hiekka on niin arvokasta, että sitä varastoidaan ja varastetaan. Pimeässä liikkuvat mustapukuiset hahmot keräävät hiekkaa salaa taskuihinsa, reppuihinsa, säkkeihin - kaikin mahdollisin keinoin. Huomasin saavani ristiriitaisia tunnelmia, kun yleisössä naurahdeltiin hiekan valuessa hukkaan varkaan repusta. Kyllä, esityksessä oli mukana huumoria, mutta hiekkakriisiä kuvaava osuus ei silti tuntunut naurunasialta.

Esitys luisui vielä synkempiin tunnelmiin, kun lavalle astui post-apokalyptiseen henkeen sarvipäinen ja kaviojalkainen ihmishahmon mukaelma. Hiekkaverhosuihkun läpi pimeässä asteleva olio osoitti viimeistään kriisin vakavan ja uhkaavan luonteen.

Pelkäsin, että esitys jäisi raskaaseen maailmanlopun tunnelmaan. Synkimmän hetken jälkeen kuitenkin palattiin 1970-luvulle, jossa nuori pariskunta etsii toisiaan hiekkarannalta. Nähdessään toisensa he juoksevat toisiaan vastaan, hyppäävät ilmaan halatakseen toisiaan. Kohtaus, mikä sai yleisön hengähtämään ihastuksesta, ehkä myös säikähdyksestä, sillä tunnelataus ja koreografia oli voimakas.

Ennen kuin he pääsevät matkaan he huomaavat, että auton avain on kadonnut. Sitä etsitään autosta, taskuista, laukuista ja hiekasta - syytellen toinen toisiaan. Tanssi päättyy samoin kuin se alkoikin - autosta. Ikään kuin kaikki näkemä ja koettu olisi ollut vain unta, vaikka Blind Eyes Sea osoitti kauhuskenaarion, mitä saattaa tapahtua, jos hiekkakriisiä ei oteta tosissaan.

Koreografiasta

Koreografiasta ja esiintymisestä vastasivat Katja Mustonen ja Jasu Parviainen. Minua viehätti koreografiassa se, että Mustonen ja Parviainen olivat suurin piirtein saman pituisia, jolloin tanssin yhteisliikkeet saivat täydellisen jatkumon toisistaan. Se, miten päälaet tai kaulat yhteen painettuina pystyy liikkumaan niin sulavasti. Pidin eniten juuri kohtauksista, joissa Mustonen ja Parviainen tanssivat yhdessä, miltei kiinni toisissaan - pyörien vaikka hiekassa - ja saavat sen näyttämään helpolta ja kevyeltä, kuin olisivat yksi ja sama ihminen.

Hiekka on paitsi esityksen lähtökohta ja tanssin pohja-aine, se muuntuu esityksen myötä yllättävän moneen. Tanssi jättää jälkensä hiekkaan, johon piirretään, sitä pyyhitään, kaivetaan, potkitaan, valuteaan. Tanssijoiden jalkatyöskentely hiekan pinnalla on kaunista katsottavaa. Katsetta hämätään paikoin jopa siinä määrin, että pyörähdysten ja potkaisujen mukanaan nostattama hiekka näyttäytyy katsojalle välillä vedeltä. Ikään kuin he tanssisivatkin veden pinnalla.

Kokonaisuus ei olisi mitään ilman äänimaailmaa ja valaistusta. Äänimaailman on suunnitellut Kasperi Laine, jossa iloiset linnunlaulut ja luontoäänet vaihtuvat lopulta uhkaavaan ja painostavaan maailmanlopun tunnelmaan. Valosuunnittelu on Tatu Vuoren käsialaa. Tässä etenkin se, mitä valaistaan ja mitä jätetään valaisematta antaa esitykselle vahvan ilmeen. Pukusuunittelusta on vastannut Jaana Kurttila, joka ansaitsee kiitokset etenkin hiekkavarkaiden ja kavio-olion asuista.  

Vaikka etukäteen epäilin, että onko Blind Eyes Sea omaan makuuni liian kantaaottava, olin turhaan huolissani. Esityksessä on menty rohkeasti tanssillinen ilmaisu edellä, jossa hiekasta on aineellisena elementtinä saatu visuaalisesti todella kaunis. Esitys myös todisti, että taiteella on vahva asema siinä, että se saa meidät ajattelemaan ikäviä ja haastaviakin aiheita, avaamaan silmät tilanteissa, joissa emme sitä välttämättä muuten tekisi. Sitä ei tarvitse tehdä provosoivasti ja hyökäten - vaikka sellaisellekin ilmaisulle on sijansa - vaan tarinallistaen sen osaksi isompaa kokonaisuutta.

Blind Eyes Sean viimeinen esitys nähtiin 29.11.2025

Esitystä ovat tukeneet: 

• SKR - Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon maakuntarahastot
• Taiteen edistämiskeskus (TAIKE)
• Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon taidetoimikunnat (TAIKE)
• Vanhan Kaivoksen residenssi ja Outokummun kaupunki
• Kuopion kulttuurikonepaja

Vuosi YT-ilmoituksesta

"Sinusta näki, että sinä olet todella huolissasi tulevasta." Näin minulle sanottiin puoli vuotta kestäneen työnohjauksen jälkeen. Vaikka YT-leikkauksesta ilmoittaminen julkisesti blogissa tuntui aluksi häpeälliseltä - koin olevani työntekijänä epäonnistunut - oli sen tekstin kirjoittaminen itse asiassa helpompaa kuin se, millaisia tunteita jouduin käymään läpi siitä eteenpäin.

Olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista useamman kuukauden, koska näiden tunteiden sanoittaminen tuntuu vaikealta. Vuosi sitten käsittelin alkushokin synnyttämiä spontaaneita tunteita, mutta leikatun työajan kanssa työskenteleminen pakotti pohtimaan pintaa syvemmältä sitä, millainen olen ja kuinka aion selvitä tilanteesta. 

"Yllätyin, kuinka voimakkaasti aloit taistella työn puolesta." Totta hemmetissä aloin taistella, koska koin, että minua kohtaan oli tehty väärin! Aloin kerätä tilastotietoja, laskelmia ja euroja siitä, mitä minun työnkuvaan taideasiantuntijana oli kuulunut ja mitä se tarkoittaisi, kun työaika leikattaisiin 50%:iin. Sisälläni oli valtava taistelutahto ja todistamisen tarve, että olen hyvä ja tarpeellinen työntekijä.

Minulle kerrottiin työajan leikkaamisesta marraskuussa 2024 ja uusi työaika alkoi helmikuussa 2025. Tuossa välillä ehdin olla joululomalla ja henkisesti aivan rikki. Kun palasin tammikuussa töihin, yritin keskittää kaiken energiani siihen, että en näyttäisi liikaa surullisia tunteita töissä, että olisin työkavereiden kesken se sama reipas ja iloinen Henna kuin aina ennenkin. En halunnut, että mikään muuttuisi, ja ettei kenenkään tarvitsisi olla minusta huolissaan.

Työkavereiden kanssa jätskitreffeillä kahvitauon lomassa.

Kuinka välttää katkeroituminen?

Elämä on opettanut selviytymään kaikenlaisista haasteista, joten samalla päättäväisyydellä ottauduin aluksi tähänkin. Hoidetaan tämä nyt vain alta pois. Samaan aikaan, kun minä yritin olla ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, jotkin ympärilläni olevat työkaverit ajattelivat ehkä myös samoin. Yritin tarttua ajatukseen, että "työ on vain työtä", ja työkaverini eivät ole syypäitä minun tilanteeseeni.

Mitä pidempään teeskentelin kaiken olevan hyvin, sitä enemmän aloin kasvattaa kateuden tunnetta sisälleni. Leikatulla työajalla työskentelen nykyisin maanantaista keskiviikkoon. Huomasin, että viikkojen ja etenkin keskiviikkopäivien edetessä tunnelma sisälläni muuttui synkemmäksi. Aloin olla kateellinen työkavereilleni siitä, että he saavat tulla seuraavanakin päivänä töihin, mutta minä en. Onneksi tiedostin, että tämä saattaisi pidemmällä aikavälillä muuttua vaaralliseksi tunteeksi työyhteisön hyvinvoinnin kannalta. Niinpä päätin ottaa asian esille eräässä viikkopalaverissa.

Miksi tunteista puhuminen tuntuukin aina niin vaikealta ja jotenkin häpeälliseltä? Kerroin työkavereille, että he tulevat tottumaan siihen, että minä en ole enää paikalla töissä yhtä paljon kuin ennen. Kerroin myös, että he tulevat unohtamaan sen, että minulla on leikattu työaika ja arki kulkee eteenpäin kaikilla omaan (kiireiseen) tahtiinsa. Kerroin kuitenkin myös, että minä tulen muistamaan joka ikinen keskiviikko sen, että minulta on leikattu työaikaa ja sen tiedostaminen sattuu:

En odota teiltä vastausta tai kommentteja, mutta haluan sanoa tämän siksi, että en ala katkeroitua ja purkaa turhautumistani teihin, koska tämä ei ole kenenkään teidän vika; Olen kateellinen teille, että te saatte tulla seuraavana päivänä töihin, mutta joudun käsittelemään tämän tunteen itse.

Huku tai ui

Kerroin viikkopalaverissa työkavereille myös siitä, että tuntuu vaikealta hyväksyä päätös, jonka pituudesta en ole tietoinen. Työaikani on leikattu toistaiseksi. Kerroin, että tämä tuntui minusta samalta kuin se, että minut olisi kuskattu veneellä keskelle avomerta silmät sidottuna ja viskattu mereen. Siinä tilanteessa, kun ei tiedä mihin päin lähteä ja mitä tehdä, on vain kaksi vaihtoehtoa: joko alat uida tai hyväksyt, että tulet hukkumaan. Aloin uida. Nyt tiedostan, että joudun uimaan tilanteen keskellä vielä useamman vuoden, sillä muutosta ainakaan parempaan suuntaan ei ole näköpiirissä.

Ulla Remeksen muistisairautta käsittelevä näyttely keräsi median huomion niin sanomalehdessä, radiossa kuin televisiossakin. Kuva: Ulla Remes.

Hyväksymisen tunnistaminen

Työnohjauksessa oli tarkoitus keskittyä siihen, kuinka saan työni toimimaan leikatulla työajalla. Samalla ajattelin kerätä aseita oman työni tärkeyden perustelemiseksi. Koin olevani todella haavoitettu. Olen vuosikausia tehnyt töitä sen eteen, että ylipäänsä pääsisin opiskelemaan ja sen jälkeen, että pärjäisin vaikeasti työllistettävällä kulttuurikentällä. Koin, että olen ansainnut kaiken kovalla työllä ja nyt se otettiin minulta pois ilman, että minulle annettiin edes mahdollisuutta perustella mitään. Työaika vain leikattiiin ja minulle tuotiin asia ilmi ilmoitusluontoisesti.

Työnohjaus pakotti katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Sen sijaan, että olisin keskittynyt siihen, kuinka vaikuttaisin toiminnallani organisaation rakenteisiin jouduinkin miettimään sitä, kuinka muuttaisin itseäni uuden tilanteen edessä. Eteeni annettiin kysymyksiä toisensa perään, jossa jouduin pohtimaan sitä, millainen työntekijä olen, miten toimin eri tilanteissa, mitkä ovat vahvuuksiani ja ennen kaikkea heikkouksiani. Jouduin myöntämään ja paljastamaan kipeimmät heikkoudet ja kestämään sen tuomaa häpeän tunnetta toisen ihmisen edessä siinä tilanteessa, kun koin jo valmiiksi olevani ammatillisesti haavoittuvimmassa asemassa leikatun työajan keskellä.

Itkin jokaisessa työnohjaustapaamisessa ja nauroin, että ohjaajalla oli valmiina nenäliinoja. En itkenyt siksi, että olin heikko vaan siksi, että tämä ihminen oli siinä auttamassa minua. Itkin siksi, että ymmärsin olevani tilanteessa, johon en itse voisi vaikuttaa millään tavalla. Itkin siksi, että jouduin myöntämään, etten enää ollutkaan se supertyöntekijä, jollaisen suojakuoren alla olin vuosia elänyt. Itkin siksi, että näytin olevani rikki ja haavoittuva, eikä tämä ihminen särkenyt minua lisää, vaan etsi keinoja kasvattaa minua tilanteessa, jossa oli asetettu tietyt kasvamisen rajat.

Kuinka kasvaa tilanteessa, jossa kasvulle asetetaan tiukat rajat?

Savon Sanomat uutisoi näyttävästi Jali Heikkisen näyttelystä 2.2.2025.

Rajat on rakkautta

Olin oppinut siihen, että kovalla työllä voi saavuttaa mitä vain ja vain taivas on rajana. En ajatellut, että minulla olisi koskaan mitään rajoja sille, mitä kaikkea elämä voi tuoda eteen. Olin saanut kasvaa ja kehittyä ammatillisesti vapaana. Kunnes minulle kerrottiin, että "sinulla on käytössäsi työaikaa vain 50%". 

Tämän asian hyväksyminen vei eniten aikaa. Että minä en voi olettaa tekeväni leikatulla työajalla samoja työtehtäviä kuin aiemmin. Eikä minun pidä niin tehdä, koska jossainhan sen leikkauksen pitää näkyä.

Olen kiitollinen siitä, että olen alusta alkaen saanut muodostaa oman taideasiantuntijan työnkuvani melko vapaamuotoisesti. Niinpä ajattelin, että hoidan tämän leikkaukseen liittyvän työaikajärjestelynkin itse. Jätin pois pienempiä ja yksittäisiä työtehtäviä tai siirsin niitä siten, että jonkin aikaa näytti siltä "kuin mikään ei olisi muuttunut". Noin neljän kuukauden jälkeen huomasin olevani kuormittunut kaikesta siitä "pitäisi tehdä, pitäisi ehtiä" tunnelmasta ja jokaisesta sähköpostista, joka toi kuormaan lisää taakkaa.

Minulla on aina ollut tietynlainen "auktoriteettiongelma", enkä pidä siitä, jos minua kielletään tekemästä jotain, jos pidän itse asiaa tärkeänä ja tunnen kykeneväni sen suorittamaan. Tämän vuoksi halusin järjestellä työnkuvani uudelleen itse. Kunnes huomasin, että sellainen "pienten asioiden siirtely" ei enää auta, ja jouduin myöntämään itselleni ja työkavereille, että en pysty tähän enää. Se, että minun annettiin käydä tämä oppitunti läpi itse, oli opettavaisempi kuin se, että minulle olisi suoraan sanottu, että "tämä ei enää kuulu sinun työtehtäviisi". (Tai saattaa olla, että näin jossain vaiheessa sanottiin, mutta olen sen autuaasti unohtanut/halunnut olla kuulematta....) Edellisessä tapauksessa olisin kuluttanut turhaan energiaa siihen, että yritän taistella päätöstä vastaan. (Ihan samalla tavalla kun aloin aluksi taistella työajan leikkausta vastaan.) Tämä on ollut omalla kohdallani hyvää johtamista, kun minua ei ole väkisin pakotettu muuttumaan, vaan kerrottu faktat siten kuin ne ovat, silloin kun suoralle puheelle on ollut tarvetta.

Tilanteeseen tyytyminen (Todellinen hyväksyminen)

Jouduin siis myöntämään ennen kaikkea itselleni, että tilanne on todellinen ja taistelu on turhaa. En ehdi tehdä kaikkea mitä tahtoisin ja työaikaan on turha odottaa lisätunteja. Minun oli todella vaikea myöntää se, että en pysty suoriutumaan kaikista listalla olevista tehtävistä. Yhden unettoman yön jälkeen tein päätöksen, että luovun yhdestä työni osa-alueesta kokonaan, vaikka koin sen ammatillisesti tärkeäksi. Samalla hyväksyin sen, että syy ei ole minun, vaan nämä ovat nyt ne rajat, joiden kanssa tulee oppia elämään.

Kun olin tehnyt päätöksen ja ilmoittanut sen eteenpäin, kipeästä ja pettyneestä tunnelmasta huolimatta päällimmäisenä tunteena oli helpotus. Nyt se on sanottu. Ei se ammattitaito minusta mihinkään katoa, vaikka tietty osa-alue on laitettu hetkeksi jäihin. 

Työnohjaus ja suoran puheen kuunteleminen (ja puheen hyväksyminen) työkavereilta auttoi siihen, että suostuin tyytymään tilanteeseen. Suostuin myös myöntämään itselleni sen, että loppujen lopuksi tässä ei ollut edes kyse minusta. Hyvinvointialueen talous on saatava tasapainoon, eikä se liity mitenkään siihen, kuinka hyvin olen työni hoitanut. Itsestäänselvä asia, mutta jonka todelliseen hyväksymiseen tarvittiin aika monta tuntia keskustelua ja itsensä tutkiskelua.

Vertaistuen merkitys

En edelleenkään pidä tästä vallitsevasta tilanteesta, mutta pystyin kääntämään toimintani vihdoin niihin asioihin, joihin voisin vaikuttaa. Kun oma kolhiintunut ego oli siirretty syrjään ja asetettu rajat uudelle työajalle, aloin keskittyä päivätyön ohella siihen, kuinka tilanteesta selvittäisiin taloudellisesti. 

En voi vieläkään uskoa minkä määrän myötätuntoa ja tukea sain kaikkialta. Siihenkin meni aikansa, että opetteli ottamaan hyvän vastaan. Vertaistuki etenkin taidehistorioitsijakollega Johanna Lindforsilta tuntui - ja tuntuu vieläkin - korvaamattoman arvokkaalta. Hän oli kokenut pahimman ammatillisen pelkoni, sillä Lindfors oli irtisanottu unelmatyöstään kokonaan. Minä sain sentään säilyttää edes puolikkaan, joten tiedostin, että olin lopulta onnekas:

"Itse saman asian kokeneena - tosin irtisanottuna - lupaan ja vakuutan, että hyviä asioita tulee tilalle. Sinä kasvat ja opit ja löydät uutta. Ja jossain vaiheessa sanot itsellesi, että juuri näin tämän pitikin mennä. Voimia tähän hetkeen!"

Voi Johanna kun tietäisit, kuinka monta kertaa olen vuoden aikana palannut lukemaan noita lohduttavia lauseitasi. Tiesin, että olet oikeassa, mutta nyt olen oikeasti tuossa hetkessä, että voin vilpittömästi sanoa: näin tämän pitikin mennä.

"Sinä kasvat ja opit"

Vuosien aikana saamani verkostot ja - näin uskallan sanoa - ystävyyssuhteet, ovat mahdollistaneet minulle muun muassa freelance-puhujakeikkoja, joilla olen osittain saanut paikattua taloudellista epävarmuutta. Tiedän, että olen parhaimmillani silloin, kun pystyn kehittämään ja kehittymään yhdessä työssä, mutta se ei ole tällä hetkellä mahdollista.

Tämä vuoden kestänyt tunnemyllerrys on myös vahvistanut omaa ammatillista itsevarmuuttani keikkatöiden muodossa. Vaikka tiedän olevani persoonana välillä vähän lapsellinen ja sinisilmäinen, tiedän oman ammatillisen arvoni. Kieltäydyn sellaisista tehtävistä jos koen, että minua käytetään tavalla tai toisella hyväksi, tai minua kohdellaan muuten asiattomasti. Se 50%:n työaika takaa onneksi kuitenkin jonkinlaisen perustoimeentulon, jonka vuoksi minun ei ole pakko tehdä ihan mitä tahansa. 

Tällä hetkellä työskentelen taideasiantuntijan tehtävän ohella kahdessa eri projektityössä. Toisesta saatte kuulla lisää ensi vuoden puolella. Aluksi epävarmalta ja pelottavalta näyttänyt työtilanne on kääntynyt siihen, että tuntuu vihdoin siltä, että olen saanut leikatun siipeni takaisin. Luotto tulevaan on kasvanut, mikä tuntuu etuoikeutetulta, kun katsoo valtakunnallisesti tämän hetken työttömyystilastoja.

Myönnän, että kolmen eri työn kanssa tasapainoilu on henkisesti raskasta. Siitä huolimatta koen olevani enemmän kuin onnekas. Kaikki työtehtävät liittyvät omaan ammattitaitooni ja vahvistavat asiantuntijuuttani. Johanna oli oikeassa:  "(---) hyviä asioita tulee tilalle. Sinä kasvat ja opit ja löydät uutta."

Kuva: Virva Suvitie.

Oppiminen jatkuu

YT-leikkauksen mukanaan tuoma kasvaminen ja oppiminen tuntui aluksi repivän kaikki mielensisäiset haavat auki. Pysäyttävä hetki oli kuitenkin se, kun minulle erään kokouksen jälkeen sanottiin, että "viljakin tarvitsee kasvaakseen sen, että maa revitään joka kevät auki, että siemenet saavat mahdollisuuden kasvaa uudessa ja kuohkeassa mullassa."

Paljon on vielä oppimista, mutta haluan ajatella, että olen nyt se orastava viljapelto, joka kasvattaa ammatillisuuttaan uudella tavalla - rajoja kunnioittaen. Vuosi on ollut raskas, mutta samalla se on vahvistanut omaa resilienssiäni; minua voi taivuttaa, mutta ei katkaista. Paljon on kiinni omasta asenteesta kuinka asioihin suhtautuu ja kuinka asioita käsittelee. En kuitenkaan olisi tässä ilman ympärilläni olevia ihmisiä, joiden kanssa olen saanut asioita käsitellä ja purkaa ajatuksiani palasiksi, jotta pystyin antamaan kaikelle uudelle mahdollisuuden syntyä.

Kiittäen,
Henna.