Kokoelmarakkautta

Joensuun taidemuseo on hiljalleen vuosien varrella noussut aika korkealle omien suosikkitaidemuseoideni listalla. Tämä johtuu siitä, että kyseisessä museossa on tiivistettynä kaikki omat taidehistorialliset kiinnostuksen kohteeni: antiikki, Kiinan taide, kirkkotaide ja ikonit. Tiedän, että maailman museoissa ne antiikkia koskevat ruukun palaset, veistokset ja niiden osat sivuutetaan museovierailulla nopeasti, sillä kuka niitä kaikkia jaksaa tutkia, kun museossa on mielenkiintoisempiakin kohteita? Kotimaan museoissa antiikin kulttuurin esittely on kuitenkin vähäistä ja minusta on aika hienoa, että pikkuruisessa ja kulttuurihistorialtaan nuoressa Suomessa on muistoja antiikin klassiselta ja hellenistiseltä kaudelta Kreikasta, Etruriasta ja Etelä-Italiasta. Vai voitteko väittää, ettei kulttuuriesineiden vertailu hämmästytä, kun vertaatte alla olevaa roomalaiskopioveistosta siihen tietoon, että Suomessa elettiin samaan aikaan varhaisrautakautta.

Nuorukaisen pää, fragmentti. Roomalainen kopio kreikkalaisesta pronssiveistoksesta, noin 500-luvun loppu - 400-luvun alku eKr., 29cm, ruskeaksi värjättyä marmoria (pronssi-imitaatio).

Jo vuonna 494 eaa. luotiin kreikkalaisen kaupunkisuunnittelun paras esimerkki ruutukaavasta, kun Hippodamos loi Miletoksen asemakaavan. Ideana ruutukaava on vieläkin vanhempi, sillä varhaisimmat ruutukaavalla toteutetut kaupungit suunniteltiin jo 2500 vuotta ennen ajanlaskun alkua esimerkiksi Egyptissä. Varhaisimmat esimerkit roomalaisesta geometrisesta kaupunkisuunnittelusta löytyvät Tiber-joen suulta Ostiasta, jossa pääsin vierailemaan Rooman opintomatkalla. Vertailukohtana muistutettakoon, että Suomessa ruutukaavoitetut kaupungit yleistyivät vasta 1600-luvulla. Siinä välissä on melkoisen monta vuotta kulttuurin etumatkaa.

Lipaston yläpuolella Albert Edelfeltin: Virginie, 1883, Arla Cederbergin kokoelma.

Toisessa kerroksessa pääsee tutustumaan antiikin lisäksi myös kotimaan taiteen historiaan 1850-luvulta 1970-luvulle. Jokainen tila on nimetty ja värikoodattu erikseen. Matka alkaa 1850-1890-lukujen taidetta esittelevästä punaisesta Arla-huoneesta. Nimi tulee kokoelman keräilijästä Arla Cederbergistä. Näyttelyssä on paljon kotimaisia luontokuvauksia ja tietenkin se museon vetonaula: Albert Edelfeltin Virginie.

Wäinö Aaltonen: Runotar, 1926, Onni Okkosen kokoelma.

Näyttelykierros jatkui sinisenharmaaseen Iris-huoneeseen, jossa esitellään kotimaista taidetta 1890-luvulta 1940-luvulle. Tämä huone oli aiemmin suosikkini ja näyttelyn vetonaula on ehdottomasti Wäinö Aaltosen Runotar, jonka kanssa täytyy joka kerta ottaa muutama tanssiaskel. Huoneen nimi on lainattu Iris-keramiikasta, jota valmistettiin Porvoon Iris-tehtailla vuodesta 1897 vuoteen 1902. Tässä näyttelyssä näkyy jo niitä uuden vuosisadan rohkeita siveltimenvetoja ja impressionistiset vivahteet tekivät huoneesta mieluisan.

Ehkä omassa taidemaussa on havaittavissa "uutuudenviehätystä", sillä Resetti-näyttelyn taideteokset vuosilta 1940-1970 kiinnostivat pitkästä aikaa vanhempaa taidetta enemmän. Tämä aikakausi oli pitkään itselleni melko sumuista, mutta Jyväskylän taidemuseon näyttelyn ja siihen tekemieni opastusten ansiosta aloin kiinnostua aikakaudesta enemmän. Näyttely on saanut nimensä kokoelman kerääjästä Olavi Turtiaisesta, joka toimi apteekkialalla.

Seinällä vasemmalla Erik Granfelt: Pöytäasetelma, Olavi Turtiaisen kokoelma; keskellä ylhäällä Erik Granfelt: Vaimon muotokuva, 1952, Carl-Johan af Forselles-kokoelma; keskellä alhaalla Erik Granfelt: Tehtaita, 1955, Onni Okkosen kokoelma; oikealla Per Stenius: Sommitelma, 1957, Olavi Turtiaisen kokoelma; flyygelin päällä Oskari Jauhiainen: Naisen pää, 1947, Olavi Turtiaisen kokoelma.

Näissä kokoelmanäyttelyissä on taideteosten lisäksi se kiva piirre, että jokaisessa huoneessa on aikakauteen sopivia pöytiä ja tuoleja, joihin saa istahtaa katsomaan näyttelyä tai pöydille tuotuja kirjoja. Näin ilmapiiri on sallivampi ja helpommin lähestyttävä kuin kierrellä pelkkiä seinillä olevia "älä koske" teoksia. Tilan kanssa on huomaamattaan enemmän vuorovaikutuksessa.

Kunhan kuvittelin -näyttely, Veikko Jalava: Vedenneito, 1940-luku, Joensuun kaupungin kokoelma.

Toisen kerroksen käytävässä oli Joensuun lyseon 150-vuotisjuhlanäyttely Kunhan kuvittelin. Museorakennus toimi lyseona vuoteen 1974 saakka. Näyttely esittelee taiteilijan uralle lähteneiden Joensuun lyseon oppilaita ja opettajia, mm. Onni Okkonen, Reino Hietanen, Unto Immonen, Tapani Raittila ja Alfred Ketola.

Kunhan kuvittelin -näyttely, Eino Johannes Härkönen: Niina, 1926, Joensuun taidemuseon kokoelma.

Sisälläni elävä taidehistorian salapoliisi kiljui riemusta, kun huomasin Eino Johannes Härkösen maalauksen Niina. Maalaus sinänsä ei aiheuttanut sen suurempaa ihastusta, vaikka kuvassa onkin kuvattuna soma nainen kauniisti laskeutuvassa mekossaan. Mutta kun vertaatte Härkösen maalausta alla olevaan Picasson Olgaan, ei voi olla ajattelematta, että Härkösen on täytynyt nähdä Picasson 8 vuotta aiemmin ensimmäisestä vaimostaan maalaama teos. Asento on miltei samanlainen, hiukset ovat muodin mukaiset, mekko on tumma ja kauniisti laskeutuva, Niinan tyynyssä on pieni viittaus samanlaiseen kasvillisuuteen mitä löytyy Olgan nojatuolista ja molemmilla naisilla vasen jalka on nostettu oikean päälle. Kyseinen Olgan muotokuva oli esillä Ateneumin Picasso-näyttelyssä vuonna 2009. Jos maalaus ei olisi jäänyt näyttelystä mieleeni, tuskin olisin kiinnittänyt Härkösenkään maalaukseen sen suuremmin huomiota.

Vas. Pablo Picasso: Portrait of Olga in the Armchair, 1918, öljyväri kankaalle, 130x88.8 cm, Musée Picasso. Kuva täältä. Oik.  Olga Khokhlova, keväällä 1918, kuvaajaksi attribuoitu Pablo Picasso tai Emile Deletang. Kuva täältä.

Alttarilla Bernardo Daddi: Madonna ja lapsi (Maestà), noin 1290-luku - 1348, italialainen; Liberale da Verona: Lukeva Madonna, noin 1480, italialainen; veistokset: Neitsyt Maria ja Johannes ristiinnaulitsemisryhmästä, noin 1500, elsassilainen; Madonna ja kaksi pyhimystä, noin 1500, italobysanttilainen.

Esittelin aiemmat näyttelytilat kronologisessa järjestyksessä, vaikka kiertelin niitä todellisuudessa sekaisin. Ainut mikä toisen kerroksen näyttelyissä säilyttää aina paikkansa on Madonna-huone. Se kruunaa museokäynnin joka ikinen kerta. Kirkkosalimaisessa tilassa esitellään Onni Okkosen keräämää eurooppalaisen kirkkotaiteen kokoelmaa.

Madonna ja kaksi pyhimystä, noin 1500,temperamaalaus puulle, italobysanttilainen.

Hämärä tila on hiljainen ja alttariseinän vasemmalle puolen on rakennettu lasimaalausikkunoita imitoiva kokonaisuus. Tällä kertaa jätin yksittäisiin veistoksiin tutustumisen väliin ja vain nautin tunnelmasta.

Ylhäällä Oscar Parviaisen: Kapusiinimunkkien hautakammio, 1914, Anna-Lisa ja Arnold Glave kokoelma.

Madonna-huoneen jälkeen oli astuttava valoon ja kiivettävä kolmanteen kerrokseen. Porraskäytävässä on Oscar Parviaisen maalauksia, jonka teoksiin viittasin jo kesällä Ainolassa vieraillessani. Valoisa porraskäytävä antoi kontrastin synkille ja mustanpuhuville teoksille. Kyseinen kapusiinimunkkien hautakammiota kuvaava maalaus oli vaikuttava jo senkin vuoksi, että tuossakin paikassa pääsin ihan oikeasti vierailemaan aiemmin mainitulla Rooman opintomatkalla. Vaikka luurangoin ja kaikkine sen palasineen koristeltu tila oli jännittävä paikka, se ei ollut kokemuksena yhtään niin ahdistava kuin maanalaiset katakombit. Kammiossa ei sentään tullut ahtaan paikan kammoa, sillä tilan toisella seinällä oli ikkunoita ulos.

Kolmannen kerroksen käytävä on varattu Onni Okkosen keräämän kiinalaisen kokoelman esittelyyn. Täällä tulee hieman samanlainen kulttuurihämmennys kuin siellä antiikin taidetta esittelevässä huoneessa, sillä Kiinan kulttuuri on käsittämättömän pitkä, rikas ja monipuolinen. Molemmissa näyttelyissä on maltettu pysyä kohtuudessa, sillä vähemmillä esine-esimerkeillä mielenkiinto jaksaa pysyä yllä. Ei tule sitä ähky-tunnelmaa, kun seinän pituiset vitriinit ovat täynnä esineitä joihin on hankala samastua.

Bodhisattva, Yuan-dynastia (1271-1368), puu: rippeitä maalaus- ja kultauskoristelusta.

Etualalla yksityiskohta Pekka Kauhasen veistoksesta Maalarin puku, 2013; taustalla Rafael Wardin Lepäävä, 2004. Veikko Kasurisen kokoelma.

Kolmannessa kerroksessa sijaitsee myös vaihtuvien näyttelyiden Studio, jossa oli tällä kertaa esillä Veikko Kasurisen Joensuun taidemuseolle lahjoittama kokoelma. Todella näyttävä kattaus mm. Rafael Wardia, Leena Luostarista, Ahti Lavosta ja Sam Vannia.

Etualalla Martti Aiha: Vaassilan taivas, 2006; taustalla Matti Kujasalo: Sommitelma, 1971. Veikko Kasurisen kokoelma.

Vasemmalla: Ristiinnaulittu Kristus Kunnian Kuningas, ikonin on maalannut Harri Stefanius, 1999.

Kun museon toinen kerros kruunataan Madonna-huoneella, kolmannessa kerroksessa näyttelykierroksen päättää aina Berghemin ikonikokoelma. Madonna-huoneen hiljaisuudesta poiketen täällä soi kirkkomusiikki ja ikonit on sijoitettu ympyrämuodostelmaan, jolloin keskelle täytyy tehdä pieni vaellus ikonipolkua pitkin. Pieni tila on otettu haltuun oivaltavasti.

Jumalan ilmestyminen - Herran kaste, ikonin on maalannut Barbara Gosh, Addis Abebassa Etiopiassa, 1997.

Uusrenessanssityyppinen rakennus sopii museoksi ja mikä nostaa mielestäni sen arvoa entisestään (kokoelmien lisäksi) on se, että toisessa kerroksessa on suuri juhlasali, jota voi vuokrata erilaisiin tilaisuuksiin. Ystävät kertoivat olleensa kuuntelemassa salissa esimerkiksi oopperamaistiaisia, joten tällainen tila mahdollistaa monipuolisten tapahtumien järjestämisen rakennuksen sisällä.

Etualalla: Jumalanäiti Ennusmerkki, ikonin on maalannut Jyrki Pouta Jyväskylässä, 1997; taustalla Feodorin Jumalanäiti, ikonin on maalannut Kyllikki Suvanto, 1997.

Pieni miinus museolle tulee siitä, ettei teoslapuissa ollut mainittu tekniikkaa ja materiaalia. Tämä tuskin häiritsee niin sanottuja tavallisia museokävijöitä, mutta kyllä minua jäi hieman mietityttämään, että oliko se Aaltosen Runotar-veistos tehty kipsistä ja maalattu kultaiseksi vai mitä materaalia se oli. Tai että onko joku maalaus tehty öljyvärellä vai akryylimaalilla tai onko pohjana kangas, vaneri vai paperi. Toisaalta, tähän saakka alalle koulutettuna pitäisi tunnistaa materiaalit ja tekniikat toisistaan ihan kysymättä mikä usein onnistuukin, mutta olisi silti ollut kiva varmistua.

Pientä kateutta joensuulaisia kohtaan on havaittavissa, sillä mielelläni ottaisin museon haltuun kokonaisuudessaan ja rauhassa siten, että jokaisella vierailukerralla keskittyisi vaikka vain yhden kerroksen näyttelyihin kerrallaan. Näin olen tehnyt Jyväskylän museoissa. Valitettavan harvoin Pohjois-Karjalassa kuitenkin tulee vierailtua, jolloin haluan aina nähdä koko museon, jolloin on vaarassa taideähky. Autottomana asiaa ei auta yhtään uutiset VR:n junaliikenteen lakkauttamisesta/vaikeuttamisesta Joensuuhun. Viehätys pysynee tosin pidempään yllä, kun kohde on vähän vaikeammin tavoitettavissa? ;)