Liikkuvat muodot

Jaakko Rönkkö: Makuuasennosta pystyyn nouseva mies, 1982, guassi paperille, (hankittu 1982). Lasista heijastuu myös Antti Immonen: Vaahtopää (aineen tanssi tuntee säännön), 2004, puu, teräs ja pultit, (hankittu 2004); Pentti Meklin: Tanssijatar, 1982, öljy kankaalle, (hankittu 1982).

Kuopion taidemuseossa on parhaillaan esillä museon omista kokoelmista koottu Liikkuvat muodot -näyttely. Ajattelin etukäteen, että käyn vain pikaisesti piipahtamassa näyttelyssä. Että en kirjoita muistiinpanoja enkä blogitekstiä. Olen lomalla. Sitten aloin huomata linkkejä teosten välillä. Ripustuskin on aika kiva, ja täällä on tämäkin teos! Tässä vaiheessa ajattelin, että on pakko käydä pyytämässä kynä ja paperia asiakaspalvelupisteestä ja kirjoittaa ajatuksia ylös. En taida voida sille mitään, että analysoin teoksia näyttelyissä. Joten, nyt pääsette katsomaan Kuopion taidemuseon kesänäyttelyä.

Tauno Gröndahl: Juoksijat, 1952, hiili paperille (lahjoitus 1959). Paavo Halonen: Pukkaaja, 1977, pronssi (hankittu 1977).

Näyttely alkaa mustavalkoisesta sävymaailmasta kohti seinän takana räiskyviä värejä. Kuljen teokselta toiselle keskittyen ensin yksittäisiin teoksiin. Kovin montaa teosväliä ei tarvitse kulkea, että huomaa näyttelyn tarinallisuuden. Liikkuvat muodot kuvastuvat teoksissa mm. urheiluna, tanssina, materiaalin liikuttamisena (kineettinen taide), tarkoituksellisena liikkeenä, harrastuksena, ammattina, huvina ja esimerkiksi liikkumattomana teoksena, jossa kuvataan liikkuja (Terho Sakki: Tanssijattaren [kasvo]Muotokuva, 1959-60, terrakotta). Yllätyin kuinka monipuolisesti liikettä oli ajateltu ja pystytty taideteosten kautta tuomaan esiin. 

Rafael Wardi: Tanssijoita, 1951, tussi, (lahjoitus 2012, Leonardo da Vilhun kokoelma); Eemil Halonen: Tanssijatar, 1942, pronssi, Taidemuseo Eemil.

Rafael Wardi: Tanssijoita, 1951, tussi, (lahjoitus 2012, Leonardo da Vilhun kokoelma).

Huomasin, että näyttely kertoo paljon myös Kuopiosta. Urheilu on kaupungissa suuressa roolissa, samoin kuin tanssi (Kuopio tanssii ja soi). Nämä teemat tulivat esille monessa teoksessa. Rafael Wardin tanssijat liikuttivat myös vieressä olevaa Eemil Halosen veistosta. Samassa tilassa tanssivat myös Marja Kolun, Heikki Konttisen ja Paavo Halosen pienet pronssiveistokset.

Osmo Monto: Yksityiskohta teoksesta Juokseva, 1980, öljy ja tempera kankaalle, (hankittu 1982).

Jaakko Rönkkö: Tuntemattomia alueita III, 2002, paperi, (hankittu 2002).

Kuopio on myös yliopistokaupunki ja Kuopion kampus tunnetaan etenkin luonnontieteiden- ja lääketieteiden tiedekunnista. Jaakko Rönkön värikäs Tuntemattomia alueita III kuvasi mielestäni oivallisesti myös liikkeen näkymättömämpää puolta: orgaanisten yhdisteiden liikettä, biokemiaa.

Jaakko Rönkkö: Yksityiskohta teoksesta Tuntemattomia alueita III.

Kullervo Ruotsalainen: Discossa, 1973, öljy kankaalle, (hankittu 1973).

Varsinaisen teosten katselun sivussa oli mielenkiintoista lukea milloin teokset on hankittu taidemuseon kokoelmiin. Näin jokainen kertoo myös omasta ajankohdastaan ja taidemausta. Minua huvitti esimerkiksi Kullervo Ruotsalaisen punasävyinen maalaus Discossa. Kuvaa varmasti erittäin hyvin 1970-luvun tanssikulttuuria. Lanteet keinuvat puolelta toiselle. Teos oli rinnastettu onnistuneesti Ulla-Mari Lindströmin videoteokseen Koreografiaa kotona (2008). Videossa taiteilija keinuttaa ensin lanteita svengaavan musiikin tahtiin, ja liukuu lopulta tilassa joogamaisissa asennoissa mm. pöydän ympäri. 

Paavo Räbinä: Be Wise Be Silent, 1995, video, (hankittu 2007). Arto Väisänen: Outoa valoa, 2018, tempera kankaalle, (hankittu 2018).

Se varsinainen hetki, kun kävelin hakemaan kynän ja paperia, syntyi välittömästi Arto Väisäsen teoksen nähdessäni. Kuopion taidemuseo osti sen! Galleria Ars Liberassa oli vuosi sitten Väisäsen näyttely, jossa ihastuin paitsi tähän Outoon valoon myös toiseen maalaukseen, jonka ostin oman kotini seinälle. Kehotin tuolloin tekstissäni museota hankkimaan Outoa valoa teoksen: 

"En tiedä onko Kuopion taidemuseo tallentanut kokoelmaansa vielä Arto Väisäsen värillisen kauden teoksia. Joku esimerkki siellä kuitenkin sietäisi olla. Mielestäni Outoa valoa sopisi luonteeltaan museon kokoelmaan aiempien näkemieni kokoelmanäyttelyiden perusteella." 

Ihanaa, että tämä maalaus pääsi julkiseen kokoelmaan kaikkien nähtäväksi!

Gallerian seinällä Väisäsen Outoa valoa toi aivan toisenlaisen tunnelman. Kirjoitin tuolloin, että:

"Hahmo näyttää valkoisessa haarniskassaan kuin käärinliinoistaan irrottautuvalta muumiolta. Ensimmäinen askel? Vasen jalka on edelleen lukittuna, mutta oikea jalka on liikahtanut paikaltaan. Sisältä hehkuu keltaista valoa. (---) Tuntuu kuin tuo ihmisraunio pyrkisi takaisin elämään. Käärinliinat sitovat häntä paikalleen, mutta outo sisäinen valo ajaa häntä eteenpäin. Näyttää kuin keltainen hehku tulisi pohjimmaisena kaiken alta. Syvänsinisen luo upean kontrastin kirkkaankeltaisen rinnalle. Vaikka kasvot ovat kuin pääkallo ja silmät vain tummat kuopat, silti tuossa kaikessa on mielestäni jotain todella kaunista." 

Taidemuseossa maalaus oli rinnastettu Paavo Räbinän videoteokseen Be Wise Be Silent. Videossa kaksi miekkailijaa ottelee keskenään. Taustalla kumisevat miekkailun hidastetut äänet. Enää Väisäsen hahmo ei tuntunut niin surulliselta ihmisrauniolta. Rujot kasvot muotoutuivat Räbinän videon vieressä miekkailijan kypäräksi ja vartalon ympärillä olevat "käärinliinat" suojapuvuksi. 

Näyttelyripustuksella on aina merkitystä ja Kuopion taidemuseon näyttelyissä olen aina ollut ylpeä laadukkaasta ripustuksesta. Teoksia on sopivassa suhteessa ja teemoitus toimii. Taideteokset osataan herättää tarinallistamalla eloon. Museon työntekijät kertovat tarinaa ripustamalla teokset tietyllä tavalla, tietyt teokset vierekkäin tai ryhmittäin. Näin ohjaillaan kävijöiden katsetta ja tulkintoja. Vaikka en tiedä kuinka paljon tavallinen museokävijä miettimällä miettii ripustusta.... Kenties tavallinen kävijä osaa rennommin kiertää näyttelyissä keskittymällä olennaiseen, eli itse teoksiin. Meillä museotyöntekijöillä on valitettavasti se ammattitauti, että näyttelyissä ei osaa enää kiertää keskittymällä pelkästään teoksiin, jos joutuu/saa työkseen luoda näyttelyitä.   

Liikkuvat muodot on monipuolinen katsaus Kuopion taidemuseon kokoelmiin useammalta vuosikymmeneltä. Esillä on maalausten, veistosten ja videoiden lisäksi mm. kineettistä taidetta. Esillä on esimerkiksi yleisön kestosuosikki Unto Hämäläisen Karvamato tanssii itselleen (1979), joka on minusta suoraan sanoen pelottava. On aina ollut. Hiljaa lanteitaan keinuttava karvainen metallilanka on niin omituinen ja samaan aikaan todentuntuinen, että ohitan sen aina nopeasti. Muuten näyttely oli viihdyttävä kokemus.

Lauantaina 10.8. kävijöillä on mahdollisuus osallistua taidemuseossa Miekkailuvartti -tapahtumaan klo 15.00.  Miekkailuvartilla asiantuntijana toimii Selma Mustonen, joka on toiminut lajin parissa jo yli vuosikymmenen. 

Liikkuvat muodot on esillä Kuopion taidemuseossa 1.9.2019 saakka.

Eteinen ennen ja jälkeen

Vasemmalla lähtötilanne.

Olen parhaillaan ansaitulla kesälomalla, joka mahdollistaa kodissa keskeneräiseksi jääneiden pikkuasioiden viimeistelyä, kuten listojen kiinnittämistä. Keittiön muutosprosessia jo vilautinkin, ja tällä kertaa pääsette eteiseen. En ollut ostohetkellä kamalan innoissani tuosta shakkiruudullisesta laattalattiasta, mutta se on käytännöllinen (lattialämmitys) ja ehjä, joten tässä vaiheessa olisi tuntunut liian isolta hommalta vaihtaa se. Visualisoin lattian mielessäni 1600-luvun hollantilaismaalauksiin ja tuon mielikuvan avulla olen itse asiassa kuukausien myötä alkanut pitää siitä. 

Jan Vermeer: Maalaustaide / Maalaustaiteen allegoria, 1665-1667, öljy kankaalle. Kunsthistorisches Museum, Wien.
Kuva: Wikipedia.

Quiringh van Brekelenkam: Perhe ruokapöydän ääressä, 1658-1660, öljy kankaalle. Getty Center, Los Angeles. USA.
Kuva: Flickr.

Pieter de Hooch: Nainen juomassa kahden miehen kanssa, 1658, öljy kankaalle. Kuva täältä.

Varsinainen muutos tapahtui siis tapetoimalla. Olen vuosia haavellut Boråstapeterin malleista ja nyt minulla on seiniä joihin niitä saa laittaa. Tämä Vildtuta-malli oli tarkoitus laittaa alun perin olohuoneeseen, mutta sain kommentin, että olisiko eteinen kuitenkin parempi. Ja lopulta eteisen ja olohuoneen tapetit vaihtoivat paikkoja keskenään. Ja suoraan sanoen tämä olisi kyllä ollut olohuoneeseen vähän turhan räväkkä. Eteisessä tapettia ei katso koko ajan, mutta aina kun sinne katseensa luo, alkaa hymyilyttää. 

Eteisestä raivattiin pois kaikki ylimääräinen. Talon mukana tullut ruskea, verkko-ovinen kenkäkaappi (näkyy ensimmäisessä kuvassa) sai lähteä, samoin kuin ylimääräinen irtonaulakko. Nuo seinänaulakot/hattuhyllyt olivat ainoat jotka jäivät. Yksittäinen kenkähylly saa nyt säilöä eteisessä tarvittavat käyttökengät. Suurikokoinen peili on ollut taloudessa miltei vuosikymmenen, mutta tuntui vasta nyt löytävän arvoisensa paikan. Vaatii vielä ripustamisen seinälle, kunhan tarvittavat kiinnikkeet saadaan hankittua. 

Ennen tapetointia tilassa oli kellertävän kermanvärinen seinämaali, joka jätettiin tapetin vastakkaiselle seinälle. Näin tilasta ei tullut liian ahtaan näköinen. Maalisävy on miltei tismalleen sama mikä tapetin vaaleankeltaisen kukan terälehdissä. 

Eteisessä on kätevät halogeenispotit, mutta vaihdoin yhden spotin tilalle peilin yläpuolelle suvusta saadun retrovalaisimen. Valaisimen peltikupu oli pinttynyt, mutta Universal Stonella sai tämänkin hehkuvan keltaiseksi. (Jotkut muistavat uskomattoman Arabian Aamu-astiaston kannun puhdistusoperaation.) 

Tämäkin valaisin sai uuden elämän arvoisellaan paikalla. Keltainen ja hehkuva valaisin kruunaa eteistilan. Se on kaunis paitsi ilman valoa myös valon kanssa; harvat perusvalaisimet toimivat sekä että. Valo tekee kauniit kuviot heijastuessaan kuvioidun lasin läpi kattoon ja peltikuvun alapintaan.

Nyt on ihana astua kotiin.

Kuutamon mestari

Hjalmar Munsterhjelm: Kuutamo, 1883, yksityiskokoelma. Kuva: Hämeenlinnan taidemuseo, Reima Määttänen.

Hämeenlinnan taidemuseoon veti Hjalmar Munsterhjelmin (1840-1905) taidetta esittelevä näyttely. Pitkästä aikaa kotimaista taidehistoriaa parhaimmillaan. Hämeen Tuuloksesta kotoisin olleen taiteilijan tärkein kuvauskohde olikin juuri hämäläinen maisema: rehevät rantapellot, talonpoikaiset hirsirakennukset, talvinen saaristo ja ne kuuluisimmat kuutamot. Jokainen suomalaisia taidekirjoja edes joskus selannut tunnistaa Munsterhjelmin kuutamot. Maalauksia oli helppo katsoa. Matkaseurueemme kaikki osapuolet tuntuivat löytävän näyttelystä useamman suosikin. 

Munsterhjelm on tyypillinen Düsseldorfin koulukunnan edustaja. Maalaukset ovat romanttisen realistisia, joissa maisema - luonto - on pääosassa. Munsterhjelmin lisäksi toinen tunnettu koulukunnan edustaja oli mm. Werner Holmberg (1830-1860). Valon kuvaaminen oli tärkeää, ja Munsterhjelmin tapa kuvata valoa on lumonnut katsojia vuosisadasta toiseen. 

Hjalmar Munsterhjelm: Maisema Tuuloksesta, Viipurin Taiteenystävät ry:n kokoelma / Hämeenlinnan taidemuseo. Kuva: Hämeenlinnan taidemuseo, Reima Määttänen.

Näyttely oli mielestäni teemoitettu hyvin. Alakerrassa olivat mm. talonpoikaiset maisemat ja lyijykynätyöt, yläkerrassa ne odotetuimmat kuutamot ja saaristolaismaisemat. Teoksia oli huimasti paljon enemmän kuin olin odottanut. Ja vaikka olin odottanut eniten juuri kuutamoiden näkemistä, ihastuin kuitenkin loppujen lopuksi enemmän ensilunta esitteleviin maalauksiin. Ja koska rakastan impressionistien väripalettia, kaikki violetit ja vaaleanpunaiset taivaat saivat huokaisemaan. Jos tehdään maisemasta romanttinen, Munsterhjelm sen osasi tehdä.

Näyttelyssä on esillä mm. valtavankokoinen Sortavalan maisemaa kuvaava maalaus sekä Tasavallan presidentin kansliasta lainattuja teoksia. Nuo teokset jäivät parhaiten mieleeni. Suosikkini oli juuri Tasavallan presidentin kansliasta lainattu ensilumiaiheinen maalaus, jossa taivas hehkuu vaaleanpunaisena, tunnelma on rauhallinen ja hiljainen, lumi on peittänyt kevyesti koko maiseman ja aurinko laskee/nousee? horisontissa. Nämä ovat sellaisia teoksia, joita ei ihan joka näyttelyssä varmasti näe. 

Hjalmar Munsterhjelm: Metsämaisema Hauholta Hämeestä, 1870-luvun alku, yksityiskokoelma. Kuva: Hämeenlinnan taidemuseo, Reima Määttänen.

Tuntuu hassulta sanoa, mutta välillä taidehistorallisissa näyttelyissä tunnen pääseväni liian helpolla. Esimerkiksi tämä Munsterhjelmin näyttely tuntui kaikkien niiden nykytaidekokonaisuuksien jälkeen "vain" kauniilta maisemanäyttelyltä. Ja sitähän se onkin. Se ei kuitenkaan vähennä näyttelyn arvoa, sillä kuvitelkaapa itse maalaavanne Munsterhjelmin tavoin... Taiteellinen lahjakkuus on ilmeinen. Mutta tuntui suoraan sanoen pitkästä aikaa ihan hyvältä vain katsella ilman, että tarvitsee pinnistellä löytääkseen teoksen merkityksen. Joten jos haluatte nauttia äärimmäisen kauniista kotimaisista maisemista, lumoavasta valosta ja hiljentävistä tunnelmista, Hämeenlinnan taidemuseoon ehtii vielä 15.9.2019 saakka. 

Ystäväni Reidar Särestöniemi

Rautalammin museossa Pohjois-Savossa on esillä runoilija Yrjö Kaijärven (1896-1971) ja taiteilija Reidar Särestöniemen (1925-1981) ystävyydestä ja rakkaudesta kertova näyttely.  

Yrjö Kaijärvi (vuoteen 1936 Törnqvist) syntyi Rautalammilla, minkä vuoksi näyttelyn sijainti on ymmärrettävä. Pienellä pitäjällä varttui nuorukainen, josta tuli myöhemmin palkittu runoilija, kirjailija ja kääntäjä. Tämän lisäksi Kaijärvi julkaisi mm. tietokirjallisuutta, sanoituksia, radiotekstejä ja lehtiartikkeleita. Hänet palkittiin Valtion kirjallisuuspalkinnolla 1937 ja Pro Finlandia-mitalilla 1967. Kaijärvi matkusteli paljon, mutta kesät hän vietti usein Rautalammilla.

Yrjön maalaus Kaijärven puutarhasta vuodelta 1916.

Yrjö Kaijärven runoteoksia. Lasista heijastuvat Reidar Särestöniemen kasvot dokumentissa Korpitaiteilijan kotona, 1963 (Ylen Elävä arkisto).

Kaijärven ja Särestöniemen suhde alkoi vuonna 1967 ja kesti Yrjön kuolemaan saakka 1971. Taiteilijat tapasivat toisiaan harvakseltaan, mutta pitivät yhteyttä muun muassa kirjeenvaihdon kautta. Aluksi Yrjö suojeli Reidaria ja kirjoitti kirjekuoren osoitetiedot kirjoituskoneella, ettei käsialaa voinut tunnistaa. Sen jälkeen hän matkusti viereiselle paikkakunnalle Suonenjoelle postittaakseen kirjeen. Miehet tapasivat toisiaan Särestössä tai Helsingissä tilanteen mukaan vuodesta 1968 alkaen. Yrjö kutsui Reidaria käymään Rautalammilla hänen tärkeissä maisemissaan:
"Etkö todellakaan voi tulla tänne? Elää muutama päivä Koskeloveden honkapirtissä? Lämmittää sauna ja kylpeä. Uida lahdenpoukamassa. Olla pitkin ja poikin. Iltaisin takkavalkea. Hiljaisuus. Luonto. Kaksi ihmistä."
Reidar oli kuitenkin kiireinen eikä koskaan saapunut savolaiseen kylään Koskeloveden rannoille. Näyttelytekstissä sanottiin: "Tämän näyttelyn myötä toivotamme hänet tervetulleeksi paikkakunnalle aikana, jolloin homoseksuaalisuus ei ole enää sairaus eikä rikos." ♥

Reidar Särestöniemi: Takatalvi, 1979, öljy ja tempera. Kittilän kunta. Reidar Särestöniemen museosäätiö.

"Rautalampilaista runoilijaa Yrjö Kaijärveä ja kuvataiteilija Reidar Särestöniemeä yhdisti moni asia. Kumpikin taiteilija rakasti luontoa ja kotiseutuaan. Kumpikin osasi ilmaista itseään niin kuvataiteellisesti kuin sanallisestikin, ja luova työ oli heille intohimo. Kumpikin oli luonteeltaan avoin erilaisuutta ja eri kulttuureita kohtaan. Sekä Särestöniemi että Kaijärvi saivat sukunimensä kotitilojensa mukaan, jotka olivat vanhoja maanviljelystiloja. Kummankin seksuaalinen suuntautuneisuus oli vuoteen 1971 rikos ja sairaus vuoteen 1981 saakka. Miesten välinen rakkaus oli kiellettyä, ja se aiheutti kummallekin häpeää ja tunteen, ettei ollut hyväksytty. Taiteilijat kuitenkin pystyivät keskenään ilmaisemaan tunteitaan." (Lainaus näyttelytekstistä.)

Reidar Särestöniemi: Sininen jaara, 1950-luku, öljy kankaalle. Reidar Särestöniemen museosäätiö.

"Yrjö Kaijärvi kuoli helmikuussa 1971. Reidar oli Etelämantereen purjehduksella, kun hän kuuli Kaijärven kuolemasta. Kuukautta aiemmin homoseksuaalisuus oli poistunut Suomen rikoslaista. Reidar maalasi surustaan ihmishahmoisen teoksen Maan päällä ja taivaassa. Kaksiosaisessa teoksessa Reidar koskettaa hellästi Yrjöä maan päällä ja taivaassa heillä on yhteiset siivet. Teos oli julkinen rakkaudentunnustus Yrjölle. (---) Reidar hukutti murheensa 1970-luvulla yhä enemmän alkoholiin ja lääkkeisiin. Alma-äiti kuoli vuonna 1973 ja Matti-isä vuonna 1974. Särestöniemessä paloi Honkapirtti uuden vuoden aattona 1977. (---) Reidarin viimeiseksi näyttelyksi jäi Japanin näyttely 1980. 56-vuotias Reidar Särestöniemi kuoli 27.5.1980. Kuukausi hänen kuolemansa jälkeen homoseksuaalisuus ei enää ollut virallisessa tautiluokituksessa. Särestöniemen museo avattiin yleisölle 1985." (Lainaus näyttelytekstistä.)

Reidar Särestöniemi: Maisema, öljy kankaalle. Reidar Särestöniemen museosäätiö.

Rautalammin museossa oleva näyttely on pieni. Kahteen tilaan on kuitenkin luotu vaikuttavilla näyttelyteksteillä ja Reidarin maalauksilla sekä Yrjön henkilökohtaisilla tavaroilla koskettava ja lämminhenkinen tunnelma. Mielestäni on äärimmäisen hienoa, että näyttely on juuri Rautalammilla. Kunnassa, jossa asuu 3195 ihmistä. Toivon lämpimästi, että näyttely vetää kävijöitä kauempaakin, sillä aihe on tärkeä ja Reidarin teokset monikerroksellisuudessaan hämmästyttäviä. 

Haikeuden ja surun jälkeen näyttelytunnelmat tiivistyivät näin:

"Välillä täyttää olemukseni

yksi ihminen

välillä räjäyttää minut

koko maailma.

Yksi ihminen - 

ja tässä yhdessä

maailma rakkaudessa."

- Yrjö Kaijärvi runoteoksessa Anna minun vaeltaa, 1966 - 

Särestöniemen teokset on lainattu Reidar Särestöniemen museosäätiöltä ja Kittilän kunnasta. Kaijärven aineiston on lainannut Yrjö Kaijärven perikunta.

Ystäväni Reidar Särestöniemi on esillä Rautalammin museossa 30.9.2019 saakka.

Ps. Kannattaa lukaista myös Noora Vaaralan Helsingin Sanomiin kirjoittama artikkeli näyttelystä.

Yhteiset pyhämme

Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa on uudistetun Luostarimuseon lisäksi esillä Yhteiset pyhämme jakamattoman kirkon ajalta -näyttely. Kyseessä on siis ennen vuotta 1054 pyhäksi julistettuja miehiä ja naisia, jolloin kristillisen kirkon itäinen ja läntinen osa olivat vielä yhdessä. Itäinen ja läntinen kirkko olivat tosin erilaisia jo ennen keskiaikaa. Lännessä kirkon virallinen kieli oli latina ja idässä kreikka. Myös teologian painopiste oli erilainen. Lännessä keskeisiä käsitteitä olivat synti, rangaistus, palkinto ja omakohtainen pelastus. Idässä pohdittiin kolminaisuuteen ja Kristuksen olemukseen liittyviä kysymyksiä. Sakramenteissa oli myös eroja. Idässä mirhavoitelun sakramentti suoritettiin kasteen yhteydessä, kun lännessä se kehittyi myöhemmällä iällä toimitettavaksi konfirmaatioksi.

Davidovskij Roman: Pyhä Olavi, Norjan kuningas.

Davidovskij Roman: Pyhä Olavi, Norjan kuningas, yksityiskohta.

Tuolloin kunnioitettavat pyhät olivat kuitenkin yhteisiä sekä idässä että lännessä. Valamon luostarin näyttely palauttaa tietoisuuteemme yli sata pyhää kristillisen kirkon eri alueilta. Esimerkiksi yllä näkyvä Pyhä Olavi on varmasti tuttu kaikille Suomen keskiaikaisissa kirkoissa kiertäneille. Pyhä Olavi löytyy veistoksena esimerkiksi Hattulan Pyhän Ristin kirkosta. Lännen pyhien vanhoja ikoneja ei ole juurikaan säilynyt, joten nykyisten ikonimaalareiden on täytynyt kehittää uusi ikonografia niiden esittämiseen. Kuvaustavoissa on kuitenkin otettu huomioon kanon eli opillinen ohjeistus.  

Kuzmina-Gogajeva Irina: Pyhä marttyyri Agnes Roomalainen.

Kuzmina-Gogajeva Irina: Pyhä marttyyri Agnes Roomalainen, yksityiskohta.

Davydov Filipp: Pyhä Patrik Irlantilainen.

Näyttelyssä oli todella paljon itselleni täysin tuntemattomia pyhiä. Mutta riemuitsin aina kun tunnistin tuttuja: Pyhä Patrik Irlantilainen, Pyhä marttyyri Agnes Roomalainen. Pyhiä Vitusta tai Bavoa en olisi tunnistanut ilman Prahan ja Gentin matkoja. Pyhän Vituksen katedraali, ja etenkin Pyhän Bavon katedraali oli aivan uskomaton kokemus. Ja täällä ne pyhät nyt olivat, Valamon luostarissa Heinävedellä.

Tokareva-Hrunova Antonida: Pyhät marttyyrit Vitus, Modestus ja Crescentia.

Tokareva-Hrunova Antonida: Pyhät marttyyrit Vitus, Modestus ja Crescentia, yksityiskohta.

Tokareva-Hrunova Antonida: Pyhät marttyyrit Vitus, Modestus ja Crescentia, yksityiskohta.

Tokareva-Hrunova Antonida: Pyhät marttyyrit Vitus, Modestus ja Crescentia, yksityiskohta.

Stratanovich Natalia: Jumalansynnyttäjä, pyhä Bavo Gentiläinen ja pyhä Gertrud Nivellesläinen.

Yhteiset pyhämme jakamattoman kirkon ajalta -näyttelyajatus syntyi Artos Fellowshipin puheenjohtajalta Sergei Chapninilta. Hän oli Moskovassa esittelemässä paikalliselle roomalaiskatoliselle piispalle ikoninäyttelyä, jolloin Chapnin sai ajatuksen ehdottaa näyttelyä myös jakamattoman kirkon pyhistä. Katolinen piispa innostui ajatuksesta. Tämän jälkeen Sergei Chapnin esitti eri maissa (mm. Espanja, Iso-Britannia, Israel, Puola, Italia, Kreikka, Serbia, Suomi) asuville ikonimaalareille ajatuksensa yhteisistä pyhistä. Maalattavat pyhät kerrottiin ikonimaalareille vuonna 2016, ja ikonit olivat valmiina 2017. Prosessi kulki eteenpäin ja ikonimaalarit lainasivat maalaamansa ikonit Artos Fellowshipille useamman vuoden ajaksi näyttelytoimintaa varten. Ennen Suomeen ja Valamoon saapumistaan näyttely oli esillä Minskissä Valko-Venäjällä. Valamosta näyttely siirtyy Venäjälle Siperiaan ja sieltä Itävaltaan. 

Ivannikov Dionisij: Pyhä marttyyri Colomanus.

Negrasov Sergei: Pyhä Clemens - Rooman paavi, Pyhä Gregorios Dialogos - Rooman paavi, Pyhä marttyri Sixtus II - Rooman paavi.

Veshtshev Pavel: Pyhä Colman, Lindisfarnen piispa.

Näyttelyssä on mahdollisuus tutustua paitsi yli sataan eri pyhään, myös eri tekniikoilla valmistettuihin pyhien kuviin. Perinteisen temperan rinnalle on tuotu mm. mosaiikkia, keramiikkaa, reliefiä, miniatyyria. Itse huomasin etsiväni pyhien rinnalta eläimiä.

Aleksei Epifanzev: Pyhä Remalcus, Maastrichtin piispa.

Nazvin Timofei: Pyhä Corbinianus.

Karepov Ivan: Pyhä Hubertus, Liegen piispa.

Näyttely oli itselleni ammatillisesti opettava kokonaisuus, mutta pidin myös sen taiteellisesta ilmeestä. Näyttelyn kuraattorina on toiminut Sergei Chapnin ja visuaalisesta ilmeestä ovat vastanneet Liisa Heikkilä-Palo ja Ulla Saarinen.

Bodjko Andrei, diakoni: Pyhä Donnan - Eiggin marttyyri, Pyhä marttyyrikuningas Edwin.

Ivan Polverari: Pyhä marttyyri Evrosia Jacalainen.

Vangitseva katse. Ivan Polverari: Pyhä marttyyri Evrosia Jacalainen, yksityiskohta.

Yhteiset pyhämme jakamattoma kirkon ajalta 

on esillä Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa 31.1.2020 saakka.

Lähde: Sanomalehti Karjala, Terttu-Elina Kalaja, 9.5.2019.