Kotien taidetta

Millaista taidetta tavallisilla asukkailla on kotinsa seinällä? Tähän pääsee tutustumaan Jyväskylän taidemuseon Kotien taidetta -näyttelyssä. Ajatus syntyi keskisuomalaisen naisen ehdotuksesta Laura Suhosen Jyväskylän yliopistoon tekemään pro gradu -tutkielmaan. Pro gradussa tutkittiin keskisuomalaisten asenteita suomalaisia taidemuseoita ja Jyväskylän taidemuseota kohtaan. Ehdotuksessa haluttiin nähdä taidetta ihmisten kodeista.

Jyväskylän taidemuseo etsi ja osallisti keskisuomalaisia näkyvästi somessa ja lehdistössä tuomaan kotien taidetta esille näyttelyä varten.

"Teokset on valittu näyttelyyn avoimen haun kautta, johon kaikki keskisuomalaiset saivat osallistua. Vapaaehtoisista koostuva 40-jäseninen raati teki valinnat yhteensä 240 ehdotuksen joukosta. Esillä on monipuolinen kattaus niin ammattilaisten kuin harrastajienkin teoksia.

 

(---) Valintaraatiin kutsuttiin jäseniä ympäri Keski-Suomea ja mukaan ilmoittautui ihmisiä 14 paikkakunnalta, Jyväskylän lisäksi edustettuina olivat mm. Pihtipudas, Joutsa, Uurainen, Jämsä, Äänekoski ja Kivijärvi."

Näyttelyidea on loistava, sillä olen itsekin joskus miettinyt, kuinka jännittävää olisi päästä näkemään taidetta ihan tavallisista kodeista. Millaisia teoksia ihmiset hankkivat kotiensa seinille? Ehkä teoksia tärkeämpiä ovat jopa teosten yhteydessä olevat kertomukset siitä, miksi kyseinen taideteos on omistajalleen merkityksellinen. Tarinoista käy ilmi, että tunnetasolla sillä ei ole merkitystä, onko teos ammattilaisen vai harrastajan tekemä, jos se puhuttelee sisällöllään omistajaansa.

Sampsa Sarparanta: Taivas repeää, 2000-luvun alku.

Sampsa Sarparanta: Taivas repeää

"Ostin taulun 2007 Sarparannan näyttelystä Galleria Uusitalosta. Se oli arvokas, mutta taiteilijan vaatimuksesta tauluilla oli opiskelijoille edullisempi hinta. Opiskelin töiden ohella ja hankin sen heräteostoksena. Seinällemme sijoitettu taulu oli paitsi vaikuttava, myös pelottava pienten lastemme silmissä. Taulu oli seinällä joitain vuosia, mutta sittemmin lasten kasvettua ja siirryttyä omiin huoneisiinsa, taululle ei ollut paikkaa. Sen jälkeen taulu oli sijoitettuna sitä ihailleen ystävämme seinällä vuosia. Nyt halusimme ison taulun kaikkien nähtäville museoon."

Erkki Heikkilä (1933-1996): Tornado I, 1961. 

Erkki Heikkilä: Tornado I

"Teoksen hankki isäni 1960-luvulla osamaksuna tai palkkiona tekemästään työstä, jota taiteilijalla tai taidekauppiaalla ei ollut varaa maksaa muutoin. Isääni teos muistutti nuoruuden pelottavasta kokemuksesta Tampereen Näsijärvellä. Hän oli kalassa omatekoisella kangaskajakilla. Järvellä nousi myrsky ja sen yhteydessä tornadon kaltainen korkea pyörre. Siksi juuri tämä teos tuli kotiimme Jyväskylän Tikkaan. Äitini nimitti teosta 'räjähtäneeksi sillitynnyriksi', eikä pitänyt taulusta. Vanhempieni syntymävuosi on 1921 ja molemmat ovat edesmenneitä. Teos on muisto heistä ja siirtynee tyttärelle."

Taiteilija ei tiedossa: Ei teosnimeä, 1942/43.

Taiteilija ei tiedossa: Ei teosnimeä

"Taulu on mummuni ja pappani kihla- tai häälahja heidän työnantajaltaan. Hämärän hyssy, jossa tunnelma ja hetki tulevat lähelle katsojaa. Mummuni kannusti minua kovasti pienenä lukemisessa ja aina aamuisin aapisen välissä oli käynyt aapiskukko munimassa. Milloin 5 penniä, milloin suklaakarkin. Lukeminen ja tarinat olivat ja ovat edelleen minulle tie toisiin maailmoihin. Taulun kultareunukset ovat ajan saatossa tippuneet, kuten ne tippuvat joskus arjessakin. Taulu on minulle rakas ja tärkeä osa elämäni tarinaa."

Anja Kokko: Hiirenkorva-aika, 1981.

Anja Kokko: Hiirenkorva-aika

"Evakkotaustaisella lähisukulaisellani oli tämä  teos seinällä, kun olin lapsi. Kooltaan teos tuntui valtavalta ja sen tunnelma maagiselta. Tekstiilitaide on kiehtovaa, ja tämä linnunpesä on täydellinen sekä katsoen että koskien. Teos tuo aina mieleeni mummoni Emmin, jonka koti oli Sortavalassa, Kirjavalahden rannalla, jäi rajan taakse järvineen ja laululintuineen. Paljon ei mahtunut mukaan lähtiessä, eikä meillä ole kuin kuvia ja kerrottuja muistoja. Nämä linnut muuttivat mukanani Helsinkiin ja palasivat pesimään Jyväskylään. Toivon, että lintujen koto tuo kaikille turvaa ja rauhaa."

Matti Pikkujämsä: Keltainen lintupuu, 2020.

Matti Pikkujämsä: Keltainen lintupuu

"Olen päätynyt keräämään pienoisen kokoelman lintuaiheista taidetta. Tyttäreni nimitti itseään pienenä titilinnuksi, ja lintu aiheena symboloikin minulle jonkinlaista lapsenomaista vapautta ja onnellisuutta. Tässä vanerille maalatussa teoksessa on kolme pikkulintua kotipuussaan - kuin kolme tyttöäni. Siksi teos tuntuu itselleni erityiseltä."

Anja Santala (1936-2021): Olipa kerran Eerolan talo.

Anja Santala: Olipa kerran Eerolan talo

"Muistuma kadonneesta Tourulasta. Eerola oli toinen Jyväskylän Tourulan alueen kahdesta kantatilasta. Eerolan talo rakennettiin vuonna 1905. Tourulan alueen kaavoitusratkaisut 1980-luvun alussa johtivat siihen, että talo purettiin vuosina 1992-1993. Anja Santalan naivistis-humoristisen tyylin mukainen maalaus oli nähtävänä Galleria Beckerissä Jyväskylässä kevättalvella 2002. Taulun nykyinen omistaja on lapsena asunut Eerolassa."

Kirsi Neuvonen: Vintagepuku 1L, 2012.

Kirsi Neuvonen: Vintagepuku 1L

"Äitini kuoli vuonna 2012. Sain perinnöksi rahaa ja ostin taidetta. Halusin kunnioittaa äitini muistoa taiteella ja myös kuvan puvulla. Äitini nimittäin teki vaatteita itselleen ja minulle sekä veljilleni."

Veli-Pekka Honkimäki: Erityisen aurinkoinen päivä, 2015.

Veli-Pekka Honkimäki: Erityisen aurinkoinen päivä

"Kun talvi alkaa raottelemaan oviaan ja valo tuikahtaa sisälle, otan esiin kesäajan tauluja ja siirrän talviajan tauluja lepoon. Oheinen 'Erityisen aurinkoinen päivä' on yksi kesätauluista, joka vie minut kesän säteilevään hehkuun ja energiaan neljällä auringollaan. Tätä työtä katsellessani pitkään pääsen sen sisään ja voin levätä sen maagisessa taiassa ja käyskennellä siinä maailmassa. Tämän taiteilijan mieli on vapaa kahleista sallien kuvien kanavoitua näkyviksi sellaisina kuin ne tulevat universumista muokkaamatta niitä maailman mittapuille sopiviksi."

Anni Honkala: Itämisvaihe, 2024.

Anni Honkala: Itämisvaihe

"Itämisvaihe herättää minussa toiveikkaan tunteen. Värien raikkaus ja takaa tuleva vaikutelma valosta herätti kiinnostukseni. Löysin taulun vuoden pimeimpään aikaan ja se muistutti minua vuodenajan vaihtumisesta. Myös kasviaihe on sydäntäni lähellä."

Martta Wendelin (1893-1986): Anna Elina, 1953.

Martta Wendelin: Anna Elina

"Martta Wendelin maalasi muotokuvani Juthbackan kartanossa Uudessakaarlepyyssä. Olin silloin 6-vuotias. Hän oli ystävällinen, hiljaisen ja kiltin oloinen pitkässä työtakissaan. Valokuvia ei käytetty. Vilkkaalle tytölle mallina istuminen oli todella pitkäpiimäistä. Kuvassa minulla on kummitätini Anssu (Anna-Liisa) Salomaan neuloma pusero. Anssi oli isoisäni rovasti Hjalmar Paunun taloudenhoitaja Jyväskylän pappilassa. Kuvaan liittyy muisto kuumasta kesäpäivästä, joka piti viettää hiljaa mallina istuen, ilo uudesta kauniista puserosta ja kummitäti Anssusta. Wendelin maalasi samaan aikaan muotokuvat neljästä sisaruksestani. Kuvat olivat lapsuudenkodissani olohuoneen seinällä."

Kain Tapper (1930-2004): Kianto ajan muistoja, 1973.

Kain Tapper: Kianto ajan muistoja

"Kain Tapper lahjoitti teoksen Mikko Niskaselle 1974 Kianto ajan muistojen yhteydessä. Mikko Niskanen lahjoitti teoksen äidilleni, Leila Öhmanille, hänen täyttäessään 50-vuotta, 8.4.1984, Laukaan Vehniällä. Mikko Niskanen tuli Käpykolosta Konginkankaalta taksilla juhlistamaan syntymäpäivää yöllä klo 00.00. Syntymäpäiväpuhe kesti noin 2 tunta ulkona portailla ja vettä satoi. Tauluun jäi kastuessaan jäljet, jotka muistuttavat tilaisuudesta."

Vapaaehtoisten valinnat

Näyttelyssä on paljon hyviä teoksia ja mielenkiintoisia tarinoita. Itse olisin kuitenkin jättänyt näyttelystä pois teokset, jotka ovat taiteilijoiden itsensä tekemiä tai sukulais/ystävyyssuhteilla hankittuja/saatuja. Tällaiset siteet vaikuttavat väkisin taiteen valinnassa, eikä se ole enää pelkkä teos, joka puhtaasti puhuttelee. Poikkeuksena koin Tarja Malisen veistoksen Pekka, jossa taiteilija oli käsitellyt poikansa kuolemaa. Teoksen omistaa taiteilijan sisko, joka avasi tarinassa veistoksen taustoja.

Näyttelyssä on hyvä muistaa, että teosvalinnat on tehnyt vapaaehtoisraati. Ammattilaiset olisivat kuratoineet näyttelyn todennäköisesti hieman toisin, mutta pidän arvokkaana alueellisten asukkaiden osallistamista näyttelyn kokoamiseen. Tarinat ovat näyttelyn parasta antia, etenkin ne, joissa kerrotaan ensimmäisistä taideostoista. Mikä teoksessa on vetänyt puoleensa niin paljon, että sen on halunnut ostaa oman kodin seinälle.

Oletin etukäteen näkeväni enemmän nimekkäiden taiteilijoiden teoksia, mutta näyttelyhaussa ei ymmärtääkseni edes määritelty, että teoksen tulisi olla ammattitaiteilijan työ. Halukkaat saivat tarjota kotoaan tosin vain yhden teoksen näyttelyyn tarinan kera.

Mitä itse ehdottaisit näyttelyyn?

Toivon tämän näyttelyidean leviävän myös muualle Suomeen. Taidemuseoiden kokoelmissa teoksilla on alueellisuuden lisäksi myös valtakunnallista merkittävyyttä. Yksityiskodeissa on kuitenkin paljon teoksia, jotka eivät välttämättä koskaan pääse isomman yleisön nähtäville. Tämän vuoksi olisi kiinnostavaa nähdä, että millaisia teoksia ympäri Suomea yksityiskotien seinille päätyy.

Antti Tanttu: Pieni liikuteltava kaipuu, 1/4, 2019, puupiirros. 

Jos minun pitäisi valita oman kotini seinältä vain yksi teos julkisesti esiteltäväksi, vaihtoehto vaihtelisi todennäköisesti päivän ja tunnelman mukaan. Uusin taideostoni on Mira Kankaanrannan teos Lähtö, mutta siitä huolimatta asettaisin tällä hetkellä ehdolle Antti Tantun puupiirroksen Pieni liikuteltava kaipuu.

Tarkemman kuvailun teoksesta ja sen ostosyistä voitte lukea yllä linkitetystä tekstistä, mutta kirjoitin siitä muun muassa näin:

"Kaipuuseen liittyy usein surua, kaihoa tai haikeutta. Minulle kaipuu on toisaalta myös eteenpäin syöksevä voima. Kaipuuta voi olla menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Oli tunne kumpaan suuntaan tahansa, Tantun teos liikkuu mukana. Voimme kaivata jotain fyysistä; ihmistä tai asiaa, mutta myös näkymätöntä hetkeä, aikaa, tunnetta tai tunnelmaa. Menneestä on helppo kaivata haikeasti jotain, mutta tulevan kaipuussa on aina toivoa. Uskoa siihen, että kaikki on hyvin, kaipuun kohde saavutetaan. Tunne täyttyy." 

Millaista teosta sinä ehdottaisit kotoasi tällaiseen näyttelyyn?

Kotien taidetta on esillä Jyväskylän taidemuseossa 27.4.2025 saakka.

Ajaton kauneus

Helene Schjerfbeck: Onkiva tyttö, 1884, öljy kankaalle. Pekka Salojärven taidekokoelma.

Jyväskylän taidemuseossa on esillä naisia ja kukka-asetelmia kuvaava näyttelykokonaisuus Ajaton kauneus. Esillä on vanhaa suomalaista taidetta yhdistettynä muutamiin nykytaiteen teoksiin. Museokokoelmien ohella teoksia on saatu lainaan myös useista yksityiskokoelmista.

Helene Schjerfbeck: Onkiva tyttö, 1884, öljy kankaalle. Pekka Salojärven taidekokoelma.

"Näyttely tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden tutustua muun muassa eräisiin Pekka Salojärven kokoelman Suomen kultakautta edustaviin teoksiin, jotka ovat tähän saakka olleet nähtävissä vain Jyväskylän kaupungintalolla. Esillä on esimerkiksi Helene Schjefbeckin Onkiva tyttö vuodelta 1884 ja Albert Edelfeltin Ompelijattaret vuodelta 1887."

Näyttely on taidehistoriallinen katsaus naisen rooliin mallina ja muusana, mutta myös itsenäisenä taiteilijana. Pitkälle on tultu niistä ajoista, jolloin taiteilijuutta ei pidetty naiselle soveliaana ammattina. Naistaiteilijoiden aihepiiri rajautui usein omakuviin, toisiin naisiin, lapsiin ja (kukka-)asetelmiin. Historialliset kohtaukset ja muut "merkityksellisemmät" aiheet oli varattu miestaiteilijoille.

Emil Rautala: Istuva nainen, noin 1916, öljy levylle. Yksityiskokoelma.

Eva Bremer-Myntti: Omakuva, 1930-luku, pastelli paperille. Yksityiskokoelma.

Taidehistorioitsija Riitta Konttinen (s.1946) on tehnyt uraauurtavaa työtä nostaen vuosikymmenten myötä esille unohdettuja naistaiteilijoita. Naistutkimus alkoi Suomessa vasta 1980-luvulla ja Konttinen alkoi tutkia 1880-luvun naistaiteilijoita, koska kukaan muu ei ollut kirjoittanut heistä kirjaa. Pitkään oletettiin myös eurooppalaisessa taidehistoriassa, että naistaiteilijoita ei olisi juuri ollutkaan.

Amélie Lundahl: Bretagnelainen tyttö, 1887, öljy paneelille. Elin Danielson-Gambogi: Maisema Bretagnesta, 1884, öljy kankaalle. Pekka Salojärven taidekokoelma.

Jalmari Ruokokoski: Taiteilijamuotokuva (Elvira Bono), 1915, öljy kankaalle, yksityiskokoelma. Emilia Ukkonen: Nmetön, 2018, C-print, yksityiskokoelma.

Kyllä naistaiteilijoita oli, mutta historiaa kirjoitetaan edelleen usein miesnäkökulmasta käsin. Naiset unohdettiin ja kadotettiin taidehistoriasta, kunnes tutkimustyö alkoi nostaa heitä esiin historian hämärästä. Riitta Konttisen tutkimusten lisäksi erinomainen teos on esimerkiksi Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä (Otava, 2024). Suorastaan jännitystarinan muotoon kirjoitettu Pirkko Kotirinnan teos ruotsalaisesta Hilma af Klintistä (1862-1944) osoittaa puolestaan hänen luoneen abstraktia taidetta paljon ennen Wassily Kandinskyä (1866-1944), jota on pidetty abstraktin taiteen pioneerina.   

"1800-luvun lopulta lähti kehitys, joka nosti suomalaiset naistaiteilijat miesten rinnalle kilpailemaan samoista palkinnoista, matka-apurahoista ja opiskelupaikoista. Monet heistä suuntasivat tuolloin Pariisiin ja kykenivät tekemään uraa arvostettuina taiteilijoina kotimaahan palattuaan."

Ina Colliander: Ikkuna Pariisissa, 1938, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.

Ajaton kauneus -näyttely on nimensä mukainen. Teokset ovat kauniita ja helposti lähestyttäviä, mutta taidehistorioitsijana pidän sisältöä kauneutta merkityksellisempänä. Tällaisessa maailmanajassa tuntuu, ettei mitään voi enää pitää itsestäänselvyytenä. Kolme vuotta sitten olisin pitänyt näyttelyä kenties vähän turhan kevyenä, mutta nyt elämme maailmassa, jossa itsenäisyys, sananvapaus, tasa-arvo ja inhimillisyys ovat uhattuina.

Kauniisti kuvatun maalipinnan alla on muistutus historiasta. Nainen oli taidehistoriassa pitkään miehisen katseen kohde, kunnes vuosisatojen rohkeiden ja määrätietoisten naisten myötä he raivasivat tiensä ammattiin, tekijöiksi, eivät enää pelkiksi kohteiksi. Työtä ei ole tehty yksin, vaan muutoksen aikaansaaminen on vaatinut myös sen, että vuosisatojen varrella naisten rinnalla on kasvanut ennakkoluulottomia miehiä, jotka ovat tukeneet ja avanneet ovia.

Amélie Lundahl: Tärkeä kysymys, 1887, öljy kankaalle. Pekka Salojärven taidekokoelma.

Sitä luulisi, että saavutettujen vapauksien ja arvojen puolesta ei tarvitsisi enää taistella. Samaan aikaan joudumme lukemaan uutisista, kuinka Irakin parlamentti hyväksyi lakiuudistuksen, joka sallii 9-vuotiaiden tyttöjen naimisiinmenon. Sama lakiuudistus myös vaikeuttaa naisilta oikeuden avioeroon, perintöön ja lasten huoltajuuteen.

Jos nyt ajattelet, että tämä ei koske millään tavalla Suomea, niin mitä mieltä olet siitä, että suomalaiselle kuljetusalan yrityksen toimitusjohtajalle Suvi Widgrénille sanottiin tammikuussa 2025 (kuljetusyrityksessä X), että: "Emme palkkaa naisia, koska se häiritsee meidän miestyöntekijöitä". Widgrén kirjoitti Instagram-tilillään:

"Onko tämä vastuullista yrityksen johtamista? Suojellaan miestyöntekijöitä sillä, että ei palkata vastakkaista sukupuolta, ettei vain työt häiriinny?! Sanoja vielä myönsi, että naiskuljettajien ammattitaidossa ei välttämättä ole mitään vikaa. Se, että pidetään vielä p*rnokalenterit seinillä, niin sekin edistää tätä?! Maailma ei muutu ikinä, jos emme saa naisia enemmän omistajiksi, hallituksiin ja johtajiksi ja nimenomaan miesvaltaisille aloille, kuten teollisuus, logistiikka, rakennusala!"

Ajaton kauneus -näyttelyssä voi pysähtyä miettimään, että mitä 1800-1900-lukujen naistaiteilijat ovat kokeneet ja mistä he ovat todennäköisesti luopuneet sen vuoksi, että halusivat taiteilijan ammattiin ja menestyä siinä. Teknisesti naiset ovat (ja ovat olleet) yhtä lahjakkaita käyttämään sivellintä, tai mitä tahansa muuta välinettä ja työkalua, siinä missä miehetkin. Ihminen (sukupuolesta, ihonväristä, kansallisuudesta jne. riippumatta) oppii tekemään mitä tahansa, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Näyttely on esillä Jyväskylän taidemuseossa 27.4.2025 saakka. 

Kahden teoksen ilta

*Lippu saatu

Birgitte Skands. Still / Dancing / Body. Kuva: Bruno Volpe ja AdeY. Tanssiteatteri Minimi.

Harvat nykyiset ihmiset ympärilläni tietävät, että minulla on tanssitaustaa. Yläkoulu- ja lukioaikoina harrastin streetjazzia ja nykytanssia. Meillä oli oma tanssiryhmäkin, jonka kanssa kiersimme esiintymässä. Noista vuosista tarttui kiinnostus tanssiin, vaikka kyseinen harrastus on omalta osaltani jäänyt. Koen siitä olleen kuitenkin hyötyä myöhemmin erilaisiin esiintymistilaisuuksiin valmistautuessa. Rohkeutta heittäytyä, ja olla ottamatta itseään liian vakavasti.

Kuopiossa toimii valtakunnallisestikin merkittävä ja palkittu Tanssiteatteri Minimi. Sen taiteellisena johtajana aloitti 1.8.2024 Taneli Törmä. Helmikuun lopussa 2025, Törmän debyytti-iltana, esitettiin Kahden teoksen ilta: Still / Dancing / Body ja Vapaa Pudotus.

Siitä huolimatta, että tanssitaide kiinnostaa, se on minulle vaikea laji ymmärtää. Ymmärsin sitä paremmin tanssiessani itse, mutta taidemuotona olen vielä raakile analysoimaan lajimuotoa. Ja juuri siksi haluan yrittää.

Still / Dancing / Body

"Still / Dancing / Body on tanssiesitys, jonka Taneli Törmä on tehnyt yhteistyössä Birgitte Skandsin kanssa. Taneli ja Birgitte aloittivat tämän projektin koronapandemian aikana vuonna 2020. Viikoittaisista kävelyretkistä puistoissa ja keskusteluista tanssista ja elämästä muodostui rutiini, joka ruokki heidän taiteellista yhteistyötään.

(---) Filosofis-fyysisellä lähestymistavalla taiteilijat pyrkivät syventymään elettyyn kokemukseen sekä kiteyttämään Birgitte Skandsin yli 60-vuotisen elämän ja tanssin."

Teos alkoi siten, että Birgitte Skands alkoi taputtaa rytmissä, johon yleisö tuli mukaan. Tämän jälkeen lavan takana olevalle isolle valkokankaalle heijastettiin kuvat valkoisesta materiasta, joka näytti ensinäkemältä jäiseltä seinämältä. Kuvat olivat toisensa peilikuvia. Näytti siltä kuin jääseinämät tai mannerlaatat olisivat hanganneet toisiaan vasten. Äänimaailma oli tasainen kohina. Skands otti kontaktia valkokankaan seinämään.

Ajan kuluessa "jäiset seinämät" paljastuivat lentokoneen ikkunasta kuvatuiksi pilvimassoiksi. Kuvat olivat vaakasuunnan sijaan pystykuvia. Lentokoneen siipi vilahteli liikkuvassa kuvassa ajoittain. Tämä osio päättyi kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Tanssijan liike näyttäytyi minulle rauhallisena, mutta jatkuvana.

Kuva: Bruno Volpe ja AdeY. Tanssiteatteri Minimi.

"Välikohtauksessa" Skands pysähtyi, meni lavan sivussa istuvan Taneli Törmän ja pöydän ääreen ja kertoi yhteistyöstään hänen kanssaan. Tai lähinnä Skands muisteli yhtä päivää Törmän kanssa Kööpenhaminassa. Tuolloin ei Skandsin mukaan ollut aurinkoa, vaan  usvaa ja sumua, ja he myöhästyivät Törmän kanssa junasta. Skands joi vettä ja rauhoitti itsensä. Tämän tarinan yhteydessä olisin kaivannut mikrofonia, sillä ääni ei kantanut laajalle, ja englanninkielisestä puheesta oli ajoittain vaikea saada selvää.

Kuva: Bruno Volpe ja AdeY. Tanssiteatteri Minimi.

Seuraava osio alkoi pimeydestä. Birgitte Skands seisoi lavan keskellä ja teatterisavu valtasi lavan. Valoilla luotiin upea, jopa elokuvamainen tunnelma, kun tanssija seisoi savupilvien keskellä. Skands katosi ajoittain savun taakse. Hän tanssi pimeässä seinän vieressä. Tämä tuntui välillä harmilliselta, sillä tanssijan liikkeitä ei koko ajan nähnyt, vaikka savun keskellä ne olivatkin paikoin isoja ja laajoja liikeratoja. 

Savupilvien jälkeen musiikki vaihtui meneväksi ja tarttuvaksi. Tuntui kuin tanssija olisi halunnut saada musiikin rytmin kiinni - jalkojensa alle. Askeleet ikään kuin vastasivat musiikin "koputuksiin". Viimeisessä osiossa oli iloa, isoa liikettä ja katsetta yleisöön.

Skands tanssi esityksen aikana todella paljon selin katsojiin, mikä tuntui itsestäni kummalliselta. Ymmärsin tämän merkityksen alussa, jossa tanssija oli kontaktissa valkokankaan videoon, mutta muuten olisin toivonut enemmän liikekieltä kohti katsojia. Tosin, tällä tavalla esityksestä välittyi voimakkaasti tanssijan sisäisen maailman liikekieli. Ei esiinnytty välttämättä yleisölle, vaan kuten esittelytekstissäkin sanottiin:

"Still / Dancing / Body on osoitus siitä, miksi monilla tanssitaiteilijoilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luoda taidetta ja olla antamatta periksi."

Kuva: Bruno Volpe ja AdeY. Tanssiteatteri Minimi.

Birgitte Skands tuntui sydämelliseltä ja iloiselta persoonalta. Teos sen sijaan oli minulle vaikea. Ehkä en omaa tarpeeksi elämänkokemusta, että olisin voinut samaistua sen rytmiin ja tunnelmiin. "Filosofis-fyysisellä lähestymistavalla taiteilijat pyrkivät syventymään elettyyn kokemukseen sekä kiteyttämään Birgitte Skandsin yli 60-vuotisen elämän ja tanssin." Sisäinen palo ilmaista itseään liikkeen kautta sen sijaan välittyi minulle voimakkaana. Yhä / Tanssii / Keho.

 

Vapaa Pudotus

Illan toinen esitys sen sijaan iski johonkin syvälle tunnehermoon ja liikutti. Teos alkoi pimeydestä. Kun valot sytytettiin,  tanssija Katja Mustonen oli lattialla hartoidensa varassa, koko keho ja jalat kohti kattoa. Vartalon ylösalaisin oleva alkuasetelma oli outo, kummallinen ja jopa hieman pelottava. Ja siksi äärimmäisen kiehtova.

Kuva: Petra Kuha. Tanssiteatteri Minimi.

"Vapaa Pudotus on tanssiteos epätasapainossa olemisesta – kontrollin ja antautumisen dialogista.

Taneli Törmä on kierrättänyt vanhan teoksensa teemaa Vapaa Pudotuksen pohjana. Alkuperäisen teoksen Trust Off hän teki vuonna 2010 Tanskassa ja 2011 Saksassa kolmelle tanssijalle. Nyt vanhasta liiketutkimuksesta ja aiheesta on syntynyt uusi sooloesitys Katja Mustoselle.

Vapaassa pudotuksessa liike irtoaa tasapainosta ja tuo mukanaan aistimuksen putoamisesta. Esitys tutkii välitilaa, jossa et voi hallita kaikkea. Teoksessa tasapainossa pysyminen ja siitä luopuminen vuorottelevat sekä liikkeen että merkityksen tasolla."

Mustosella oli yllään valossa flueresoiva asu. Valosuunnittelusta vastasi Ruben Rissanen ja se tuki etenkin ensimmäisen tanssiosion tunnelmaa vahvasti. Hehkuva asu ja Mustosen liikkeet olivat kuin toisesta maailmasta. Mustonen liikkui sulavasti ja etenkin jalkatyöskentelyä oli hienoa katsoa. Monesti tanssiammattilaiset puhuvat "kontaktista lattiaan" ja sitä oli tässä tarjolla. Vaikka keho pyöri ja liikkui, jalkaterät ohjasivat upeasti liikkeiden suuntaa liukuessaan lattialla.

Katja Mustonen oli ensimmäisen osion koreografiassa lähes pysähtymätön. Hänen vartalonsa ei kertaakaan ollut täysin pystysuorassa, vaan putoamisen ja kaatumisen tunnelma oli havaittavissa selvästi. Tasapainon uhmaamista ja hallintaa. Vartalo ja sen liike tuntui kuin aaltoilevan. Tätä osiota olisin jaksanut katsoa loputtomiin. Valon, äänen ja liikkeen kokonaisuus oli todella kauniisti toteutettua. Jopa hypnoottista.

Kuva: Petra Kuha: Tanssiteatteri Minimi.

Toinen osio keskittyi katosta roikkuvaan keppiin, sen pyörivään ja heiluvaan liikkeeseen sekä tanssijan kontaktiin kepin kanssa. Mustonen mukaili kepin liikkeitä, pyrki irti ja takaisin kontaktiin. Hienosti oli toteutettu myös hetki, jossa tanssijan keho aaltoili sivuverhojen liikkeen kanssa. Mustonen piti verhoista kiinni ja kurottautui keskellä lavaa olevaa keppiä kohti. Ote verhoista irtosi ja tasapaino tuli hakea uudelleen.

Teos loppui siihen, kun roikkuva keppi jäi itsekseen heilumaan. Liike hidastui ja hidastui. Tanssija liikkui kyljellään kepin alta tönäisten sitä vielä hieman liikkeeseen. Näytti kuin keppi olisi lävistänyt tanssijan kehon. Hän jäi kyljelleen käpertyneenä makaamaan lattialle (kuin pudonneena, kuolleena), kun keppi vielä jatkoi hidasta liikettään. Lopputulos oli surullinen, mutta kokonaisuudessaan esitys oli todella vaikuttava.

Illan ensimmäisestä teoksesta tunsin jääväni ulkopuoliseksi, vaikka yleisöä otettiin mukaan kontaktiin taputusrytmillä. Vapaa Pudotus puhutteli odottamattomasti. Esittelytekstissä teosta kuvailtiin muun muassa näin:

"(---) Mikä on kontrollin ja irtipäästämisen välinen tila? Mitä jos voisimme horjua siinä hetkessä loputtomiin?"

Ehkä tavoitin tämän tunnelman siksi, että olen joutunut pohtimaan samoja teemoja lähiaikoina itsekin. Väitin tanssitaidetta vaikeaksi ymmärtää, ja näin jouduin pyörtämään ajatukseni saman illan esitysten aikana. Huomasin omassa kehossani samaan aikaan iloa ja surua. Minulle taiteesta hurmioituminen sisältää katharsismaisia piirteitä. (Olen kirjoittanut tästä aiemmin otsikolla: Kun taide saa itkemään) Kun äkkinäisen voimakkaan tunnetilan - usein surun, kivun, menetyksen - kautta saavutettava hyvänolon (tai tunteiden puhdistautumisen) tunne synnyttää hurmioita. Niin kävi Vapaan Pudotuksen aikana. Huomasin pidätteleväni kyyneliä, sillä teos oli samaan aikaan tunnelmaltaan kivulias ja kaunis.

Ehkä tanssitaide ei lopulta olekaan niin vaikeaa kuin olen kuvitellut? 

Kun uskaltaa päästää irti.

Merkitykselliset ihmiset

Design: Anne Vasko.

Toimittaja ja motivaatiopuhuja Sanna Mämmi puhui Instagram-tilillään ystävistä. Tai itse asiassa hän esitteli aiheen otsikolla "Merkitykselliset ihmiset eivät tule meidän elämään vahingossa". Ajattelen itse tällaisia ihmisiä ystävinä. Hän jakoi ihmiset eri tyyppeihin sen mukaan, kuinka he elämäämme vaikuttavat:

• Jotkut on "esteitä", jotka tulee pysäyttämän sut, jotta sä muutat suuntaa.
• Jotkut on "opettajia". Nämä ihmiset tulee sun elämään, jotta sä kehityt ihmisenä.
• Jotkut on "enkeleitä". He tuo sun elämään rakkautta, ja auttaa sua ymmärtämään, että olet oikealla tiellä.
• Jotkut on "tienviittoja". Nämä ihmiset näyttää sulle sen, miksi sä haluat tulla.
• Jotkut on "heimolaisia", eli niitä, jotka pysyvät sun matkassa mukana.

Oman kokemukseni mukaan joku saattaa vaikuttaa elämääni useammassa roolissa.

Koen olevani sosiaalisesti lahjakas, mutta - en nyt huono - mutta äärimmäisen hidas ystävystymään. Minulla on laaja tuttavapiiri, joka on täynnä mahtavia tyyppejä. On mukava huomata, kuinka erilaisia elämänpolkuja he kulkevat, ja kuinka meidän polkumme ovat tavalla tai toisella kohdanneet.

Minä kiinnyn ihmisiin hyvin voimakkaasti, joka on osittain syy siihen, miksi pidättelen ystävyysasteelle siirtymistä pitkään. Tämä taas johtuu siitä, että minun on vaikea luopua mukavista ihmisistä. Luopuminen tarkoittaa sitä, että kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu olemaan elämässämme välttämättä koko elämää, mikä on aivan luonnollista. Tätä tapahtuu esimerkiksi työ- ja opiskeluelämässä. He ovat arjessamme tietyn aikaa, kunnes polkumme erkaantuvat. Luopuminen toisesta ihmisestä on minulle helpompaa, jos en kiinny toiseen liikaa.

Kaipaus

Minulle on henkisesti vaikeaa päästää esimerkiksi työkavereita vaihtamaan työpaikkaa, tai päästää heitä eläkkeelle. Tästä on tullut yleinen vitsi nykyisessä työpaikassa. Lähiaikoina olen huomannut esimerkiksi kaipaavani erästä vuosi sitten eläkkeelle jäänyttä työkaveria, joka muisti joka kerta toivottaa minulle "Turvallista kotimatkaa!", kun toivotin hyvää viikonloppua. Hän sai minut myös näkemään asioita uudella tavalla, eli hän oli eräänlainen Sanna Mämmin kuvailema opettaja.

Kaipaus on positiivinen tunne, haikea, mutta positiivinen. Kaikkia ihmisiä ei tarvitse kantaa mukanaan, kun oppii hyväksymään sen, että kaikella on aikansa.

Lapsellinen vs. kyyninen

Tunnustan olevani monessa asiassa vähän lapsellinen. Voimakas kiintyminen toisiin liittyy tähän, mutta lapsellisuudesta huolimatta en ole hyväksikäytettävissä. Ympärilläni olevat ihmiset ovat tietämättään pitkässä testissä, jossa arvioin sitä, ovatko he luottamukseni arvoisia. Päästän heidät todella lähelle vasta, kun olen varma, etteivät he satuta minua. Tämän vuoksi jaan todella henkilökohtaisia asioita itsestäni todella harvoille, vaikka koen olevani monella tavalla avoin myös täällä blogissa.

Lapsellisuuteen liittyy myös ilo ja innostuminen. Nämä ovat minulle helppoja tunteita ja näytän ne luonnostaan. Minua henkilökohtaisesti tuntemattomat saattavat tulkita ilon väärin ja kääntää sen tahallaan tai tahtomattaan teeskentelyksi ja pinnallisuudeksi. Tiedän, että selkäni takana on sanottu muun muassa lause: Voiko se oikeasti olla niin iloinen? Minulle on aivan sama mitä muut sanovat tai ajattelevat, kun ympärilläni oikeasti olevat ihmiset tietävät totuuden.

Olen mieluummin lapsellinen ja hassutteleva kuin kyyninen ja katkera. Viimeksi mainitut tunteet kuluttavat todella paljon energiaa ja syövät ihmisestä kaiken positiivisuuden, ilon ja valon.

• Lapsellinen = sinisilmäinen, kokematon, teeskentelemätön, suoraviivainen, vilpitön, viaton.
• Kyyninen = pilkallinen, välinpitämätön, kylmä, julkea. Kyynisyyttä voi olla esimerkiksi jonkun toisen henkilön innon tai jonkin asian leimaaminen lapselliseksi lannistavalla tavalla.

Kiitoskirjeet

Ihmiset, jotka päästän henkilökohtaisen kuoreni sisäpuolelle ovat sellaisia, jotka haluan pitää elämässäni ja lähellä, vaikka emme näkisi usein. Nämä ovat niitä opettajia, enkeleitä, tienviittoja ja heimolaisia. Haluan panostaa ystävyyssuhteisiini ja minulle on tärkeää osoittaa heille, että he ovat merkityksellisiä.

Ei se määrä vaan laatu. Tämä pätee sekä ystävien määrään että tapaamisten tiheyteen. Luottamuksen saavutettua voin luottaa myös siihen, että ystävyys kantaa arjen kiireiden yli. Minulla on silloin tällöin tapana lähettää kirjeitä tai kortteja ystäville ja kertoa, että he ovat tärkeitä. Puhun kiitoskirjeistä, joissa kohdistan kiitokseni kyseiselle ystävälle. Vaikka ystävä olisi todella läheinen, minulle on välillä helpompaa kirjoittaa ajatukseni kuin sanoa ne suoraan. Tällöin otan tietoisesti myös aikaa miettiessäni kyseistä ystävää ja sitä, mitä ja miten haluan hänelle kertoa, että olet merkityksellinen. Pidän ajatuksena myös siitä, että hänelle jää (halutessaan) konkreettinen muisto sanoistani.

Naiset vs. miehet

Ystävyyssuhteissa minulle on tärkeintä rehellisyys, avoimuus ja teeskentelemättömyys. Minulle on tärkeää, että toinen osapuoli on oma itsensä, eikä yritä miellyttää muita tai esittää muuta kuin on. Aitouden kautta löytää helpommin ne henkilöt, jotka tuntuvat omaan elämään sopivilta. Tähän heijastuu suoraan se, että silloin uskallan myös itse olla heidän seurassaan oma itseni.

Minulla on ystävinä enemmän miehiä kuin naisia ja ajattelen, että se liittyy osittain rehellisyyteen ja teeskentelemättömyyteen. Olen puhunut tästä joidenkin naispuolisten ystävieni kanssa ja usein saattaa olla niin, että etenkin ongelmien ilmetessä naiset tuppaavat tukemaan toisiaan oli tilanne mikä hyvänsä. Pidän kyllä naisten välistä lojaalisuutta ja tukea äärimmäisen tärkeänä, mutta en rehellisyyden kustannuksella.

Minulle ystävät ovat myös sitä varten, että he sanovat jos olen väärässä, tai kyseenalaistavat tarvittaessa näkemykseni positiivisella tavalla. En halua, että kanssani ollaan samaa mieltä vain siksi, että pysytään samanmielisinä. On mielestäni rohkeutta ja rakkautta kyseenalaistaa ystävän mielipiteet ja ajatukset, jos ne pystyy perustelemaan. Oman kokemukseni mukaan miehet pystyvät tähän naisia helpommin ja huolettomammin, kun asiat sanotaan niin kuin ne on, eikä mietitä sitä, että mitä minä haluan kuulla sanottavan. Poikkeuksiakin on.

Töissä kerroin jokin aika sitten eräälle naispuoliselle työkaverilleni, että olen muuttanut asennettani ja ajatuksiani tiettyä asiaa kohtaan. Käytännössä siis myönsin hänelle olevani väärässä ja näin ollen osoitin haavoittuvuuteni. Hän tokaisi: "Tiedätkö, olin miettinyt, että miten sanoisin tuon asian sinulle ääneen, mutta olipa hyvä, että sinulla syttyi lamppu itsestään!"

Sekunnin sadasosan mietin mielessäni, että kuinka hän kehtaa sanoa noin! Nielaisin tunteen, ja seuraavassa sekunnissa mietin, että juuri noin hänen tulikin sanoa. Noilla suorilla sanoilla hän astui lähemmäs henkilökohtaista reviiriäni. Olemalla rehellinen ja avoin, loukkaamatta.

"Ole erityisen kiinnostunut tästä hetkestä,
sillä siinä vietät koko elämäsi."

-Juhani Töytäri-

Hyvää ystävänpäivää ja kiitos, kun kuljet matkassa mukana!

Viisas insinööri...

"Viisas insinööri on satuolento." Näin tokaisi eräs insinöörikoulutuksen saanut kiinteistöhallinnon työkaverini. Yleensä se olen minä, jonka humanisti- ja taidetausta joutuu (pilke silmäkulmassa) höykytyksen kohteeksi, mutta osaavat insinöörit (ihme kyllä) nauraa myös itselleen. 

Neljän vuoden yhteiselon aikana koen insinöörimäisen työympäristön jo vähän tutumpana, mutta kodikkaaksi sitä ei voi sanoa. Siinä missä minun taideasiantuntijan maailmani tarkoittaa taiteen lisäksi tunteita, viihtyisyyttä, värejä ja ihmisläheisyyttä, kiinteistöhallinnon yleinen ilmapiiri on muun muassa pohjakuvia, numeroita, rakentamista, toimivuutta ja tilatehokkuutta. Ajattelen näiden maailmojen täydentävän toisiaan, vaikka olenkin altavastaajan asemassa.

Markku Kolehmainen: Nimeämätön, 1988, öljy kankaalle. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.

Taideasioissa ei pyydellä anteeksi

Yksi syy, miksi koen juurruttaneeni itseni kiinteistöhallinnon ilmapiiriin hyvin on se, että en pyytele itseäni anteeksi. Totta kai olin aluksi epävarma, mutta aina uuteen työpaikkaan opettelu vie aikansa. Insinöörimaailma elää numeroilla ja laskelmilla, ja humanistin on opittava pelaamaan insinöörien kanssa niillä korteilla, jotka on jaettu. Tiedostan ammatillisen osaamiseni ja tunnen oman vastuualueeni (taide ja kulttuuri sairaalassa). En anna kenenkään kävellä ylitseni, ja jos näin tapahtuu, käytän ns. "kopitusmenetelmää", jossa otan henkilön kahdenkeskiseen keskusteluun hiljaiseen tilaan (kutsumme näitä kopeiksi) ja asia selvitetään. Olen mielestäni ansainnut paikkani työyhteisössä olemalla avoin ja rehellinen, mutta samalla muita kunnioittaen.

Avoimuus ja rehellisyys kuuluu mielestäni kaikkeen ihmisten väliseen kommunikointiin, mutta koen sen sopivan erityisen hyvin insinöörimaailmaan. Numeroita, laskelmia ja kaavioita rakastavat persoonat kuuntelevat mieluummin suoraa puhetta kuin arvailevat ilmeistä tunneilmapiiriä ja ajatuksia. Arvostan tosin sitä, että saan humanistina (ja naisena) olla tunteellinen ja herkkä ilman, että koen siitä ammatillista alemmuudentunnetta.

Työkaveri 1 toi työpaikan kahvihuoneeseen suklaata, ettei söisi kaikkea itse. Työkaveri 2 teippasi suklaarasian kiinni, koska oli herkkulakossa...

Luottamus luo avoimuutta

Luottamuksen saavuttaminen työkavereiden kesken ei ole kuitenkaan pysyvä tila. Henkilökemiat elävät tilanteiden mukaan siinä missä ihmissuhteissa muutenkin. Tämän vuoksi on tärkeää, että tietää ja osaa ilmaista omat rajansa. Koen, että oma ammatillinen itsevarmuuteni on tukevalla pohjalla. Tämä on mahdollistanut sen, että työkaverini laskevat leikkiä persoonani lisäksi taiteeseen ja taiteilijoihin liittyvillä stereotypioilla.

Altavastaajan asemassa olen opetellut pikkuhiljaa ottelemaan haastamalla työkavereita "samalla mitalla". Visuaalisuudesta ja estetiikasta (kauneudesta) nauttivana, ja sen parissa työskentelevänä, minulle on tärkeää saada visuaalisia ärsykkeitä täyttämään kauneuden kaipuuta. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, kiinteistöhallinto ei varsinaisesti ole hedelmällisin pohja tällaiselle työskentelylle. Ja juuri siksi koen itseni kaltaisen ihmisen tärkeänä mausteena muiden joukossa.

Tapahtui eräänä aamuna, että kiinteistöhallinnon yhteisessä palaverissa yksi työkavereista esitteli talouslukuja, budjetteja ja uudistuksiin liittyviä linjauksia. Insinöörimäiseen tapaan asiat esitettiin asioina eli mustaa tekstiä valkoisella pohjalla. Tunnin mittaisen kokouksen jälkeen tokaisin esittelijälle:

-Aika kuivakka ja raskas oli tämä sinun esitys. Voisit seuraavan kerran tuoda vähän iloa esitykseen.

Tilanne tuntui muutaman sekunnin ajan epävarmalta. Joku tirskahteli nauraa ja jotkut ehkä yllättyivät kriittisen kuuloisesta ja suorasta kommentistani. Kommentin kohteena ollut työkaverini oli hetken aikaa hiljaa (jonka aikana ehdin jo miettiä, että olinko mennyt liian pitkälle), kunnes hän hieman hymyään peitellen sanoi:

-Mitä tarkoitat iloisella esityksellä? Ei minusta taida tämän iloisempaa saada.

-No tuot jotain väriä tai kuvia esityksen joukkoon, että on jotain muutakin mitä katsella kuin pelkkää tekstiä. Ja minä uskallan tämän sinulle suoraan sanoa, koska ollaan keskusteltu jo sen tasoisista asioista aiemmin, että minä koen tämän kommentin vain kehittävänä.

Ja tiedättekö mitä? Seuraava esitys, jonka hän piti, oli jo paljon värikkäämpi ja visuaalisempi! Insinöörikin voi halutessaan ottaa oppia taideasiantuntijalta.

Vaikka puhun avoimuuden ja rehellisyyden puolesta, koen olevani hyvä lukemaan ja tulkitsemaan ihmisiä myös sanattomasti ja tiedän, kenen kanssa voi laskea leikkiä milläkin tavalla. Kaikkeen vaikuttaa tosin myös se, että kuinka ja millä äänensävyllä asioita ilmaisee. (Ja siitäkin huolimatta voi tehdä virhearvioita.)

Ruma betoniarkkitehtuuri?

Minä olen yleensä työkavereiden kesken se, joka vetää omia rajojaan sanomalla, että "Nyt olet heikoilla jäillä...".  Tämä on merkki, jonka jälkeen vastapuoli yleensä ymmärtää vetäytyä ja harkita sanojaan. Osa saattaa kokeilla onneaan varoitukseni jälkeenkin, mutta sen jälkeen vastapuolen kannattaa varustautua naskaleilla, sillä myös minä muutun terävämmäksi sanojeni kanssa.

Virkistävää vastapainoa oli se, kun olin itse joutua kommenttini kanssa kiusalliseen tilanteeseen. Puhuimme kahvipöydässä betoniarkkitehtuurista ja aloin kertomaan, että minulla oli joskus valokuvausprojekti, jossa tarkoitukseni oli kuvata betoniarkkitehtuuria.

Minä: Betonirakentaminen ja -arkkitehtuuri on minusta lähtökohtaisesti rumaa....

Rakennusinsinöörikoulutuksen saanut työkaverini katsoi minua terävästi, mutta hymyillen: Nyt varovasti [sen kommentin kanssa]....

Minä: Ja olin siis kertomassa, että juuri sen takia, että koen betoniarkkitehtuurin usein rumana, olisin valokuvausprojektissa halunnut esittää sen kauniina. Johon liittyy muun muassa vuodenajat ja valo.  

Vastaus oli totta ja tyynnytti vastapuolen, jonka myötä jatkoimme puhumista muun muassa betonilähiöistä. Työarki tarvitsee huumoria ja hassuttelua. En tiedä millaisia työkaverini ovat olleet ennen minua, mutta koen, että olen saanut useammat vapautumaan neljän vuoden "tarkastelujaksollani" aiempaa enemmän.

Väitin tätä työmaahameeksi, mutta sehän on siis kiltti! Työkaverini [mies] sai tämän lahjaksi (sisältäen huumoria), mutta kumma kyllä hän ei ole itse suostunut sitä työmaalla vielä käyttämään.

Lopuksi

*kuiskaten* Ja varovaisesti uskallan sanoa, että insinöörimaailma on joutunut huomaamattaan opettelemaan kanssani vähän enemmän myös tunne-elämän taitoja. Sanon tämän hiljaa ja varovaisesti siksi, että hehän eivät tätä itse todennäköisesti järkiperäisessä ajattelussaan halua myöntää. Annetaan heidän olla siinä kuvitelmassa. "Viisas insinööri...."