"Et sinä ole koskaan hukassa ollutkaan"

                                  *Tekstin julkaisuun on saatu lupa

Petri Ala-Maunus: History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljy kankaalle.

Minulla on ollut valtava onni, että olen saanut elämäni koulu- ja opintopoluille upeita opettajia. Kirjoitin kiitoksia peruskoulun ja lukion opettajille jo vuonna 2014 otsikolla "Kiitokset sinne minne ne kuuluvat".

Olen aina tiennyt, että haluan olla tekemisissä taiteen kanssa tavalla tai toisella. Matka taidehistorian pariin oli kuitenkin pitkähkö ja vaikea. Tästä matkasta olen puolestani kirjoittanut aiemmin otsikolla "Jos olisin menestynyt paremmin". Kun sitten viimein pääsin opiskelemaan taidehistoriaa, se tuntui unelmien toteutumiselta. Näin jälkikäteen tuntuu hienolta palata noihin vanhoihin blogiteksteihin. Muistan edelleen tuon tunnelman kuin eilisen, kun postilaatikosta putosi paksu kirjekuori sen aiempien vuosien ohuen kirjekuoren sijaan. Miten onnellinen se tyttö silloin olikaan! Muistan, kuinka jännittävää tuon blogitekstin julkaiseminen (2010) oli. Minusta tulisi taidehistorian opiskelija! Minä olin päässyt yliopistoon!

Taidehistorian opinnot alkoivat Wivi Lönnin suunnittelemassa Juomatehdas-nimisessä rakennuksessa syksyllä 2010.

THE Heikki Hanka

Olin kuullut ensimmäisen kerran taidehistorian professori Heikki Hangan nimen ollessani työssäoppimassa ja kesätöissä museossa vuosina 2007-2008. Silloiset työntekijät puhuivat Heikistä verrattain paljon kirkkotaiteen asiantuntijana. Hänen nimensä tuli esiin myös erilaisissa kristillistä taidetta käsittelevissä julkaisuissa.

Heikki Hanka on kirjoittanut mm. tästä Ilomantsin evankelisluterilaisesta kirkosta seurakuntahistoriikin "Sadan enkelin kirkko".

Jännitin ensimmäistä taidehistorian luentoa, jossa Heikki oli luennoimassa. Muistan ajatelleeni, että "Tämä on nyt se kuuluisa Heikki, josta kaikki tuntuvat puhuvan". Kului aikaa ensimmäiset opiskeluvuodet, enkä muista, että olisimme varsinaisesti olleet tekemisissä toistemme kanssa kuin vasta vuonna 2013 Keski-Suomen museossa järjestetyn inventointi- ja dokumentointikurssin myötä. Heikki oli yksi kurssin ohjaajista ja osallistui myös dokumentointipäivään, jossa purettiin museossa esillä ollut Valamon luostarin ikoninäyttely ja mitattiin, valokuvattiin ja pakattiin näyttelyn ikonit. Kristillinen taide on näin ollen kulkenut mukanani opinnoissa - ja myöhemmin työelämässä - alusta alkaen.

Inventointi- ja dokumentointikurssi Keski-Suomen museossa 2013.

"En koskaan unohda johtajaa,
joka antoi minulle mahdollisuuden,
kun minulla ei vielä ollut muuta tarjottavaa
kuin positiivinen asenne ja halu oppia."
-Sananlasku-

Ajattelen, että Heikki "huomasi" minut todennäköisesti tuolloin vuonna 2013. Olin ahkera ja innokas opiskelemaan, mutta en pitänyt itsestäni meteliä. Samana vuonna kävimme Heikin kanssa keskustelun, joka oli jälkeenpäin ajateltuna ensimmäinen mentorointikeskustelu. Jäimme eräänä päivänä Heikin kanssa juttelemaan ja hän kyseli minulta lisätietoja taustaopinnoistani ja töistä. Samassa keskustelussa kävi myös ilmi, että eräs toinen yliopiston työntekijä oli "ilmiantanut" Heikille tämän blogini ja keskustelimme siitä ja sen merkityksestä. Muistan olleeni hämmästynyt, että "Tämä on nyt THE Heikki Hanka, joka tietää tietämättäni minusta jotakin, mitä en tiennyt hänen tietävän." Keskustelu tuntui merkitykselliseltä, sillä olin ponnistellut kolme vuotta sen eteen, että ylipäänsä pääsin opiskelemaan taidehistoriaa. Ja nyt sain tukea sellaiselta henkilöltä, joka tuntui opiskelijan näkökulmasta maineensa ja tietotaitonsa vuoksi yliluonnolliselta henkilöltä.

"Yliopisto ei ole mikään sekatavarakauppa."
-Heikki Hanka-

Toinen varsinainen mentorointikeskustelu käytiin siinä vaiheessa, kun minä sain jonkinlaisen "työelämään valmistautumispaniikin". Ajattelin, etten koskaan tulisi saamaan töitä pelkkää taidehistoriaa ja museologiaa opiskelemalla. Tämän vuoksi yritin haalia itselleni "lisätukea" opinnoista ja hain arkistonhallinnan maisteriohjelmaan. Heikki oli nähnyt hakemukseni ja halusi keskustella kanssani. Hän kysyi perusteluja haulleni: "Miten sinun tulevaisuudennäkymät toteutuvat ohjelman kautta?"

Se oli ensimmäinen kerta, kun pysähdyin miettimään, mitä oikeastaan halusin. Kerroin halustani työllistyä museokentälle. Samalla jouduin hieman nolostellen myöntämään, että en minä oikeasti haluaisi kyseiseen masteriohjelmaan (mutta koin sen järkevänä). Pelkäsin työllistymiseni puolesta, mutta Heikki sanoi tuolloin, että näkee minussa potentiaalia, eikä epäile hetkeäkään, ettenkö saisi museokentältä töitä. Hän yritti huojentaa pelkoani sanomalla, että "Yliopisto ei ole mikään sekatavarakauppa, josta kerätään kaikkea mahdollista. Osa tarvittavasta ammattitaidosta hankitaan työelämässä ja töiden lomassa."

Kirkkodokumentointia Heikin jalanjäljissä.

"Opettaja voi avata oven, mutta sisään on astuttava itse."
-Sananlasku-

Heikin tuki ja kannustus tuntui hyvältä myös siksi, että muistan verranneeni itseäni muihin opiskelijoihin. Oma kiinnostus nimenomaan kristilliseen taiteeseen tuntui vähän vanhanaikaiselta, kun monet muut tuntuivat tutkimusaiheineen olevan enemmän ajan hermolla. Mietin, että oliko ollut tyhmää lukita tutkimusalue jo valmiiksi ennen kuin olin edes päässyt opiskelemaan.

Heikki tuntui kuitenkin näkevän minussa ja tulevaisuudessani jotain, mitä en itse vielä nähnyt. Lopulta minulle kävikin onnellisesti, että pääsin suoraan valmistuttuani töihin ja hyödyntämään kaikkea kartuttamaani osaamista ja intoa käytännön työelämässä.

Suomen sairaalatekniikan päivillä puhumassa sairaalataiteen merkityksestä käytännön esimerkein rakennusprojektien yhteydessä.

"Työpaikka on sellainen millaisen siitä tekee."
-Heikki Hanka-

Vuonna 2020 pääsin nykyiseen työhöni taideasiantuntijaksi Pohjois-Savon hyvinvointialueelle. Kiinteistöhallinnon insinöörimäinen työympäristö oli humanistille aluksi järkytys ja vähän pelottavakin. Muistan ensimmäisenä työpäivänäni viikkopalaverissa miettineeni, että en edes ymmärrä mitä he puhuvat - en ymmärrä näitä lyhenteitä! Olen kuitenkin oppinut tässä moniammatillisessa työyhteisössä enemmän kuin olisin puhtaassa museoympäristössä koskaan voinut oppia. Heikki oli oikeassa: "Osa tarvittavasta ammattitaidosta hankitaan työelämässä." Näin minä kartutin osaamistani muun muassa suorittamalla töiden ohessa Taideyliopiston järjestämän Julkisen taiteen asiantuntijakoulutuksen.

Lavastettu työmaavaatetus; rakennustyömaalle ei tietenkään mennä korkokengissä vaan turvakengissä.

Minulla on koko ajan ollut sama uteliaisuus ja intohimo kulttuuriasioita kohtaan kuin ensimmäisenä opiskeluvuonna. Olen tietoisesti halunnut tehdä kulttuurista näkyvää muun muassa blogin ja Instagramin kautta. Olen myös kiitollinen, että kaikki työnantajat ovat vuosien varrella suhtautuneet tähän näkyvyyden levittämiseen positiivisella tavalla. Olen saanut elää "Hurmioituneena" sosiaalisessa mediassa ilahduttavan näkyvästi.

Tämä asenne myös tiivistää sen, minkä Heikki joskus tässä työelämän varrella tokaisi, että "Työpaikka on sellainen millaisen siitä tekee". Koen, että jokainen voi vaikuttaa siihen, millaisen työilmapiirin ympärillemme luomme ja sillä on iso merkitys arjessa jaksamiseen. Se, autetaanko toisiamme ja yritetäänkö haasteidenkin keskellä nähdä jotain hyvää ja keskittyä positiiviseen sen sijaan, että valittaisimme siitä, mikä kaikki on huonosti.

Heikki on nähnyt minun urapolullani myös ne kaikkein vaikeimmat hetket. Ne ovat kasvattaneet resilienssiä, ja jokainen vastoinkäyminen on lopulta osoittanut, että ilolla pääsee pidemmälle kuin asioista valittamalla. Kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse pystyä yksin. Heikki on aina kuunnellut, kun olen apua tarvinnut, mutta arvostan häntä erityisesti siksi, että hän ei sano mitä minä haluan kuulla, vaan hän sanoo sen, mitä minun täytyy kuulla. Hän ei myöskään koskaan ole päättänyt mitään puolestani, vaan ohjaillut kysymyksiä ja keskustelua siten, että olen joutunut tekemään itse omat ratkaisuni.

Suora ja rehellinen puhe ja palaute on aina ollut minulle tärkeää, koska se vie parhaiten elämässä eteenpäin. Kirjoitin opiskeluaikana erään Heikin kanssa käymäni mentorointikeskustelun jälkeen päiväkirjaani, että "Tällaista ohjausta ja kyseenalaistamista juuri tarvitsin!"

"Saat soittaa, mutta en tiedä onko minusta

enää siinä vaiheessa sinulle mitään hyötyä."

-Heikki Hanka-

Soitan Heikille nykyisin yleensä silloin, kun tarvitsen henkistä tukea esimerkiksi ammatilliseen ohjaukseen, luottamustehtäviin, sivutöihin tai kristilliseen taiteeseen liittyviin yhteydenottoihin liittyen. En ole missään vaiheessa kysynyt Heikiltä, että voiko - tai ylipäänsä haluaako - hän olla minun mentorini, sen jälkeen kun valmistuin. Minä vain olen ottanut hänet siihen rooliin, eikä hän ole onneksi ravistellut minua pois. Olisihan hän voinut tehdä niinkin; sanoa, että "nyt on pärjättävä omillaan", kun hän "valmisteli minut maailmalle".

Heikki on kiltisti vastannut puheluihini ympäri maailmaa - missä milloinkin sattuu tutkimusreissuillaan kulkemaan. Tämä osoittaa myös sen hienon ominaisuuden, että Heikki on aina auliisti jakanut toisille tietotaitoaan, eikä niin sanotusti "istunut" sen tiedon päällä ja ominut sitä itselleen, päinvastoin. Hänellä on ollut halu ja tarve tehdä kulttuurista näkyvää ja merkityksellistä, kuten minullakin.

Taisin edellisen kerran soittaa Heikille viime syksynä. Tuolloin Heikki kertoi jäävänsä eläkkeelle ja olin tietenkin itselleni omaiseen tapaan huolissani ensimmäiseksi itsestäni: Saanko minä silti vielä soittaa sinulle, jos minulle tulee jokin paniikkitilanne ja tarvitsen sinun apua?

Heikin huumorintajusta kertoo vastaus, kun hän sanoi, että "Saat soittaa, mutta en tiedä onko minusta enää siinä vaiheessa sinulle mitään hyötyä." -Kyllä sinusta on.

Kiitos Heikki, kun näit minut - ja monet muut - avasit ovia, jaoit ammattitaitoasi ja ohjasit elämässä eteenpäin. Minä olen saanut ylpeästi kantaa Jyväskylän yliopiston ja Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen viittaa harteillani.

Puhumassa taidehistoriasta ja sen opiskelusta, kulttuuribloggaamisesta ja taideasiantuntijan työstä  Ingmanedu oppilaitoksessa. Kuva: Svetlana Larina Photography.

______________ 

Tämä on tiivistetty kiitospuhe, jonka pidin emeritus professori Heikki Hangan "Elämäni inventoinnit" juhlaseminaarissa. Puheenvuoroni otsikko oli "Ohjaajasta mentoriksi - Heikki Hangan merkitys urapolullani".

Soitin Heikille seminaarin jälkeen kysyäkseni, että saisinko julkaista tekstin myös blogissa. Se, että olen tehnyt omasta työstäni julkista ja näkyvää ei automaattisesti tarkoita sitä, että toiset haluaisivat samanlaista julkisuutta. Tämän vuoksi olen vetänyt myös alusta asti linjan, että työkaverini pysyvät tunnistamattomina ns. ylätason puheessa "kiinteistöhallinnon työkavereina". Nyt halusin pyytää luvan - ja antaa mahdollisuuden myös kieltäytyä - koska kyseessä on koko nimen, ammatin ja organisaation näkyvyys.   

Perustelin pyyntöäni Heikille sillä, että haluaisin kiittää häntä julkisesti siitä, kuinka merkityksellisenä pidän hänen mentorointiaan ja sitä, että "Sinä löysit minut". Hän jatkoi samalla selkeäsanaisella ja suorasukaisella olemuksellaan sanoen: "Et sinä ole koskaan hukassa ollutkaan."

Lause oli lyhyt ja ytimekäs, mutta sisältää minulle paljon symbolisisältöä. Hukassa voi olla niin monella eri tavalla, mutta ajatus siitä, että olen hänelle ollut aina näkyvillä ja olemassa, tuntuu turvaverkolta, jonka läpi ei voi pudota. Se tuntuu tärkeältä etenkin näinä aikoina, kun työelämä on täynnä epävarmuutta.

Tunteiden maailmanhistoria

Alexander Reichstein: Korjaamatonta korjaamassa, 2023. Sodan ja rauhan keskus Muisti.

Tunteista, tunneälykkyydestä, tunteiden tunnistamisesta, säätelystä ja niiden ilmaisemisesta puhutaan nykyisin aiempaa enemmän kaikkialla. Tämä on tällaiselle tunteelliselle yksilölle hieno juttu, mutta silti yllätyin, kun sain käsiini Richard Firth-Godbeheren kirjoittaman teoksen Tunteiden maailmanhistoria - Kuinka tunteet rakensivat maailman (Bazar, 2022). Hän yhdistää kirjassa psykologiaa, neurotiedettä, filosofiaa, taidehistoriaa ja uskontotiedettä. Firth-Godbehere laittaa pohtimaan, kuinka tunteiden ymmärrys ja kokeminen on muuttunut aikojen saatossa ja kuinka käsityksemme tunteista ovat muovanneet ihmisiä ja maailmaamme.

Kirja osoittaa, että tunteet eivät ole universaaleja, vaan muuttuvat kulttuurista ja ajanjaksosta toiseen. Oli yllättävää ajatella maailmanhistoriaa uudella tavalla, kun tunteiden osoitettiin muokanneen maailmaa samalla tavalla kuin esimerkiksi teknologian ja politiikan. Tunteiden maailmanhistoria näyttää esimerkkien kautta, kuinka muun muassa "Rooman valtakunnan tuho, noitavainot, tieteellinen vallankumous ja maailmansodat voidaan ymmärtää paremmin, kun niitä tarkastellaan oman aikakautensa vallitsevien tunnetilojen näkökulmasta."

Basilica di Santa Maria in Cosmedin, Rooma.

Vastenmielisyys, iljetys ja sen tarttuvuus

Vastenmielisyys ja inho jotakin kohtaan ei ole täysin universaalia, sillä eri ihmiset pitävät eri asioita iljettävänä. Jokainen kulttuuri esimerkiksi syö jotakin ruokaa, mitä muut pitävät ällöttävänä. Firth-Godbeheret nostaa esimerkeiksi Skotlannin haggiksen; lampaan vatsalaukun, joka on täytetty ohran lisäksi mm. maksalla, sydämellä ja keuhkoilla tai Ruotsin hapansilakan. Inho ja vastenmielisyys liittyvät usein siihen, ettei  haluta edes katsoa, koskea, haistaa tai maistaa mitään mikä tekee kuvottavan olon. 

Vastenmielisyyden tunteesta on pelottavan lyhyt matka tarttuvuuden tunteeseen, vaikkei tarttuvuudesta olisi mitään tieteellisiä todisteita. Kun joku tuntuu ällöttävältä ja vastenmieliseltä - tai siitä väkisin luodaan tällainen mielikuva - siitä halutaan pysyä kaukana ja pitää se poissa, jotta se ei tartuta vastenmielisyyttään muihin. Joko arvaatte mihin johdattelen aihetta?

Noitavainot, rotuerottelu, orjuus, juutalaisvainot, kansanmurhat jne. "Me puhdas rotu, te likainen ja saastuttava rotu, josta on päästävä eroon - heitetäänhän pilaantunut ruokakin roskiin." Näin meidän mieltämme on ihmiskunnan historiassa muovailtu, ja muovaillaan edelleen. Tunteiden avulla.

"1500- ja 1600-luvun noitavainot kuuluvat koko historian pahimpiin esimerkkeihin naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Parhaat arviot 1560-1630 tapettujen määrästä liikkuvat suunnilleen viidenkymmenentuhannen tienoilla. (---) Varsin pian noituudesta syytettyjä ihmisiä raahattiin kotoaan, kidutettiin ja poltettiin elävältä. (---) Miten tämä tapahtui? (---) Vastaus, tai ainakin suuri osa siitä, koskee tunnetta. (---) Ensimmäinen on pelko ja toinen on tietyn tyyppinen vastenmielisyys, iljetys. (s.138-139)

"(---) Vaikka useimmat noitaoikeudenkäynnit tapahtuivat protestanttisissa kaupungeissa, iljetyksen käsite kummitteli voimakkaana sekä katolisilla että protestanttisilla alueilla. (---) Tartunta, joka yhdistetään sekä iljetykseen että vastenmielisyyteen, tunnetaan sympaattisena magiana. (---) Ilmiössä on kaksi osaa. Ensin samankaltaisuuden laki: 'Kaltainen tuottaa kaltaista. Toiseksi kontaktin ja tarttumisen laki: 'Asiat, jotka ovat kerran olleet yhteydessä toisiinsa, vaikuttavat edelleen toisiinsa matkan päästä kun fyysinen kontakti on katkaistu.' (---) Ihmisiltä kysyttiin, pukisivatko nämä ylleen villapaidan, jota Hitler on käyttänyt aiemmin. Melkein kaikki vastasivat kieltävästi ja pitivät kiinni vastauksestaan vaikka heille kerrottiin, että villapaita on desinfioitu. (---) Se, että villapaita oli kuulunut niin pahalle miehelle, sai ihmiset tuntemaan, että hänen paha olemuksensa sisältyi jotenkin villapaitaan, että pelkkä langan ja puuvillan kooste pystyi jollakin tavoin infektoimaan kenet tahansa, joka pukeutui siihen. (s.150-152)

"1500- ja 1600-lukujen pelon hallitsemina aikoina ei tarvittu paljoa, että naista, etenkin köyhää ja vanhaa, syytettiin siitä, että hän oli iljettävä noita. Riitti, ettei sopinut hallitsevaan kauneuskäsitykseen, oli vanha, vähemmän varautunut kuin sopivana pidettiin ja katsoi ihmisiä väärin. Viesti naisille, jotka tahtoivat välttää noituussyytökseen yhdistyvät kauhut, oli selvä: pysy nuorena, pysy kauniina, älä ole liian emotionaalinen (ellet ole täynnä pelkoa, inhoa ja hinkua tappaa noitia) ja tee niin kuin käsketään." (s.157-158)

Eikö kuulosta tutulta? Nykyisin naiset tuntuvat kamppailevan ihan samojen asioiden kanssa kuin 1600-luvulla tullakseen hyväksytyiksi, mutta nyt ei puhuta noituudesta, vaan pyritään tasa-arvoon, mikä tuntuu olevan yhtä tiukkaan istunut ongelma yhteiskunnalle kuin noituussyytteistä irti pyristeleminen.

Basilica di Santa Francesca Romana, Rooma.

Perusnesteiden merkitys tunteille

Galenos oli antiikin kreikkalainen lääkäri, lääketieteilijä ja filosofi, jonka ajatukset hallitsivat käytännön lääketiedettä yli vuosituhannen. Galenoksen ajatukset parantamisesta vaikuttivat kaikkiin, kuninkaasta talonpoikaan. Hänen lääketieteelliselle toiminnalleen oli keskeistä pyrkimys terveelliseen ruokavalioon, riittävään uneen ja säännölliseen liikuntaan. Hän myös uskoi Hippokrateen tavoin, että ihmiset muodostuivat neljästä perusnesteestä, joista jokainen vaikutti johonkin mielentilaan ja niiden tuli olla tasapainossa keskenään:

• veri yhdistettiin puheliaisuuteen, aktiivisuuteen ja ulospäinsuuntatuneisuuteen
• musta sappi (melaina chole) on sanan melankolia taustalla ja tiivistää sen vaikutuksen
• liiallinen vihreä sappi tekee koleeriseksi - vihastuvaksi, ärsyyntyväksi ja stressaantuneeksi
• liiallinen lima eli flegma tekee laiskaksi, uupuneeksi, väsyneeksi ja elottomaksi

Galeinoksen mukaan ainoa oikea tapa hoitaa perusnesteitä oli käyttäytyä oikein ja hallita niitä.

Venäläisten läpimurto Karjalan kannaksella. 17.6.1944 radiosta kuunnellaan uutisia suurhyökkäyksen etenemisestä. Kuva: Onni Tossavainen / yksityiskokoelma. Sodan värit-näyttely, 2017, Etelä-Karjalan museo.

Tunneyhteisöt ja (kaunis) pelko 

Pelkotutkijat kuvailevat pelkoa "motivoivaksi tilaksi, jonka aiheuttajina toimivat ärsykkeet saavat aikaan puolustuskäyttäytymistä tai pakenemista." Pelossa on muutakin, sillä opimme niitä kulttuurista, kasvatuksesta ja koulutuksesta. Pelko ei ole aina paha asia. Tieteellisesti tuntemukset, jotka estävät meitä vahingoittumasta ovat olennainen osa evoluutiota.

Pelkoon sisältyy myös tunne pelon hallitsemisesta. Firth-Godbehere kirjoittaa Konstantinopolin piirityksestä 1500-luvulla, jolloin sulttaani Mehmed II kerrotaan ratsastaneen ympäri leiriä puhumassa miehilleen ja komentajilleen. Hän organisoi hyökkäyksiä ja teki itsestään osan suurempaa yhteistöä eikä jäänyt kaukaiseksi hahmoksi telttaan kilometrien päähän. Hänen kerrotaan puhuneen sotilailleen, että "Ellemme olisi päättäneet kestää näitä koettelmuksia, emme olisi sotureiksi kutsumisen arvoisia." (s.132)

Osmaniarmeija muodostui monista yhteisöistä, jotka erottuivat toisistaan joskus etnisyyden joskus uskon perusteella. Eroista huolimatta taistelun aikana vallitsi tunneyhteisö, joka kokosi kaikki yhteen. Tälle tunneyhteisölle oli yhteistä se, että he jakoivat ajatukset, kuten suostumuksen ja kiitollisuuden niitä kohtaan, jotka tekevät oman osansa, tekevät mitä heiltä edellytetään ja pidättäytyvät loukkaamasta ryhmää. Mielestäni tällaisella tunneyhteisöllä voisi kuvailla myös toimivaa työyhteisöä.

Sulttaanina Mehmedin vastuulla oli vahvistaa näitä yhteisöllisiä siteitä. Hänen täytyi osoittaa miehilleen suostumuksensa ja kiitollisuutensa siitä, mitä nämä pian tekisivät, ja hänen täytyi osoittaa, että myös hän pelkäsi. Tällä varmistettiin, että hänen joukkonsa pysyivät tiiviinä, yhteen asiaan keskittyvänä yksikkönä. Sulttaanin tehtävä oli puhutella kaikkia ja auttaa heitä kukoistamaan. Vaikka kirjassa puhutaan tässä yhteydessä sodankäynnistä, näinhän nykyaikainen ja tunnetaitoinen johtajakin menettelisi: myöntäisi myös oman vajavaisuutensa, mutta osoittaisi esimerkillään yhteisen päämäärän saavuttamisen peloista tai vajavaisuudesta huolimatta. Jos osmanijohtaja pystyi tällaisella tunnetaidolla johtamaan armeijansa voittoon jo 1500-luvulla on hieman surkuhupaisaa ajatella, että nykyinen yhteiskunta vähättelee tunteiden merkitystä esimerkiksi työpaikoilla. Onneksi tätäkin aihetta pidetään yhä näkyvämmin esillä tutkimustiedon lisäksi myös mediassa. 

Heinrich Füssli: Hiljaisuus, noin 1799-1801, öljy kankaalle. Kunsthaus, Zürich.

Esteettiset ja moraaliset tunteet

Moraalitunteilla tarkoitetaan niitä tunteita joita ihminen kokee, kun joku tekee jotakin, jota pitää hyvänä tai pahana. Esteettisillä tunteilla viitataan makuun liittyviin tunteisiin, jotka kertovat meille, mikä on kaunista tai hyvän maun mukaista tai inhottavaa tai mautonta.

1700-luvun valistuksen aikakaudella ihmiset eivät jakaneet tunteita kahtia, vaan ajattelivat, että tunteet voivat olla sekä esteettisiä että moraalisia:

"Esimerkiksi Adam Smith kirjoitti 'kaikenlaisesta kauneudesta' tarkoittaen esteettisesti miellyttävän kauneuden lisäksi myös 'käyttäytymisen kauneutta'. Moraalisesti väärän ja esteettisesti epämiellyttävän tunteet olivat valistusajattelijoiden mielestä identtisiä; ne tuottivat samat tuntemukset. Hyvä maku osoitti, että on moraalinen ja terve. Mauttomuus osoitti päinvastaista. Kauneus on hyvä, paha on ruma. Näin neliö ympyröitiin ja asioiden haluamisesta tuli hyveellistä. Oli sallittua himoita, kunhan tunsi oikeita esteettisiä tai moraalisia tunteita. Toisin sanoen aineelliset halut olivat sallittuja niin kauan kun on hyvä maku." (s.175)

12-osainen seremoniallinen haarniska (ō-yoroi), joka on kuulunut feodaaliherralle (daimyō). Lahja osavaltion kansleri Tomomi Iwakuralta ja hänen liittoneuvoston valtuuskunnalta vuonna 1873. Japani, Shinshintō-aikakausi, 1800-luku. Kulttuurihistoriallinen museo, Bern.

Häpeä

Häpeä on vaikea tunne. Pelkoon verrattuna häpeän tunnetta ja sen syntyä, juurisyitä, on vaikeampi määritellä. Pelkoreaktio on usein välitön, kun häpeään kietoutuu monimutkaisempia syitä. Firth-Godbehere käyttää esimerkkinä muinaista Japania.

"700-luvun japanilaiset tunteet perustuivat siihen, miltä jossakin tilanteessa pitäisi tuntua ja miten siinä pitäisi käyttäytyä. Suru vaimon menettämisestä on sopivaa, mutta tabujen rikkominen oman edun saamiseksi ei ole. Se merkitsisi liikettä pois ideaalisesta minuudesta, tunneregiimin [soveliaan tunteen] sääntöjen rikkomisesta. Se aiheuttaisi hajia [häväistystä] tai ainakin sen pitäisi. Samaan aikaan 700-luvun haji tuo mukanaan kuvotuksen elementtejä ja tarpeen puhdistaa häpeä pois. Tarve on niin voimallinen, että sitä harjoitetaan yhä." (s. 208)

Marc Chagall: Sota, 1964-66, öljy kankaalle. Kunsthaus, Zürich.

Hysteerinen mies ja taisteluväsymys - eihän näin pitänyt käydä

Hysteriaa eli hallitsematonta tunteiden purkaantumista, kiihtymystä tai paniikkia on yleisesti pidetty naisten sairautena. Historiallisesti se oli etenkin 1800-luvulla naisille diagnosoitu sairaus, josta on kirjoittanut suomeksi muun muassa Anna Kortelainen (Levoton nainen, Tammi 2003). Sodat ja niiden koettelemukset ovat kuitenkin osoittaneet, että hysteriaksi kutsuttu sairaus ei ole vain naisten asia. Miehillä tästä mielenterveydellisestä sairaudesta puhuttiin taisteluväsymyksenä.

"Sotilas nimeltä W.D. Esplin kirjoitti ensimmäisen maailmansodan alussa siitä, miten sodasta palattiin kotiin emotionaalisesti liian uupuneena jatkamaan. (---) Ongelma oli, että näistä miehistä oli tullut hysteerisiä, eikä miehille pitänyt käydä niin. Aikakauden hallitsevat teoriat syyttivät kaikkea mahdollista epätasapainoisista perusnesteistä kohtuun, joka saattoi harhailla pitkin kehoa ja aiheuttaa kaaosta sairaudella, joka ajateltiin erheellisesti 'naisten sairaudeksi'. Mutta aina ensimmäisen maailmansodan alusta lähtien etulinjasta oli tuotu takaisin rekkalasteittain sotilaita ja heidän kärsimyksensä olivat varsin johdonmukaisia: paniikki, pahoinvointi, sokeus, hallusinaatiot, stressaavien tilanteiden kokeminen uudelleen ja monia muita vaivoja.

Sekä liittoutuneet (Britannia, Ranska, Venäjä, Italia, Romania, Japani ja Yhdysvallat) että keskusvallat (Saksan keisarikunta, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Osmanien keisarikunta) joutuivat kohtaamaan ilmiön, joka tuli tunnetuksi taisteluväsymyksenä - mielisairautena, jolla on laaja joukko oireita. Vuonna 1918 kirjoitettu kirja taisteluväsymyksestä kuvasi sitä näin:

'muistin menettäminen, unettomuus, kammottavat unet, kivut, tunne-elämän epävakaus, itseluottamuksen ja itsehillinnän väheneminen, tiedottomuuden tai muuntuneen tietoisuuden kohtaukset, jotka tuovat joskus mukanaan kouristuksenomaisia, epileptisiä kohtauksia muistuttavia liikkeitä (---)." (s.242-243)

Edvard Much: Kärsimyksen kukka, 1906-14, puupiirros, Nasjolanmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo.

Taisteluväsymykseksi kutsuttu sairaus muovasi historiaa kenties yhtä paljon kuin sen aiheuttaneen sodan väkivalta. Se sai uuden tieteenalan - psykologian - kasvamaan ja arvioimaan uudelleen sitä mitä mielisairaudet ovat. Taisteluväsymyksen laaja vaikuttavuus synnytti tarpeen ymmärtää tunteita paremmin, sillä molemmat osapuolet halusivat voittaa sodan. Kuten Firth-Godbehere kirjoittaa: "Taisteluväsymys täytyi parantaa, jotta miehet voitaisiin palauttaa takaisin konfliktiin. Se muutti sota-ajan, ja rauhan ajan, ikuisiksi ajoiksi." (s.244)

"Sodan kauhujen uskottiin vähentäneen heidän miehekkyyttään ja kutistaneen heidät naismaisiksi emotionaalisiksi olennoiksi, 'kaheleiksi', koska he erosivat esteettisistä, moraalisista ja intellektuaalisista tunteistaan ja heidän tahtonsa oli murskautunut." (s.256)

Jos jotakin hyvää tästä kaikesta kauheudesta lopulta syntyi niin se, että ymmärrettiin naisten ja miesten kärsivän samasta sairaudesta riippumatta siitä, mikä sen aiheuttaa. Että tunteet ja niiden ilmaisu kuuluu sekä miehille että naisille.

Käthe Kollwitz: Taistelukenttä, sarjasta Talonpoikien sota, 1907, akvatinta, viivasyövytys, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien. 

Koneiden nousu

Tietokoneet pystyvät tekemään asioita paljon nopeammin kuin ihmiset. Ne voivat kuitenkin tehdä vain sitä mitä käsketään.  Tekoäly voi lukea miljoonia dokumentteja ja oppia asioita nopeasti noista dokumenteista. Firth-Godbehere kuitenkin muistuttaa, että jotta tietokone voisi huijata meidät ajattelemaan, että se on ihminen, sen täytyisi huijata meidät uskomaan, että se pystyy tulkitsemaan ja tuntemaan tunteita.

Kirjailija pohtii aiheellisesti, että pystymmekö koskaan rakentamaan konetta, joka pystyisi tunnistamaan ihmisen tunnekokemuksen koko moninaisuuden silloinkin, kun kahden kulttuurin tunneilmaisujen erot ovat niin suuret, ettei niitä voi edes kääntää?

Tunteiden maailmanhistoria on mielenkiintoinen ja monipuolinen matka kulttuurisidonnaisiin tunteisiin ja niiden tulkintaan. Kirjan luettuani ymmärsin, että tunteilla on tosiaan ollut merkittävämpi rooli maailmanhistorian kulussa kuin osasin aluksi ajatellakaan. Mutta näinhän se tosiaan on: tunteet ja niiden kirjo erottaa meidät muista elollisista - niin hyvässä kuin pahassa. Tärkeintä on ottaa oppia tunteista samalla tavalla kuin meidän tulisi oppia historiasta.

Aimo Tukiainen: Sokea (invalidi), 1943, pronssi. Turun taidemuseo.

"Mielestäni historiaa ei voi olla ilman tunnetta. (---) Historian tutkiminenhan on yritystä tuntea menneisyys, ja miten voimme tehdä sen, ellemme yritä ymmärtää, miltä ihmisistä tuntui?"

-Richard Firth-Godbehere-

Sinua saattaisi kiinnostaa myös aiempi kirjapostaus:

• Hymyn salaisuus - Miten taide auttoi minua löytämään elämänilon?

Studiokuvauksissa

Kuva: Anni Valokorpi.

Olipa kerran tiistaiaamu maaliskuussa 2020. Olin lomaviikolla, kun puhelin soi. Soittaja oli kulttuuriperinnön parissa työskentelevä ystäväni, joka kertoi, että Ylen toimittaja oli soittanut hänelle haastattelupyyntöön liittyen. Ystäväni oli kuitenkin ohjannut toimittajan ottamaan yhteyttä minuun, ja hän soitti nyt "varoituspuhelun" etukäteen, että tietäisin mitä olisi tulossa. Haastattelupyynnön kysymys liittyi luterilaiseen kirkkotaiteeseen, josta olin aiemmin kirjoittanut taidehistorian graduni. Minulla oli noin puolisen tuntia aikaa valmistautua tulevaan puhelinhaastatteluun.

Maaliskuun tiistaiaamussa vuonna 2020 en tiennyt joutuvani olemaan valokuvauksellisissa tunnelmissa. 

Kun Ylen toimittaja sitten soitti, osasin vastata kysymyksiin hyvin, mutta ongelmaksi osoittautui se, että minun tuli lähettää heille omakuva tv:ssä esitettävää juttua varten, joka näytettäisiin uutisissa nimeni yhteydessä. Minulla ei ollut ainuttakaan virallisempaa omakuvaa tällaisia tilanteita varten, koska en ollut ikinä joutunut vastaavaan tilanteeseen. Niinpä jouduin lähettämään heille hieman kömpelön selfien, mutta se lienee ajanut asiansa siinä hetkessä.

Tämän tapahtuman jälkeen olen silloin tällöin miettinyt, että tarvitsisin itselleni jonkinlaisen studiokuvan, jota voisi käyttää tällaisissa "paniikkitilanteissa" tai omien luentopuheenvuorojeni yhteydessä. Siksi ilahduin suuresti, kun entisestä oppilaitoksestani Ingmanedusta otettiin alkuvuodesta yhteyttä ja kysyttiin, että haluaisinko tulla asiakkaaksi valokuvauksen näyttötyötä (studiotyöskentely ja valaisu) varten.

Minua on hidastanut valokuvausprojektin edistämisessä aiemmin se, että jännitän sitä, millaiset henkilökemiat minulla ja kuvaajalla tulisivat olemaan. Olen usein huomannut, että pysäytettyyn kuvaan ei aina tallennu se persoonallinen puoleni, jonka haluaisin tuoda esiin. Se, että uskaltaisin kameran edessä heittäytyä toisen silmin olemaan oma itseni, vaatii luottamusta kuvaajaan ja hyvät henkilökemiat. Nyt päätin uskaltaa kokeilla.

Valomaalausta

Sain tehdä yhteistyötä kahden valokuvauksen opiskelijan kanssa. Kerroin tarpeestani saada perinteisempi rinta- tai puolivartalokuva ja sitten jotain värikästä, leikkisää ja persoonallista. Saavuin Ingmanedulle hieman sovittua aiemmin ja aulassa ollut henkilö tervehti minua nimeltä, esitteli itsensä ja kertoi olevansa minun toinen kuvaajani. Simo Tolvasesta välittyi heti lämmin ja ystävällinen tunnelma, mikä rikkoi alkujännitykseni.

Simo vei minut studioon, jossa odotti toinen kuvaajani, jonka kanssa olin ollut jo aiemmin yhteydessä. Anni Valokorpi esitteli studion, näytti sivuhuoneen, johon sain jättää tavarani ja vaihtaa vaatteeni. Allekirjoitin myös molempien kanssa kuvaussopimuksen. Pidin siitä, että molemmat kuvaajat olivat ulospäin suuntautuneita, helposti lähestyttäviä ja tiesivät mitä tekivät. Minulta poistui huoli siitä, että minun tulisi kannatella itse tilannetta jotenkin, kuten joskus joidenkin opiskelijoiden kanssa työskennellessä käy.

Anni ja Simo kertoivat työnjaosta, jossa Simo kuvaisi minut ensin siihen tavallisempaan otokseen ja Anni leikittelisi sen jälkeen kanssani värikkäillä kuvilla. Molempien olemus ja persoona loivat minulle turvallisen tilan tunnelman, että uskalsin olla oma itseni ja luottaa tilanteen heidän haltuunsa. Ainut mitä vähän harmittelin oli se, että taustakangas oli valkoinen. Olin odottanut jotain väriä...

Kuvat: Anni Valokorpi.

Väriä saatiinkin, kun Anni ja Simo asensivat salamalaitteisiin(?) värillisiä kalvoja. Istuin jakkaralle, Simo otti kuvia ja olin lopputulokseen tyytyväinen. Hän haastoi minua hieman kysymällä, että voiko käyttää kuvauksessa myös valomaalausta. En tiennyt mitä se tarkoittaa, joten he näyttivät ensin Annin kanssa kuinka se toimii. Suostuin kokeiluun.

Kuva: Simo Tolvanen.

Istuin jakkaralle uudelleen ja ensin otettiin kuva minusta. Tämän jälkeen minun tuli pysyä täysin paikallani, jonka jälkeen Simo "maalasi" pitkällä valotusajalla taustallani näkyvät valoviivat. Luulin esimerkkikuvaa katsoessani, että viivat tehtäisiin kuvaan kuvankäsittelyllä, joten vähän riemunkiljahdin, kun näin ensimmäisen lopputuloksen. Tämä on ihana! Eikä valkoinen taustakaan ollut enää valkoinen vaan lila! Todella kiva lopputulos!

Iloa ja väriä

Anni oli kysynyt minulta toiveita ja ajatuksia kuvaukseen liittyen etukäteen. Olin lähettänyt hänelle ideakuvia ja erilaisia asuvaihtoehtoja kuvauksia varten. Annoin hänelle kuitenkin vapaat kädet käyttää luovuuttaan, kunhan kuvissa näkyisi iloa ja väriä.

Kuva: Anni Valokorpi.

Anni oli "tutkinut taustani" etukäteen täydellisesti, sillä hän oli tietämättäni tuonut kuvauksiin myös My Little Poneja. Naurahdin jo tullessani, kun näin ponit. Nyt on minunlaista tunnelmaa!

Kuva: Anni Valokorpi.

Kun sain kurkistaa ensimmäisiä otoksia kamerasta, eikä valkoinen taustakangas näyttänytkään kuvassa enää valkoiselta, tämä vapautti viimeisetkin jännitykset ja loi luottamusta siihen, että kuvista tulee hienoja. Olin tuonut mukanani neljä eri asukokonaisuutta, joista käytimme kuvauksissa kahta. Asut nousivat kivasti esille värillisen taustan ansiosta.

Kuva: Simo Tolvanen.

Annin kuvattavana oli helppo olla. Hän tuntui lämpimältä ja vilpittömältä. Pidin myös hänen reippaasta tavastaan ohjata minua kuvauksissa. Sanoin myös suoraan, että en osaa olla kameran edessä ja luotan täysin siihen, mitä hän linssin läpi näkee. Kerroin myös, että minua saa ohjailla tarvittaessa asettelemalla käsiä, jalkoja tai hameenhelmaa siten kuin on tarvis, minuun saa koskea. Tämä koskemisen raja on ymmärrettävästi kaikille henkilökohtainen ja tärkeä asia käydä läpi; sanoittaa puolin ja toisin. Annin apuna kuvauksissa toiminut Simo asettelikin tarvittaessa hameenhelmani uudelleen. Anni luki hienosti epävarmuuden pilkahduksen olemuksestani lyhyemmän mekon helman kanssa, sillä hän sanoi, että "Minä katson, ettei mitään [sopimatonta] näy [kuvissa]". Näin luodaan turvallinen tila ja olo kuvattavalle. 

Kuva: Anni Valokorpi.

Jouduin myöntämään, että olin ollut turhaan huolissani, etteikö persoonani näkyisi kuvissa. Kupliva iloisuus ja leikkisyys kuvastuu mielestäni hyvin. Oli myös hauskaa ja vapauttavaa heittäytyä täysin toisen ohjattavaksi. Ymmärsin myös, että se on kuvaajan ammattitaitoa luoda kuvattavalle turvallinen ja rento ilmapiiri. Ehkä uskaltaudun nyt paremmin kameran eteen toistekin.

Kuva: Simo Tolvanen.

Annin ja Simon avulla opin kuvausten sivussa valokuvaamisesta hieman itsekin. Opiskelin aikoinaan Ingmanedussa kuva-artesaaniksi, mutta linjani oli kuvallisen ilmaisun tutkinto, joka keskittyi kuvataiteen eri lajeihin. Valokuvaustakin hieman harjoiteltiin, mutta ei siinä määrin mitä varsinaiset valokuvauksen opiskelijat. 

Kuvauksiin oli varattu aikaa kaksi tuntia, mutta taisimme olla valmiita hieman ensimmäisen tunnin jälkeen. Päivä oli todella mukava, että sain lähteä hymyillen kotiin, mutta samalla nostan hattua kaikille, ketkä tekevät mallintöitä. Valojen edessä seisominen on jossain kohtaa melko lämmintä puuhaa ja huomasin, että suu alkaa kuivua. Kuvaajat olivatkin huomioineet tilanteen hienosti etukäteen, sillä sivuhuoneessa oli tarjolla vettä ja laseja. Minulta myös kysyttiin aika ajoin, että halusinko pitää taukoja, mutta kun olin jo vauhtiin ja tunnelmaan päässyt, halusin mieluummin viedä kuvaustilanteet läpi kerralla.

Kuva: Anni Valokorpi.

Oma kokemukseni ensimmäisestä studiokuvauksesta oli näin ollen todella positiivinen ja uskon sekä Simon että Annin saavan luotua itselleen hyvän uran valokuvauksen saralla. Ainakin ihmisten kohtaaminen, kuvattavien ohjaaminen, tilanteen lukeminen ja asiakkaan kuunteleminen ovat juuri sellaisia ominaisuuksia, joita odotan valokuvaajalla henkilökuvaustilanteessa olevan.

Kiitos Ingmanedu ja erityisesti Anni ja Simo ihanasta aamupäivästä, 

joka tuotti tarpeisiini ilahduttavia kuvia!

Vihreä Anomia

Timo Kokko: Vihreä Anomia, 2026, stabiloidut sammalet, jäkälät ja kasvit, maalattu kipsi.

Säilöttyä metsänpohjaa seinälle nostettuna: sammalmattoa ja jäkälää, pikkuruisia havutaimia. Valtava viherseinä näyttää elinvoimaiselta, mutta se on itse asiassa kuin balsamoitu paikoilleen. Se ei ole elossa. Sammalten keskellä kiemurtelee punaisia käärmeitä - tai tässä mittakaavassa ne voisivat olla myös joitain toukkia tai tuhatjalkaisia. Häntää tai päätä ei näy, vain pilkahduksia punaisesta vartalosta. Kirkkaanpunainen väri antaa hyvän kontrastin vastavärinä toimivalle vihreälle.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Näyttely on Timo Kokon Vihreä Anomia. Anomia tarkoittaa sosiologisessa merkityksessä yhteiskunnallista tilaa, jossa normit ja arvot hämärtyvät aiheuttaen levottomuutta ja vieraantumista. Lääketieteessä termi viittaa puolestaan aivovaurion aiheuttamaan kielelliseen häiriöön, jossa henkilö ei löydä sanoja, vaikka ymmärtää puhetta.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Kokon mukaan "Vihreä anomia on tila, jossa ekologiset arvot ja merkitykset ovat romahtaneet. Luonto on yhä läsnä muotona ja värinä, mutta siitä puuttuu elämä ja kasvu. Näyttely käsittelee kuolemaa, katoavaisuutta, kriisiä, loppua ja päätöstä."

Timo Kokko: Vihreä Anomia, 2026; Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025.

Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio)

Samassa tilassa Vihreä Anomia -nimikkoteoksen kanssa on kuvun alla oleva Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio). Vihreästä sammalesta muotoillut kasvot ovat jo kuivuneet ruskeiksi. Elinvoima on paennut kosteasta sammalesta. Naamiota kannattelee hieman robottimainen metallivarsi, mikä saa naamion kuin kellumaan ilmassa.

Timo Kokko: Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025, taiteilijan omistamaa säilöttyä metsää, teline, akryylikuutio, jalusta.

Timo Kokko: Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025, taiteilijan omistamaa säilöttyä metsää, teline, akryylikuutio, jalusta.

Kuolinnaamioita on tehty eri kulttuureissa kautta aikojen, tarkoituksena säilyttää kuolleen kasvonpiirteet. Ne on haluttu säilöä siksi, että henkilö on ollut jollain lailla merkityksellinen ja tärkeä. Että toiset muistaisivat hänet ja hänen tekonsa ja saavutuksensa myös kuoleman jälkeen. Mitä muistamme metsästä, kun se on kuollut? Miten kuvailisimme ja mitä kertoisimme heille, jotka eivät koskaan saaneet kokea metsää ja sen tuoksuja ja ääniä itse?

Turhamaisuus ja ekologinen hybris

Hämärässä sivuhuoneessa UV-valossa seinälle ripustetut hehkuvat suolaliuospussit ovat kuin uudelleentulkittu versio ryijystä. Toisella seinällä on ohuiden letkujen keskelle kietoutunut kuollut muratti. "Kasvi eli vuosina 2018-2024." Letkujen sisällä virtaa hehkuvaa nestettä mikä aktivoituu liikkeeseen, kun katsoja astuu tilaan.   

Timo Kokko: Turhamaisuus ja ekologinen hybris, 2026, käytetyt suolaliuospussit ja letkut, liittimet, vesi, pyraniini, UV-valo, pumppu, liiketunnistin, taideteoksissa käytetty muratti. Kasvi eli vuosina 2018-2024. 

Teoksesta syntyy mielikuva siitä, kuinka kasveista pumpataan ja imetään irti kaikki lehtivihreä elinvoima, joka säilötään suolaliuospusseihin muuta käyttöä varten. Seinälle nostetut täydet liuospussit ovat kaunista katseltavaa, mutta unohdetaanko samalla, mistä ne ovat lähtöisin ja mitä ne sisältävät. Kaunis ulkomuoto hämää unohtamaan teoksen sisällöllisen sanoman, ellei teoksen nimeä lue ja malta pysähtyä miettimään, mitä kaikkea teoksella halutaan sanoa.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Turhamaisuus ja ekologinen hybris, 2026.

Kukkien kieltä eli floriografiaa tarkastelemalla tutkitaan sitä, millaisia merkityksiä kasveille on annettu esimerkiksi kansanperinteessä, mytologiassa ja uskonnoissa. Suomen murteiden sanakirjan päätoimittaja Kirsti Aapala on todennut muratin symboloivan aina vihreiden lehtiensä vuoksi kuolemattomuutta. Murattia on Suomessa käytetty paljon myös hautaseppeleissä, jonka uskotaan vaikuttaneen siihen, että sitä alettiin pitää myös huonoa onnea, surua, jopa kuolemaa tuovana enteenä. Mitä pitäisi ajatella, kun kuolemattomuuden vertauskuvana muratti on kuitenkin kuollut? 

Hybris-sana tulee kreikan kielestä ja se tarkoitti antiikin Kreikassa väkivaltaista, liiallista itsevarmuutta ja ylpeyttä, joka pyrki nostamaan ihmisen jumalten yläpuolelle. Se oli rikkomus, joka vaati sovinnon tai koston, jonka toteutti jumalaisen koston henki Nemesis. Hybris ja Nemesis kulkevat kreikkalaisissa taruissa käsi kädessä.

Kuva: Katarina Karppinen.

Timo Kokko on onnistunut teoksessaan Turhamaisuus ja ekologinen hybris. Se on katsetta kiehtova ja todennäköisesti myös näyttelyn selfiekuvatuin teos. Ja juuri tällöin olemme nykypäivän ristiriitaisuuksien ytimessä: miltä minä näytän, mitä tämä voi minulle antaa? Ja unohdetaan kolikon kääntöpuoli: mitä minä voin toisille antaa, kuinka minä voin tilannetta parantaa? Kuvaamme itseämme luonnossa ja kerromme usein siitä, mitä luonto meille antaa ja kuinka se rentouttaa ja rauhoittaa. Luonnon mieltä parantavista vaikutuksista on tehty lukuisia tutkimuksia. Sen parantavaan vaikutukseen uskotaan, koska väitän, että valtaosa suomalaisista pystyy todistamaan sen ihan itse. Mutta kuinka moni pysähtyy miettimään, että mitä itse voisimme tehdä luonnon hyväksi, jotta luontosuhde ei olisi vain hyötykäyttöä? Tuntuu ristiriitaiselta lukea keskustelupalstoja, joissa kritisoidaan voimakkaasti luonnonsuojelua ja sen "ylimitoitusta", kun samaan aikaan uskotaan siihen, että luonnosta on meille hyötyä. Mutta kuinka kauan, jos ajattelemme vain kolikon yhtä puolta?

Timo Kokko: Kuvastin, 2025, ruostumaton teräs.

Kuvastin

Näyttelyn neljästä teoksesta Kuvastin tuntui irralliselta. Ajattelin, että näyttely olisi toiminut hyvin myös ilman sitä. Ohitin sen ensimmäsellä vierailukerralla (näyttelyn avajaisissa) vähän välinpitämättömästi ja ajattelin, että tämä ei ole Kokon tyylinen teos lainkaan. Se tuntui helpolta muihin teoksiin verrattuna.

Toisella vierailukerralla annoin sille ja muille teoksille enemmän aikaa. Nyt astuin Kuvastimen ääreen ja tarkastelin sitä mitä näin. Pinta heijasti kasvot venyttäen ja vääristäen. Tavallinenkaan peilikuva ei näytä koskaan totuutta, koska se antaa käännetyn lopputuloksen.

Timo Kokko: Kuvastin, 2025, ruostumaton teräs.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Kuvastin heijasti takana näkyvän viherseinän, Vihreän Anomian, ja samalla huomasin, että olkani yli kulkeva laukun hihna muodosti samanlaisia muotoja rintakehäni ylitse kuin punaiset käärmeet teoksessa. Liikuin peilipinnan ääressä edestakaisin ja katsoin, kuinka kasvoni ja vartaloni rikkoutuivat ja muuntuivat solumaisen muotoisiin osioihin. Ehkä emme olekaan lopulta niin erilaisia ja ylivertaisia luontoon nähden kuin kuvittelemme? Luonto tulisi toimeen ilman meitä, mutta me emme tulisi toimeen ilman luontoa.  

Kun taide saa itkemään

Miltä kaikki sitten näyttelyssä tuntui? Astuessani tilaan ja seisoessani viherseinän edessä 10 minuuttia, päätin lainata käytävältä tuolin teoksen äärelle. Istuin ja katselin. Lopetin tietoisesti analysoimasta teosta ja etsimästä merkityksiä. Olin suojellut analysoimisella itseäni; kun keskityin taidehistorialliseen kuva-analyysiin, pidin samalla tunteet kurissa.

Olin aiemmin osallistunut myös näyttelyn avajaisiin, joissa huomasin tunteiden vahvan ristiriidan. Näyttelyn avajaiset ovat taiteilijan ja yleisön kohtaamispaikka, jossa juhlistetaan uutta näyttelykokonaisuutta. Avajaisissa on usein iloa ja puheensorinaa, niin nytkin, mutta huomasin olevani tavallista vetäytyneempi. Minun oli vaikea käsitellä sitä avajaistunnelman oletettua iloa, kun näyttelyn teema käsitteli "kuolemaa, katoavaisuutta, kriisiä, loppua ja päätöstä". Kuinka voin hymyillä, kun samaan aikaan tekisi mieli itkeä?

Timo Kokko Vihreän Anomian äärellä.

Yritin pinnistellä itseäni siihen, etten ajattelisi teoksia avajaisissa liikaa. Tiesin, että tarvitsen näyttelylle omaa aikaa rauhassa ilman muita. Tervehdin Timo Kokon avajaisissa ja pyysin hänet valokuvaan ennen kuin poistuin näyttelystä. Katsoin häntä silmiin ja samalla tunsin, kuinka tunteiden patoaminen petti:

-En pysty nyt puhumaan sinulle, kun minua alkaa itkettää.
"Minä oon itkettänyt sinua aiemminkin..."
-Niin oot! ....ja se on hyvä asia.
"NIIN ON!"

Vihreä Anomia -näyttelykokonaisuus jatkaa Timo Kokon Momentary Appearance -näyttelysarjaa, jonka parissa hän on työskennellyt vuodesta 2012 alkaen. Tässä keskustelussa viitattiin vuoteen 2016, jolloin koin ensimmäisen oikean taiteesta hurmioitumisen juuri Kokon teoksen äärellä. Taide sai minut itkemään, ja toisaalta se samalla puhdisti sisältäni jotain. Vihreässä Anomiassa kävi nyt samoin, vaikka yritin tietoisesti pidätellä tunteitani, koska häpesin kyyneleitä muiden näyttelykävijöiden vuoksi.

Vietin näyttelyssä - neljän teoksen äärellä - lopulta hieman yli tunnin. Kun lopetin tunteideni patoamisen sillä, että analysoin teoksia tietoisesti, oikeat tunteet alkoivat nousta pintaan. Katselin viherseinän sammalia, jäkäliä, niiden pehmeyttä ja muotoja. Mietin miltä ne tuntuisivat käden alla ja keskityin tilassa olevaan tuoksuun. Kun tämä metsästä näyttelyyn irrotettu metsänpohja on lopulta ainut jäljellä oleva muisto ja todiste jostain elävästä, miltä se tuntuisi? Aloin käsitellä sisälläni olevia surun, kuoleman ja menetyksen tunteita - tunteita, jotka eivät enää suoraan liittyneet Vihreään Anomiaan, vaan sellaisiin asioihin, jotka olen padonnut sisälleni.

Tällaista taide saa aikaan, kun malttaa pysähtyä. Sama teos ei välttämättä vaikuta kaikille samalla tavalla, jonka vuoksi on tärkeää etsiä, että löytäisi ne itseä eniten koskettavat teokset. Olivat ne sitten kuvataiteen, musiikin, elokuvien, kirjallisuuden, teatterin tai esimerkiksi tanssin parista.

Timo Kokon Vihreä Anomia on esillä KUMMAn GalleriAssa 8.3.2026 saakka.

Huomionarvoista näyttelyssä on myös se, että se on toteutettu yhteistyössä InnoGreenin kanssa.

"InnoGreen on viherpalveluita tarjoava suomalainen yritys, jonka toiminnan kulmakivinä ovat luontoarvot ja vastuullisuus. Yritys valmistaa kestäviä vihertuotteita, kuten viherseiniä ja viherkalusteita, edistäen urbaanien ympäristöjen vehreyttä ja viihtyisyyttä."

Timo Kokon ja InnoGreenin yhteistyö edistää myös ajatusta, josta kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni. Mitä jos kulttuurikenttä alkaisi ajatella uudella tavalla ja tehdä yhteistyötä innovatiivisemmin? Nähdä sponsoritoiminnan mahdollisuudet osana taidetta.

Mitä jos?

Ave Fenix-tulishow, Late Nights - Valon kaupunki, Jyväskylän kirkkopuisto, 2015.

Aloitetaanko uusi vuosi ajattelemalla rohkeammin? Maailma tuntuu entistä helpommin jakautuvan vastakkaisiin mielipiteisiin lähestulkoon kaikessa, enkä haluaisi tällaisen ajattelutavan olevan meidän tulevaisuus.

Kansallisbaletti kiertueella Jyväskylän Lounaispuistossa 2015.

Uudenlainen tapa ajatella vaatii rohkeutta katsoa "vastakkaiseen leiriin" ja yrittää ymmärtää heitä, etsiä vastauksia siihen, miksi he ajattelevat ja toimivat siten kuin toimivat. Se vaatii samalla rohkeutta tarkastella myös omaa toimintaa ja ajatuksia kriittisesti.

Suomen Kulttuurirahasto järjesti Kuopion Kuvakukossa (11.11.2025) Tiede & Taide -illan Mitä jos? -teemalla. Mitä jos urheilun ja kulttuurin toimijat tekisivät enemmän yhteistyötä? Aihepiiri tuntuu edelleen olevan haastava keskustelunaihe urheilun ja kulttuurin parissa. Miksi? Siitä halusin tehdä selkoa myös itselleni.

Those Guys Lighting: Divine Geometry, 2025, Kuopion Satamatori.

Ylpeästi taiteen, mutta nolostellen urheilun puolella

Koen olevani ensisijaisesti ja ylpeästi taide- ja kulttuurikentän kannattaja (kuvataide, teatterit, tanssi, musiikki, museot). Sen lisäksi joudun vähän nolostellen myöntämään, että olen hurahtanut jääkiekkokulttuuriin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Kirjoitin taideasiantuntijan näkökulmasta jääkiekkokulttuuriin aiemmin täällä.

Nolostellen, miksi? Siksi, että minäkin olen aiemmin tietämättäni ylläpitänyt sitä vääristynyttä kulttuuri vastaan urheilu näkökulmaa. Minä olen ollut se kulttuurikentän työntekijä, joka on vähän närkästyneenä miettinyt, että millaisia rahoja urheilumaailmassa ja urheilijoilla pyörii samalla, kun taidekentän ammattilaiset elävät niin sanotusti kädestä suuhun, ilman kunnollisia työtiloja ja maksamalla itse kaikesta, näyttelymahdollisuuksista alkaen.

Olin pitänyt itseni tietoisesti kaukana urheilusta, koska sen kaupallisuus ja arvomaailmat tuntuivat vierailta. Kunnes ystäväni vei minut katsomaan jääkiekkoa ja pääsin kuulemaan jääkiekkomaailmasta pintaa syvemmältä heiltä, jotka siitä tietävät. Ajatukseni, ennakkoluuloni ja mielipiteeni urheilusta myös kyseenalaistettiin positiivisella tavalla, jonka myötä maailmankuvani avartui:

• - Minusta on väärin, että yhdestä kiekon kuljettelusta maksetaan pelaajalle kymmeniä ja jopa satoja tuhansia euroja vuodessa.
• Oletko ajatellut, että ammattilaistasolla pelaavan urheilijan aktiiviura kestää vain noin 20 vuotta, jolloin he tekevät elämäntyönsä ja ansaitsevat elantonsa siinä ajassa, kun me muut käydään ja tehdään töitä todennäköisesti yli 40 vuotta?
• - [mielensisäistä mutinaa] No en.... 

Niin. Olin asettanut vastakkain vain pelkän rahan kulttuuri- ja urheilumaailman kesken, enkä ollut pysähtynyt miettimään, että mistä mikäkin asia johtuu. Mieleni muuttui suopeammaksi myös siksi, että keväällä 2025 Suomen mestaruuden voittanut KalPa-hyökkääjä ja kapteeni Tuomas Kiiskinen jäi eläkkeelle 40-vuotiaana. Jälkikäteen hänen haastattelujaan lukeneena ja kuunnelleena lienee suoranainen ihme, että Kiiskinen pystyi kaikkien loukkaantumisten jälkeen pelaamaan niinkin pitkään. Niin, mikä on lopulta se hinta ja rahan todellinen arvo, kun pääset omaan unelma-ammattiisi, mutta riskeeraat siinä samalla oman terveyden.

Tämä ei kuitenkaan poistanut sitä tosiasiaa, että urheilumaailmassa liikkuu isoja sponsorirahoja, jotka huutavat lähes kokonaan poissaolollaan taidemaailmassa. Mutta tästäkin aiheesta keskusteltiin Tiede & Taide-illassa.

Rakkaudesta lajiin

Kuopiossa urheilun ja kulttuurin suhteita pohtivat VTT, dosentti Riie Heikkilä, ANTI-festivaalin toiminnanjohtaja Elisa Itkonen, tanssitaiteen tohtori, dosentti Hanna Pohjola, 3D-talon toimitusjohtaja ja entinen SM-tason lentopalloilija Tatu Säisä sekä Kuopion kaupungin liikuntapalvelusuunnittelija, entinen ammattijalkapalloilija Ilja Venäläinen. Tilaisuuden juonsi toimittaja Riku Rantala ja alustuspuheen piti Suomen Kulttuurirahaston kehitysjohtaja Johanna Ruohonen.

Johanna Ruohonen tiivisti puheessaan sen, minkä itsekin olin jo tiedostanut. Urheilun ja kulttuurin ympärillä käytävä keskustelukulttuuri on usein vastakkainasettelua, mutta molempia yhdistävät muun muassa rakkaus omaan lajiin, suurten tunteiden herättäminen, ihmisten liikuttaminen (fyysisesti ja henkisesti), elämysteollisuus, business ja toimeentulon haasteet. 

Kulttuurivihamielisyyden juurisyitä etsimässä

Riie Heikkilä kertoi, että tutkimukset ovat osoittaneet, kuinka 1980-luvulla alkanut yhteiskunnan eriarvoistuminen johtuu muun muassa lukemattomuudesta. Elinkeinoelämän keskusliitto julkaisi jo vuonna 2019 opetusneuvos Minna Harmasen tekstin: Sujuva lukutaito on kaiken oppimisen perusta - ja vaarassa rapautua. Tästä samasta syystä myös kulttuurivihamielisyys kasvaa. Se näkyy populismin* ja elitismin* kasvuna, puhetavoissa sekä siinä, että kulttuuria ei tulisi kulttuurivihamielisten kannattajien mielestä tukea julkisilla varoilla.

*Populismi: poliittinen ideologia, joka vetoaa "tavalliseen kansaan" vastustamalla poliittista eliittiä ja perustamalla kannatuksensa yksinkertaistetuille, usein tunteita herättäville ratkaisuille, jakaen maailman selkeästi "meihin" (kansaan) ja "heihin" (eliittiin/ulkopuolisiin), ja leimaamalla vastustajia eliitin edustajiksi. Se pyrkii saamaan suosiota kansan keskuudessa "halpamaisilla" väitteillä ja ohittaa monimutkaiset perustelut yksinkertaistamalla asioita.

*Elitismi: valittu joukko ihmisiä, jotka pystyvät vaikuttamaan asioihin asemansa, valtansa, erityisominaisuuksiensa tai saavutustensa ansiosta.

Silvia Gribaudi: Graces.

Onko taidemaku mitattavissa oleva asia? Miten määritellä korkea- ja matalakulttuuri? Onko köyhällä varaa kulttuuriin?

Itselleni oli uutta tietoa se, että kulttuuri- ja taidemakua voidaan mitata niin sanotun legitiimiyskertoimen mukaan. Legitiimiysmittari ei ole yhtenäinen työkalu, vaan se viittaa erilaisiin mittareihin ja menetelmiin, joilla arvioidaan esimerkiksi instituutioiden, päätösten tai vallan hyväksyttävyyttä ja oikeutusta kansalaisten tai muiden sidosryhmien silmissä, usein tekemällä kyselyitä.

Paul Signac: Rotterdam, La Meuse, 1908, öljymaalaus kankaalle. Kunsthaus, Zürich.

Riie Heikkilä kertoi, että taidemakua mitataan legitiimiydellä siten, onko jollain taidesuunnalla tai tyylillä korkea vai matala legitiimiys. Legitiimiyteen vaikuttaa ihmisten koulutustausta: onko kohdehenkilö korkeasti koulutettu vai peruskoulun käynyt. Heikkilä antoi esimerkiksi impressionismin*, jolla on tutkimusten mukaan korkea legitiimiys eli korkeasti koulutetut pitävät taidesuuntaa helpommin lähestyttävämpänä kuin peruskoulun käyneet.

*Impressionismi on 1800-luvun lopun taidesuuntaus, joka pyrki vangitsemaan hetkellisen vaikutelman (impression) valosta, väreistä, liikkeestä ja tunnelmasta sen sijaan, että olisi kuvannut yksityiskohtia tarkasti.

Matala legitiimiys on puolestaan populaarikulttuurilla eli se on kansantajuista ja viihdeteollisuuden tuottamaa sisältöä. Heikkilän mukaan jazz ja sarjakuvat ovat nousseet legitiimiyteen, jolloin niiden ajatellaan olevan "vaikeasti lähestyttäviä ja ymmärrettäviä tavallisille ihmisille".

Arppa, Ohjelmaravintola Maxim, Kuopio, 16.12.2023.

Kulttuurikiinnostukseen ei siis lähtökohtaisesti vaikuta lippujen hinnat, vaan pohjasyy on usein koulutuksessa. Tästä syntyy ajatusmalli, ettei jokin kulttuurin osa-alue muka kuuluisi tai kiinnostaisi tiettyä ihmisryhmää. On toki totta, että köyhä joutuu miettimään tarkemmin kuinka käyttää rahansa, mutta Suomessa on myös paljon keinoja, joilla vähavaraisetkin voivat päästä kulttuurin pariin.  Yksi tällainen on muun muassa Kaikukortti. Lippujen hintoja tärkeämpää olisikin madaltaa kynnyksiä symbolisesti eli osoittaa, että tämä on tarkoitettu kaikille, eikä mitään tarvitse tietää etukäteen.

Yllättävää oli itselleni myös Heikkilän kertoma tutkimustieto, jonka mukaan kulttuurin ja urheilun harrastajat ja kannattajat suhtautuvat lähtökohtaisesti positiivisemmin näihin molempiin kulttuurin osa-alueisiin kuin ne ihmiset, jotka eivät kuluta kumpaakaan kulttuurin muotoa. Urheilun ja kulttuurin harrastajia yhdistää korkeampi legitiimiys, sillä koulutetumpi väki käy museoissa, teattereissa ja urheilutapahtumissa useammin kuin vähemmän koulutettu väki. Mikäli urheilun ja kulttuurin kannattajakunta on lähtökohtaisesti avarakatseista ja hyväksyvää, mistä vastakkainasettelu sitten kulttuuri- ja urheilualojen kesken kumpuaa? 

Anni Laukka: From the series Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetyt esineet, valo. Galleria Kuva-Tila, Helsinki, Kuvataideakatemia. 

Vastustus syntyy tunteesta, ettei ymmärretä näkemäänsä ja kokemaansa

Elisa Itkonen jatkoi Riie Heikkilän puheenvuoroa sanomalla, että vastustus syntyy usein tunteesta, ettei näkemää tai koettua "ymmärretä". Vähemmän koulutetun ihmisryhmän on näin ollen helpompi heittäytyä naureskelemaan ja vähättelemään kulttuuritapahtumia: "Lapsikin osaisi tehdä tämän, eihän tämä esitä mitään, tekotaiteellista paskaa".

Elisa Itkosen luotsaamalla ANTI-festivaalilla on yhteiskunnallinen ulottuvuus, sillä se tuo vuosittain paikkasidonnaisen nykytaiteen Kuopioon ja levittää sitä ympäri kaupunkia kaupunkilaisten kohdattavaksi. Taiteeseen siis törmää usein sattumalta, jolloin sitä ei välttämättä tarvitse mennä tietoisesti katsomaan ja kokemaan.

L. Puska: Urgent - Residenssi taideteoksille. Kuopion yliopistollinen sairaala, 2024.

Välillä tuntuu, että suomalaiseen perusluonteeseen istuu paremmin negatiivinen suhtautuminen asioihin, kuin ujon varovainen positiivisuus. On helpompi vähätellä kaikkea uutta ja vierasta kuin heittäytyä sen vietäväksi. Tunnistan tämän tietämättömyyden ja siitä syntyvän pelon myös itsessäni. Kun aloin kirjoittaa blogia vuonna 2010 halusin kirjoittaa taiteesta, mutta minua pelotti sanoittaa sitä mitä ajattelen. Opiskelin taidehistoriaa, joten minulle oli kyllä kertynyt keinoja sanoittaa ajatuksiani, mutta silti ajattelin, että entä jos en ymmärrä maalausta, valokuvaa, veistosta tai videota siten kuin taiteilija on halunnut sen esittää? Kuinka noloa kertoa julkisesti mitä ajattelee taiteilijan työstä ja samalla arvostella sitä...

Tämä on mielestäni edelleen iso haaste kulttuurikentän näkyvyydelle ja sen kasvulle. Juuri tällaista puhetta tunteista ja ajatuksista taiteen ja kulttuurin äärellä tarvittaisiin! Ei ole oikeita tai vääriä vastauksia tai ajatuksia kulttuurin äärellä, kun osaa perustella ajatuksensa. Kyky perustella ajatuksensa ja väitteensä auttavat ymmärtämään tätä yhteiskuntaa ja maailmaa muutenkin, joten tämän harjoittelu pitäisi kuulua jokaisen ihmisen perusluonteeseen ja hyviin tapoihin. Siinä missä urheilukulttuurin kannattaminen näkyy ihmisistä ulospäin fanituotteina, ja someen julkaistaan materiaalia urheilijoista ja urheilutilaisuuksista, taide- ja kulttuurikenttä on hiljaisempi ja ulospäin näkymättömämpi. 

Mitä kulttuurikenttä voi oppia urheilukulttuurista? Luottamus on kaiken perusta

Ilja Venäläinen tokaisi keskustelussa hyvin, että Suomeen tarvitaan kulttuurikentälle enemmän samanlaista talkoohenkisyyttä mitä urheilukulttuurissa on alusta alkaen: "Sellaista mokkapalakulttuuria". Myös Elisa Itkonen piti tärkeänä lastenkulttuuriin panostamista, sillä lapsista kasvaa kulttuuri- ja urheilumyönteisiä aikuisia, jos heille annetaan mahdollisuus kokea ja kasvaa noihin maailmoihin jo pieninä. Riie Heikkilä jatkoi, että mikä tahansa harrastaminen tukee yhteisöllisyyttä ja sen kasvua.

Tatu Säisä nosti esille kenties illan tärkeimmän lauseen: Molemminpuolinen [kulttuuri- ja urheilukentän] luottamus on kaiken yhteistyön perusta. Verkostojen merkitys on tärkeää, jotta urheilun ja kulttuurin toimijat tuntevat toisensa, ja on näin ollen helpompi ottaa yhteyttä, jos tietää ne hyvät tyypit. "Hyvillä tyypeillä" tarkoitan sitä, että tietää tai tuntee ihmisiä edes sen verran, että osaa olla oikeisiin henkilöihin yhteydessä. Löytää kentältä sellaiset tyypit, joiden kanssa haluaa tehdä yhteistyötä. Ilja Venäläinen lisäsi, että toimijoiden tulee tuntea olevansa "samalla tasolla". Tämä liittyy muun muassa puhetyyliin ja siihen, että osataanko omasta toimintakuplasta tulla sen verran ulos, että puhutaan yleistajuisesti ja näin toista kunnioittaen.

Itsekin myönnän, että olen ollut ajatuksineni stereotypisesti värittynyt muun muassa siten, että "jääkiekkoilijat on kusipäitä", ja kasvanut kuulemaan huuteluja siitä, kuinka "taiteilijat on taivaanrannan maalareita" tai "ne välttelee oikeiden töiden tekemistä". Jep. Tällaisten ajatusmallien pohjalta on varmasti todella hedelmällistä lähteä tekemään yhtään mitään....

Tatu Säisä on ollut omassa yritystoiminnassaan ihailtavan ennakkoluuloton ja kokeilunhaluinen. Hän kertoi muun muassa Sunsets Kuopio -festivaalitapahtuman järjestämisestä, jonka yhteydessä on myyty firmoille kesä- ja tyhypäivätoimintaa muun muassa joogan ja maalauskurssien muodossa. Yhteistyötä on ollut (tulee olemaan?) myös sirkus- ja valotaiteilijoiden kanssa. He ovat halunneet tietoisesti tukea myös junioriseura- ja kulttuuritoimintaa.

Rahaa pilaa taiteen vapauden? Sponsoritoiminnan mahdollisuudet?

Tatu Säisän puheenvuoron yhteydessä keskusteltiin myös taiteen vapaudesta ja siitä pinttyneestä ajatuksesta, kuinka "raha pilaa taiteen". Tämä on usein myös syy, minkä vuoksi taidekentän on vaikea puhua rahasta. Tai rahan puutteesta kyllä puhutaan, mutta rahaan myös suhtaudutaan ristiriitaisesti. Erilaiset tilaustyöt tai julkisen taiteen projektit ovat taiteilijoille tärkeitä tulonlähteitä, mutta niissä on usein myös se haaste, että tilaaja määrittelee rajat tai toiveet taiteelliselle ilmaisulle. Tällöin taide ei lähtökohtaisesti ole "taidetta taiteen vuoksi", mikä on vapaan taiteen päämäärä.

Timo Kokko: Momentary Appearance -installaatio, 2016. 7 jättiläistä -näyttely, Kuopion taidemuseo.

Olen vuosien varrella istunut kuuntelemassa lukuisia kulttuuri- ja taidekentän tilaisuuksia, joissa olen välillä ollut myös itse puhumassa. Olen sitä mieltä, että taidekentän tulisi rohkaistua puhumaan rahasta ennakkoluulottomammin. Samoja haasteita käsitellään kaikissa kulttuurialan keskustelutilaisuuksissa ja usein tuntuu, että se vika on meissä kulttuurikentän edustajissa itsessämme, ettemme saa vietyä asioita eteenpäin tai muutettua tilannetta. 

Sponsorointi on urheilumaailmassa arkipäivää. Firmojen ja yritysten logoja on painettuina kaikkiin urheiluvarusteisiin. Tämä tuntuu taidekentän edustajista vieraalta: että taideteoksen yhteyteen painettaisiin maksettu mainos? Mutta sponsorointia ei tulisi ajatella liian mustavalkoisesti.

Tatu Säisä sanoi, että urheilussa ja yritystoiminnassa yhteistyökumppanuudet ovat muuttuneet. Yhteistyön tulee olla vastavuoroista. Samasta asiasta puhui myös KalPa Hockey Oy:n toimitusjohtaja Toni Saksman Kuopion Kulttuurifoorumissa (3.6.2025). Saksmanin mukaan yhteistyökumppanuuksien tulee nykyisin ulottua myös arvoihin: toimijoiden tulee jakaa toistensa arvot. Ja nyt olemme saaneet avattua hedelmällisemmän maaperän myös kulttuuriyhteistöille.

Reijo Kela: Hiljainen kansa, 2025. Kuopion kaupunginteatteri, Amfiteatteri. 

Erinomaisena esimerkkinä urheilutoiminnasta lainattuun sponsoritoimintaan ja vapaaehtoistoimintaan on mielestäni viime kesän Kuopio Tanssii ja soi -festivaalin yhteydessä julkistettu Reijo Kelan performanssi- ja ympäristötaideteos Hiljainen kansa. Ymmärtääkseni Hiljaisen kansan kannattelemat turvepäät saatiin teoskokonaisuuteen sponsoritoiminnan myötä.

Näin ollen taidekentän tulisikin ajatella sponsoritoimintaa uhkakuvien sijaan mahdollisuuksina: etsiä niitä omaan toimintaan ja arvoihin liittyviä toimijoita ja ottaa rohkeasti yhteyttä. Mitään yhteistyötä ei koskaan synny, jos ei edes uskalla kokeilla. Tällaisista kulttuurikentän sponsoroinneista ja yhteistöistä tulisi myös puhua kuuluvammin. Kertoa onnistuneista yhteistyökumppanuuksista.

Onnistuneita yhteistyöavauksia 

Urheilun ja kulttuurin vaikuttajilla on paljon valtaa seuraajiinsa. Tatu Säisä ehdottikin, että nämä eri vaikuttajakenttien toimijat pitäisi törmäyttää keskenään, jolloin he omalla avarakatseisella asenteellaan levittävät urheilu- ja kulttuurimyönteisyyttä omille ja toistensa seuraajille. Jokainen voi ottaa tästä kopin myös ihan arkisessa elämässään: käydä kokemassa jotain sellaista kulttuurimuotoa, mitä ei ole vielä kokeillut ja kertoa siitä kavereilleen. Opetella samalla sanallistamaan näkemäänsä ja kokemaansa, eikä vain tyydytä siihen kuluneeseen vähättelyyn, kun "ei muka ymmärretä". Minäkään en ymmärtänyt aluksi mitään jääkiekosta, mutta kysyvä ei tieltä eksy ja nyt osaan jo vähän enemmän.

Ars Liberan Flow-näyttely Kuopion jäähallissa, 2025.

Itse pidin raikkaana yhteistyönä myös viime kesän KalPa Hockey Oy:n ja Kuopio Tanssii & Soi tapahtuman Tanssia ja taidetta jäähallilla. Kesällä jäähallilla ei ole otteluita, joten sinne vietiin tanssiesityksiä ja taidenäyttely!

Mitä urheilukenttä voi oppia kulttuurimaailmasta?

Tiede & Taide -illan keskustelut ovat resonoineet usein mielessäni. Askelia urheilun ja kulttuurin yhteistyölle tehdään kaikkialla, mutta niistä pitäisi pitää kovempaa ääntä. Tiedottaa asioista ristiin. Nyt kun olen itse alkanut sivusilmällä seurata kulttuurikentän lisäksi jääkiekkokulttuuria, löydän sieltä orastavaa ymmärrystä myös pehmeämpiä kultturiarvoja kohtaan.

Tommy Lindgren luotsaa jääkiekkomaailmasta kertovaa Meidän peli -podcastia, jossa puhutaan jääkiekkokulttuurista ja sen arvoista. Satuin näkemään otteen jaksosta, jossa Sami Kapanen ja Aleksi Elorinne (molemmilla KalPa-tausta) puhuivat herkkyydestä:

Tommy Lindgren: "Lätkässä ei välttämättä kauhean usein puhuta herkkyydestä. Puhutaan ehkä herkistä käsistä, mutta ei välttämättä herkästä mielestä samalla tavalla kuin vaikka taiteiden puolella tai muunlaisessa ilmaisussa. Onko se herkälle ihmiselle sopiva laji tuo jääkiekko?"

Sami Kapanen: "Tietyllä tavalla semmoinen herkempi sielu tai erilainen mieli hyvin helpolla leimataan meillä niin kuin taiteilijaksi, sen sijaan, että me puhuttaisiin vain erilaisista persoonista ja annettaisiin ymmärrystä enemmän. Mitä enemmän tässä tulee itsellekin kokemusta ja ikää, ja on oppinut näkemään itsensä kautta sen, miten erilaisia tunnetiloja voi olla ja niitä pitäisi ymmärtää. Iso asia olisi, että kopissa pystyy olemaan mahdollisimman oma itsensä, koska se, että sä laitat jonkun roolisuorituksen päälle, niin sä et pysty millään tavalla antamaan omaa potentiaalia joukkueenkaan käyttöön, koska aina, kun on jotain päälle liimattua, niin se jättää vajaaksi."

Aleksi Elorinne: "Mun mielestä [jääkiekko] sopii mainiosti herkille ihmisille ihan samalla tavalla, kun kaikille muillekin. Ehkä siitä pitää vain olla tietoinen ja niitä omia rajoja pystyä vetämään. Kyllä mä kannustan kaikkia olemaan hyvin voimakkaasti sitä mitä on."

Terve uteliaisuus toisia kohtaan

Ehkä tärkein oppi tästä kaikesta on yrittää ylläpitää sellaista tervettä uteliaisuutta kaikkea kohtaan. Ettei leimata toisiamme "me ja ne muut" -leireihin, koska siitä ei ole tässä maailmassa koskaan seurannut mitään hyvää. Tämän vuoksi ilahduin myös yllättävästä tiedosta, että entinen jääkiekkoilija ja jääkiekkovalmentaja Alpo Suhonen tunnetaan leikillisesti myös jonkinlaisena "taidekoutsina". 

Apu-lehti haastatteli Suhosta, jossa otsikkona oli "Rakkauteni ovat taide, nainen ja jääkiekko". Artikkelissa esitellään Alpo Suhosen Forssassa sijaitseva koti: Villafors. Tällaisia hyvänmielen ja raja-aitoja ylittäviä artikkeleita, haastatteluja ja uutisia tarvittaisiin lisää. Ja toisaalta, voimme jakaa tällaista asennetta myös itse ympärillemme.

Kiitos Suomen Kulttuurirahasto mielenkiintoisesta 

ja valtavasti ajatuksia herättäneestä keskusteluillasta!