Muisto Roomasta

Kun hipihiljaisessa savolaisbussissa viereisessä penkissä oleva nainen sanoo puhelimeen "Ciao", ja alkaa puhua italiaa (puoliksi käsillään, tietenkin), ajattelen: "La bella lingua!" Rakastan sitä italialaista puhenuottia. Voi, jos vuorokaudessa olisi vaikka 6 tuntia enemmän aikaa, jatkaisin kielen opiskelua kansalaisopistossa. Kielen rakenne on tallessa, mutta sanavarasto on kadonnut olemattomiin. Può qualcuno parla italiano per me! Eikös jossain elokuvassa opeteltu uusi kieli siten, että laitettiin nukkumaan mennessä kuulokkeet korville ja kielioppi soimaan? 

Tämä sai taas muistelemaan keväistä Roomaa. Kylläpä aika menee nopeasti. 

En ostanut reissusta varsinaisesti mitään tuliaisia, muuta kuin tämän:

Pinocchio on ihanan hauska ja käytännöllinen viinilasillisten lomassa.

Seuraavaksi odotellaan sitten millaisia muistoja Praha antaa.

Pukeutumiskoodeista

Tämä ajatusketju lähti vyörymään viime viikolla, kun keikkakumppani harmitteli asuvalintaansa Mokoman keikalle. Oli kuulema unohtanut mustan paidan kotiin. Mietin, että mitä ihmettä?! Tarvitseeko kolmekymppisenä enää miettiä mitä jotkut muut ajattelevat pukeutumisesta? Ja musiikkiahan sinne mennään kuuntelemaan eikä muotinäytökseen. Sitä paitsi siellä hämärässä kukaan tuskin kiinnittää asuun sen suurempaa huomiota. Myönnän minäkin 10-15 vuotta sitten välittäneeni melkoisesti siitä, että millaisissa vaatteissa mennään mihinkin tilanteeseen. Ja mustaahan sen piti usein olla. Muistan mietelauseen: "Pukeudun mustaan kunnes löydän jotain tummempaa". Vuosien saatossa persoonani on hioutunut, ja tällä hetkellä tuntuu erittäin hyvältä, että on tullut itseluottamusta sen verran, ettei tarvitse miettiä mitä muut ajattelevat. Sillä rusettipäivinä minä kyllä tunnen, että minua tuijotetaan, mutta kenelläkään ei ole koskaan ollut mitään pahaa sanottavaa. Ja vaikka olisi, huutelun osaa ohittaa.

Lähihistoriassa on ollut sen verran useat hautajaiset, että olen vältellyt mustaa kuin ruttoa. Nykyisin mietelauseeni olisi: "Tummansininen on lähimpänä mustaa mihin kykenen." No ehkä vähän liioittelen. On minulla esimerkiksi musta takki, mutta maustan sen aina värikkäällä huivilla. 

Aloin pohtia omaa suhtautumistani pukeutumiskoodeihin. Olen saanut tähänastisen elämäni pukeutua niin töissä kuin vapaa-ajalla lähes siten kuin huvittaa. Onhan niitä tilanteita, joissa on hyvä ottaa huomioon etiketti. Kun palataan ajassa lapsuusmuistoihin, pukeutumiskoodit tulivat kuvioihin aina kun mentiin kaupunkiin. Se oli jotain hienoa, että piti olla siistit vaatteet. Tilanteesta tuli jotenkin arvokkaampi. Ja niinhän se on. Pukeutumisella osoitetaan arvostusta tilannetta kohtaan, oli tilanne sitten mikä tahansa. 

Nykyisessä työpaikassani on tiettyjä kirjoittamattomia pukeutumissääntöjä. Tiloissa vierailee esimerkiksi kirkollista väkeä, joten naisena minun tulee ottaa huomioon hameenhelman ja hihojen pituus tai kaula-aukon syvyys. Kahden viimeisen kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia, mutta kerran muistan kulkeneeni liian lyhyessä helmassa. Kukaan ei siitä minulle huomauttanut, mutta tunsin itse oman oloni epämukavaksi - tunika ei ollutkaan tarpeeksi pitkä mekoksi. Mielestäni samat säännöt pätevät työpaikalla kuin työpaikalla: asiallinen pukeutuminen kunniaan.

Minua ei ole koskaan pakotettu pukeutumisella mihinkään muottiin, mutta tarkat pukeutumiskoodit ahdistavat. Olen enemmän tunnelmapukeutuja: vaatetus syntyy mielialan mukaan. Ehkä pientä epäröintiä pukeutumisen suhteen on tullut töiden mukana Valamossa. Siellä kun tulee vierailtua aika ajoin. Koen, että voin mennä luostariin työasioissa samassa asussa kuin menisin työpaikallekin, mutta kallistun esimerkiksi hamevalinnassa ennemmin kellohelmaan kuin tulppaanihelmaan. Yhden ainoan kerran olen ollut pukeutumisongelman edessä, ja se tapahtui taannoisella Armenian apostolisen kirkon vierailulla Valamossa. En ole tottunut peittämään kirkossa hiuksiani, mutta luostarissa naisten toivotaan tekevän niin jumalanpalvelusten aikana. Näin toivottiin tehtävän myös Armenian vieraiden aikana. En ollenkaan pitänyt ajatuksesta, että joutuisin kietomaan mustan huivin pääni ympäri. Tämä asia hiersi mieltäni niin paljon, että lopulta lampsin kysymään neuvoa teologiselta puolelta ajatuksella *onko pakko jos ei taho*. Kävi ilmi, että ei sen huivin tarvitse musta olla, eikä sitä tarvitse sitoa "mummomaisesti" leuan alle, vaan saa käyttää luovuutta. Kokonaisuus ratkaisee. Tämähän avasi ihan uusia ovia! Työkaverini toi kotoaan kasan pitkiä ja värikkäitä huiveja, joista lopulta valitsin kirkkaan sinivioletin. Enkä kietonut huivia leuan alle, vaan hupuksi pään ympärille ja huivin päät heitin kevyesti olan yli. Ja olo ei ollut yhtään epämukava. Itse asiassa tunsin oloni kauniiksi, ja sain ehkä hieman kiinni musliminaisten pukeutumisesta. Kuopion museossa oli tähän(kin) liittyen tammikuussa mielenkiintoinen näyttely huiveista.

Ja mites sinne Mokoman keikalle sitten asustauduttiin? Toinen sai mustan paitansa, ja minä yhdistin mustan tulppaanihameen punasävyiseen paitaan. Ja laitoin ehkä hieman paksummin eyelineria, ihan vaan tilanteen kunniaksi. ;)

Tällaisella mieliala-asustuksella tänään töissä.

Millaisia ajatuksia teillä on pukeutumiskoodeista tai -odotuksista?

Verhot

Esittelin edellisen huoneeni muutosta, mutta en sitten missään vaiheessa saanut aikaiseksi esitellä muuton jälkeistä uutta huonetta. Huone oli muuten mainio, mutta sinne ei oikein sopinut asiakastuolia. Tuoli oli tyhmästi puoliksi oven edessä, joten päätettiin siirtää minut viereiseen, hieman isompaan huoneeseen. Nyt asiakkaat pääsevät kunnolla huoneeseen sisälle. Tässä huoneessa on työskennelty miltei vuoden alusta saakka, mutta sisustukseltaan tämäkin on ollut pitkään puolitiessä. 

Ikonijuliste on ollut kiinni seinässä milloin teipillä, milloin sinitarralla, ja valunut aina yhtä tehokkaasti. Ikeasta hankitut kehykset pitävät sen nyt paikallaan. Verhojen suhteen matelin kun ajattelin, että etsin jotain joka sopii tuohon virkattuun mattoon. Jotain harmahtavaa ja hillittyä. Sitten eräänä iltapäivänä löysin itseni Eurokankaan alelaarista ja bongasin tuon akvarellimaisen kukkakankaan. Joka sattui olemaan -50%, ja päätös oli sinetöity. Kangas riitti juuri ja juuri kahteen sivuverhoon ja niille tuli hintaa yhteensä 15 euroa. Ja myönnettäköön, että nuo verhot ovat enemmän minua kuin se harmahtava ja hillitty ensiajatus. Tätä mieltä ovat olleet kollegatkin.

Tuunasin sisustusta vielä sen verran, että hankin hurmioituneen hiirimaton. ;)

 Väreillä tuli iloa ja hyvinvointia myös työarkeen.

Ylämaankarja(lassa)

Kummipoikani 5v ilmoitti, että haluaa Yläkarjalaan. Mietin hetken, että mikä on Yläkarjala, kunnes muksu ilmoitti pontevasti, että kävi toisen tädin kanssa katsomassa siellä lehmiä. Niin yläMAANkarjaa. Tässä on miltei vieressä luomutila, jossa on noita karvaisia lehmiä. Viimeksi kävin kuvaamassa tukkalehmiä tammikuun pakkasilla. Tällä kertaa sattui olemaan kaunis aurinkoinen ilta. 

Tässä viisivuotiaan tulkinta yllä näkyvästä maisemasta. Vihreää ruohoa, muutama hento ympyrä, joilla haparoivat sorkat ja sarvet. Taivaalla on musta vana lintuja (jotka kuulema tappelevat).

Näiden karvaisten kaverien ja tuon maiseman katselu rauhoittaa. Ylämaankarja ei ole niin uteliasta tuijottelijoita kohtaan kuin tavalliset lehmät. Seuraavat rauhassa kauempaa, mutta harvoin tulevat aidan viereen hamuamaan käsistä mahdollisia maitohorsmia tai voikukkia.

Valkoinen sonni.

Pienoinen jännitysmomentti oli se hetki, kun kaksi sonnia alkoi mylviä toisilleen. Huutelivat jo kaukaa. Lähteepä muuten kumea ääni. Toinen jäi tuijottamaan, kun toinen alkoi viskellä heinää päälleen.

Tämä rapsutti poskeaan kiveä vasten.

Kauniissa maisemissa saavat laiduntaa.

Vanhasta uutta

Lähtötilanne, ja hiomisen jälkeen.

Nämä minun projektit tuppaavat olemaan useamman vuoden rupeamia... Viimeksi työtunteja meni melkoisesti (gradun sivussa!) tähän virkattuun peitteeseen. Tällä kertaa työn alla olivat vanhat Askon tuolit. Aloitin tuolien hiomisen innokkaana toukokuussa 2016, ja valmista tuli nyt elokuussa 2017. Hiominen alkoi puuduttaa, joten edelliskesän projekti jäi sen vuoksi kesken.

Helpompaa olisi tietysti ollut, että vetäisee valkoisen maalin pintaan vain uuden maalin. Se oli kuitenkin paikoin niin huonokuntoinen, että uusikin maalipinta olisi pian alkanut lohkeilla. Hiomishommiin siis. Aloitin toiveikkaana ilman apuvälineitä käsipelillä, kunnes hankin hiomahiiren, jolla homma kävi paljon sutjakkaammin.

Tämä perhonen istui tuolilla kaikessa rauhassa, vaikka tärisytin tuolia hiomakoneella.

En vielä hiomisvaiheessa ollut ihan varma minkä väriseksi tuolit haluaisin. Ajattelin, että kenties tuollainen alkuperäinen tummaksi käsitelty puu olisi kiva, mutta lopulta se alkoi vaikuttaa tunkkaiselta. Kävelin rautakauppaan ja hain mukaani erilaisia värilastuja, jotka vaihtelivat vaaleiden sinisten ja vihreiden kesken.

Lopulta päädyin vaaleaan, hieman murrettuun sinivihreään. Maali näyttää kuvissa valkoiselta, mutta on Tikkurilan Gorgonzola. (Moderni puutalo-blogissa samalla sävyllä on maalattu seinä.) Tästä tuli pienesti lämpöä kylmän valkoisen sijaan. Maalia joutuikin sitten sutimaan kolme kerrosta, jotta lopputulos oli tarpeeksi peittävä. Halusin tuoleista mattapintaiset, jotta vaikutelma ei olisi "muovinen". Värisävy sopii mielestäni kivasti yhteen myös Häkli-neidin kanssa. :)

Ihan oma projektinsa oli löytää tuoleille uusi verhoilukangas. Nelliina kirjoitti taannoin blogissaan hyvät vinkit Laitalan tuolinsa uudelleenverhoilusta, joten naps sinne, mikäli aihe kiinnostaa. Vanhoja päällisiä purkaessa kävi ilmi, että ennen projektin aloitusta tuoleissa oli ollut kolme eri kangasta. Ensimmäinen oli oletettavasti Askon alkuperäinen ruskeakukallinen kangas, joka oli jossain vaiheessa peitetty punaisella vahakankaalla(!). Tästä vahakankaasta ei ollut enää jäljellä kuin joitain jäämiä istuinosan kulmissa. Punainen vahakangas vaihtui vaaleakukalliseen ornamenttikankaaseen.

Minä halusin tuoleista retrohenkiset, muttei liian mummolamaiset. Ihastuin Marimekon Siirtolapuutarha-kuosiin, kun näin tuttavan verhoilleen sillä oman tuolinsa, mutta halusin kuitenkin löytää jonkin "oman kankaan". Se löytyikin yllättäen Pentikistä. En muistanut, että heilläkin on kankaita ja ihastuin kesän sinisävyiseen Apila-kankaaseen. Tai alun perin ihastuin nimenomaan violettisävyiseen versioon, kunnes ystäväni sai pääni käännettyä, että vihertävään taittavan maalin kanssa sinivihreä on parempi vaihtoehto. Ja oli oikeassa. Onni oli myötä, sillä satuin ostamaan kankaan vielä -50%:n alennuksella! 

Ja lopputulos näyttääkin sitten tältä:

Pitkäänhän tuossa meni ennen kuin saatiin tuolit taas käyttökuntoon (kummipojan sanoin: "tuolit oli rikki" = istuinosat irrallaan), mutta olen äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen. Oman projektini lomassa luin Helmihytti-blogin projektia omista wieniläistuoleistaan, jonka jälkeen en valita enää yhdestäkään omasta projektista! Tyttöhän käytännössä rakensi tuolit uudelleen!

Miltäs näyttää? Retro, muttei liian mummola?