Täytyykö mennä tunteisiin?

Heinäkuun puolivälissä vastaani tuli Laura Hyvösen Savon Sanomiin kirjoittama artikkeli: Täytyykö mennä tunteisiin. Hyvönen kirjoitti siinä muun muassa syyllisyyden tunteesta ja turhautumisesta kulttuurin äärellä, jos ei koekaan toivomaansa katharsiksen tapaista hurmioitumista.

"Olisiko olemassa joku tilasto, että kuinka moni taideteos sadasta keskimäärin pysäyttää niin syvästi, että arkiset aiheet katoavat hetkellisesti? Onko tämä ok millään tasolla? Kokemus on hyvin rinnakkainen sille hetkelle, kun tajuaa katsovansa rock-keikalla kelloa. Täällä jos jossain tulisi ajantajun kadota, hyppiä ja laulaa kuin ei koskaan aiemmin. Jos siihen pystyi ensimmäisillä festareillaan, kai siihen pystyy nytkin."

Hyvönen kirjoittaa, ettei vika ole teoksessa tai kappaleessa saati tietämyksessä, tuntemuksessa tai arvostuksessa. Vika on siinä, että meiltä on kadonnut mielensisäinen pause-nappi, joka etäännyttää hetkessä elämisen mahdollisuuden. Hyväksyvästä läsnäolosta on tullut hektisen elämän päämäärä, mutta samaan aikaan mieli on niin täynnä kaikkea, että hetkessä elämisen tarve on kauempana kuin koskaan: "Ja paine mielen tyhjentämiseen on niin kova, että otsasuonihan siinä pullistuu ja pieni päänsärky tekee tulemistaan."

Hyvösen mukaan nopein nollauskeino ovat toiminnantäyteiset elokuvat ja koukuttavat televisiosarjat, jotka pitävät otteessaan yötä myöten ja jaksosta toiseen: "Tätäkö se kulttuurinen läsnäolo nyt on? Seuraavan päivän puhteet ovat kyllä kaukana mielestä ja taidokkaan tunteisiin vetoavasti rakennettu filmi saa itkun ja naurun hersymään, mutta siinä se. Olisi ollut parempaa kokea tämä siellä museossa."

Lyhytkestoisten ärsykkeiden yhteiskunnassa Hyvönen näkee kuitenkin yhden kulttuurisen pelastuksen: kirjat. 

"Se on kirjaan uppoutuminen yhtä lukua pidemmäksi aikaa. Lähes jokaisessa taajamassa seisoo kirjasto, tuo jokamiehenoikeus ja paikka, jossa ikään, taustaan ja sosioekonomiseen asemaan katsomatta on mahdollisuus oppia ymmärtämään ympäröivää maailmaa. Ihmisen päähän mahtuisi niin paljon tietoa maailmankaikkeuden olemuksesta, historiasta ja psykologiasta, mutta samalla se on täynnä nettihuumoria, pintapuolisia otsikoita ja pohdintoja uutuusdieetin tehokkuudesta. Syvällisemmän tietouden puutteessa on hyvä huudella mutu-ajatteluun pohjautuvia mielipiteitä eetteriin, koska niinhän kaikki muutkin tekevät."

Viimepäivien lyhytkestoisten ärsykkeiden maailmassa moni teistä on varmasti törmännyt kuvaan Turkin rannikolle huuhtoutuneesta hukkuneesta syyrialaispojasta. Yritin vältellä kuvaa parhaani mukaan, mutta aihe nousi esille Iinan tämän aamuisessa videopostauksessa. 

Tämä iski tunteisiin siinä määrin, että blogien lukulistallani seuraavina tulleet postaukset tuntuivat pinnallisilta, mitäänsanomattomilta ja vääriltä. Niin ihania bloggaajia kuin blogien taustalla onkin. Olen aika hyvin onnistunut pitämään oman blogini puhtaana ikävistä asioista (hyvillä mielin ja tarkoituksella), mutta tänä aamuna tuntui, etten voisi kirjoittaa enää yhtään postausta jos en jollain lailla ruotisi aihetta.

Täytyykö mennä tunteisiin? Tämä aihe ja kyseinen kuva menivät tunteisiin, mutta saivat samaan aikaan todella vihaiseksi. Ihan kuin Syyrian kriisi vasta NYT olisi todellista, kun maassa on kärsitty jo monen monta vuotta. Heräämmekö hektisen elämän ja lyhytkestoisten ärsykkeiden keskeltä vasta silloin, kun jonkun kärsimyksellä tehdään uutislööppejä?  

Hyvönen kirjoittaa: "Ajatukset sinkoilevat kiemuralla ristiin ja poikittain, keskittymisen harhaillessa yhtä vauhdikkaasti. Ei mikään ihme, että siihen hätään tarvitaan järeitä ja kokonaisvaltaisia aseita, jotka lyövät tajuntaan kuin annos kofeiinia."

En kiellä etteivätkö Facebook, Snapchat, Instagram, Twitter ym. olisi hyödyllisiä välineitä monessakin asiassa (ja arkea piristäviä!), tai toimintaelokuvat ja koukuttavat sarjat tarpeellisia arjen nollaajia. Toivon kuitenkin, että arkea nollattaisiin myös muilla keinoin. Sulkemalla tietokone/älylaitteet ja kohtaamalla maailma sellaisena kuin se oikeasti on. Ihmisiä syntyy, ihmisiä kuolee, ihmisiä tapetaan ja ihmisiä rakastetaan, ja kaikissa tapauksissa tunteiden ääreen pysähtyminen (niiden ajatteleminen) olisi tärkeämpää kuin kuvien jakaminen tai niiden ohi rullaaminen. 

Tunteiden kohtaaminen pitää meidät inhimillisinä olivatpa tunteet sitten voimakkaita tai mitäänsanomattomia. Yhtä tärkeitä kaikki. Laura Hyvönen päättää artikkelinsa: "Mutta ehkä sitä hyväksyvää kulttuurista läsnäoloa on nimenomaan [seistä visuaalisesti upean teoksen edessä ja] vastaanottaa tunteet – sekä yhtä lailla niiden puutteet."