KYSin vaihtuvat näyttelyt

Olin kuukausi sitten Itä-Suomen yliopiston ja Kuopion taidemuseon järjestämässä tiedekahvila-tilaisuudessa, jossa keskusteltiin aiheesta Kulttuuri hyvinvoinnin lähteenä. Kanssani olivat keskustelemassa Kuopion taidemuseon intendentti Marja Louni ja kansanterveystieteen professori Jussi Kauhanen Itä-Suomen yliopistolta. Sairaalassa esillä olevasta taiteesta puhuttaessa Marja Louni kommentoi itse toivovansa, että sairaalaan astuessa ei välttämättä tulisi ensimmäisenä mieleen, että "Täällä minä saan nyt sen ikävän piikin, tai täällä minä saan jonkun ikävän uutisen. Että syntyisi myös positiivisia ja hyvän mielen viestejä taiteen kautta". Hän kertoi, että Kuopion yliopistollisen sairaalan Jorma Hautalan Lämmin horisontti-seinämaalaus tuo hänelle hyvää oloa: "Itselleni se on sellainen, että aina kun sen näen, tulee hyvä mieli, että 'Ai niin, täällä on tämä, jes.' Teos ottaa heti vastaan siinä aulassa ja kiinnittää huomion, saa hyvälle mielelle."

Tällaisia tuntemuksia minäkin haluaisin vahvistaa, sillä olen itse kärsinyt sairaalapelosta. (Sen vuoksi on hieman surkuhupaisaa, että työskentelen sairaalaympäristössä.) Toivon, että kokoelmateosten lisäksi myös vaihtuvat näyttelyt rikkovat jännityksiä ja ilahduttavat sekä potilaita, asiakkaita että henkilöstöä. Tällä hetkellä KYSissä on esillä tällaisia kokonaisuuksia:

Olli Lähdesmäki: Keltainen neliö I, Keltainen neliö II, Keltainen neliö III, Keltainen ympyrä, Musta neliö I, Musta neliö II, Musta neliö III, Hauras I, Hauras II.

Olli Lähdesmäki - Valokuvia

Olli Lähdesmäki on Lapinlahdella asuva valokuvaaja ja taiteen maisteri. Hän on aiemmin työskennellyt muun muassa valokuvauksen ja kuvataiteen opettajana. Hän jäi pari vuotta sitten eläkkeelle ja kertoo, että nyt hänellä on taas aikaa kokeilla valokuvauksen luomia mahdollisuuksia. Näyttelyn tekemistä on tukenut Pohjois-Savon Kulttuurirahasto.

Olli Lähdesmäen nimeämättömät valokuvat.

Lähdesmäki kuvailee valokuvien teemoja ja työskentelyään: 

"Olen kiinnostunut merkkien kielestä, miten yksityiskohdat muodostavat kuvallisia elementtejä, usein ne eivät esitä mitään. Rajauksen myötä niistä syntyy kuvia, jotka mahdollistavat katsojalle erilaisia tulkintoja. Monesti huomaan, että kuvista löytyy viittauksia kuvataiteen historiaan.

Kuvatessa viihdyn parhaiten vanhan metsän tunnelmassa - nykyisin yhä enemmän myös risukoissa. Useimmat kuvani ovat syntyneet lähes pihapiirissä. Käytän usein panoraamatekniikkaa ja pitkää teleobjektiivia, joka kutistaa perspektiiviä. Koetan pelkistää näkemisen väriksi, rytmiksi, usein vain pinnaksi. Yritän ratkaista näkemisen prosessia suhteessa kuvaan. Katse ei pysähdy kohteeseen vaan se tutkii yksityiskohtia koko ajan, lisäten näkemäänsä ajattelun. Onko näkeminen kubistista?"

Yksityiskohta Olli Lähdesmäen nimeämättömästä valokuvasta.

Olli Lähdesmäki: yksityiskohta valokuvasta Musta neliö III.

"Käytän kuvankäsittelyn mahdollisuuksia, mutta vain harkiten. Kaikki kuvat olisivat mahdollista tehdä myös perinteisellä filmitekniikalla. Tein 90-luvulla valokuvauksen lopputyöni yhdistämällä pimiössä negatiiveja samaan tapaan. Välillä kuvani ovat koosteita, välillä eivät. Tämä luo työskentelyyni mielenkiintoisen kontrastin", Lähdesmäki kertoo.

Olli Lähdesmäki: Rauta-aika.

"Tähän näyttelyyn tein myös sarjan neliönmuotoisia kuvia. En tallentanut itse kohdetta, vaan sitä mitä abstraktista siitä löysin. On vain rajaus, pinta, väri ja muoto. Mitä kuva viestii perustekijöiden avulla, ilman että tietää mikä kuvattava kohde on. Herättääkö se katsojassa enemmän ajatuksia ja mahdollisuuksia? Mielestäni kuvani ovat edelleen valokuvia. Tutkin, voiko valokuva lähestyä kuvataidetta menettämättä omintaan – hetken löytämisen ainutkertaisuutta", Lähdesmäki pohtii. Valokuvat on kuvattu ja tulostettu vuosina 2019-2023.

Olli Lähdesmäki: Keltainen neliö I, Keltainen neliö II, Keltainen neliö III, Keltainen ympyrä.

Olli Lähdesmäen valokuvia on esillä KYSin pääsairaalan
G2-käytävägalleriassa 30.1.2024 saakka.

Elisa Pennanen: Mökkiranta I-III, öljyväri kankaalle.

Elisa Pennanen - Kesäunelmia

Elisa Pennanen on harrastajamaalari ja -valokuvaaja Siilinjärveltä. Pennanen työskentelee KYSissä farmaseuttina ja proviisorina. Hän on nuoresta alkaen piirtänyt ja maalannut eri tekniikoilla. Pennanen sai rippilahjaksi ensimmäiset öljyvärinsä ja kameran, josta lähtien molemmat ovat olleet hänen tärkeimmät itseilmaisunsa välineet. Viime vuosina hän on hakeutunut kansalaisopiston kursseille kehittämään taitojaan ammattilaisten ohjauksessa.

Elisa Pennanen: Kallavesi II, öljyväri kankaalle.

Pennanen kertoo luonnon ja valokuvauksen innoittavan häntä maalaamaan:

"Inspiroidun yhä uudelleen luonnon kauneudesta. Luonto on minulle paikka, jossa rauhoitun. Metsässä ja veden äärellä asiat tuntuvat asettuvan mittasuhteisiinsa, ja kiire katoaa. Otan usein kameran mukaan luontoretkille. Kuvattava kohde saattaa olla pienen pieni yksityiskohta tai käsittää kokonaisen maiseman. Toisinaan käytän ottamiani kuvia maalausten lähtökohtana. Luodessani valokuvan pohjalta maalauksen, pyrin näyttämään, mikä valokuvassa sykähdytti minua. Valokuvaus ja maalaaminen käyvät näin eräänlaista vuoropuhelua keskenään, ja menetelminä ne täydentävät toisiaan."

Elisa Pennanen: Omenapuu kukkii; Mustikat; Niitty, öljyväri kankaalle.

Elisa Pennanen: Pisarat, öljyväri kankaalle.

Elisa Pennasen Kesäunelmia -näyttely on esillä KYSin Kaarisairaalan 4.kerroksessa,
dialyysiosastolla joulukuun loppuun 2023 saakka.

Sinikka Vesterinen: Välkettä, 2022, sekatekniikka.

Sinikka Vesterinen - Unelmia ja välkettä

Sinikka Vesterinen on taidehistorioitsija, joka teki työuransa museoalalla. Nykyisin hän on siirtynyt maalaustaiteen ja keramiikan pariin. Hän on kuulunut Kuopion Kuvataideseura Arttiimiin vuodesta 2008 alkaen.

Vesterinen on tuonut KYSin pääsairaalan näyttelyvitriiniin keraamisia veistoksia ja värikkäitä installaatioita.

Sinikka Vesterinen: Tukka tuulessa, 2023, keramiikka, kultalasite; Näin se tehtiin, 2023, keramiikka, kultalasite.

Sinikka Vesterisen Unelmia ja välkettä -näyttely on esillä
pääasairaalan pääaulan vitriineissä 30.11.2023 saakka.

Minä tiedän, että nämä vaihtuvat näyttelyt tuottavat iloa, vaikka harvemmin olen itse kuulemassa katsojilta suoraa palautetta. Silloin tällöin saan sähköpostia, jossa kiitellään, mutta eniten ovat tainneet antaa suoraa positiivista palautetta potilaskuljettajat. He kävelevät sänkyjen ja potilaiden kanssa sairaalan käytäviä edestakaisin. Joku heistä onkin joskus sanonut, että he eivät ehdi päivän aikana katsoa teoksia kunnolla, joten käyvät työpäivän jälkeen tutustumassa näyttelyihin, kun huomaavat teosten vaihtuneen.

Sairaalan infopisteiden työntekijöiden lisäksi haluan välittää julkiset kiitokset myös potilaskuljettajille, sillä näiden työntekijäryhmien asiakaspalvelua olen päässyt sivusilmällä seuraamaan. Olette aina kohdatessa olleet iloisia ja hymyileviä, tervehtineet ja auttaneet minuakin tarvittaessa. Muistan muun muassa kerran, jolloin eksyin itse sairaalan kellarikäytäville ja potilaskuljettaja opasti minut takaisin tutulle reitille. Avuliaisuus on asia, jota työkavereissa arvostan, vaikka työskenneltäisiinkin eri yksiköissä ja tehtävissä. Kiitos, kun saatte minut hymyilemään.

Grönbärjit kehystettynä

Kehystyksellä on väliä, kuten jo aiemmin syksyllä kirjoitin. Nyt kävin kehystyttämässä lisää Herman Grönbärjin (1875-1958) taidetta. Te, ketkä ette ole vielä lukeneet tarinaani huikeasta kirpputorilta löytyneestä luonnoskansiosta josta nämäkin teokset ovat, suosittelen lukemaan Herman Grönbärj ja Herman Grönbärj osa 2 tekstit. Taiteilija ja luonnoskansion sisältö on edelleen tutkimuksen alla, mutta etenee hitaasti. Tiedonmuruja löytyy lisää silloin tällöin, mutta enemmän tämän asian selvittäminen on eräänlainen harrastus vailla aikatauluja.

Mielestäni mielenkiintoisimpia ja kauneimpia luonnoksia olen kehystänyt pikku hiljaa sillä uskon, että uv-suojatun lasin alla teokset säilyvät paremmin ja pidempään kuin päällekkäin yhdessä pinkassa. Olen tosin hankkinut happovapaata paperia, jonka väliin luonnokset kansiossa laitan, jotta värit ja paperit eivät hankaudu toisiaan vasten. (Entisen museoammattilaisen persoona elää minussa myös kotioloissa.)

Se on iso muutos, kun näkee teoksen ensin pelkkänä paperin palasena, kunnes se muuttuu kehysten myötä toisella tavalla taiteeksi. Olen tarkka kehysten suhteen, sillä haluan niiden sopivan teokseen. En ikinä mieti sitä, että kuinka eri kehykset sopivat toisiinsa, vaikka välillä ihailenkin yhtenäisesti kehystettyjä tauluseiniä sisustuslehdissä.

Tässä pienessä pastellivärein toteutetussa asetelmamaalauksessa idea kehyksiin syntyi pöydällä näkyvästä metalliastiasta. Mallailimme kehystäjän kanssa muutamaa eri vaihtoehtoa samasta sävymaailmasta, mutta pidin tästä eniten. Pidän siitä, että kehystäjä tekee omia ehdotuksiaan, luotan heidän ammattitaitoonsa, mutta uskallan sanoa rohkeasti mielipiteeni jos olen eri mieltä. Tässä kehysten ulkoreunan patina ja sisäreunan kiilto tuovat mieleeni pöydällä olevan astian.

Pastellimaalaus on kiinnitetty hieman kellertävälle pohjapahville ja sitä jätettiin tarkoituksella näkyviin, jotta se korostaa teoksen sävyjä. Vihreä passepartout toistaa puolestaan teoksen vihreitä värejä.

Toinen kehystetty teos on paperille tehty öljymaalaus. Tässä on käytetty samanväristä passepartout'ta kuin aiemmassa työssä, mutta alla oleva keltainen pohjapahvi on kirkkaamman keltainen (mikä ei kuvasta valitettavasti juurikaa erotu).

Öljymaali kiiltää paperin pinnassa melko paljon jo itsestään, jolloin korostuu entisestään heijastamattoman uv-lasin tärkeys. Käytän kehysten kanssa nykyisin vain heijastamatonta uv-lasia, sillä teokset näyttävät siltä kuin niissä ei olisi lasia lainkaan. Jos näissä olisi ns. peruslasi, kuvissa näkyisi minun kasvoni ja kameran heijastus. Nyt lasin voi unohtaa kokonaan ja teos saa olla pääosassa. Inhoan eniten sitä, jos jossain pitää seilata taideteoksen edessä edestakaisin sen vuoksi, että heijastukset estävät näkymän. Hyvät ammattikehystäjät osaavat tarjota asiakkaalle sen tavallisen lasin vaihtoehdoksi heijastamatonta lasia. Vaihtoehtoesimerkit näkemällä jokainen voi itse päättää kumpaanko lasiin päätyy. Myönnän, että näissä on jonkinmoinen hintaero, mutta olen itse ajatellut asian niin, että jos haluan panostaa kehystykseen valmiskehyksistä poiketen, se kannattaa tehdä kunnolla. Enkä ole katunut ainuttakaan kehystystyötä.

Tähän kukkamaalaukseen valikoitui tällaiset antiikkipatinoidut kehykset, joissa patina on vihertävää. Sopii mielestäni erinomaisesti maalauksen värimaailmaan. Vaikka molemmat teokset ovat signeerattuja, uskon näiden siitä huolimatta olevan luonnoksia. Herman Grönbärjin kansiosta nimittäin löytyy muitakin pieniä ja signeerattuja teoksia, joiden tiedän olleen luonnoksia suurempiin, varsinaisiin maalauksiin. 

Se tunne, kun pääsee hakemaan teoksia kehystäjältä ja näkee lopputuloksen, tuntuu kuin antaisi itselleen joulu- tai syntymäpäivälahjan. On samaan aikaan jännittynyt ja innoissaan.

Baskervillen koira

 *kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Ville-Veikko Valtanen, Jukka-Pekka Löhönen, Pekka Johansson ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Englannin lounaiskärjessä sijaitsevassa Devonissa eletään 1800-luvun loppua. Devonin nummialueella Dartmoorin kylässä sijaitsevan Baskervillen kartanon isäntä sir Charles Baskerville on kuollut. Baskervillen suvun ystävä tohtori Mortimer saapuu tapaamaan salapoliisi Sherlock Holmesia tämän asuntoon Baker Streetille. Mortimer uskoo, että Charles Baskerville murhattiin ja kertoo Holmesille Baskervillen suvun kirouksesta. Suvun esi-isän Hugo Baskervillen tappoi 1700-luvulla uskomusten mukaan Dartmoorin nummilla elävä paholaiskoira. Kyläläiset pelkäävät nummea, sillä uskovat hirviökoiran edelleen elävän siellä. Tohtori Mortimer uskoo koiran hyökänneen sir Charlesin kimppuun kartanon pihassa, sillä ruumiista löytyi koiran jälkiä. Mortimer pyytää Holmesia selvittämään tapausta.

Tästä käynnistyy Varkauden Teatterin näytelmä Baskervillen koira. Näytelmä perustuu yhdysvaltalaisen näytelmäkirjailija Ken Ludwigin (1950-) sovitukseen alkuperäisestä brittiläisen kirjailija Sir Arthur Conan Doylen (1859-1930) Sherlock Holmes -jatkokertomusromaanista The Hound of the Baskervilles (1901-1902). Ken Ludwig on sovittanut romaanin dekkarikomediaksi, jonka on Varkauden Teatterissa ohjannut näyttämölle teatterinjohtaja Juha Vuorinen:

”Baskervillen koira lukeutui poikavuosieni suosikkeihin. Olin pitänyt lyhyistä Sherlock Holmes -tarinoista, mutta tässä romaanissa oli jotain vielä kiehtovampaa. Teatterialalle tultuani olen monesti miettinyt tämän teoksen tuomista näyttämölle. Mutta toimiiko ensisijaisesti jännitykseen perustuva tarina teatterin lavalla, se epäilytti. Kun sitten Ludwigin komediallinen sovitus ilmestyi, innostuin taas. Tässä on se versio, komediajännäri, jonka haluaisin itsekin nähdä! Ja kun Varkauteen aloin miettiä ensimmäistä ohjaustani, sai ehdotukseni henkilökunnankin varauksettoman kannatuksen”, Vuorinen kertoo.

Itselleni Sherlock Holmesin tarinat ovat tuttuja vain pintapuolisesti. Olen nähnyt jonkin vanhan mustavalkoisen elokuvasovituksen alkuperäisestä Baskervillen koirasta, mutta en muistanut tarinan juonta enää kovin vahvasti, enkä tiennyt dekkarikomediasovituksesta. Näytelmä noudattaa alkuperäisen kirjan juonta, jonka alussa Holmesin ystävä ja luottomies tohtori Watson arvailee, kuka on unohtanut kävelykeppinsä vastaanotolle. Watson tietää vastauksen, mutta tahtoo Sherlock Holmesin ottavan osaa arvailuun. Tämän vuoksi näytelmän alku tuntui sekavalta. Paljon englanninkielisiä nimiä, henkilöitä, paikkoja ja tilanteita, kun samalla yritin saada juonesta kiinni.

Tämän alkuosion ”ylimääräisen” arvuuttelun jälkeen, kun tohtori Mortimer kertoo epäilynsä Charles Baskervillen kuolemasta Sherlock Holmesille, tarina varsinaisesti vasta alkaa. Tässä vaiheessa pääsen katsojana mukaan tarinan juoneen. Holmes lähettää omien työkiireidensä vuoksi ystävänsä Watsonin suojelemaan Baskervillen suvun uutta isäntää sir Henryä, joka on perinyt mittavan 740 000 punnan omaisuuden. Watson pitää Holmesin ajan tasalla postittamalla tälle tasaisin väliajoin raportteja tilanteesta. Dartmoorissa Watson tutustuu paitsi Baskervillen kartanon palvelusväkeen myös kylän asukkaisiin. Tohtori Watson toimii myös näytelmän kertojana.

Jukka-Pekka Löhönen, Pietari Pentikäinen, Ville-Veikko Valtanen ja Saara Saastamoinen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Toimiiko dekkari komediana?

Tarinan edetessä katsoja tutustuu tarkemmin kyläläisiin ja epäiltyihin, joilla saattaisi olla yhteyksiä Charles Baskervillen oletettuun murhaan. Aika ajoin nummilta kuuluu uhkaavaa koiran ulvontaa. Katsojaa pidetään jännityksessä, onko hirviökoira todella olemassa ja kuka murhasi sir Charles Baskervillen.

Itselläni meni jonkin aikaa, että lämpenin dekkarikomedian luonteelle. Alun epävarmuus siitä mitä on tulossa ja missä tässä nyt mennään katosi hyvien näyttelijäsuoritusten myötä. Hämmästyttävintä tässä on se, että kokonaisuus on luotu vain viiden näyttelijän voimin. Pekka Johanssonin (Sherlock Holmes) ja Jukka-Pekka Löhösen (Tohtori Watson) lisäksi varsinaisen maratonsuorituksen tekevät Pietari Pentikäinen, Saara Saastamoinen ja Ville-Veikko Valtanen, jotka juoksuttavat lavalle lähes 40 eri henkilöhahmoa. Näissä tilanteissa katsoja ei voi olla miettimättä taustavoimia, jotka ovat tehneet tästä kaikesta mahdollista. Runsaan henkilökaartin ja nopeiden juonenkäänteiden vuoksi lavasteet (Jani Jeulonen) on pidetty minimissä, mutta muunneltavina ja nopeasti liikuteltavina. 1800-luvun puvustuksesta ja sen valmistuksesta ovat vastanneet Sari Kirjavainen (pukusuunnittelija-puvustonhoitaja) ja Sari Vepsä. Kampaukset ja maskin on toteuttanut Miia Immonen, tarpeiston on valmistanut Mirja Ryytty.

Katsojalle näytelmä soljuu eteenpäin koko ajan tunnelmaa tiivistäen, mutta lavan takana käy kuhina. Nopeat asujen ja hahmojen vaihdot käyvät välillä niin nopeasti, että käsikirjoituksessa siitäkin on tehty huumoria. Kun ensimmäinen puoliaika meni itselläni tutustuessa hahmoihin ja opetellessa dekkarikomedian genreä, olin toisen puoliajan tullessa jo vapautuneempi ja vangittuna tunnelmaan. Jännitystä pidetään yllä valaistuksella (Marko Etelärinne) ja äänimaailmalla (Jussi Heiskanen). Usvaiset nummet ja pimeä yö luodaan hienosti muun muassa runsaalla näyttämösavulla.

En ole helpoin katsoja komedian suhteen, sillä harvemmin huomaan nauravani ääneen. Nyt näyttelijäsuoritusten lisäksi muun muassa asu-, tarpeisto- ja äänitehosteilla on luotu oivaltavia yksityiskohtia tarinan sisälle, jotka saavat nauramaan. Dekkari toimii myös komediana, kun se osataan tehdä oikein. Nyt useamman Varkauden Teatterin näytelmän nähneenä voin sanoa, että Ville-Veikko Valtanen on noussut omaksi näyttelijäsuosikikseni komedian suhteen. Baskervillen koirassa hän vakuuttaa ja samalla hauskuuttaa katsojaa hyönteistutkijana ja perhosten keräilijänä.

Sherlock Holmes ratkaisee lopulta tarinan arvoituksen ja onnistuu huijaamaan jopa ystäväänsä Watsonia. Holmes-tarinoista pitävät viihtyvät näytelmän mukana varmasti, mutta uskon että itseni kaltaiset dekkarikomedian genreä epäilevät, tai genren uudet katsojat, yllättyvät Baskervillen koiran toteutuksesta positiivisesti.

Jukka-Pekka Löhönen, Pekka Johansson ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Baskervillen koiran esityspäivät löydät täältä.

Tampereen ortodoksinen kirkko

Kirkkovierailujen sarja jatkuu. Kesälomalla vierailin Lohjalla Pyhän Laurin kirkossa, mutta aiemmin keväällä vierailin Pyhän Aleksanteri Nevskin ja Pyhän Nikolaoksen kirkossa Tampereella. Uusbysanttilainen ortodoksinen kirkko rakennettiin vuosina 1896-99 ja sen suunnitteli venäläinen insinööriupseeri T. U. Jazukov. Tontin kirkkoa varten lahjoitti kaupunki. Kirkko rakennettiin lahjoitusvaroin ja se sijaitsee nykyisen Sorin aukion itälaidalla. Huomattava yksityiskohta on se, että muun muassa Finlaysonin tehtaan patruuna Wilhelm von Nottbeck lahjoitti kirkon rakennushankkeeseen 1000 markkaa ja 15 000 tiiltä. Kirkko on suojeltu ja se kuuluu Tampereen rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti merkittävien rakennusten joukkoon.

Sisällissodassa 1918 kirkko kärsi pahoja vaurioita. Kirkkoon hyökättiin, sen sisälle surmattiin ihmisiä, esineistöä ryöstettiin ja alttari häväistiin. Suurin osa irtaimistosta katosi sodan, Tampereen valtauksen ja valtion takavarikoinnin seurauksena. Kirkko oli sodan jälkeen tyhjillään, kunnes kaupunki luovutti sen luterilaiselle seurakunnalle. Eräs seurakuntalainen kuitenkin löysi arkistosta dokumentin, jolla kirkon osoitettiin kuuluvan Hämeenlinnan ortodoksisen seurakunnan omaisuudeksi. Rakennus luovutettiin takaisin Suomen ortodoksiselle kirkolle 1919 ja sitä alettiin korjata yksityisin varoin. Talvisodan pommituksissa 1939 kirkko sai vaurioita eteläsiipeensä, mutta säilyi muuten lähes ehjänä. Tosin vuotava katto aiheutti koristemaalauksille tuhoja. Sotien jälkeen 1950 Tampereesta tuli oma seurakuntansa. Kirkko restauroitiin vuosina 1958-61, peruskorjattiin 1997 ja ikonit konservoitiin vuosina 1988-1999.

Kellotornissa, joka sijaitsee pääsisäänkäynnin yläpuolella kirkon länsipäädyssä, on yhdeksän kelloa, joista suurin on Suomen kolmanneksi suurin kirkonkello. Suurin sijaitsee Suomenlinnan kirkossa (ent. Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko) ja toiseksi suurin kello Uspenskin katedraalissa Helsingissä.

Ikonostaasin ikonit on maalattu öljyväreillä metallilevylle Pietarissa 1800-luvulla ja ne edustavat länsimaalaista maalaustyyliä. Ikonit lahjoitti kirkkoon moskovalainen kauppias. Keskellä ikonostaasia ovat kuninkaanovet (Pyhä portti), johon on kuvattu neljä evankelistaa: Matteus, Johannes, Markus ja Luukas. Nämä ikonit ovat peräisin Hämeenlinnan varuskuntakirkosta, sillä alkuperäiset katosivat vuonna 1918, kuten myös Neitsyt Marian ilmestys -ikoni evankelistojen yläpuolelta.

Tampereen ortodoksinen kirkko on todella kaunis kokonaisuus, johon suosittelen tutustumaan. Katsottavaa riittää kirjaimellisesti lattiasta kattoon, sillä se on täynnä upeita yksityiskohtia. Kirkon temppelijuhlia vietetään 23. marraskuuta Pyhän Aleksanteri Nevskin ja 6. joulukuuta Pyhän Nikolaoksen kunniaksi.

Lähteet: 

Tampereen ortodoksinen kirkko, Tampereen ortodoksisen seurakunnan esite.

Temppelin vuosisata - Tampereen ortodoksinen kirkko 100 vuotta, Tampereen ortodoksisen seurakunnan julkaisu. Gummerus 1999.

Jalkoihin sopivat

Uusimmat kierrätysostokset ovat sattumalta kaikki jalkoihin sopivia. Olen haaveillut näistä Arabia & Novita yhteistyön ja Lumi Karmitsan suunnittelemista Pastoraali II sukista alusta alkaen (2021). Alkuperäisen Pastoraali-kuvion on suunnitellut Esteri Tomula 1960-luvun lopulla. Verrattuna siihen käsityön määrään mikä näihin on mennyt, ei 50 euron hinta tuntunut lainkaan pahalta.

Arkisempien eli tasapohjaisten talvikenkien rinnalle olen kaivannut lämpimiä korollisia kenkiä, joita voisi käyttää mekkojen kanssa. Nykyinen kenkämuoti on omaan makuuni tällä hetkellä liian massiivista ja paksupohjaista. Tämän vuoksi ilahduin löytämistäni, käyttämättömistä Riekereistä, joiden hinta oli 30 euroa.  Näissä on lämmin karvavuori sekä sopivan maltillinen ja käveltävä korko. Tykkäsin erityisesti siitä, että väri on jokin muu kuin musta. Nauhojen väriä vaihtamalla näihin saa tarvittaessa vähän kontrastia.

Juuri kun oli puhetta jostain muusta kuin mustista kengistä.... Minulla oli tarve saada nahkaiset mekkokengät entisten keinonahkaisten mekkokenkien tilalle. Tykkäsin edellisistä ruskeista kengistä paljon, mutta pinta alkoi olla kulunut. Toiveena oli saada samanlaiset naiselliset "Pikku Myyn" kengät aidosta nahasta, mutta kuten mainitsin, kivijalkakaupoista ei tämän tyylisiä tällä hetkellä tunnu löytyvän. Nämä lähes käyttämättömät Lola Ramonat löytyivät SPR Kontin myymälästä (35 euroa). Malli oli juuri sellainen kuin toivoin, joten suostuin joustamaan siitä, että kenkien täytyisi olla ruskeat. Näissä oli ostettaessa valkoiset nauhat, mutta vaihdoin ne ruskeisiin. Valkoiset nauhat näyttivät mielestäni liian tennarimaisilta. Näissä ei ole lämmintä vuorta, mutta on pitävät kumiset pohjat, joten toimivat kenties myös talvella paksumpien sukkien kanssa.

Kyllä kelpaa nyt tepastella, sisällä ja ulkona.