Kulttuurihyvinvoinnin alueellinen merkitys

Kuopion kaupunginorkesterin muusikot soittamassa KYSin Kaarisairaalassa.

Toimin Pohjois-Savon hyvinvointialueen edustajana Pohjois-Savon liiton Kulttuurin ja luovien alojen työryhmässä. 

"Pohjois-Savon kulttuurin ja luovien alojen työryhmä on perustettu kesäkuussa 2024 seuraamaan ja edistämään maakuntaohjelman, Pohjois-Savon kulttuuristrategian 2022–2030 ja Luova Pohjois-Savo -kehittämisohjelman sisältöjen toteutumista. Maakunnallisen työryhmän toiminnan tavoitteena on vahvistaa alan verkostoja ja yhdessä luoda maakunnallista kulttuurin ja luovien alojen kehityskuvaa."

Savonia AMK:n tanssinopettajaopiskelijat esiintymässä KYSin pääsairaalan pääaulassa.

Kirjoitin Pohjois-Savon liiton uutiskirjeeseen otsikolla "Kulttuurihyvinvoinnin alueellinen merkitys" seuraavan tekstin:

Kulttuurihyvinvoinnin alueellinen merkitys

"Aktiivinen kulttuuri- ja taidetoiminta vahvistaa Pohjois-Savon myönteistä imagoa, viihtyvyyttä, veto- ja pitovoimaa, yhteisöllisyyttä, vakautta ja monimuotoisuutta sekä vaikuttaa asukkaiden hyvinvointiin ja terveyteen. Sosiaalinen osallistuminen ja kulttuurin harrastaminen liittyy myös hyvään mielenterveyteen."

Teksti on suora lainaus Pohjois-Savon maakuntaohjelman (2022–2025) kulttuuria käsittelevästä osuudesta. Kulttuuri- ja taidetoiminta tuottavat aina kulttuurihyvinvointia. Kulttuurihyvinvoinnin määrittelyssä on hyvä ymmärtää se osana ihmisten jokapäiväistä arkea. Se ei ole vain korkeakulttuuria. Kulttuurihyvinvointi sisältyy inhimilliseen vuorovaikutukseen ja yhteydenpitoon, toimintaan ja vastavuoroisuuteen, merkityksellisen elämän sisältöön, johon meillä kaikilla on oikeus.

Myös eri tieteenaloien valtakunnalliset ja kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet taiteen ja kulttuurin positiiviset vaikutukset hyvinvointiin ja terveyden ylläpitoon. Kulttuurihyvinvoinnin valtakunnallinen Taikusydän-yhteistyöverkosto on listannut tutkimustuloksista kulttuurin vaikutuksia. Kulttuuri vaikuttaa muun muassa:

Fyysisesti

• immuunitoiminta tehostuu
• mielihyvähormonit lisääntyvät
• stressihormonit vähentyvät
• aktivoi aisteja

Psyykkisesti

• vaikuttaa tunteisiin ja mielikuvitukseen
• vahvistaa minäpysyvyyden kokemusta ja itsetuntoa
• lisää työtyytyväisyyttä
• tarjoaa mielekästä tekemistä

Sosiaalisesti

• vähentää yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä
• luo osallisuutta ja yhteisöllisyyttä
• vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sosiaalista vuorovaikutusta
• auttaa kommunikaatiovaikeuksissa

Kulttuurihyvinvointi ymmärretään valtakunnallisesti edellä listattujen vaikutusten lisäksi etenkin terveyttä ja hyvinvointia ylläpitävistä ja edistävistä ominaisuuksistaan. Tällä on alueellisesti iso rooli, sillä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) sairastavuusindeksin mukaan Pohjois-Savo on tilastoitu Suomen sairastavimmaksi maakunnaksi.

Terveyden edistämisen näkökulma kulttuurihyvinvoinnin avulla tulisi näkyä aiempaa aktiivisemmin myös sote-palveluissa. Hyviä toimintamalleja on jo käytössä, kuten erilaiset kulttuurilähetteet (kuten Kaikukortti), Tarmoa.fi-palvelutarjotin sekä puheeksiottamisen malli, jossa kartoitetaan asiakkaan kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Pohjois-Savon hyvinvointialueen tiukka taloudellinen tilanne näkyy resurssipulana myös kulttuurihyvinvoinnin edistämisessä. Hyvinvointialueella ei ole esimerkiksi virallisesti nimettyä kulttuurihyvinvoinnin koordinaattoria. Positiivisena askeleena on kuitenkin hyvinvointialueelle lokakuussa 2024 perustettu kulttuurihyvinvointityöryhmä. Työryhmän tavoitteena on muun muassa yhtenäistää hyvinvointialueen kulttuuritoimintaan ja yhteistyöhön liittyvät asiat. Samalla edistetään tietoisuutta ja kulttuurihyvinvoinnin yhteisesti (alueellisesti ja valtakunnallisesti) sovittuja tavoitteita ja toimenpiteitä.

Laura Puska toi Urgent - residenssi taideteoksille -performanssin KYSin pääsairaalan pääaulaan osana ANTI-Festivaalia (2024).

Henkisen resilienssin vahvistaminen

Henkinen resilienssi tarkoittaa psyykkistä selviytymiskykyä ja joustavuutta haastavissa elämäntilanteissa. Resilienssi syntyy vuorovaikutuksessa yksilön ja yhteisön kanssa, jota voidaan vahvistaa kulttuurisella toiminnalla esimerkiksi kohtauttamalla asukkaita heidän taustoistaan riippumatta. Henkinen resilienssi on avaintekijä myös turvallisuuden kannalta, jotta eriarvoistaminen ei johda konflikteihin tai yhteiskuntaa repivään vastakkainasetteluun.

Resilienssiin vaikuttavat yhteisön toimivuus, ilmapiiri ja yksilön merkitys yhteisössä. Ajatellaanko hyvinvoinnin olevan yhteinen asia vai jokaisen omalla vastuulla. Resilienssi yhteisössä tarkoittaa vastuun ottamista kaikista ja kykyä selviytyä haasteista yhdessä. Tähän sisältyy myös avun pyytäminen ja muiden tukeminen, jotta voimavarat voidaan löytää uudelleen. Kulttuuritoiminta pyrkii ymmärtämään ja yhdistämään ihmisiä keskenään, hyväksymään ja näkemään jokaisen sellaisena kuin on ja etsimään arvoa yhteisön lisäksi myös yksilöstä.

Maahanmuuttajataustaiset ja suomalaiset nuoret kohtasivat toisensa Itä-Suomen yliopiston tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan ryhmienvälisiä suhteita. Nuoret suunnittelivat ja maalasivat KYSin D-rakennuksen portaikkoon teoksia teemalla kohtaamisia.

Lisätietoa tutkimushankkeesta: Ryhmienvälisiä suhteita ja paikallisia kohtaamisia.

Kulttuurihyvinvointia kehitetään yhdessä

Erilaista kulttuurihyvinvointitoimintaa on ja sitä tuotetaan ympäri Pohjois-Savoa. Uudenlainen haaste kulttuurihyvinvoinnin edistämiselle syntyi hyvinvointialueuudistuksen myötä. Aiemmin kuntien tuottamiin terveyspalveluihin sisältyi kulttuurihyvinvointitoimintaa, mutta verkostoyhteistyö on tällä hetkellä enemmän tai vähemmän katkolla. Yhteistyötä on haitannut esimerkiksi se, ettei tiedetä kehen olla yhteydessä uudessa organisaatiomallissa. Jatkossa jo olemassa olevat verkostot ja toimijat tulee saada toimimaan entistä paremmin yhdessä kulttuurihyvinvoinnin edistämiseksi yli organisaatiorajojen. Tämä vaatii vastuualueiden määrittelyä.

Tähän ja muihin haasteisiin etsitään ratkaisuja muun muassa valmisteilla olevissa Pohjois-Savon hyvinvointialueen kulttuurihyvinvointisuunnitelmassa sekä Hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen ja osallisuuspalveluyksikön laatimassa hyvinvointisuunnitelmassa. Vahvana tukena kulttuurihyvinvoinnin edistämiseen toimii myös Kuopion kaupungin koordinoima ja vuonna 2022 valmistunut Pohjois-Savon yhteinen kulttuuristrategia.

Esimerkki onnistuneesta yhteistoiminnasta on Pohjois-Savon hyvinvointialueen saama hankerahoitus Terveyden edistämisen määrärahasta. Hyvinvointia kulttuurista ikäihmisille Pohjois-Savoon IKO4 2025-2027 -hankkeessa jatkokehitetään ja otetaan käyttöön etsivän kulttuurisen vanhustyön toimintamalli sekä kulttuuriluotsitoimintamalli Pohjois-Savoon. Hyvinvointialue toimii hankkeen päätoteuttajana ja osatoteuttajina hankkeessa ovat Kuopion kaupunki, Tanssiteatteri Minimi ja Arkkitehtuuri- ja ympäristökulttuurikoulu Lastu.

Dian Permatasari Suwandi soitti suomalaisia klassikkokappaleita KYSin Kaarisairaalan aulassa.

Kulttuurihyvinvointia kehitetään ja tehdään yhdessä.

Vuoden Ingmanedulainen

Henkilökuva: Liselotte Karppinen.

Sain viikko sitten huomionosoituksen entisestä oppilaitoksestani. Valmistuin jo vuonna 2009, mutta perustelut selvensivät hämmästystäni "Vuoden Ingmanedulainen" -tittelistä.

"Tohtori Matthias Ingmanin säätiö sr. myöntää kunniakirjan vuosittain henkilölle, joka on opiskellut tai työskennellyt Ingmanedu Kulttuurialan ammattiopistossa ja toiminut ammattiopiston hyväksi. Hän on lisäksi toiminnallaan vienyt eteenpäin Ingmanedun hyvää sanomaa.

Valinnan perusteet:

Henna on Ingmanedun entinen kuva- ja mediataiteen opiskelija, joka toimii taideasiantuntijana ja arvostettuna kulttuurivaikuttajana. Hän edistää taiteen hyvinvointivaikutuksia, jakaa osaamistaan innostavasti nuorille ja osallistuu aktiivisesti oppilaitoksen kehittämiseen. Henna tuo jatkuvasti esiin Ingmanedua ja sen arvoja - rakentavalla otteella ja suurella sydämellä."

Sisäinen palo kuljettaa eteenpäin

Kunniakirja ojennettiin Ingmanedun tilaisuudessa, jossa juhlistettiin Wanhan päärakennuksen peruskorjauksen valmistumista sekä rehtori/toimitusjohtaja Irma Tikkasen eläkkeelle siirtymistä. Ingmanedulla on urapolkuni kannalta äärimmäisen merkittävä rooli, sillä siellä löysin kutsumukseni taidehistorian pariin. Oman tieni löytyminen ja sille pääseminen oli vaikeaa, josta kirjoitin tarkemmin otsikolla Jos olisin menestynyt paremmin. Aina menestyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että on nopein ja tehokkain (vaikka nykyinen yhteiskunta siihen kovasti painostaakin). Sisäinen palo on kantanut vaikeiden hetkien yli, ja samalla sisäisellä liekillä toimin edelleen.

Tohtori Matthias Ingman (1762-1855).

Opintojen ja opettajien merkitys

Päärakennuksen peruskorjauksen myötä siitä on tullut kokous- ja edustuskäyttöön tarkoitettu rakennus. Minä sain kuitenkin ilokseni opiskella kuva-artesaanin tutkintoni kyseisessä päärakennuksessa. Muun muassa maalaaminen, piirtäminen ja elävänmallin jäljentäminen tapahtuivat päärakennuksen vasemmassa siivessä.

Tämä tila toimi opiskeluaikanani taideluokkana.

Ingmanedu oli minulle hyvä ponnahduslauta kulttuurikentälle monipuolisen taideopetuksen ansiosta. Juhlassa oli läsnä 2 minulle merkityksellistä opettajaa: taidetta opettanut Tuula ja valokuvausta opettanut Olli. Kiitin tilaisuudessa lyhyesti myös heitä siitä, että he auttoivat minua näkemään asioita uudella tavalla, rohkaisivat omaan ilmaisuun ja kannustivat eteenpäin. Aiempien pettymysten vuoksi heidän sanoillaan oli suuri merkitys nuoren itsetunnon vahvistumiselle: minusta on tähän.

Taidehistoriaa opettanut Jari on kohonnut hänen opetuksessaan olleiden opiskelijoiden puheissa lähes ikoniseksi henkilöksi, joka osoitti, että taidehistoriaa voi opiskella kuvien lisäksi myös käsillä tekemällä. Hänestä hehkui ilo ja intohimo taidehistoriaan, joka tarttui minuunkin. Jari osoitti elämälleni määrätietoisen suunnan yhden kirjallisen tehtävän palautuksen jälkeen, koska palautelapun loppuun oli kirjoitettu: "Oletko ajatellut taidehistorian opintoja?" En ollut, mutta tuosta hetkestä alkaen en enää ajatellutkaan mitään muuta vaihtoehtoa. Opettajilla on iso merkitys. 

Olen tyytyväinen myös siitä, että jo opintojen alkuvaiheessa tuotiin ilmi, että kulttuurikentällä menestyminen on vaikeaa ja vaatii jatkuvaa oppimista ja itsensä kehittämistä. On turha kuvitella, että kuva-artesaanin opinnot riittäisivät kaikkeen. Tiedostin tämän itse alusta alkaen, vaikka jollekin suora puhe saattoi tuntua lannistavalta. Mielestäni suora puhe on tärkeää, mutta riippuu toki siitä, että kuinka sen ilmaisee. Tämän jälkeenkin olen vaatinut opettajiltani ja esihenkilöiltäni suoraa ja rehellistä puhetta, jotta olen pystynyt kehittymään ja kasvamaan siihen ammattitaitoon, jonka koen tällä hetkellä omaavani.

Kuva: Svetlana Larina.

Oma innostus jakoon

Samaa määrätietoisuutta ja itseensä uskomista olen pyrkinyt tuomaan esille myös omissa puheenvuoroissani, kun minut on pyydetty kertomaan Ingmaneduun (tai muualle) puhumaan opinto- ja urapolusta, taidehistorian opiskelusta, kulttuuribloggaamisesta, museotyöstä tai nykyisestä taideasiantuntijan tehtävästäni Pohjois-Savon hyvinvointialueella.

Ingmanedulla opiskelu tuntui minulle helpolta ja mukavalta, sillä olin päässyt opintopolulle, johon tunsin kiinnostusta ja intohimoa. Halusin oppia ja kehittyä, meillä oli todella ihana opiskelijaporukka ja kaikin puolin hyvä ja kannustava yhteishenki. Luin kaikki kouluun ja kotiin menevät bussimatkat taidekirjallisuutta, koska tiedonjano oli valtava. En kokenut olevani kuvataiteellisesti äärimmäisen lahjakas, mutta tiesin, että kaikesta materiaaleihin ja tekniikkaan liittyvästä opista tulisi olemaan tulevaisuudessa hyötyä. Ja niin on ollut.

30.5.2009.

Muistoja

Keväällä 2009 sain mahdollisuuden pitää valmistuvan opiskelijan puheen. Palasin tuohon kirjoittamaani tekstiin ja yllätyin, kuinka hyvin olin osannut ajatuksiani sanoittaa:

"(---) Luovuus ja käsillä tekeminen vahvistuivat ja ne ovatkin olleet koulun vahvoja tunnusmerkkejä. Ohjaajani Tuula sai näkemään maailman aivan uusin silmin. Taivas ei ole vain sinistä ja valkoista, vaan täynnä erilaisia värejä, varjot iholla eivät ole vain mustia ja harmaita, vaan hehkuvat ja heijastavat ympärillä olevia värisävyjä. Voisi siis sanoa, että olen värittänyt maailmani uudelleen.

(---) Olen aina pitänyt käsillä tekemisestä, ja täällä sain ympärilleni samanhenkisiä ihmisiä. Nykypäivänä kyseenalaistetaan käsityöläisten tarpeellisuus teollistuneen yhteiskunnan myötä. Käsityöläisyys ei ole kadonnut, sillä se kuuluu ihmisen kehollisuuteen ja liikkuvuuteen. Siihen kuuluu myös taitavaa tekemistä ja osaamista, luovaa ongelmanratkaisua ja ajattelua.

Tässä kohtaa haluan lainata Phyllis Georgen sanoja: 'Käsityötaito saa meidät tuntemaan itsemme juurtuneiksi, se antaa meille tunteen kuulumisesta johonkin ja yhdistää meidät historiaan. Esi-isämme loivat käsitöitä välttämättömyyden pakosta, me teemme niitä nyt huviksemme, saadaksemme rahaa tai ilmaistaksemme itseämme.'

(---) Omasta erilaisuudestaan voi löytyä se voimavara ja erikoispiirre, josta voi parhaassa tapauksessa hyötyä ja saada rahaa. Tämän saavuttaminen ei aina ole helppoa, eikä sen pidäkään olla. Pysyvä hyvinvoinnin löytäminen on tulosta siitä, että oppii kohtaamaan vaikeita asioita, ja että uskaltaa kokeilla erilaisia tekemisen tapoja.

(---) Itse olen kiitollinen, että olen saanut olla osa niin kirjavaa ryhmää, jossa ikä, ajatukset, tyylit ja asenteet ovat sulautuneet harmoniseksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi. Ryhmästämme löytyi uskallusta olla erilainen, rohkeutta sanoa asioita hyvinkin suoraan joutumatta ilmiriitaan sekä heittäytymistä annettuihin tehtäviin.

(---) Lapsenmielisyys ja kokeilunhalu ovat elävöittäneet opiskelujamme, mutta jokaisella on henkilökohtainen päämäärä, jota tavoittelemme ja niihin olemme saaneet toistemme tukea. Tunne siitä, että saa olla osa jotakin, että kuuluu johonkin, luo turvallisuudentunnetta ja sitä kautta vahvistaa omaa ajattelua ja kasvua. (---) Aika on lentänyt siivillä ja se on ollut mukava lento. Koulun iloista ja positiivista ilmapiiriä tulee ikävä, ja tulen viemään tätä energisyyttä mukanani seuraavalle matkalle. (---)"

Nyt kun muistelen mitä kaikkea näihin väliin jääviin 16 vuoteen on sisältynyt, tuntuu hämmästyttävältä kuinka nopeasti aika on mennyt. Vaikeilta asioilta en ole välttynyt, mutta koen arvokkaimpana sen, että olen pysynyt rehellisenä sekä itselleni että muille. Määrätietoisuus ja sisäinen palo ovat pysyneet elossa etenkin siksi, että olen saanut matkan varrella ympärilleni ystäviä, mentoreita ja verkostoja, jotka ovat tukeneet silloin, kun olen apua tarvinnut. Toivon myös, että olen osannut välittää ja antaa osan siitä kipinästä myös ympärilläni oleville ihmisille.

Kuten blogin esittelytekstissä on vuodesta 2010 alkaen lukenut: "Elämän tarkoitus on antaa elämälle tarkoitus." Tätä olen pyrkinyt noudattamaan.

Sydämellinen kiitos Ingmanedu huomionosoituksesta ja vaikuttavista perusteluista!

250 vuotta kuvia Kuopiosta

 *Lippu esitykseen saatu

Savonia Musiikki ja tanssi ja Kuopion konservatorio esittivät Kuopion Musiikkikeskuksessa näyttämöteoksen Anssi Tikanmäki: Maisemakuvia Suomesta. Tapahtuma oli osa Kuopio 250-juhlavuoden ohjelmaa. Teos yhdisti säveltäjä Anssi Tikanmäen (1955-2024) klassikkoteoksen tanssin ja kuvataiteen kokonaisuudeksi. Musiikista vastasi 40-henkinen AmKo-sinfonia johtajanaan kapellimestari Rauno Tikkanen.

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo, 1897, vesiväri paperille, yksityiskokoelma. 

"Lavalla kuopiolaiset kuvataiteen teokset eri aikakausilta heräävät henkiin maisemineen ja tarinoineen. Teos kuljettaa katsojan halki Kuopion historian 1800-luvulta nykypäivään – mukana ovat muun muassa Järnefeltien retkiseurue, Hauta-Heikin mummo ja Minna Canth. Mitä tapahtui maalauksen ulkopuolella? Mitä kuvassa olevat ihmiset tekivät kuvan ottamisen jälkeen? Tämä teos vastaa kysymykseen tanssin ja musiikin keinoin – kuvista syntyy liikettä, tunnetta ja elämää. Teoksen on käsikirjoittanut ja ohjannut näyttämötaiteen monipuolinen ammattilainen Virve Varjos."

Aika meissä

Ilta alkoi Lapin tunturit-kappaleella, jossa lavan taustalla olevalle valkokankaalle heijastettiin Juho Rissasen maalaus Hauta-Heikin mummosta. Lava täyttyi kymmenistä pienistä tanssijoista, jotka oli puettu 1800-luvun henkisiin maalaislasten asuihin. Hauta-Heikin mummona tanssi Airi Kostet, joka paitsi "paimensi" lapsia, myös näytti hätistelevän heitä helmoistaan maailmalle. Koreografian olivat suunnitelleet Iekku Reinikainen ja Sirpa Möksy.

"Meijän väliin mahtuu monta vuotta, 

mutta ei väliä - ei kuilua. 

Vaan käsi käessä, askel askeleelta, 

tulee se tie tutuksi."

Puijo

Illan suosikkini oli Puijo-esitys, jossa musiikkina toimi Aamu lakeuksilla. Tanssijat oli puettu talven kylmyydestä inspiroituneisiin asuihin, jolloin liike näytti kuin lumihiutaleet ja pakkaskiteet olisivat liikkuneet ilmassa. Lumisadettakin pöllyteltiin. Silmäkulmiin alkoi kohota kyyneliä, kun nuoret tanssijat nostivat pienemmät tanssijat päänsä yläpuolelle, lentämään kuin Lumiukko-elokuvassa. Koreografian oli suunnitellut Terhi Kuokkanen. Tämä oli visuaalisesti kaunein toteutus. Pukumuotoilusta vastasivat Eveliina Jäppinen, Katarina Kiskonen ja Emma Timoharju.

"Maisema, joka kiinnittää meidät paikkaan ja muistoihin, jotka tekevät meistä sen, mitä olemme. Puijon torni ei ole vain fyysinen rakennus, vaan osa kulttuuria ja historiaa, joka elää meissä joka päivä. Sen huipulta avautuva näköala on kuin rakkauskirje kotiseudulle - maisema, joka ei koskaan lakkaa puhuttelemasta. Jokainen kaarre, jokainen mäki, jokainen järven jäätynyt ulappa on osa yhteistä tarinaa."

Retkiseurue

Taidehistorioitsijalle mieluisin kuvaus oli Ferdinand von Wrightin Retkiseurue-maalauksesta tehty tarina, joka alkoi maalauksen asetelmasta. Tanssijat oli puettu aikakauden runsaisiin asuihin ja itse taiteilija von Wrightikin istui lavan vasemmassa reunassa. Pukumuotoilusta vastasivat Karoliina Soronen ja Ilona Rautiainen. Iloa ja riemua sisältävä tarina, jossa koreografiaan (Sirpa Möksy) oli lainattu otteita salonkitansseista. Musiikkina soi Kesäranta Etelä-Saimaalla.

Ferdinand von Wright: Retkiseurue Haminalahdella, 1869. Nordean Taidesäätiö. Kuva: Museokuva, Matti Huuhka & Co.

"Maisema, jossas aika pysähtyy ja ihmiset asettuvat osaksi ympäröivää luontoa - ei hallitsijoina, vaan sen lempeinä vieraana. Tanssijat kuljettavat katsojan läpi 1800-luvun Haminalahden, mutta myös johonkin ajattomaan - siihen hetkeen, jolloin valo lankeaa veden pintaan ja kesä kertoo hiljaista tarinaansa."

Kaiku

Yleisön puolelta lavalle asteli karjahuutoja imitoiva tanssija, jonka ääni kaikui kauniisti Ellen Thesleffin maalauksen hengessä. Myöhemmin mukaan astui useampia tanssijoita, jotka oli puettu maalauksen kaltaisiin asuihin (pukusuunnittelu Inka Anjala) ja koreografiassa (Sirpa Möksy, Terhi Kuokkanen) oli hyödynnetty myös puisia sauvoja rytmittämään liikettä. Musiikkina soi haikean kaunis kappale Kiutaköngäs, jossa huilu kuulostaa kuvittavan myös maalauksen kaikua.

Ellen Thesleff: Kaiku, 1891, öljy kankaalle. Anders Wiklöf Collection. Kuva: Wikipedia.

"Kaiku on äänen ja tilan tutkimus. Kohtaus tuo esiin tytön äänen - hiljaisen, mutta voimakkaan, joka nousee työnteon keskeltä. Se on ääni, joka ei pelkää ottaa omaa tilaa, vaikka ympäröivä maailma on täynnä odotuksia ja velvollisuuksia."

Huddle

Viimeinen esitys toi kokonaisuuden nykyhetkeen, jossa hyödynnettiin Topi Ruotsalaisen maalausta Huddle, jossa pukumiehet ovat kumartuneet toisiaan vasten kädet toistensa hartioilla. Tanssijat oli myös puettu toimistotyylistä ammentavaan pukumuotoiluun (Roope Könönen) ja musiikkina soi Muuttuva maaseutu. Tanssiin yhtyivät lopulta kaikki illan aikana esiintyneet tanssijat. Koreografian olivat toteuttaneet Terhi Kuokkanen, Sirpa Möksy ja Iekku Reinikainen. Tähän esitykseen tiivistyi kauniisti yhdessä tekemisen henki, iätön ja ajaton halu  - tarve - ilmaista tunteita taiteen ja kulttuurin keinoin. Vaikeaa oli olla herkistymättä, kun näki kaikki musiikin ja tanssin opiskelijat ilmaisemassa Anssi Tikanmäen teoksia kuopiolaista kuvataidetta hyödyntäen näin kokonaisvaltaisesti.

Topi Ruotsalainen: Huddle, 2011, öljy kankaalle. Kuva: Topi Ruotsalainen.

"Huddle on hetki, jossa kylmyys ei pääse lähelle, sillä ihmiset, eläimet tai sydämet kerääntyvät tiiviisti yhteen. Yhteinen kokemus, jossa kaikki osat tulevat lähelle toisiaan, kuin hiljainen sopimus: tässä hetkessä olemme yhdessä.

Ei ole yksinäisyyttä, ei etäisyyttä, vaan ainoastaan tämä hetki, tämä läsnäolo, jossa jokainen on osa suurempaa kokonaisuutta. Meitä ympäröi suuri maailma, mutta meidän ei tarvitse kohdata sitä yksin."

Terveisiä Hauta-Heikin mummolta

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo, 1897, vesiväri paperille, yksityiskokoelma.

"No mutta Kuopijo rakas - kaksisataaviisikymmentä vuotta yhteistä elloo, ja koko ajan sinä oot pitänä meijät koossa, niinku vanaha navetta juhannuksena: vähän nitisöö mutta ei kuavu.

Tiiätkö, ei se oo vaan talot eikä tiet, mikä sinut tekköö - se on ne immeiset. Meijjän porukka. Se, että torilla joku aina huikkaa 'päevee', vaikkee ees tiiä nimmee. Että nuapuri tuo mustikkapiirakkoo, ja kohta on koko rappu kahvilla. Että jos Puijolla joku kuatuu, niin kaks nousoo auttammaan ja yks ehtii jo tarjoomaan makkaroo.

Sinä oot paekka, jossa savolaesuus ei oo vuan murre - se on tapa olla ihmisiks. Myö osataan nauroo ittellemme, ja silti meissä on semmonen salanen voema, josta ulukopuoliset ei ota selevee ennenku ne jää tänne talaveks.

Ja kuule - ei me yksin olla tätä tehty. Tiällä on ollu aika käet töissä ja sydämet auki. Talakoilla, laulamalla, riijjaamalla ja santsikupin iäressä.

Pijä ny vaan jatkossakkii torit elävänä, järvet kirkkaana ja ihmiset lähellä toisiaan. Kuopijo, sinä et oo vuan kaupunki - sinä oot meijän yhteinen tarina."

Onnea Kuopio 250 vuotta! Olet ehtinyt nähdä jo paljon. Toivottavasti ymmärrät seuraavatkin 250 vuotta, mitä kulttuuri sinulle merkitsee. Kuinka taide kaikissa muodoissaan on kuljettanut kulttuuriperintöämme tähän päivään saakka - pitää sen elävänä - ja kuljettaa sitä edelleen, jos kunkin aikakauden päättäjät antavat sille mahdollisuuden kukoistaa. Jotta voimme tulevaisuudessakin nauttia siitä kaikesta, mitä kaupunki on luontoineen, arvoineen ja toimintoineen asukkailleen antanut. Että on tulevaisuudessakin mahdollisuus olla ylpeä ja kiittää siitä, että asuu juuri "hyvän elon, ilon ja olon piäkaupungissa".

Tekstilainaukset: tapahtumaesite.

Taivaallista Valoa 2.0

Petri Ala-Maunus ja Valamon luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael Dawn of a New Era-maalauksen äärellä.

Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa esillä oleva Taivaallista Valoa: Petri Ala-Maunus & enkelit ikoneissa -näyttely on päivittynyt uusilla maalauksilla. Kirjoitin avautuneesta näyttelystä vuosi sitten muun muassa näin:

"Valamon luostarin näyttely asettaa Ala-Maunuksen maalaukset aivan uudenlaiseen kontekstiin. Hänen maalaustensa rinnalle on tuotu enkeliaiheisia ikoneita, joka täydentää näyttelyn nimeä - Taivaallista Valoa. Ala-Maunuksen maalauksissa valolla on suuri merkitys. Näyttelyyn on kuratoitu lohdullinen kokonaisuus, jossa valo valaisee teoksissa pääasiasssa kaiken näkyvän. Hänen tuotannossaan on vaihtoehtoisesti myös hyvin dramaattisia valoilmiöitä, myrskyjä ja synkkiä, lähes mustiakin pilviä.

(---) Ala-Maunuksen maalauksissa valo tuntuu itse asiassa ajattomalta, sillä teokset eivät paljasta tarkkaa vuorokauden aikaa. Onko vuorokautta olemassakaan? Maalauksissa on häilyvä horisontti, mutta ei suoraa auringonpaistetta. Pilvet piilottelevat valonlähdettä ja rikkovat valon pehmeäksi ja tasaiseksi. Tummasävyisissä maalauksissa näyttää siltä kuin valo syntyisi synkimmän metsänkin keskeltä kuin sisäisenä hehkuna."

Petri Ala-Maunus: yksityiskohta teoksesta Free Waters, 2023.

Vuoden 2025 loppuun saakka esillä oleva uudistettu näyttelykokonaisuus esittelee muun muassa Ala-Maunuksen tilaustöitä. Maisemamaalausten joukossa on säveltäjä- ja tuottajavirtuoosi Kalervo "Kassu" Halosen omalle Free Waters-sinfonialleen tilaama isokokoinen maalaus.

Petri Ala-Maunus: Mind Control Experiments, 2025, öljy kankaalle, 100 x 100cm.

Petri Ala-Maunus on maalannut myös levynkansitaidetta. Näyttelyssä on esillä jyväskyläläisen Diamond Jam -rockyhtyeen tilaama levynkansitaideteos Mind Control Experiments ("Mielenhallintakokeet").

Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 17, 2025, öljy puulle.

Nykytaide kohtaa ikonitaiteen

Valamon luostari on uudenlainen ympäristö Ala-Maunuksen maalauksille, jotka ammentavat innoituksensa esimerkiksi 1800-luvun saksalaisesta ja pohjoisamerikkalaisesta maisemamaalauksen perinteestä. Tuolloin luontoa haluttiin ilmaista sekä pikkutarkan realistisesti että romanttisesti. Valon ja sen ilmiöiden kuvaaminen oli keskeistä, mikä näkyy vahvasti myös Petri Ala-Maunuksen maalauksissa.

Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 3, 2024, öljy puulle. Pyhä arkkienkeli Gabriel, 1800-luku, Riisa - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo

Hänen taidettaan on totuttu näkemään gallerioissa ja museonäyttelyissä. Valamossa esillä olevassa Taivaallista Valoa -näyttelyssä Petri Ala-Maunuksen maalaukset avaavat katsojalle uudenlaisia näkökulmia, kun teokset rinnastetaan vanhoihin sekä uudempiin enkeliaiheisiin ikoneihin.

"Maalauksissani en kuvaa ihmisiä - maisemistani puuttuu ihminen ja sen jäljet. On helpottavaa katsoa maisemaa vailla ihmisen taakkaa”, sanoo Ala-Maunus. Luonto on pääosassa; se on suuri ja voimakas. Häntä kiinnostaa ikonimaalaus, ikonien kuvasto, ja etenkin niissä kuvatut maisemat. 'Aikaisempien maalausteni ohella Valamossa on esillä myös aivan uusia maalauksiani, joita olen toteuttanut uusille ikonipohjille'."

Petri Ala-Maunus: yksityiskohta teoksesta Dawn of a New Era, 2023.

Enkelit ikoneissa

Suomalaisille tunnetuin enkeliaihe lienee monista kodeista löytyvä kuva valkoisiin puetusta suojelusenkelistä, joka varjelee kahta vaarallisen näköistä siltaa ylittävää lasta. Vaikka Raamatussa olevat kuvaukset enkeleistä ovat niukkasanaisia, on heidän merkityksensä ja tehtävänsä inspiroineet taiteilijoita kautta aikojen.

Raija Kanninen: Pyhä Suojelusenkeli, 2024.

Enkeleiden merkitystä ikonitaiteessa avaa Taivaallista Valoa -näyttelyn lisäksi syvällisemmin Valamon luostarin kirjastossa esillä oleva Enkelihetkiä -näyttely. Siinä erilaiset enkeliluokat ja hierarkiat heräävät eloon ikoneiden, taideteosten, tekstien ja kirjallisuuden kautta. Näyttelyyn voi tutustua kirjaston aukioloaikoina vuoden 2025 loppuun saakka.

"Se on taulu"

Mikko Oinonen: Maisema Hämeenlinnan seudulta, 1948; Yrjö Ollila: Poika ja verkko, 1918; Mikko Oinonen: Kukkiva puutarha, 1919.

Jääkiekkokulttuurista kertovassa tekstissä paljastin, että olen joutunut opettelemaan uudenlaista kulttuuriharrastamisen muotoa; sen sanastoa ja toimintamalleja. Olen iloinen, että ystäväni tutustutti minut jääkiekkokulttuurin maailmaan. Minä puolestani vein hänet pitkän tauon jälkeen museoon.

Tästä syntyi ajatus, että pitäisi useammin antaa itselleen ja muille mahdollisuus kokeilla jotain uutta. Tämän vuoksi tarjosin kiinteistöhallinnon työkavereilleni mahdollisuutta lähteä kanssani taidemuseoon. Tiedän, että osalla työkavereistani on Museokortteja, mutta ajattelin, että osa ei ole käynyt museossa välttämättä koskaan aiemmin. Huomasin itse, kuinka vaikeaa minulle oli mennä jääkiekkopeliin aluksi yksin ja ajattelin, että voisin omalla toiminnallani helpottaa halukkaiden työkavereiden kynnystä astua museoon.

Kävimme muutaman työkaverin kanssa Kuopion taidemuseossa (tunnetaan nykyisin nimellä Kumma) katsomassa Koloristi kylässä -näyttelyn. (Näyttely on jo päättynyt.) Se esitteli Mikkelin taidemuseon kokoelmaan kuuluvia Martti Airion (1890-1973) keräämiä teoksia. 

Puhumme ja käsittelemme kiinteistöhallinnossa muiden asioiden ohella paljon myös tilahallintaa ja niihin liittyviä asioita. Kerroin työkavereilleni, että pidän Kuopion taidemuseon elettä tuoda Mikkelin taidemuseon kokoelmaa esille tärkeänä etenkin siksi, että Mikkelissä kärsitään tilojen puutteesta. Museo on ollut väistötiloissa kauppakeskuksessa vuodesta 2019 alkaen. (Yle uutinen: Mikkelin taidemuseo joutuu rikkomaan museolakia.)

Pidin Koloristi kylässä -näyttelyä mielestäni helposti lähestyttävänä myös sellaiselle, joka ei seuraa taidetta. Värikkäitä maalauksia, joissa siveltimevedot näkyvät, mutta aiheet ovat kuitenkin selvästi esittäviä (ei tarvitse miettiä, että mitä tämä esittää). Maalaukset ajoittuivat pääasiassa 1910-1970-luvuille.  Kokoelman keskeisen osan muodostavat suomalaisten impressionistien (Septem-ryhmä) ja ekspressionistien (Marraskuun ryhmä) teokset. Septem-ryhmä tunnetaan puhtaasta ja jopa pastellisen väripaletin töistä, kun taas Marraskuun ryhmässä maalattiin murretuilla ja maanläheisillä ruskean sävyillä. (Näin karkeasti yleistäen.)

Aarre Heinonen: Martti Airion muotokuva, 1974.

"Lapsikin osaa maalata noin"

Joukossa oli yksi insinöörikoulutuksen saanut työkaveri, joka ei ollut aiemmin käynyt taidemuseossa. Olin iloinen, että hän uskaltautui heittäytyä ja lähteä mukaan. Kerroin lyhyesti näyttelyn sisällöstä, mutta olin ajatellut, että en halua ohjailla heidän ajatuksiaan taiteen äärellä. Saavat sanoa ja miettiä mitä tahansa. Nopeasti kuitenkin huomasin, että tämä taidemuseon ensikertalainen tuntui olevan ajatusten ja katseensa kanssa jumissa.

Hän kommentoi taulujen värimaailmaa yleisesti, mutta alkoi sitten kiinnittää huomiota maalaustyyliin. Sen perinteisen "lapsikin osaisi maalata noin"-kommentin jälkeen ymmärsin, että minun oli pakko nostaa tilanteeseen vähän taidehistoriaa.

Ellen Thesleff: Maisema Kangasalta (Muroleelta), 1912.

Taidehistoria avuksi 

Kerroin, että monet näyttelyn teoksista maalanneet taiteilijat ovat saaneet taidekoulutuksen, käyneet jopa akateemisen taidekoulutuksen. Se, miksi he ovat maalanneet "lapsenomaisesti" ei liity siihen, etteivätkö he osaisi maalata realistisesti ja valokuvatarkasti.

Kerroin, että suomalaiset taiteilijat kävivät hakemassa usein taideoppinsa muualta Euroopasta, jonka myötä eri taidetyylit ja -suuntaukset rantautuivat myös Suomeen. Viiveellä, mutta sieltä ne saapuivat. Kerroin myös, että taide heijastelee aina oman aikansa yhteiskuntaa ja sen oloja tavalla tai toisella, vaikka sitä ei välttämättä kyseisellä hetkellä huomaisikaan. Näin on myös nykytaiteen kohdalla.

Maria Wiik: Nukkuva italialaistyttö, 1883.

Kerroin, että naisten asema oli taidekentällä aiempina vuosisatoina yhtä vaikea kuin muutenkin yhteiskunnassa. Oikeudet ja mahdollisuudet olivat erilaiset kuin miehillä. Naisia ei pitkään aikaan päästetty taideakatemiaan, jossa he olisivat voineet harjoitella elävänmallin piirtämistä ja anatomiaa. Mikä olisi puolestaan mahdollistanut ammattitaitoisen opetuksen ja oppimisen. Tämän vuoksi naiset maalasivat usein itsenäisesti tai yksityisopettajan avulla ns. lähellä olevia aiheita, kuten omakuvia, lapsia, maisemia ja kukka-aiheita. (Kukka-aiheet ovat aivan liian aliarvostettu maalausgenre.) Historialliset ja mytologiset aiheet (joissa oli paljon ihmisiä ja tapahtumia) oli varattu miehille, ja niiden maalaamisesta myös maksettiin eniten.

Kerroin, että näyttelyssä nähtävillä olevat maalaukset kuvastavat hyvin myös suomalaisten naisten mahdollisuutta kuvataiteilijan ammattiin. Esillä oli muun muassa Ellen Thesleffin (1869-1954), Maria Wiikin (1853-1928) ja Sigrid Schaumannin (1877-1979) maalauksia.

Sigrid Schauman: Maisema Pohjois-Italiasta, 1959.

"Miksi puu ei ole puun värinen?"

Kerrottuani yhteiskunnalliset haasteet naisten taidekoulutukseen liittyen, siirryin värimaailmaan. Selitin Septem- ja Marraskuun ryhmien välisten taiteellisten ilmaisujen eroja. Työkaverini ihmetteli siitä huolimatta sitä, että miksi puu ei voi olla puun värinen? Miksi se pitää maalata vaikka siniseksi?

Jatkoin taidehistorian kertomustani taiteelliseen ilmaisuun. Siihen, kun taide ei enää ollut vain pelkkien tilaustöiden tekemistä kirkolle tai rikkaille aatelisille, vaan taiteilijoilla oli mahdollisuus ilmaista itseään. Itsensä ilmaiseminen tarkoitti sitä, että värit eivät enää olleet pelkkiä värejä, vaan kaikki tekeminen värien valinnasta, siveltimen tai muun maalausvälineen valinnasta maalin levittämiseen kankaalle heijastelivat symbolisesti taiteilijan sisäisiä ajatuksia.

Per Stenius: Seinä, 1987.

Moderni ja ei-esittävä taide oli vastalause esittävyydelle. Kuvatun kohteen sijaan haluttiin antaa arvoa taiteilijan omille tunteille. Taidetta ja sen sisältöä alettiin tulkita uudenlaisella, ennennäkemättömällä tavalla, kun maalauskankaille ilmestyivät siniset hevoset, lentävät ihmiset tai kuutiomaiset maisemat.

Oivalluksia syntyy

Kertomukseni ilmeisesti auttoivat kuulijaa ymmärtämään taidetta hieman paremmin. Kun astuimme näyttelytilaan huomasin, että työkaverini ajatteli todennäköisesti insinöörimäisen järkevästi ja käytännöllisesti mielessään: "Tämä on taulu. Mitä minun pitäisi tässä nähdä?"

Lyhyen näyttelykierroksen jälkeen työkaverini sanoi, että "tässä taulussa on ihan samanlaiset 70-luvun värit kuin niissä sen ajan sohvissa". Kyllä! Niin on, ja olet ihan oikeassa. Huomaatko nyt, että taide heijastelee aina muutakin yhteiskuntaa: muotia, ajankohtaisia aiheita, sisustustyylejä, politiikkaa?

En tiedä sainko kyseisestä työkaveristani aktiivista taidemuseokävijää käynnin myötä, mutta olin superiloinen, että hän tuli mukaan ja esitti kysymyksiä avoimesti. Eikä ajatellut, että niissä olisi mitään tyhmää.

Ilmari Aalto: Pullo ja ruukkuasetelma, 1919; Tyko Sallinen: Kala-asetelma, 1916.

"Kiva, kun johdot on erivärisiä"

Aluksi ajattelin olevani todella pulassa kysymysten kanssa. Kuinka tiivistän ja selitän taidehistorian vuosisatojen muutosta ja merkitystä henkilölle, joka ei ole koskaan käynyt katsomassa taidetta siten, että en kyllästytä häntä kuoliaaksi? Miten ilmaisen asian selkeästi ja ymmärrettävästi?

Alvar Cawén: Taiteilijan vaimo, 1924. Kuopion taidemuseon kokoelma.

Huomasin jälkikäteen, että olin itse ihan samanlaisessa tilanteessa kuin eräs toinen työkaverini, jonka kanssa olen käynyt tutustumassa esimerkiksi sähkökeskukseen tai muihin sähköasioihin. Kun työkaverini näyttää sähkökaappia tai muuta siihen liittyvää, en osaa katsoa niistä muuta kuin värikkäitä nappeja. Kiva, kun eri johdot on laitettu erivärisiksi.

Kun hän kertoo laitteen toiminnasta ja mihin se vaikuttaa, huomaan jo vähän kiinnostuvani aiheesta. En ymmärrä, mutta kiinnostun. Minusta on mukava kuunnella, kun joku puhuu aiheesta, josta hän tietää paljon. En pidä besserwissereistä, jotka osoittavat ylimielisesti, että tietävät asiasta enemmän kuin muut. Silloin, kun asiasta puhutaan kertomalla, selittämällä ja perustelemalla - eikä pätemällä - ja huomaan ihmisen sisäisen palon johonkin, se tarttuu. Se tarttuu, vaikka aihe ei olisi itselleni tuttu tai etukäteen kiinnostava. On taito saada toinen ihminen kuuntelemaan ja kiinnostumaan. Tämän vuoksi pidin yliopistossa luentojen kuuntelemisesta: siellä aiheestaan itse kiinnostuneet ihmiset puhuivat innostavasti omista mielenkiinnon kohteistaan - ja tunne tarttui.

Jalmari Ruokokoski: Juutinrauman rannalla, 1913.

Oma innostus jakoon

Hurmioitunut-blogin myötä itselleni syntyi tarve puhua taiteesta ja kulttuurista julkisesti. Halusin tuoda aihetta esille sellaisella tavalla, että taide olisi helposti lähestyttävää ja mielenkiintoista kaikille; että se herättäisi kenties keskuteluakin.

Olen tehnyt tätä vuodesta 2010 alkaen. Pitkälle on tultu noista vuosista. Vaikka tämä varsinaisen blogin päivitystahti on hidastunut, oma intohimoni ja tarve tuoda kulttuuria ja sen merkitystä esille on sen sijaan vain vahvistunut. Vaikuttamista tapahtuu nykyisin blogin lisäksi muun muassa erilaisissa työryhmissä. Tämän vuoksi tuntuu hienolta, että Suomen Kulttuurirahasto kutsui minut vuosi sitten Kannatusyhdistyksensä jäseneksi.

"Kannatusyhdistykseen kuuluu 2468 Yhdistyksen johtokunnan kutsumaa jäsentä. Jäseneksi kutsutaan useimmiten hoitokuntien aloitteesta, kulttuurista, tieteestä tai taiteesta kiinnostuneita ammattilaisia, harrastajia tai kulttuurin kuluttajia, joiden toivotaan omalla toiminnallaan aktiivisesti kasvattavan kulttuurimyönteisyyttä sekä ymmärrystä tieteen ja taiteen merkityksestä."

Taide ja kulttuuri ovat osa minua sekä vapaa-ajalla, töissä että harrastusten muodossa. Vuodet ovat tuoneet ympärilleni myös äärimmäisen tärkeitä verkostoja, joiden vahvuutta testataan etenkin tällaisina aikoina, kun kulttuuriin kohdistuu valtakunnallisesti ja taloudellisesti vaikeita aikoja. Tämän vuoksi meitä kulttuurin puolesta puhuvia soihdunkantajia tarvitaan aiempaakin enemmän.